sunnuntai 10. tammikuuta 2010

SAIMA JA SULEVI


Saima pilkkoi sipulia niin, että vedet tirsuivat silmistä. Muhkeat rinnat hyllyivät tarmokkaan työn tahtiin. Sipulia piti olla paljon ja ihan pienenä hakkeluksena. Jauheliha ei saanut olla mitään paistista jauhettua, vaan rasvaista sikanautaa. Ja kaalikin piti olla ihan hienon hienoksi silputtua. Ja paljon siirappia ja mausteita. Niin Sulevi halusi kaalilaatikkonsa tehtävän. Oli halunnut jo kaksikymmentä vuotta. Ja se sopi Saimalle. Vaan tänään ei ruoan valmistus ollut innostunutta. Kuului syviä huokailuja ja jupinoita. Silmät kävivät usein ikkunaan, jonka lävitse näkyi kukkia pihalla haisteleva Sulevi. Romanttinen, yli 80 -vuotias Sulevi, jota Saima oli parikymmentä vuotta sitten luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Mutta enää Saima ei ollut varma mistään.


Kaikki oli viimeaikoina muuttunut ihan toiseksi, kovin oudoksi. Hienostunut ja kaikkea lihallisen rakkauden muotoa kammoava Sulevi oli alkanut puhua ruokottomuuksia. Yritti jopa puristella tissejä ja keikaili rivosti, kun Saiman paras ystävätär Ottilia, kanttorin leski, piipahti kylässä. Oli siinä kestämistä, mutta viime yö oli kyllä huippu, eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Saima hakkasi viatonta sipulimuhennosta yhä kiivaammin, poskilihat täristen. Tokaisi sitten ääneen: Ei maar, kyl nyt pitää soittaa tohtori Tuomelle, ei täst muute mittää tuu.

Sulevi maisteli kaalilaatikkoa pikkusormi pystyssä. Massutti äänekkäästi ja totesi, ettei ruoka ollut entisenlaista. Saima, jonka mielestä mikään muukaan ei ollut kuten ennen, jätti kertomatta harmispäiten ropauttaneensa joukkoon runsaasti basilikaa. Saima katsoi Sulevia kuin jotain ulkomaanelävää ja kysyi sitten, oliko niitä siellä sängyn alla viime yönä paljonkin. Mies osasi näyttää ihan ällistyneeltä ja käänsi sitten katseensa maljakossa olevaan kukkakimppuun. Oli hiljaa ja vain massutti arvostelevasti herkkuruokaansa. Saima huokasi syvään ja ilmoitti sitten kuin sivulauseessa tohtori Tuomen pistäytyvän iltapäiväkahville ohi kulkiessaan. Sulo terästyi silminnähden ja kertoi vain haroneensa yöllä pölyjä sängyn alta. Piti haroa yökaudet Saiman pitäessä huushollin niin ruokottomassa kunnossa. Johon Saima ihmetteli ettei pölyjä ennenkään ollut hellankoukulla siivottu. Sulo läksi loukkaantuneena päivälevolle ja Saima alkoi huokaillen siivota pöytää. Seinäkello löi puolen lyönnin, piirongin päällä kehyksessä Saiman ja Sulevin hääkuva, kärpänen pörräsi ikkunalla.

Tohtori Tuomi oli topakka ikäneito. Nostaessaan jo toista kakkupalaa serviisilautaselle, hän loi tiukanoloisen katseen Suleviin. Mies lörpötteli ummet lammet säistä ja kukkasista ja pikkusormi törrötti pystyssä, kun hän nosti kupin huulilleen. Mutta Tuomipa ei ollut hämättävissä. Äkkirynnäköllä hän kysyi, oliko Sulevi taas pitkin yötä jahdannut pikku-ukkoja sänkyjen alta ja valvottanut melttoomisellaan Saimaa. Ei myöntänyt Sulevi nähneensä yhtäkään pikkuolentoa eikä muitakaan harhoja. Tuomipa piti pienen paussin ja kysyi sitten, miksi viime yönä oli ollut niin poikkeuksellisen kova meno? Ja Sulevi-parka astui suoraan miinaan. "No, kun niitä piruja oli niin saatanan monta, piti ottaa oikein kaksi hellakoukkua ennen kuin sai ne pakosalle", ärjäisi ahdistettu Sulevi. Huoneeseen putosi pelästynyt hiljaisuus, jonka rikkoi oven paukaus, kun Sulevi ryntäsi pihamaalle.

Tuomi katsoi myötätuntoisesti Saimaa ja kertoi kirjoittavansa paperit vanhainkoti Iltaruskoon pikimmiten. Selvä dementia. Uuvuttaa omaiset loppuun. Valvonta käy vaikeaksi. Saiman on nyt ajateltava itseään. Saima vain nyökytteli ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Miten se vihkipappi sanoikaan: "Rakastakaa toisianne niin hyvinä kuin huonoina päivinä, kunnes kuolema teidät erottaa." Tohtori Tuomi hyvästeli napakasti. Sulevi näkyi istuvan pihakeinussa paksu Pörri-kissa sylissään. Jotenkin niin hyvästijättöisen oloisena.

Ottilia suhtautui Sulevin Iltaruskoon muuttoon hyvin myötäelävästi. Tämä 85-vuotias ikäneito lupasi käydä usein tapaamassa Sulevia ja etenkin aina, kun Saima ei ehtisi. Ottilia melkein entisestään terästyi tästä uudesta velvollisuudesta. Hän se sai Sulevinkin suhtautumaan Iltaruskoon myötämielisesti. Itse asiassa jo parin viikon kuluttua Sulevi oli vanhainkodissa kuin kukkona tunkiolla. Valitteli vain huonoa ruokaa, joten Saiman piti edelleen valmistaa klimppisoppaa ja rasvaista kaalilooraa pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Ottilia piti sanansa ja visiteerasi Sulevia aina, kun Saima ei jaksanut. Kaikki siis alkoivat sopeutua. Tietenkin sattui sellaisia tapauksia, joita kukaan ei selvittänyt. Sulevilta esimerkiksi katosi lompakko, jossa oli kaksituhatta markkaa rahaa. Saima pisti Sulevin koville ja jankutti, kunnes mies tiuskaisi: "Luuleks sää, et tääl ilmatteks saa?" Ensijärkytyksestä selvittyään Saima nauroi kuollakseen. Kertoi jutun myöskin parhaalle ystävälleen. Ottilia kuitenkin näytti ihan kummalliselta, ryysti vain kahviaan äänekkäästi.

Vuodet kuluivat ja niin kuolema erotti Saiman ja Sulevin. Saima oli nyt kohtalaisen hyväkuntoinen leski. Häneltä jäi aikaa viimeinkin myös omille harrastuksilleen. Ottilian hän tapasi miltei päivittäin. Kerran he olivat yhdessä Peräkylän kinkereillä, Tuuloksen tilalla. Kun rippilapset oli kuulusteltu ja virsiä veisattu, oli kahvitauko ennen papin puhetta. Lintumaisen pieni Ottilia istui vähän syrjässä juoden kahvia punaiset kiihtymyksen täplät poskilla. Saima mietti omiaan, kun Ottilia äkkiä yllätti. Varsin kuuluvalla äänellä hän ihmetteli, miten Saima kehtasi levittää hänestä ja Sulevista niin rumaa juorua. Hänkö muka olisi mennyt sänkyyn Sulevin kanssa Iltaruskossa saadakseen kaksituhatta markkaa? Saimalta oli pulla mennä henkitorveen pelkästä ällistyksestä. Oliko Ottiliallakin dementia? Kaikki kuulivat, kyllä näistä kinkereistä nyt kylillä puhetta piisaisi! Hän vakuutti Ottilialle, ettei ollut moista koskaan edes miettinyt. Mutta kun Ottilia vaan jankutti ja jankutti ja elämänikäinen ystävyys oli vaakalaudalla, Saima täräytti oikein kuuluvasti: "Kuules ny Ottilia, Sulevilla ei seisonut koskaan, rakas Ottilia, Sulevi oli kyvytön lihallisessa mielessä." Ottilia pahoitteli nyt ottiliamaisin sanakääntein, pappi oli saanut valtavan yskänpuuskan ja ystävättäret alkoivat hyvässä yhteisymmärryksessä arvostella Tuuloksen emännän verhoja, kahvin makua ja muuta sellaista tärkeää. Kun Saima sinä iltana sängyssä, omassa pirtissä risti kätensä ja makasi hiljaa Pörri-kissa kupeessaan, hän kuiskasi: Ja kaikki se kestää.

kuva Anthony Neste/ Sopranos keittiössä (Otava 2003)

11 kommenttia:

  1. Rita, tämä on pilkulleen totta. Kirjoitin tämän jo vuosia sitten ja sain tähän silloin luvan yhdeltä asianosaiselta, kunhan vain vaihdan nimet - kaikki.

    VastaaPoista
  2. Mainio (tosi)tarina!

    Ja mulla vielä 'perstie' sanavahvistuksena :-))

    VastaaPoista
  3. Soili, kiva että pidit. Jäin miettimään tuota 'perstietä'...mitä murretta mahtaa olla?

    VastaaPoista
  4. Tämä oli mainio tarina,Leena! Huumoria ja erotiikkaa:-)

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Jael! Ehkä näitä kahta, huumoria ja erotiikkaa voi joskus yhdistää, kerta itse elämäkin sen näin teki;-)

    VastaaPoista
  6. Tämä oli ihana ja elämänmakuinen tarina. Ennen kuin itse aikaisemmassa kommentissasi kerroit tarinan taustalla olevan tosijutun, mietin, kuinka todentuntuinen kirjoitus. Tykkäsin ja kovasti!

    VastaaPoista
  7. Hauska! Toi Sulevi-nimikin on jo niin hassu, että se alkaa naurattaa.

    VastaaPoista
  8. Hauskaa, että vihdyit elävän elämän juttuni parissa, Lumiomena. Myönnän, että tässä on tragediaa ja paljonkin, mutta olen katsonut tätä nyt minulle kertoneen henkilön kannalta, jolloin tähän tuli väistämättä muitakin sävyjä. Eikö kärsimystäkin joskus helpota musta huumori.

    Allu, hänen nimensä meinasi olla Sulo! Ja mietippä semmoista suomalaista nimeä kuin Kaino. Tunnen yhden Kaino -nimisen miehen;-)

    VastaaPoista
  9. Taitavasti osaat kertoa, Leena. Tämä on hyvä tarina. Kiva, että julkaisit. Tässä on elämänmakua, tuntuu todelliselta, ja todellisuuteenhan se kertomasi mukaan pohjautuukin. Nauratti tuo oletettu lempiminen vanhainkodissa, vaikka tosi on, kuulemma, että ne asiat sujuvat mieheltä vielä melko vanhana (Chaplin). Ja tunteethan eivät kuole koskaan. Mutta ilmeisesti se Ottilian kohdalla oli toiveajattelua, vai olisiko hän käyttänyt Sulevia hyväkseen ja pyytänyt häneltä rahaa hyvällä menestyksellä. Ehkä se asia painoi hänen mieltään, ja hän halusi ottaa sen puheeksi. Tai ehkä hänessäkin oli dementia jo alullaan. Selvästi käynti vanhainkodissa Sulevia katsomassa oli hänelle mieluista.

    Yksi tuttu vanhus, joka oli joutunut muuttamaan vanhainkotiin, päivitteli minulle kerran, miten naiset vanhainkodissa tappelivat miehistä. Panettelivat toisiaan ja kilpailivat miehistä, joita oli siellä asukkaina. Siellä järjestettiin kuulemma päivätansseja ja muuta mukavaa. No, sehän on hyvä asia, että huolehditaan virikkeistä. Ja tanssiminen on liikuntaa.

    Julkaisepa vastakin omia kirjoituksiasi. Niitä olisi mukava lukea, sinulla kun on tuo kirjoittamisen taito!
    Kiitos tästä!

    VastaaPoista
  10. Avatar, kiva, että pidit. Raha-asia oli lopulta väärinkäsitystä, miehen kyvyttömyys oli ollut jo ennen tätä kypsän iän avioliittoa ja luultu lempinenkin olis isten vian luultua, mutta sain idena laittaa tämän paperille, kun kuulin, että riita oikeasti alkoi seurakuntakodin kahvitilaisuudessa ja kaikki sen kuulivat...Pyysin kyllä luvan ja kaikki on muutettu, paitsi tapahtumat. Ja ritakin tuli sovittua.

    No, julkaisisin,mutta kun mun tyyli on tullut nyt niin radikaaliksi (Irving taisi sekoittaa mun pään;-) ettei käy enää ainakaan mun blogiin. Muutama kiltti juttu on vielä tallella ja ehkä voin julkaista joskus myös toimittaja-aikojeni pakinoita.

    Minä nyt pääasiassa kirjoja, ne ovat nyt suuri juttuni ja vievät myös paljon aikaa. Minä seuraan sinua, Avatar!

    VastaaPoista