maanantai 19. lokakuuta 2009

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin...
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöttävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon...
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun...
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäisen onneen pois!

- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti