tiistai 31. maaliskuuta 2009

Marguerite Duras: Tuska



Hyvät lukijani! Yli sadan tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan.

Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.

Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.

Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.

Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.

Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:

Prologi

Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.

Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.

Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalaisen poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.

Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.

Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.

Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.

Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.

Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.

Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.

Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.

Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.

Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.

Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.

Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.

Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

VILLA RONI


UNELMIEN HUVIMAJAT


Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.

Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.

Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.

Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.

Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.

Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…

Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Tommy Tabermann: Eroottiset runot




Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’!

Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!

Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja me monet muut kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!

Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Älä lue Eroottisia runoja yksin!
No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!

Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.


Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa

Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta

Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa

Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,


ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä


Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta


PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!

*****

Rakkaudella Tommy♥ , joka vedit minulta maton alta nostamalla kirjojen signeerauksen jälkeen minut syliisi ja jalat irti ilmasta. Ja ne poskisuudelmat eivät olleet mitään kuivia ranskalaisia ilmaan huitaistuja, vaan kunnon muiskuja. Mieheni sanoi, että ilmeeni oli näkemisen arvoinen. Jossain päin blogia olen mielestäni muistellut Tommya, mutta en muista missä...Meissä kohtasi kaksi karjalaista eli kummallakin toisen vanhemman puolelta vilkasta karjalaista olemusta. Tommy oli unohtumaton♥


*****

Runokirjat Leena Lumissa

EVE REHN


Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke-elämys!


Rakas kuuletko, käteni kohotan -
voitko kuulla sen...?
Jokaista liikettään kuunneltavan
aina epäilee yksinäinen.
Kuuletko rakas, silmäni suljen
sen pystythän kuulemaan!
kuuletko rakas, ne aukaisen...
...miksi täällä et olekaan?
Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden
liikahdukseni vähäisin,
piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden
liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa
tähdet radallaan kulkevat.
Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.
Voin sirot ranteet tunnistaa
kaukaisten enkelten.
Ajatukseni kohdetta: Sinua
kuitenkaan näe en.


torstai 26. maaliskuuta 2009

Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä


Prologi

Aksel Sandemosen läpimurtoteso Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.

Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!

Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…

Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, jota on nimitetty Janteksi.

Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi jantenmiestä, ja toinen tappoi toisen.

”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”

Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:

Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.

Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.

Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.

Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä tet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?

Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.


Espen Arnakke kertoo:

Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.

Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vian kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?

Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet, silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.

Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.

Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.

Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.
Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?
Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä e halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.

Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.

Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”

Epilogi

Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina!

JANTEN LAKI

1) Älä luule, että sinä olet jotain.
2) Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3) Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4) Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5) Älä luule, että tiedät enenmmän kuin me.
6) Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7) Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8) Älä naura meille.
9) Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10) Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

- Aksel Sandemose -

tiistai 24. maaliskuuta 2009

TÄHTIÄ TAIVAALLANI


Kiinnostuneet lukijani, lupasin blogia aloittaessani teille kirjallisia tähtielämyksiä, nyt minä näenkin tuikkivan tähtitaivaan - teidät. Tässä valossa on kirkasta kirjoittaa!


Näen myös muutaman kiintotähden, itse asiassa kiintotähtiä on nyt kuusi. He ovat vakilukijoitani ja myös vakikommentoijiani. He ovat vaativaisin ja laatutietoisin asiakaskuntani. Yksi pyytää, että luopuisin sivutuksesta, toinen sanoo, että ei missään tapauksessa, sillä kukaan ei jaksa rollata aina alkuun, yksi varmaan jakaisi blogini aiheittain...;-)


Minä en ole mikään tietokonenero, mutta alunperin ajatukseni oli alkaa kirjoittaa kirjallista tarinaa, jossa juoni kulkee hetken sylissä. Hetki on mm. syyspäivä. Väistämättä tulette kirjoista, valokuvista, puutarhatarinoista, ruokaohjeista huomaamaan vuodenaikojen rikkauden. Minun blogissani teidän ei tarvitse rollata itseänne kiertohuimaukseen, vaan voitte lukea aikaisempia tekstejä vain klikkaamalla itsenne sivun alalaidasta varhempiin tuotoksiin. Aihepiirijako vetäisi minulta pois ajatuksen luoda tarina, jossa issikat ja koiruudet juoksevat kirjojen ja ruokaohjeiden välissä. Tämä on sellainen visio!


Kiitos kaikki tähteni!


maanantai 23. maaliskuuta 2009

MALJA SINULLE


Onko tapahtumaa, joka ei ansaitsi maljan kohotusta? Malja vauvan syntymälle, malja ukille, malja ylioppilaalle, malja parhaalle ystävälle, malja päivälle, jolloin ei olisi pitänyt nousta ollenkaan ylös, malja suvelle, malja sinulle…

Malja Sinulle (Minerva, 2009) kuuluu suloisten lahjakirjojen sarjaan, joista löytyy kaikille ja joita on kiva itse saada. Malja Sinulle kirjan mietteet, elämänviisaudet ja rohkaisun sanat ovat Kultaisen Kynän Kuningattaren Aino Suholan takuuvarmaa, osuvaa kohtaamista lukijan kanssa. Viisauden sivujen tekstejä koristavat Kristiina Turtosen herkät akvarellit, jotka Ainon sanojen kanssa herkistävät, naurattavat ja opastavat lukijaansa.

Minä en mitenkään voi kuvitella Aino Suholaa kirjoittamassa muuta kuin kultaisella sulkakynällä. Teksti juoksee kuin vesi kevätpurossa, harvoin kynä nousee paperilta ja silloinkin vain, koska tuli mieleen useampi osuva säe ja Ainon pitää hetki miettiä…ja silloin lensikin ikkunan taakse töyhtötiainen ja teksti soljuu taas…

Vaikka olen armoton romantikko valitsin Malja Sinulle kirjasta runon, joka sopii niin hyvin minuun ja parhaaseen ystävääni:

Jos tietäisit
niin tulisit
ja me yhdessä
siunatun hulluiksi

piirtelisimme sydämiä lasipöydän pölyyn
nostaisimme maljan
likaisille ikkunoille
puhtaille pyykkivuorille
kivikovalle sämpylän puolikkaalle
pienelle palalle tyhjää tuulikaappia
ja suurelle riepaannukselle
että miten voikin ottaa
niin isosti näin pieniin aivoihin
poskien valuvat varjot
ja kaikki ihmiset jotka eivät ole
niin monitoikkoisen mahdottomia kuin me

heittäisimme matot pihalle
ja itsemme perään
kaiken saavutetun kunniaksi
ihan vaan selälleen nostelemaan maljoja
toisillemme
elämälle

ja epätäydellisyydelle

aamen.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

HYLYNRYÖSTÄJÄ


Anna Janssonin kahdeksannessa suomennetussa Maria Wern dekkarissa Hylynryöstäjä (Inte ens det förflutna, Gummerus, 2009) kohtaamme aiempaa trillerimäisen Janssonin. Muutos on kuin siirtymä psykologisesta kauhuleffasta toimintaelokuvan puolelle. Kaikki muistamme kuinka olemme alun alkaen seuranneet rikosratkaisujen ohessa Marian ja Kristerin suhteen ja avioliiton kehittymistä. Kristerin outous kulki käsikädessä rikosratkonnan kanssa, eikä murtumaa tullut. Jännite piti ja kahlitsi.

Nyt rikoskomisario Maria Wernin on määrä todistaa tärkeässä rikosoikeudenkäynnissä Gotlannissa. Tappouhkauksen saanut Wern piileskelee Gotska Sandönin saarella, jossa on meneillään kuntouttava energiatasapainon kurssi. Myrsky kuitenkin katkaisee sähköt ja yhteydet ulkomaailmaan ja seitsemän naista on eristyksissä saarella, jonka tapahtumat alkavat muistuttaa meitä Christien Kymmenestä pienestä neekeripojasta. Joku alkaa tappaa saarella olevia naisia. Joku hullu ulkopuolinen tai joku naisista.

Saarella tapahtuu ylivirtaavasti ja tapahtumat ja tunnelmat ovat osin epäuskottaviakin. Toki on tunnettu tosiasia, että kuoleman läheisyys herättää seksuaalista himoa, mutta naisten terapeuttiset paljastukset ja hieromasauvakeskustelut tuntuvat oudoilta jo ensimmäisen ruumiin jälkeen. Ja kun ottaa huomioon, että suurimman osan aikaa naiset ovat ilman makeaa vettä ja ruokaa, mutta silti esimerkiksi Maria selviää kuin ihmeellä mitä kauheimmista tilanteista, olemme takuulla toimintapuolella. Yksi hukkuu kaivoon, yksi hautautuu hiekkaan, yksi vain katoaa ja joku joukosta herää kuolleista ”uudelleensyntyneenä kaninkolosta”.

Minä pidän mystiikasta ja taruista, mutta en siitä, kun tapahtumat vyöryvät tulvana ylitse ja hukuttavat tarinan jännittävän psykologisen väristyksen. Minusta tuntuu, että Anna Jansson kokeilee nyt kepillä jäätä eli lukijoitaan: Palatako siihen ’tatsiin’, johon hänellä on kyky eli vangita lukijansa hienovireisemmällä ja psykologisemmalla tyylillä vai aloittaa uusi, toiminnallisempi Maria Wern –sarja. Itse olen lukenut joka ainoan Maria Wern –dekkarin ja kainosti toivon paluuta alkujuurille.

Se, missä Jansson nytkin näytti kyntensä, oli rakkauden kuvaaminen. Kun Maria oli vielä naimisissa Kristerin kanssa, hän jo tunsi vetoa kollegaansa rikoskomisario Per Arvidssoniin, mutta torjui miehen turvatakseen avioliittonsa. Nyt Maria on eronnut ja vapaa, mutta Per oli syöksynyt avioon Rebeckan kanssa tajuttuaan Marian jäävän huojuvaan liittoonsa.

”Kaikki oli niin paljon vaikeampaa. Vai oliko? Oikeastaan osat olivat vain vaihtuneet. Nyt Per oli naimisissa ja Maria vapaa ottamaan vastaan sen minkä Per voisi hänelle tarjota. Kuningaskunta katseesta, joka viipyy ja syvenee, hyväilystä, hymystä, yhdestä ainoasta kahdenkeskisestä minuutista – kallisarvoisesta minuutista, jota ei silti osaa hyödyntää, koska henki salpautuu ja pää tyhjenee ja pimenee; möykky vatsassa ja kuiva suu ovat vain lieviä oireita siitä täydellisestä hulluudesta, jota naimisissa olevan miehen rakastaminen merkitsee. Riivattu etsiminen, levoton tähyily, jotta näkisi edes vilauksen miehestä tai jostakin mitä tämä oli koskettanut. Maria oli hipaissut Perin takkia, haistellut nahkaa ja nostanut kauluksen huulilleen, kun kukaan ei ollut näkemässä. Hulluutta! Onko ihmisten mahdollista olla ystäviä, jos he oikeastaan haluavat olla rakastavaisia Jokaisessa kohtaamisessa vaanii pettymys, koska tapaamiselta toivoo niin paljon. Katkeroituminen on todellinen uhka., jos on kauan valmiustilassa. Ja jos Peristä tulisi hänen rakastajansa…Ajatus oli enemmän kuin houkutteleva, ja Maria antautui sille hetkeksi istuessaan penkillä päärynäpuun alla. Hän sulkisi oven miehen selän takana, jättäisi muiden katseet ulkopuolelle ja painautuisi syliin, johon oli kaivannut niin kipeästi, ja sitten…sitten olen liian vanha ja lihava jotta kehtaisin riisuutua.”

No, kyllä hän kehtaa…

DAAMI PEILIN EDESSÄ


Peilin kirkkaaseen lasimaljaan

hän olemuksensa uupuneen

kumoaa hymyillen itsekseen

- kuin mausteeksi unijuomaan.


Kirkastuttua kuvajaisen

lisää peiliin vielä hiuksensa

ja ihastuttavat olkansa

iltapuvusta paljastaen


juo hiljaa peilikuvastaan,

arvioiden, täynnä epäluuloa,

mitä rakastaja joisi huumassaan


ja kutsuu vasta hovineitosen

huomattuaan valot peilin pohjalla,

- kaapit sekä aamuöisen sameuden.


- Rainer Maria Rilke -

HIUKSET


Tiedän: huomaat minut tänään,

pakoa yritä et!


Odotan silmiesi harmaata hyväilyä,

huultesi ihailun kaartoa,

ikävän peiteltyä aavistusta.


Tiedän: rakastat minua tänään.


Haluan sinulta viisi hellää suudelmaa,

seitsemän pehmeän käden silitystä,

kuusikymmnetäyhdeksän salattua sanaa,


sillä hiukseni sinua rakastavat,

sinulle pitkät ovat,

sinulle villinä liehuvat


kun ohitan sinut tuulessa.


-kuusitoistavuotias -

lauantai 21. maaliskuuta 2009

TÄHDET

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä!

- Edith Södergran -

VALOA JA VARJOA


Mitä olisi valo ilman varjoa,

mitä olisi varjo ilman valoa?:


tabula rasa

POHJOLAN KEVÄT

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

- Edith Södergran -

perjantai 20. maaliskuuta 2009

FETASALAATTI & TZATZIKI




Meillä on kerran viikossa fetasalaattia ja tzatzikia. Siis kasvisruokapäivä. Lisukkeena vain patonkia tai paahtoleipää. Suvella saatamme grillata iltasella mukaan broilerin fileepihvit ja nautimme aterian ulkoterassilla kera hyvän viinin. Tähän me ei kyllästytä:

2 prk pienipalaista ananasta (valutetaan)
1 prk Apetina Arla fetakuutioita 10 % laktoositon (valutetaan)
1 kotimainen kurkku kuorittuna ja kokkiveitsellä pilkottuna
5-6 kotimaista tomaattia kokkiveitsellä pilkottuna

kastike, jonka teen edellisenä päivänä jääkaappiin:

1 prk Ingman kevyt kermaviili 3,5 %
1 pss Estrella Tzatziki dipmix

Estrella -jauhe sekoitetaan kermaviiliin ja laitetaan jääkaappiin ’vetäytymän’. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin raastimella raastoin kurkun ja sitten rystyset krampissa puristin siitä nestettä pois. Jotkut puristivat suodatinpaperin avulla…hohhoijaa…Nyt on AINA tarveaineet valmiina kastikkeeseen, koska viilissä kiitettävän pitkä käyttöaika.

Pikainen ja herkullinen patonki on Fazerin esipaistettu, joka valmistuu 210 asteen uunissa 10 minuutissa.

Vinkki: Jos salaattia ja kastiketta jää, kannattaa salaatti valuttaa siivilässä ja laittaa sitten kulhoon ja jääkaappiin. Siinä on seuraavan päivän lounas ainakin yhdelle tai salaatti kahdelle ja grillaa lisäksi vaikka broilerin minuuttipihvit.

Tämä annos on ajateltu kahdelle. Siitä sitä on sitten helppo syöjien lukumäärän mukaan kasvattaa.

Maistuu aina!

SOOLOILIJA


Try me!

"PLAISIR D'AMOUR...


"PLAISIR D'AMOUR UE DURE GU'UN MOMENT,
CHAGRIN D'AMOUR DURE TOUTE UNE VIE."

MEMOIRE CHERIE

Kaksi kuppia teetä hunajalla,
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus
-arkiaaamu.

Memoire Cherie...

Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
-Bapaume.


Muistatko rakkaani...

- Leena Lumi -

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

ONNI


Wilhelm Schmid on berliiniläinen filosofian professori, joka on työskennellyt myös sveitsiläisen sairaalan ”filosofisena sielunhoitajana”. Hänen teoksensa Onni – Kaikki mitä tulee tietää (Glück – Alles, was Sie darüber wissen, und warum es nicht das wichtigste im Leben ist, Ajatus Kirjat, 2009) koskettaa elämää suurempaa kysymystä, johon alati odotamme vastausta.

Mitä onni on? Merkitseekö se eri ihmisille eri asioita? Miksi onni ei ole elämän tärkein asia? Miksi raha ei tuo onnea? Mitä on flow?

Schmidin mielestä onnea on kolmea tyyppiä: TUURIA eli hyvää sattumaa, MIELIHYVÄÄ eli hauskoja ja nautinnontäyteisiä hetkiä sekä YLTÄKYLLÄISTÄ onnea, johon sisältyy myös kipua.

Onko onnettomilta sattumuksilta mahdollista suojautua? Siihen pyrkivän kannattaa noudattaa Blaise Pascalin 1600 –luvulla esittämää ajatusta:

”Kaikki maailman epäonni johtuu siitä, että ihmiset eivät pysy kotonaan.”

Ei, tähän minä en suostu! Minä etsin onneni flow’sta:

”Ratkaisevan askelen kohti yltäkylläistä onnea ihminen ottaa määrittäessään itse oman elämänasenteensa. Sen jälkeen hän voi heittäytyä elämän virran vietäväksi. Onni määriteltiin jo antiikin stoalaisessa filosofiassa ’elämän hyväksi virraksi’. Stoalaiset halusivat viitata ihmisen virtaamiseen oman määrätyn luonteensa mukana, mikä voidaan ymmärtää myös edestakaiseksi virtaukseksi samalla tapaa kuin meren vuorovesivaihtelu. Toisaalta se voidaan ymmärtää mukaan tempautumiseksi ja haltioitumiseksi tai flow’ksi. Tuolloin minuus antautuu kokonaan jollekin asialle, tilanteelle tai toiselle ihmiselle. Se omistautuu passiivisen tai aktiivisen epäitsekkäästi elämälle ollen äärimmilleen täyttynyt kulloinkin vapautuvista tuntemisen ja ajattelun runsaista sisäisistä resursseista.”
Moni ajattelee kaikista todisteluista piittaamatta, että onni tulee rahasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä on aivan turha yrittää täyttää merkitystyhjiötä aineellisilla asioilla. Rahan ja ylellisyyden runsaus kulkee käsi kädessä merkityksen puutteen kanssa, sillä runsaus turruttaa monet elintärkeät yhteydet. Ja keneen ison rahakasan päällä istuva ihminen enää voi luottaa? Kuka tuntee onnellisen rikkaan? En minä ainakaan! Mitä enemmän varallisuutta, sitä enemmän höltyy elämän jännite, koska elämästä tuntuvat puuttuvan ylittämisen arvoiset esteet. Kosketus elämään katoaa eikä elämä tunnu enää miltään.

Moni vastaa nykyään ’vapaus’, kun kysytään, mitä onni on. Tämä on erittäin hyvä vastaus, kunhan sitten osaa päästä korkeammalle tasolle ja oppii käyttämään vapauttaan oikein. Mitä tarkoittaa vapauden oikein käyttäminen? Se tarkoittaa omannäköisen elämän rakentamista! Jos omannäköinen elämä on muuttua osa-aikabritiksi, niin tee se ja testaa omannäköisen elämäsi elettävyys! Jos haluat reissata vuoden tai kaksi rahtilaivoilla ympäri maailmaa, niin nouse laivaan ja lähde. Minusta aina pahinta on ollut elämätön elämä!

Tähän kohtaan, kun melkein ollaan jo rahtilaivoilla, en malta olla kertomatta, että aivotutkijat ovat havainneet ihmisen onnellisuustilan korkeimmaksi silloin kun hän katsoo merta. Koska asun nyt järven rannalla, mutta olen meren rannalta kotoisin, päätimme testata väitettä. Vuokrasimme mökin meren rannalta ja joka ilta istuin kansituolissa aivan vesirajassa varpaat meressä, katse ulapalla ja : Olin täydellisen onnellinen. Mistäkö sen tiesin? Siitä, että minulta ei puuttunut mitään. Meren äärettömyys tai ’se jokin meressä’ rauhoitti levottoman sieluni. Kaikki oli täydellisen hyvin.

Schmid jatkaa, että jos on kyse kaikkien ihmisten suurimmasta toiveesta eli elämän pidentämisestä, siihen auttaa jo pelkkä kirjan lukeminen: lukeminen pidentää ikää, sillä se tekee älykkäämmäksi ja älykkäät ihmiset elävät kauemmin. Tämän osoittaa kiistatta Isossa-Britanniassa vuosina 1932-2002 yli 2000 koehenkilöllä toteutettu pitkäaikaistutkimus.

Oma Schmidin teokeseni on niin täyteen alleviivattu ja marginaalitkin täynnä huomautuksia, joten sinä et tätä halua. Sinun täytyy nyt etsiä oma Onni.

KELTAKURJENMIEKKOJA LUKIJOILLENI


Rakkaat Lukuelämyksien janoajat!: Kiitos teille kyltymättömästä kiinnostuksesta! Jo 210 lukuintoista vieraillut profiilissani, mikä ei kerro ollenkaan niiden määrää, jotka pistäytyvät toistuvasti 'kirjastossani'. Vain taivas on kattona, kun nautitaan kirjoista - intohimolla. Keltaisia iiriksiä eli keltakurjenmiekkoja teille kera kiitollisuuteni. Luetaan yhdessä ja nautitaan kuunvaloa illalliseksi tullaksemme kylläisiksi.

teidän Leena Lumi

MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA


Oi!, kuinka hurmiossani palasinkaan Prinssi Edwardin saarelle ja 20 –luvulle! Suruton Mennyt Maailma, jossa päivät olivat yhtä pitkää kesää, lapset olivat lapsia ja tekivät kepposia, nuoret olivat kunnolla nuoria: romanttisia, haaveilevia, punastuvia, pisamaisia ja kirjoittivat mielitietylleen Oikeita Kirjeitä.

Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!

Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”

Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.

Kirja on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.

Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:

”Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.

Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.

Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin.”
Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.

Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia.

”Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.”

Nuori isoäiti: ”Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.”

”Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että täti oli liian ruma elämään."

Charlie-setä Marigoldista: ”Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?”

Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.”

Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

EVE REHN


Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua lähemmin hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke -elämys!
Wie war ich ohne Wehr, dem zuzuschauen,
das, da es mich, mich rufend, gehen liess, zurückblieb, so als wärens alle Frauen und dennoch klein und weiss und nichts als dies:
Ein Winken, schon nicht mehr auf mich bezogen...
Puolustaudu en, suojatta katselen
kuinka hän, kutsuen minua, päästää menemään
kuin kuka tahansa nainen ikävissään.
Jäi muistoihin vilkutus etäinen,
jota tuskin enää edes havaitsi...

maanantai 16. maaliskuuta 2009

J.P. PULKKINEN


Herra J.P.Pulkkinen!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer. Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaattestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...

Nefernefernefer (Jade lehti 9/2008)

NEFERNEFERNEFER

Nefernefernefer

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.

Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".

HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.

En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.

TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.

Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet tositavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.

Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen

(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija Jade -lehti 8/2008)

tiistai 10. maaliskuuta 2009

LEVOTTOMALLE TUHKIMOLLE


Rakas Bessu!

Sinä kuulut meihin myrskylintuihin, joille ei ikä, ei avio-onni, eikä elämän täydellisyys suo elon rauhaa. Minäkin elän täyttä unelmaa. Minulla on unelmamies, unelmapuutarha, unelmaharrastukset, unelmatytär, unelmakaikki, silti minun on koko ajan jano. Mikään ei riitä ja ’seisova vesi haisee’. Vähän väliä aloitan intensiivisen projektin, jonka vien kunnialla loppuun – ja taas kysyn: Mitä sitten? Miksei tapahdu mitään? Äkkiä uusi ovi auki!

Lue John Irvingin kirja Leski vuoden verran, jossa naisen elämä alkaa 72 –vuotiaana. Itse olen jo alistunut siihen, että minä en rauhoitu enkä saa rauhaa. Unelmissani siintävät kiertolaispäivät pitkin Eurooppaa heti, kun unelmamieheni pääsee eläkkeelle.

Minullakin on ystäväverkosto, jota hartaudella vaalin. Minultakin joku alati vaatii jotakin. Minäkin olen haaveillut sinkkuelämästä, mutta sitäkin haluaisin vain hetkellisesti.

Kun mieheni tekee ulkomaan työmatkoja, vedän piuhat irti ja vietän viikon retriitin, jonka aikana syön, kun huvittaa, lenkkeilen koiran kanssa, luen yöt, saunon vaikka iltapäivällä, luen syödessä (,mitä tapaa mieheni inhoaa), en siivoa, en pyöritä pyykkiä, kuuntelen oopperaa, fadoa, vanhaa jazzia – olen vain itselleni. Ilmoitan etukäteen, että rauhoitusviikko on menossa: ”Sallikaa minun vain olla!” Joskus saatan tämmöisen viikon aikana pitää tyttöjen illan, mutta vain jos minulla on koko viikko itselleni.

Rakas, oma Bessu, sinä luotettava, mutta myös levoton, sinä kannat kaipaustasi läpi elämän. Se on tavallaan rasite, mutta saattaa se olla myös rikkaus, jonka voi purkaa vaikkapa taiteeksi. Tämä koko asia on persoonakysymys, johon ikä ei tuo helpotusta, vaan melkeinpä päinvastoin, sillä päässäni soi: Aika loppuu, virta vieköön lujempaa!

Edes upea puutarhani ei tuo minulle rauhaa kuin muutamaksi suven kuukaudeksi. Yösukellus alasti on hetken hurma ja helpotus. Normaali tyydyttävä arki ei ehkä ole ihan meidän juttu, joten saatamme joutua harkitsemaan liittymistä napajäätikköretkikuntaan…vai lähdetäänkö Afrikkaan? Pidä unelmistas kii Bessu, sillä matka vasta alkaa!

Levoton Tuhkimo

maanantai 9. maaliskuuta 2009

HARRIET KROHNIN MURHA


Karin Fossum on dekkaristina raapimattoman kutinan kuningatar! Hänen kirjansa Harriet Krohnin murha (Johnny Kniga, 2006) vie lukijan heti ensi sivuilta murhaajan ’nahkoihin’ ja kaiken huipuksi vielä hänen puolelleen.

Miten voi vastustaa miestä, Charles Olav Torpia, jolla on ollut peliriippuvuus, jolta vaimo on kuollut syöpään ja jonka isän silmäterä, tytär Julie on hylännyt töppäilyjen takia. Kirja alkaakin: ”Julie. Rakkaani. Mahdatko sinä lukea kirjeitäni? Toivon niin, mutta en vaadi mitään, pysyttelen mieluummin taka-alalla….”

Charlo kuitenkin tappaa kuin vahingossa hauraan vanhuksen saadakseen rahaa pelivelkojen maksuun ja houkutellakseen tyttärensä takaisin. Vahinkotaposta ei voi kuitenkaan olla kyse, sillä Harriet Krohnin päätä on hakattu lujaa ja toistuvasti ja verta, kaikkialla on verta.

Fossumin komisario Konrad Sejerille on vähällä tulla juttu, joka ei selviä. Ja lukija toivoo, ettei selviäisikään…, sillä Charlo on ostanut verirahoilla tyttärelleen punarautiaan Call me Crazyn ja he ovat kuin silloin ennen, kun Julie oli 5 -vuotias ja aloitti ratsastuksen ponilla ja isästä tuli hänen väsymätön valmentajansa ja innoittajansa. Charlon vakava sairastuminen melkein vie lukijan epätoivoon.

Fossum paljastaa miten moraali on vain veteen piirretty viiva. Hän pakottaa lukijan murhaajan puolelle, sillä vaakakuppiin tule koko ajan enemmän ja enemmän Charloa puoltavaa kuin tuomitsevaa materiaalia. Sillä voiko kukaan sellainen olla täysin paha, joka ajattelee vain tytärtään, suree kuollutta vaimoaan ja puhaltelee isoa ratsua hellästi sieraimiin opettaakseen eläimen omaan hajuunsa…Miten me saatammekaan seisoa Harriet Asta Krohnin haudalla ja unohtaa miten hän kuoli?

”Julie. Tyttöseni. Isä täällä taas, anteeksi kun ahdistelen, mutta tiedäthän sinä, että meillä on paljon puhuttavaa ja minä kirjoitan kunnes sinä vastaat minulle…En ole paha ihminen! Hyvä Jumala, Julie, sinun täytyy uskoa minua!”

lauantai 7. maaliskuuta 2009

SPIRIT


Shetlanninponi Spirit herättää kaikkien hellyyden. Hrönnkin on jo pitänyt häntä omana varsanaan, isot miehet ovat lumessa polvillaan lälläämässä ja pienet tytöt, joilla on lupa ratsastaa tällä suloisuudella, näyttävät niin haltioituneilta, että heitä katsoessa unhoittuu kaikki muu. Spirit, Teijan tallin aurinko, kuu ja tähdet!

The Winner Takes It All!


Tähän kuvaan olen syyntakeeton. Tämä on julkaistu Bessun painostuksen alaisena;-) Abban lempibiisi mun mielestä ja tämä kuva, herättivät hänessä tunteen, että 'Leena, tuo kuva on niin sinua, sun on PAKKO laittaa se blogiin!' Hän tietää, että olen yllytyshullu...

ISSIKKARATSASTUS ON HAUSKAA!


Issikkaratsastus on täydellinen keino nollata pää ja pitää samalla hauskaa. Edessä lähtötunnelmissa Teija Mäkinen (http://www.teijantalli.net/), minä ja Anne (=mun Bessu), jolla on menossa jotain kiinnostavaa jalustimessa (kai).

SILKKITURPA SAA PUSUN KOHTA!


Tämä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

IHANAT ISSIKAT


Islanninhevoset ovat laumaeläimiä, jotka haluavat tehdä kaiken yhdessä. Ne ovat hyvin helliä ja hyvin herkkävaistoisia ja kärsivät ellei niillä ole lajikumppaneita likellä.


HRÖNN JA LOIMEN VIRKKAAJA


En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen, mutta villalankojen herkulliset värit ja Hrönn ovat saaneet minut ylittämään itseni.

Anne B. Ragde: Erakkoravut


No niin, nyt minulla on sitten addikti sikoihin! Ja ihan kaikki on kirjailija Anne B. Radgen syytä, sillä ensin luin ystävän minulle kantaman Berliininpoppelit ja se jäi vähän vaiheeseen, joten piti saada lukea sen jatko-osa Erakkoravut ja juuri äsken sain sen luettua ja nyt jäi semmoiseen paikkaan, että odotan ihan intona Otavan toimittavan nopeasti minulle ja muillekin sika-addikteille tähän jatkoa. Tämä ei ole mikään naurun paikka, sillä nyt periaatteet kaatuvat rymisten. Kun aloitin blogin, päätin väistää tällaisia jatkoromaaneja eli kertoisin vain vaikka sarjan ensimmäisestä tai parhaasta tms. Nyt minä en voi lopettaa tätä sikailua! Eilen ostin ystävilleni tulevia syntymäpäiviä ja muita varten possukortteja…taisin lähettää pari naistenpäiväkorttiakin, joissa kaunis neitopossu keikailee korkokengissään.

Te muistatte Berliininpoppelit ja Neshovin sikatilan pitäjän Torin, jonka despoottinen äiti kuolee ja mitä sitten tapahtuu. Ja muistatte sen, että Tor on ollut naisen kanssa yhden kerran elämässään ja heti tuli tyttö raskaaksi, joten Tor jätti koko homman todeten sen hengenvaaralliseksi. Nyt hän joutuu monien sattumusten takia tai oikeasti melkein halkaistuaan kirveellä jalkansa ottamaan sikalaan lomittajan ja sisätöihin kotiavustajan. Tor siis joutuu ikäväkseen näkemään naisihmisiä ja ainakin hän toteaa, että osaa hyvin arvioida heidän painonsa, koska on tottunut arvioimaan sikojen teuraspainoa!

Vaan Tor äityy raajarikkona niin hankalaksi, että taas pitää Torunn tyttären jättää omat työnsä ja rientää isänsä avuksi. Vaan nyt Torunn kohtaakin aivan toisen Torin kuin ensimmäisessä kirjassa. Erakkoravuissa Torunn kohtaa ympäriinsä klonkkaavan raivostuneen miehen, jolla on vain ikävä sikojaan ja etenkin Siri-emakkoa. Mikään ei ole enää isän maailmassa hyvin, vaan verotoimiston kaupunkilaisvirkailijat ovat ääliöitä, maatalousministeriössä häärää ainoastaan kirjoituspöytäfasisteja, maatalouslomittaja on nuhjake ja Torunn on tuhlari, koska ostaa katkarapuja ja senkin tuhlaavaisuuden Tor katsoo olevan tuhlariäidiltä perityn geenivirheen.

Lukijan mielestä Torin pahantuulisuus ja kiukku ja kärsimättömyys kaikkea ja kaikkia, paitsi sikoja kohtaan, on niin paksua, että alkaa väkisinkin naurattaa. On helppo nauraa turvamatkan takaa, mutta Torunn rasittuu isäänsä niin, että huomaa vain sikojen kanssa olemisen auttavan ja kokee sen suorastaan terapiana.

Ja mitä puuhaavatkaan Torin veli Erlend ja hänen puolisonsa Krumme Tanskassa…ei mitään ihan tavallista….

Näistä kirjoista alkaa herkullisen huumorin sisältä kyllä paljastua tarinan punainen lanka, sillä yksi ja toinen alkaa kovasti tarvita ja kaivata toistaan, vaikka koko perhe oli käytännössä vuosikymmeniä hajalla suuren, synkän salaisuuden ja kovien ennakkoluulojen takia. Hurjien tapahtumien pyörityksestä alkaa vilkahdella suku- ja perhetunnetta, jonka jokainen lukija suo etenkin isättä kasvaneelle koirakouluttaja Torunnille, joka saattaakin tarinan edetessä joutua vaihtamaan koiruutensa terapeuttisiin ja valtavan suuriin emakkoihin!

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

TRUE FRIENDSHIP


Parhaat asiat ja hetket jaetaan ystävän kanssa. Anne tunsi minut liiankin hyvin viedessään tapaamaan issikoita, noita sydämenvaltaajia, sillä nyt olen mennyttä naista. Vasta muutama ratsastuskerta on takana, mutta koko varustus on jo hankittuna ja parhaillaan virkkaan Rhönnille loimea. Siitä tulee semmoinen hyvin monivärinen. Uskon, että Rhönn muistuttaa se yllään enemmän Perun vuoristointiaanien muulia kuin arvonsa tuntevaa issikkaa, mutta uskon, että hän suo sen minulle anteeksi ja nauttii loimestaan.


Tässä kuvassa Rhönn ja minä, Anne ja Holmari. Ratsastuskuvia saatte odottaa sillä näytän paksuissa talvitamineissa aivan paksukaiselta, tosin hyvin onnelliselta sellaiselta, mutta suvella saadaan otettua tyylikkäitä ratsastuskuvia. Talviratsastus on kylmä laji, mutta ratsastus issikoilla on aina hauskaa!

HRÖNN


Hän on Hrönn. Hän on islanninhevonen ja nimensä tarkoittaa aaltoa. Hän on saanut minut hurahtamaan issikoihin niin, että palasin kolmenkymmenen vuoden paussin jälkeen ratsaille. Ratsastin aikaisemmin ensin ponilla ja myöhemmin isoilla lämminverisillä. Sitten kerran putosin jalustimeen roikkumaan ja päätin, että 'se loppui nyt'. Niinhän minä luulin. Siis kunnes paras ystäväni Anne vei minut Petäjävedelle tapaamaan Teijan tallin islanninhevosia. Minulle tapahtui Hrönnin tavatessani ihan sama juttu kuin Ruotsin kuninkaalle, kun hän aikanaan tapasi ihanan Silviansa: päässä kuului vain 'klick'.


Olen luvannut teille kirjallisuuden joukkoon 'kevennyksiä' puutarhasta, keittiöstä, ystävistä, koiruuksista ja islanninhevosista. Ja kuka vielä tietää mistä!

PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA




Jotkut ovat ihmetelleet, miksi vaivaudumme talvisin luomaan polut puutarhaamme ja miksi vanhan, kivisen leikkimökin terassilla on kaksi isoa rottinkituolia ympäri vuoden, kuin ne olisivat aina käytössä?

Vastaus löytyy Taina Koivusen kirjasta Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa (Gummerus, 2009). Meillähän on tämä neljän vuodenajan rikkaus, miksi emme hyödyntäisi ja nauttisi siitä myös puutarhassamme!

Taina Koivunen on puutarhuri ja puutarha-agronomi, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus puutarha-alalta. Kirjasta huomaa, että Taina on tehnyt puutarha-alan oppi- ja tietokirjoja, mikä takaa paitsi asiantuntevuuden myös sen, että lukija tajuaa kuvien ja kerronnan viestin. Upea kuvitus herkuttelee sekä tunnelma- että yksityiskohtaisilla askarteluohjekuvilla. Monipuolinen kuvitus on Taina Koivusen ja Matti Pietarisen kaunista yhteistyötä.

Kirja on puutarha-aloittelijallekin helposti ymmärrettävä, mutta antoi uutta myös minulle, kymmeniä vuosia puutarhaa rakentaneelle. Jäsentely on oppikirjamaisen selkeää, tietoiskut on viety omiin ’neliöihinsä’ ja saatu tekstit mukavasti esille värijäsentelyllä. Heti alussa on selkeä sisällysluettelo ja sen jälkeen Taina alkaa viedä lukijaansa Pohjan tähden alla.

Alussa käsitellään ilmastovyöhykkeet, ilmaston lämpenemisen hyödyt ja haitat sekä kasvien valitseminen vyöhykkeiden ja maaperätekijöiden mukaan, kuin myös kasvien alkuperä. Ja vihdoinkin tärkeä pienilmasto, jonka olen havainnut olevan monille ihan outo juttu.

Ja nyt Taina pääsee tarjoamaan meille neljää vuodenaikaamme puutarhassa. Aloitamme ihanalla puutarhakesällä, jossa liikumme pihan viehkeimpien puiden joukossa, käväisemme kivikkopuutarhassa, huokailemme ihastuksesta kukkivan onnenpensaan äärellä, sijoitamme ulpukoita ja lumpeita vesialtaaseen ja tulemme runollisiksi kuunliljojen äärellä. Kärhöjen kohdalla tajuamme, mihin kaikkeen niistä on puutarhan tunnelmanluojina ja siperiankurjenmiekkojen kohdalla muistan kertoa, että tämä sininen iirislajike on minun lempikukkani.

Perhoset siirtävät meidät syyskesän tunnelmaan, jossa kerätään kukkien siemeniä talteen, istutetaan kukkasipuleita ja aletaan nauttia alkavasta ruskasta. Sen runsaampi ruska, mitä enempi ruskakasveja! Ihailemme japaninpihlajan syysväriä ja pohdimme keinoja, joilla saamme kasvit selviämään talvesta.

Puuhakkaissa istutustalkoissa istutamme uusia pensaita ja puita sekä siirrämme taimia otollisempiin paikkoihin. Syysistutusten etu on aina varmempi selviäminen ja vähempi kastelu!

Teemme koristeita ja käyttöesineitä pajuista, pohdimme perennojen talvipulmia ja alamme rakentaa talvista puutarhaa. Ripustamme lyhtyjä ja valaisemme puutarhan kulkureittejä. Ja se, mikä monen puutarhassa on talvella rumin eli tuoksuvatukko, muuttuu Tainan käsittelyssä pihan kauneimmaksi valaisimeksi! Askartelemme myös jäätauluja sekä opettelemme jään nimiä. Kuka tietää, mikä on uhku?

Ja mitä me sitten teemme talvisessa puutarhassamme? Seisomme kuun ja tähtien valossa ihaillen kuuraisten puiden ja talventörröttäjien viehkeyttä. Tai tarjoamme ystävillemme glögit hedelmäpuihin ripustettujen lyhtyjen katveessa. Joskus istumme pation rottinkituoleille juomaan termosmukeista kuumat kaakaot seuraten vitilumessa vilistäviä pieniä jalanjälkiä ja nauraen punaista noutajaa, josta yhtäkkiä tulee Suuri Jälkikoira.

Toivon kaikkien löytävän puutarhan vuodenajat viimeistään Taina Koivusen Puutarhan neljän vuodenajan avulla. Ja muistakaa lumen lumo!