maanantai 18. tammikuuta 2010

AMANDA


Juoksin lujaa. Jätin taakseni isän ja uuden matkan tuttua, kaivattua polkua. Polun tuttuus, juhannusruusujen ja kesäpäivän seisahtanut makeus sekä ikävä siivittivät pikkutytön juoksuni lennoksi. Minä kiisin tukka hulmuten, itku ja nauru sisälläni nyyhkien, kohti omaa mummoani. Kohti rakasta Amanda –mummoani, kaksi pitkää eron vuotta välissämme. Jo näkyi valkoinen talo, jo käppyräiset, vanhat omenapuut ja siilin ruokakuppi tutusti paikallaan seinän vierellä. Belargoniat ikkunoilla, verhon heilahdus ja rapuilla mummoni, keppiin nojaten, laihan laihana, tummana elämänlankana. Sylimme löysivät toisensa, tunsin, kuinka pikkutytön pehmoisuuteni ympäröityi vanhojen luiden lempeydellä. Paras paikka silloin ja vielä tänäänkin, kun jo tiedän, mitä tietää täytyy.


Isäni saapui, tervehti äitiään ja katsahti minua. Tunsin, että hän oli jälleen koko maailman omatunto. Täynnä syyllisyyden taakkaa ja soimausta siitä, että mummo asui yksin, että ainoa poika ja ainoa lapsenlapsi asuivat maan toisessa ääressä, että mummo oli selvästikin liian heikko selvitäkseen enää kauan yksin, että minä kärsin olla erossa mummostani. Hän oli voimattomuuden perikuva ja sukupolvien kuilu. Vain minä ja mummoni olimme rakentaneet sillan toisiimme, kaikki muu uiskenteli elämän inhassa virrassa. Tiesin, että isällä alkaa migreeni ja niin tapahtui. Menimme sisälle. Amanda antoi pojalleen lasin vettä ja Hota -pulverin. Intiaanipulveria, sanoin minä ja näin hellyyden mummoni silmissä. Isä laskeutui levolle, sulki silmänsä ja vaikeni.


Mummollani oli palmikko, joka oli sykkyröity nutturaksi. Vuosi vuodelta nuttura pieneni, kutistui. Nyt mummoni pudotti koko tukkansa auki, istui tuolille ja pyysi minua kampaamaan ja letittämään sen. Mustat ja harmaanvalkeat hiukset valuivat pitkin selkää aina lattialle asti. Hartaana kampasin ja silitin lapsenkädelläni sitä, jonka muistin paljon tummemmaksi, paljon runsaammaksi. Silmäni lensivät seinällä olevaan kuvaan. Mummon ja papan hääkuvaan. Morsian oli komea, hoikka, ylväs ja tumma. Sulhanen oli paljon vanhempi ja suupielissään kovat juonteet. Amanda ei koskaan puhunut kuolleesta miehestään, mutta ilmassa leijui raskaita muistoja. Pappaa ei ollut minulle, oli vain pelkästään hyvä mummoni. Koskaan en hänen läheisyydessään kokenut vaatimuksien ahdistusta tai pelkoa omasta kyvyttömyydestä asioihin. Hänelle olin hyvä ja riittävä omana itsenäni. Hänen pitkää tukkaansa letittäessäni tiesin, että tähän haluaisin jäädä, juuri tähän lapsuuden hetkeen. Tähän pysähtyneeseen kesäpäivään mummoni kammarissa, kun kimalainen pörräsi avoimen ikkunan lähellä ja huoneessa leijuivat lapsuuteni tutut tuoksut: ruusut ja kamfertti. Vakavana rullasin pitkän ja laihan palmikon, piiskan, nutturalle, sovitin nutturapiikit kohdalleen ja odotin, mitä mummo sanoisi. Kehuisiko? Ja kyllähän kehuikin. Koskaan ei ollut nuttura ollut yhtä sopiva. Hymyillen hän avasi piirongin ylimmän laatikon, minulle omistetun taikalaatikon. Hän nosti sen kokonaan lattialle ja edessäni oli tuntien jännittävä elämys katsella satoja värikkäitä kortteja, mummoni elämää jouluista jouluihin, pääsiäisistä pääsiäisiin. Jokaisen saamansa kortin hän oli säästänyt minulle. Sain myös Kettu -karkkia. Makeaa, punaista marmeladia, jota mutustellen vajosin korttien ja lapsensieluni maailmaan. Tutkin kuvia, rakentelin korttitaloja, kokonaisen korttilinnan, jota pyysin mummonkin ihmettelemään. Sitten pieni lapsen puhallus ja koko komeus vajosi kasaan taas kohta noustakseen korkeammalle, korkeammalle. Aika katosi. Myös mummoni ja isän puhe katosi. Vain hetken sävy tarttui minuun. Sen pohjaväri oli vakava, surumielinen, jotenkin hyvästijättöinen. Halusin sulkea itseni aikuisten maailmasta, jätin ulkopuolelle äidin ja pojan sanat. Vain kuin usvan lävitse minut tavoittivat kahvimyllyn tuttu rohina, kuva Amandasta pitämässä myllyä tiukasti polviensa välissä, myöhemmin kahvin tuoksu ja kuppien kilinä. Minun ja mummoni maailma ei ollut isojen ihmisten paha maailma. Vain mummoni osasi polun lapsuuteni herkälle iholle, vain hän osasi taikasanat.

Aurinko oli jo putoamaisillaan tulenpunaisena punahehkuiseen taivasmereen, kun mummo vei minut pihalle. Hänellä oli kädessään maitokannu, josta hän kaatoi siilin kuppiin. Istuimme vaitonaisina pihakeinussa, sitruunaperhosia leikki vielä ilmassa ja juhannusruusut hohtivat viattomuuden valkeina. Minua itketti. Tunsin olevani jonkun käsittämättömän rajalla. Rajalla, jota en halunnut ylittää. Tartuin mummoni ryppyiseen, laihaan käteen. Lapsen kyyneleeni tipahtelivat käsiemme yhteiselle iholle. Myös Amandan ryppyisten poskien uurteisiin noruivat surupurot. Outo luopumisen tunto. Keinu heijasi hiljaa, hiljaa. Vain kevyt ruohon rahina ja koko siiliperhe saapui luottavaisena ilta-aterialleen. Takanamme jatkoi punainen aurinko hehkuvaa putoamistaan. Jossain kukkui käki. En halunnut laskea. Ei tarvinnut. Se kukahti vain kerran. Senkin jotenkin keskenjättöisesti, nyykähtäen. Kesäpäivä oli päättynyt.

- Leena Lumi -

16 kommenttia:

  1. Kaunista ja koskettavaa. Nousi pintaan oman rakkaan mummoni muisto. Kuinka olivatkaan niin läsnäolevia nuo mummomme.

    VastaaPoista
  2. Rita, arvaat varmaan, että koskettaa minuakin. Sinun ja minun mummot osasivat olla meille läsnä.Kun he olivat lapsenlapsensa kanssa, he olivat lapsenlapsensa kanssa. Semmoista läsnäolemista ei enää tapaa. Jokainen tekee niin montaa ja ellei tee, niin ainakin ajattelee.

    VastaaPoista
  3. Nyyh ja minulla kun ei ole mitään muistoja mummoistani.

    VastaaPoista
  4. Tuure, kitos!, sinulta palojn sanottu.

    Allu, elämä on epistä: minulla on molemmista isoiäideistäni ja he olivat kyllä elämäni kirkkaimpia valoja. Toinen, ei Amanda, eli vielä niin pitkään, että hänen sylissään sain itkeä ensimmäiset rakkaussuruni. Kumpikin osasi olla läsnä ja kummallekin olin riittävä omana itsenäni.

    VastaaPoista
  5. Siis oikeasti, minulle jotenkin mummit ovat todella tärkeitä ja sitten mietin nykyään sitä, että miten kummallista - pelottavaa on siten kun he kuolevat. Pidin todella paljon, ja tuo kielen dramaattisuuus tdoellakin toimi.

    VastaaPoista
  6. Tuure, se on pelottavaa. Ja se oli pelottavaa. Elämä on semmoistakin. Mutta ehkä voisimme ajatella vaikka sitä, sinäkin sitten myöhemmin: Meillä oli kuitenkin ihanat, rakkaat mummot. Esim. Allulla ei edes muistoja mummoistaan....

    VastaaPoista
  7. Leena, olitpa saanut hellyttävän kosketuksen lapsuuden maailmaan. Tämä kertomus on lämmin ja myötäelävä. Vanhus ja lapsi kohtaavat siinä aidon tuntuisesti toisensa. Muistuivat omat mummoni mieleen. Miten erilaista. He jäivät vain kaukaisina kuvina mieleen. Ei mitään yhteistä. Toinen kuolikin jo kun olin 3v. Hautajaisista on otettu sukukuva pihanurmikolla, ruusupensaita taustalla. Pitelen siinä isää kädestä käsivarsi ylös nostettuna, ja katson ylöspäin isää, jonka äiti on kuollut. Tuskin tajusin, miksi isä näytti niin vakavalta.

    VastaaPoista
  8. Avatar, tämä on varmaan sen takia niin hellyttävä, koska ihan faktaa. Sanotaanha, että kirjoita, minä tunnet, siitä tulee parasta. Kun tein tämän, se tuli suoraan, yhtään sanaa korjaamatta ja suoraan sydämestä.

    Sinä olit mummosi kuollessa hyvin pieni, mutta kuva on varmasti liikuttava. Minä olin muistaakseni kaksitoista, kun Amanda kuoli ja jotenkin tuntui, että osa lapsuutta lähti mummon mukana.

    Tiedätkö, ne siilit tulivat niin, että ensin emo ja sitten pienet poikaset rivissä perässä...

    Kiitos, että jaksoit lukea KAKSI mun juttua. Huomenna tulen katsomaan, joko sinulta on tullut uutta...Nyt odottaa kiinnostava kirja.

    VastaaPoista
  9. Ihana surullissävyinen muistelma mummostasi, Amandasta. Yhtään tuollaista muistoa minulla ei ole kummastakaan mummostani, joista toinen kuoli kuusi vuotta ennen syntymääni, ja toisen en muista edes ottaneen minua kertaakaan syliinsä!

    Sen sijaan olen muistellut isäni sisarta, joka oli mummon ja äidin sijainen; rauha hänen muistolleen!<333

    Lämpimin ajatuksin & rakkaudella sinua ajatellen, Leena-IhaNainen.<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, tämä on sitä viimeistä käen kukahdusta. Muistan mummoni Amandan hyvin, vaikka olin 11 vee, kun hän kuoli.

      Kummatkin isoäitini ovat olleet ihana osa elämääni, mutta kuten sinullakin, voihan joku muu aikuinen korvata menetetyn mummon sylin. Minäkin olen syliköyhä, mutta en isoäitieni puolelta...

      Kiitos samoin sinulle rakkaudella, Aili-IhaNainen! Elämä on. Ja me siinä kyydissä.

      Poista
  10. Oikein kaunis tuo kaappi. Valitettavasti minulla on vain vähän vanhoja huonekaluja jäljellä. Muutto Atlantin yli ja takaisin karsii liikaa.

    Isoäitisi muistuttaa paljon minun isoäitiäni, äitini äitiä. Hänellä oli myös nutturana litteäksi rinkiläksi kääritty pitkä letti. Yksi paksu letti hänellä oli ollut nuorenakin, jolloin hän oli ollut iloinen hoikka tyttö, jolla oli suuret silmät ja kauniit kädet. Ukki olikin sanonut kosiessaan: Nuo kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Mummo sai kärsiä paljon, sillä kaksi lasta kuoli espanjantautiin viikon sisällä, yksi lapsi kuoli heti synnyttyään, toinen päivän vanhana. Oli paljon keskenmenoja. Yksitoista lasta hänellä oli kuitenkin kaikkiaan. Se oli vanhan ajan naisten elämää. Siitä huolimatta hän oli iloinen ja hauska. Hän oili varsinainen aikansa feministi.
    Mummon tukka oli paksu ja väriltään musta kuolemaan asti, aivan kuten äidilläni. Brofeltin rippilapsi Maria-mummoni piti soikeista "körttipastilleista" ja äitini taas Kettu-karamelleista. Niitä hänellä oli yöpöydällä vielä silloin, kun hän oli sairaalassa melkein 97-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa.
    http://mummonblogi.blogspot.fi/2011/06/mummon-taplikas-mekko.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, sama varmaan olisi kohdannut minut, jos olisimme muuttaneet miehen työn takia Irlantiin. Viimeinen raskauteni oli kuitenkin ns. riskiraskaus ja kun näin mitä Irlanti oli silloin, muutimme suunnitelmia.

      Mummoni hiukset olivat myös loppuun asti pitkät ja mustat. Ja oli vaikea elämä, mutta hän oli aina iloinen, eikä ikinä sanonut pahasti kenellekään tai kenestäkään.

      Ne Kettu-karkit muistat varmaan sinäkin;-)

      Mummoni oli 82-vuotias kuollessaan, mikä oli minusta pitkä ikä, kun huomioidaan, että hän oli elänyt Suomen nälkävuodetkin...Hän sai isäni muistaakseni yli 40 -vuotiaana. Enää ei ole isää, jolle soittaa ja varmistaa.

      Poista
  11. Vanhempien kuolema on kova juttu. Siitä toipuu hitaasti. Minulle kävi todella karusti: äiti ja pikkusisko kuolivat kahden kuukauden sisällä. Aina kun tulen blogiisi, näen tuon lipaston, jollainen äidillä oli. Nuo pienet sivulokerot katosivat, kun huonekaluja tuotiin Helsinkiin. Sisareni oli löytänyt ne kirpputorilta ja tarkoitus oli jo silloin entistää se peililipasto.

    VastaaPoista
  12. P.S.Minä en ole olut koskaan Kettukarkki-fani. Mieheni pitää niistä. Niitä oli äidillä viimeiseen asti. Luin juuri, että ne ovat Fazerin vanhin karamelli. Valmistus aloitettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Oletan, että niitä myydään edelleen.

    VastaaPoista
  13. Anna, bloggeri jumittaa pahasti, joten vastaan täällä alla.

    Sinulla on todellakin ollut kaksi suurta menetystä lähekkäin.

    Toivotavasti lipaston näkeminen tuo hyviä muistoja....

    Minäkään en pitänyt niistä enää aikuisena, mutta ne ovat juuri niitä karkkeja, joita mummollani aina oli ja lapsena sitä ei ollut kranttu. En pidä mistään marmeladista. Rakenne jo tökkii. Muistankin jostain lukeneeni tuon karamellin historiasta. Eikös niitä roiku pusseissa Prismojen karkkiosastolla.

    Kaunista lauantaita sinulle!

    VastaaPoista