maanantai 8. maaliskuuta 2010

POSTIKORTTIMURHAT

Hän otti käteensä kopion Firenzen postikortista. Ensimmäisen kortin. Se esitti kirkkoa, Basilica di San Miniato al Montea, ja kääntöpuolella oli se vanha sitaatti. Hän luki rivit ja joi taas viinimukin tyhjäksi, laski paperin kädestään ja otti seuraavan kopion, ja seuraavan. Ateena: kuva Akropoliista. Salzburg: näkymä kaupungin yli. Madrid: Las Ventas, ja sitten Rooma, Rooma, Rooma…

Liza Marklundin ja James Pattersonin kirja Postikorttimurhat (Postcard Killers, Otava 2010, suomennos Päivi Kivelä) on kuin outo viini, jota aviomies tuo kotiin viikonlopuksi. Alkumaku on tuttua nahkaa. Silloin olen varmoilla vesillä, sillä kirjassa kohtaavat heti kiinnostava tappajapari ja heidän uhrinsa, kuherruskuukautta viettävä brittipariskunta. Ollaan katsomassa taidetta Pariisissa, päädytään nelistään hotellihuoneeseen ja juodaan liikaa samppanjaa seurauksilla, jotka arvaa, kunnes kitalakea alkaa kuivata samassa tahdissa kuin veri hyytyy uhrien sukuelinten tienoille.

Rikostoimittaja Dessie Larsson saa postikortin, joka esittää Tukholman Gamla Stania. Kortin takana lukee:

TO BE OR NOT TO BE IN STOCHOLM, THAT IS THE QUESTON
WE’LL BE IN TOUCH


Hullu sarjamurhaajapari kylvää kauhua Euroopan kaupungeissa, joista he lähettävät ensin kauniin postikortin ja sitten jotain muuta. Kortin saajat on valittu niin, että murhaajat selvästi hakevat huomiota. Vielä enemmän painaa ja kitalakea kuivattaa se ’jotain muuta’, josta käy ilmi kaksikon viehtymys murhien hienostuneisuuteen ja esteettisyyteen.


Tapauksen myötä Tukholmaan saapuu hyvin columbomainen ilmestys, amerikkalainen Jacob Kanon, joka ei tunnu perustavan hygieniasta, ei mistään…kunhan vain tappajat saadaan kiinni. Ehkä häntä ei olisi pitänyt ollenkaan ottaa mukaan murhatutkimukseen, sillä häntähän ajoi takaa metsästäjän raivo, joka sumensi kaiken, kaiken…


Hän otti kuvat ja seurasi sormellaan naisen kauniin käden ääriviivoja, hymyili kun sormi viivähti syntymämerkillä peukalonivelen kohdalla.


Tyttö soitti pianoa, oli erikoistunut Franz Lisztiin, joka oli teknisesti vaativimpia säveltäjiä maailmassa.

Kimmy ja kiihkeä Totentanz…


Postikorttimurhat on jännityskirja erilaista dekkaria etsivälle. Hänelle, joka pitää siitä kun kitalakea alkaa kuivattaa, sillä se tässä tapahtuu. Kirja on minun mielestäni amerikkalaisen kovaksi keitettyä joskin tiedän Marklundinkin kykenevän koviin otteisiin, mutta silti. Täytyyhän miehen läsnäolon tässä tuntua. Sujuvasti kirja kulkee Euroopasta USAan ja takaisin, Kööpenhaminasta Tukholmaan ja vihdoin Tornionjokilaaksoon, jossa onkin amerikkalaisella etsivällä monenlaista ihmettelemistä. Lukijaa hykerryttää Dessien toteamus Jacobille, ettei Suomeen voi rikolliset piiloutua, sillä Suomen poliisi on paljon tehokkaampi kuin Ruotsin. ”Kaikki poliisia pakoilevat suomalaiset hankkiutuvat heti Ruotsiin.”

No, mikä minua nyt mättää? Mitä vikaa viinissä? Monet viinit kuivattavat kitalakea, mutta jälkimaku, jälkimaku kertoo kaiken…No sanon sen nyt! Olen lukenut kaiken maailman kirjoja ja varmaan joka toinen on ollut dekkari, joten vertailukanttia löytyy: Missään kirjassa ei ole ollut näin vastenmielisiä murhaajia kuin tässä! Nyt joku höristää, ihmettelee, voiko mikään murhaaja olla ymmärrettävä, käsitettävä, jopa säälittävä. Voi! Esimerkiksi Karin Fossumin Harriet Krohnin murhassa olin koko ajan Charlon puolella. Säälin häntä. Ymmärsin häntä. Sitten on ollut paljon ikäviä murhaajia, joista on mennyt yöunet, mutta nyt minua inhotti. Murhaajakaksikon nuori, kuvankaunis nainen Sylvia on niin mätä tyyppi, että vertaista saa hakea ja ette löydä!

Tässä saa olla aina dekkareista kirjoittaessa tarkkana, ettei juoni paljastu, eikä etenkään loppuratkaisu, mutta uskon tämän kirjan tulevan vielä filmatuksi ja saavan suuren suosion myös filminä. Sitten saavat vain olla tarkkana valitessaan henkilöä Sylvian rooliin, sillä siihen ei käykään kuka tahansa. Väärä henkilö pilaisi jälkimaun, jossa hulluutta, sairasta hulluutta kauniissa kehyksissä, johon on maalattu nuoren naisen kuva runsaalla verellä. Ja kehyksetkin on kastettu vereen, jota joku voi luulla faluninpunaisella maalatuksi, mutta ei: koko taideteos on pelkkää valtimoverta.

Onneksi on yksi, jota kohden voin tuntea myötätuntoa:


Hän otti Glockin ja työnsi piipun suuhunsa, niin kuin oli ottanut tavakseen iltaisin, maistoi ruudin ja metallin ja löysi lohtua ajatuksesta: tuskalla on loppu. Kevyt etusormen taivutus, ja hänen epätoivonsa ja kaipauksensa olisivat ohi.


Mutta ei vielä. Ei vielä. Ei vielä.

4 kommenttia:

  1. Odotan tätä kirjaa. Kansi on jälleen onnistunut ja kaunis. Se ja tekstisi houkuttavat lukemaan. Taattua Marklundia jälleen.

    VastaaPoista
  2. Anne, ja sinä toit Markulundin elämääni;-)

    VastaaPoista
  3. Yksi ehkä surkeimmista dekkareista mitä olen lukenut. Täysin vailla minkäänlaista syvyyttä, ihmiskuvausta, miljöökuvausta etc. Olen melkeinpä tyrmistynyt siitä, kuinka huono kirja tosiaan oli. Tuntui siltä, että julkaisuperuste on ainoastaan se, kun kaksi nimekästä kirjailijaa lyövät kirjalliset hynttyynsä yhteen. Jos kirjan olisi kirjoittanut joku nimettömämpi henkilö, en usko että se olisi mennyt kustannustoimittajalta läpi.

    VastaaPoista
  4. Nina, minäkin ihmettelen melkein joka viikko, mitä kaikkea Suomessa kustannetaan...

    Tällaiset kovat dekkarit eivät ole makuuni ollenkaan, mutta otin tämän lukuun ystäväni eli Annen painostamana.

    Minä pidän Ruth Rendellistä, Minette Waltersista, Tess Gerrittsenistä etc.


    Mutta arvaa mitä: Näille kirjoille on paljon lukijoita. Katsoin akateemisen krijakaupuan viime voden myydyimmät kirjat ja tämä oli niistä yksi!

    VastaaPoista