maanantai 31. toukokuuta 2010

VILLIT KUKAT


En poimi sinulle kukkia,
en katkaise hentoa kaulaa
Teen sinusta kukan,
nostan nuokkuvan pään, avaan:
ellet sinä kuki
en kuki minäkään
En polvistu, en poimi, en kesytä;
kaikki tarhat ovat harhaa
Villi sinä olet,
ja vielä villimmäksi olet tuleva,
niin villiksi ettet poimi
vaan annat kukkien kukkia

- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus 2008)
kuva Jael

Jos sä tahdot niin

HÄMÄRÄN HETKI


Kun lapsi katoaa…lapsi katoaa…katoaa…pieni 6 -vuotias poika katoaa…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…vain yksi lapsen kenkä…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…sumuun…

Siis en ole nukkunut viime yönä. Johan Theorin niminen kirjailija valvotti minua jälleen lahjakkaasti. Kerroin teille jokin aika sitten göteborgilaiskirjailijan toisesta kirjasta Yömyrsky, mutta lupasin esikoisen heti kun saan sen käsiini ja tässä teille on nyt Johan Theorinin Hämärän hetki (Skumtimmen, Tammi 2008, suomennos Outi Menna).

Olemme jälleen Öölannin saarella, johon olen nyt aivan ihastunut, (minä saarten viemä nainen muutenkin!), ihan sama mitä hyistä Theorin keksii saarella tapahtuvan…Nyt katoaa pieni, Jens niminen poika eräänä sumuisena päivänä 1970 –luvun alussa. Voiko kukaan kuvitella kauheampaa kuin kadottaa lapsi tietämättä, mitä hänelle on tapahtunut! Luonnollisestikaan Jensin äiti Julia ei ole toipunut asiasta ja hän on ollut kuin elävältä haudattu nämä 20 vuotta, jotka ovat kuluneet ilman, että lapsesta on kuulunut mitään.

Upeasti, rauhallisesti, kiinnostavasti, Theorin kuljettaa jälleen tarinaa kahdessa aikatasossa, jossa nykyisyys ja menneisyys lomittuvat toisiinsa ilman juonen kuljetusta vaivaavia halkeamia. Juuri tästä minä pidän: rauhallinen kertojaääni, mutta ehdottomasti kauhun väreitä nostattava ja tuo eri aikatasojen toisiinsa soljuttamisen taito. Mikä paremmin selittäisi nykyisyyttämme kuin mennyt aika!

Saarella asuu 1936 myös kymmenenvuotias poika Nils Kant, josta tulee väistämättä jutun keskiö. Poika rakastaa Öölantia enemmän kuin mitään muuta ja pitää saarta omanaan, kunnes hän on pakotettu lähtemään maanpakolaiseksi ja löydämme hänet paljon myöhemmin juomasta litratolkulla halpaa punaviiniä Puerto Limónista ja katselemasta merta, jonka kaukaisuudessa odottaa hänen rakas saarensa, mutta jonne hänen ei ole sallittu palata – vielä.

Kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi nousi minulle kuitenkin hoitokodissa asuva, eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, kadonneen Jensin isoisä ja Julian isä. Gerlof on äärettömän intuitiivinen ja rohkea persoona. Gerlofin etiäiset ja tuntemukset ovat pelottavan oikeaan osuvia ja kun hän saa postilähetyksen, joka sisältää hänen kadonneen tyttärenpoikansa pienen sandaalin, mikään ei voi häntä pidätellä, ei edes Sjögrenin oireyhtymä.

Saarella kulkee huhu, että Nils Kant on palannut takaisin, mutta kuinka se on mahdollista, koska hän makaa kylän kirkkomaalla? On levännyt siellä jo kauan ja myös jo silloin, kun Jens katosi. Hautakivessä lukee vain nimi ja vuosiluvut 1925-1963. Mutta kuka vaeltaa Öölannin nummilla aina hämärän hetkellä? Kenen levoton sielu ei saa rauhaa? Ja kuka oli tönäissyt Gerlofin ystävän Ernstin louhoksen pohjalle mukanaan patsas, jota kutsuttiin Kantinkiveksi?

Tehkää kaikessa rauhassa omia arvauksianne ja päätelmiänne, se on dekkarin lukijan suuri nautinto ja kauhu vain kasvaa, kun huomaatte olleenne täysin hakoteillä, sillä Johan Theorin osaa eksyttää kokeneenkin lukijan viimeistään hämärän hetkellä!

YÖMYRSKY


Muistatko lapsuuden kummitusjutut? Muistatko kotikyläsi tarinat kirotusta talosta, jonka perustana on käytetty vanhan hautausmaan kiviä? Muistatko että siinä talossa asuneita on kohdannut kirous jo neljä sukupolvea? Muistatko, kuinka kiersit keskiyöllä kanssani kolmasti hautausmaan siunauskappelin? Muistatko, kuin vainajat nousivat sen jälkeen haudoistaan kulkien meitä kohti syvästi valittaen ja huokaillen?

Johan Theorin Yömyrsky (Nattfåk, Tammi 2009, suomennos Outi Menna) on hyvin persoonallinen jännityskirja. Se erottuu kaikista dekkareista niin merenraikkaasti, että uskallan sanoa kirjan olevan erinomainen sarjassa dekkarit, mutta myös enemmän. Johan Theorin on yhdistänyt perinteiseen jännityskirjan, sukutarinan ja vanhan ajan kummitustarinat värisyttävän lahjakkaalla kertojaäänellä.

Tarinan kartano Åludden sijaitsee Öölannin saarella. Kartanon rannalla seisovat kaksoismajakat, jotka on rakennettu hylätyn kappelin kivistä. Itse päärakennuksen tarina alkaa talvesta 1846, jolloin majakoita rakennetaan. Eräänä talvimyrskyn yönä lähistöllä ajaa karille puulastissa ollut laiva. Majakanrakentajat joutuvat avuttomina kuuntelemaan hukkuvien miesten avunhuutoja ja myöhemmin kohtaamaan rantaan ajautuneet ruumiit sekä tukit, tulevan Åluddenin kartanon hirsiseinät…

Kirja liikkuu sujuvasti kahdessa eri ajassa ja menneen maailman luvut alkavat Mirja Ramben kertomuksilla, jotka hän tallentaa Myrskykirjaansa. Mirja Rambe on kartanoon kiinteästi liittyvä sukuhahmo, mutta on sattumaa, vai onko? – että hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Katrine ostaa miehensä Joakimin kanssa rapistumassa olevan kartanon, joka on jo jonkin aikaa ollut tyhjillään. He muuttavat isoon, uuteen kotiinsa lastensa Gabrielin ja Livian kanssa aikoen vähitellen restauroida rakennusta. Joakimin ollessa noutamassa viimeistä muuttokuormaa Tukholman asunnosta hän yhtäkkiä kuulee korvissaan Katrinen avunhuudot, kuulee kuinka vanhan kodin ovi aukeaa, etsii vaimoaan turhaan ja lähtee viimein ajamaan levottomana kohti Åluddenia…

Tästä alkaa uskomaton tarina täynnä vainajien kuisketta, levottomia askeleita, supinaa, varjoja, aukeavia ovia, outoja enteitä…ja uhrisuo, josta vainajat kurkottavat käsiään kuin pyytäen päästä pois, suolle kiemurtavat ankeriaat, jotka ovat päässeet ihmislihan makuun, ankeriaan pyytäjä Ragmar sekä kaksoismajakat:

Talvi 1962

Kun pohjoinen majakka syttyy loistamaan, Åluddenissa kuolee joku. Sanonta on minulle tuttu, mutta illalla kun tulin Borgholmista kotiin ja näin majakasta hohtavan valkoisen valon, en ajatellut sitä. Olin liian järkyttynyt siitä, että Ragnar Davidsson kantoi Torunin maalauksia mereen välittämättä vähääkään minun huudoistani.


- Mirja Rambe

Johan Theorin on raikas tuulahdus jännityskirjailijoiden joukossa. Pidän heistä kaikista, mutta joskus sekoitan dekkaristieni tarinat toisiinsa, mikä sinänsä ei liene suuri harmi, mutta tätä kirjaa oli odottanut sisälläni se nuori tyttö, joka keskiyöllä istui merenrantakylän hautausmaalla odottaen vainajien nousua haudoistaan. Miksi, oi miksi?, niin monet taitavat kirjailijat ovat unohtaneet, miltä voi tuntua tarina, jossa eletään kahta aikakautta, mutta myös jo kuolleet joukossamme? Theorin kuljettaa juonta rauhallisesti ja selkeästi, henkilöitä ei ole liikaa, joten jutun jänne ei katkea kertaakaan. Itse olin niin kirjan viemä, että kun luin tätä yhtenä sadepäivänä sisällä ja luulin mieheni olevan tietokoneellaan alakerrassamme, näin jonkun liikahtavan ikkunan takana, aloin kiljua suoraa huutoa…, jolloin mieheni ilmestyi ikkunaa likellä olevasta ovesta luulleen minun olevan kuoleman hädässä…, eikä hän uskonut kun kerroin vainajien vaeltavan ikkunoidemme ohitse…


T.S. Eliotin erässä runossa huhtikuu sekoittaa halun ja pyyteen…Theorin sekoittaa elävät ja vainajat rakentaen vahvan kontrastin kauniin ja lyyrisen kielensä sekä kirjan toispuoleisen maailman kalmonhajulla.:

Aallot olivat tänä iltana kuin hitaita hengenvetoja pimeyden keskellä, Joakim ajatteli. Ihan kuin Katrine silloin kun he rakastelivat – Katrine oli vetänyt hänet lähelleen, puristanut lujaa ja hengittänyt hänen korvaansa.


Hän tiesi vain, että samaan aikaan kun Katrine hukkui, hän seisoi itse kellarissa Tukholmassa ja kuuli Katrinen tulevan ovesta sisään.


Joakim kuuli Katrinen huutavan. Hän oli siitä ihan varma, ja se tarkoitti että maailma oli paljon hämmentävämpi kuin hän oli ennen kuvitellut.

Yömyrsky päättyy navetan vintillä olevaan salaiseen rukoushuoneeseen, joka oli rakennettu vainajien muistoksi. Sieltä löytyy kirja, jonka kannessa lukee musteella kirjoitettuna Myrskykirja.

Onko kuolema kylmä vai kuuma? Vai jotain siltä väliltä? Se on sitä kaikkea ja vähän vielä enemmän Johan Theorin Yömyrskyssä!


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

JOHAN THEORIN


Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja julkaissut parikymmentä novellia lehdissä ja antologioissa. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.

Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan.


Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palkinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon.


Theorinin suunnitelmissa on kirjoittaa vielä kaksi Öölannin saarelle sijoittuvaa kirjaa, joten Yömyrskyn tuomat paineet 'saada tätä lisää' palkitaan. Mutta sitä ennen tässä teille molemmat hänen kirjansa ’väärässä järjestyksessä’. Theorinilla lukemisen järjestys ei haittaa, toisin kuin Åsa Larssonilla, jossa samoja henkilöitä seurataan tiiviisti.

VEDEN LUMO


Psykologisen dekkaritaiteen kuningatar Ruth Rendell yllätti uutuudellaan Veden lumo (The Water's lovely, Gummerus 2008, suomennos Marja Luoma). Tämä persoonallinen brittidekkaristihan on kirjoittanut jo yli 60 jännitysromaania ja saanut lukemattomia palkintoja ja kunnianosoituksia. Jokin aika sitten Rendell kuitenkin ilmoitti, että perinteinen jännityskirja on tullut tiensä päähän, jolloin se hänen 'kynästään' syntyneenä tarkoitti mm. goottilaista kauhua tihkuvaa Hepokattia. Mutta Veden lumossa Ruth on jälleen juurillaan, halusipa tai ei. Kaikki on kohdallaan: psykologinen piina, rakkaudetta jäämisen pelko, rakkauden löytyminen ja murha.

Veden lumollaan Rendell ylittää kaikki määreet ollen selvästi 'high' ja jälki on loistava, sillä en voinut irrottaa kirjasta, vaikka kuumemittarikin oli 'high'. Mukana on hersyvää perusbrittiläistä murhagenreä, jossa omenapiirakkaan leivotaan morfiinia (tai ainakin koko ajan suunnitellaan se tehdä), vanhat ladyt ovat hyvin vanhoja ja hyvin omituisia hoitokaneineen, testamentteineen ja pinttyneine ennakkoluuloineen.

Perusrunko teoksessa on kahden toisiinsa syvästi kiintyneen sisaren Harrietin ja Ismayn yhteinen elämä ja sen oudot, kauheat kokemukset aina lapsuudesta aikuisikään. Ja juoni kantaa täysillä loppuun asti. Rönsyilevän tekstin runsaudesta minun huomiotani kiinnittivät erityisesti ilmiselvä narsisti Andrew sekä Marionin pultsariveli Fowler, jolta kuitenkin lohkesi tällainenkin lause: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä". Ja tästä lauseesta alkoi minun blogini! Lause on muuten Oscar Wildeltä, vaikka Rendell ei sitä mainitsekaan.

Suosittelen kaikille dekkareita harrastaville, sillä kansi on tyylikäs ja sisältö, lupaan sen!: on puhdasta brittidekkarin aatelia! Minä aion lukea tämän uudestaan heti kun...

KUNNES VIHASI ASETTUU


Silloin oli yhdeksäs lokakuuta. Ilma oli kylmä. Taivas hyvin sininen. Sellainen päivä tekisi mieli kaataa lasiin ja juoda. Meillä ei ollut aavistustakaan että kuolisimme. Että minä huutaisin suu täynnä vettä. Että meillä oli enää viisi tuntia jäljellä.

Åsa Larssonin viimeisin Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008, suomennos Sanna Manninen) humalluttaa jälleen kerran täydellisesti meidät arktiset sielut ja taitaa viedä etelän auringon rakastajiakin. Olemme jälleen Kiirunassa ja tapaamme tutun rikoskomisario Anna-Maria Mellan, joka rikosten selvittelyn ohella tekee tiuhaan tahtiin lapsia, käyttää välillä rankkaakin kieltä, mutta rakastaa aidosti sydämellään niin lapsia, miehiä kuin koiria - ja tietysti arktista hurmiota.

Tapaamme myös syyttäjä Rebecca Martinssonin, joka valitsi etäsuhteen vain rakkaudesta Ruotsin Lappiin. Välillä syli huutaa tyhjyyttään, mutta joskus koiranrapsutus helpottaa, toisinaan ei. Tässä kirjassa Rebecca ottaa oman koiran kuin sinetöiden esteen paluulle Tukholmaan ja rakastetun luo.

Tällä kertaa kirjan kertojaääni tulee murhatulta nuorelta naiselta. Se kumajaa jään alta, missä tyttö oli sukeltamassa poikaystävänsä kanssa. Kuolleen käyttö kertojana on tuttua ainakin Alice Seboldin Oma Taivaasta ja teho on taattu.

Taattu on myös Larssonin juonenkuljetus, joka ei ole pettänyt kertaakaan! Se ei pettänyt aikaisemmissa Aurinkomyrskyssä, Sudentaipaleessa ja Mustassa polussa ja sama huikea, hyytävä laatu vain jatkuu uusimmassa Kunnes vihasi asettuu. Myönnän!: Olen täysin koukussa Åsan kainostelemattomaan, runolliseen, toteen, karuun, arktiseen sarjaan. Makaan lumessa, katson tähtiä, tunnen suden läähätyksen, muistan kaiken Krekuloista, kylän pahasta perheestä, tiedän heidän tietävän, että minä tiedän ja kun nousen ja valmistaudun sukeltamaan jään alle, tiedän: Minulla ei ole paluuta!

AURINKOMYRSKY, SUDENTAIVAL JA MUSTA POLKU


Olen lukenut nämä kaikki, mutta tuonut blogiini viimeisimmät eli näitä seuranneet Kunnes vihasi asettuu ja Uhrilahja  Suosittelen lukemaan nämä kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä Åsa Larssonin kirjoissa on kronologinen jänne eli lukija voi olla hieman 'ulkona' jos lukee näitä 'väärässä' järjestyksessä. Suosittelen näitä kaikkia! Arktinen kauhu on aivan omaa luokkaansa...

ÅSA LARSSON


Åsa Larsson (s. 1966) on ruotsalainen kirjailija, joka on viettänyt lapsuutensa Kiirunassa. Larsson on koulutukseltaan juristi, aivan kuten hänen rikoskirjojensa päähenkilö Rebecka Martinsson. Larsson asuu Tukholman lähistöllä miehensä ja kahden lapsensa, 6-vuotiaan Stellan ja 4-vuotiaan Leon kanssa.

Åsa Larsson syntyi Uppsalassa ja muutti nelivuotiaana perheensä kanssa Kiirunaan, jossa hän kasvoi ja vietti nuoruutensa. Hän on opiskellut oikeustiedettä Uppsalan yliopistossa. Ennen kirjailijanuraansa hän työskenteli juristina Gävlen ja Tukholman käräjäoikeuksissa sekä lääninoikeudessa Nyköpingissä. Veroasioihin erikoistuneena juristina uraa luonut Åsa Larsson alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan Aurinkomyrskyä ollessaan äitiysvapaalla. Imettämisen ja vaipanvaihtojen keskellä alkoi kehittyä Kiirunan maisemiin sijoittuva kokonainen kirjasarja. ”En niinkään halunnut kirjoittaa erityisesti dekkaria, vaan tärkeintä on kertoa hyvä tarina”, kertoo Larsson. Tapahtumapaikka Kiiruna on myös Larssonin suvun kotiseutua. Kirjailijan isä on kiirunalainen suomenkielinen kirjastonhoitaja, jolta Åsa peri rakkautensa kirjoihin ja lukemiseen. Äiti taas on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja puhuu suomen kielen murretta, meänkieltä. Åsa itse ei kuitenkaan puhu suomea.


Larssonin kirjoissa heijastuu tukholmalaisen asianajotoimiston kiireinen työyhteisö ja snobbailevat juristit, mutta toisaalta Pohjois-Ruotsin pikkukaupungin sekä hyvät puolet (ihmisten yhteisöllisyys) että synkät puolet (alkoholismi, perheväkivalta, sisäänpäinkääntyneisyys, masentuneisuus). Larsson on ilmeisesti hyödyntänyt dekkareissaan omia kokemuksiaan juristina.


Åsa Larssonin esikoisdekkari Aurinkomyrsky otettiin vastaan poikkeuksellisen innostuneesti. Siitä tuli loistava arvostelu- ja myyntimenestys niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Åsa Larssonin dekkarit ovat suosittuja Pohjoismaissa, ja ne ovat tehneet kansainvälisen läpimurron. Larssonin dekkareita on käännetty mm. suomeksi, englanniksi, italiaksi, hollanniksi, norjaksi, tanskaksi ja saksaksi. Pohjois-Ruotsin pikkukaupunkiin sijoittuva Sudentaival -dekkari ilmestyy kymmenessä maassa. Sandrew Metronome on ostanut kolmen kirjan filmioikeudet ja Aurinkomyrsky -elokuva tuli Suomen elokuvateattereihin keväällä 2008.


Suomennetut teokset:


· Aurinkomyrsky (Otava 2005) (ruotsinkielinen alkuteos Solstorm, 2003)
· Sudentaival (Otava 2006) (ruotsinkielinen alkuteos Det blod som spillts, 2004)
· Musta polku (Otava 2007) (ruotsinkielinen alkuteos Svart stig, 2006)
· Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008) (ruotsinkielinen alkuteos Till dess din vrede upphör, 2008)


Palkinnot


Ruotsin dekkariakatemia palkitsi Aurinkomyrsky-romaanin vuoden parhaana esikoisjännärinä vuonna 2003.
Sudentaival-romaani sai Ruotsissa vuoden parhaan dekkarin palkinnon vuonna 2004.


Lähteet: netti ja Otava

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

MUISTAKAA ARVONTA JA MUUTA


Muistakaa, että blogini arvonta on voimassa 6.6. puoleen päivään asti.  Osallistumispostaus on nimeltään Te teitte sen♥ja arvonta. Ko. postaus löytyy hiukan alas rollaamalla.Voittajalle on luvassa kirjoja.

Rivien väleistä ehkä olette huomanneet, että olen nyt liian kiireinen. Melkein niin, että en saa mitään aikaiseksi. Merin villi villakoira Dina tuli jälleen viikoksi 'hoitoon' ja sitten on tämä kaikki muu, minkä kevät tuo tullessaan puutarhaharrastajalle...Apua!

Päädyin kompromissiin. Luen parhaillaan kolmea aivan erilaista kirjaa melkein yhtä aikaa...mahdotonta. Lisäksi ensi viikolla olen lupautunut vähän sinne sun tänne, joten laitan teille jo rivien välissä lupaamani muutamat jännityskirjat uusintana. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että ainakin heille ne ovat aivan uusia ja mikä parasta, nyt olen saanut lukijoikseni myös dekkariharrastajia, mistä olen kovin iloinen.  Rakastan teitä kaikkia, mutta onhan se ollut silmin nähtävää, että olen kaivannut muitakin kuin Bessua kommentoimaan jännityskirjoja. Yritän lukea kaikille jotakin, mutta kadottamatta sitä ilon kipinää, minkä lukeminen tarjoaa. Koska on puutarhan kuumin aika, saatan uusia summassa jonkun puutarhakirjankin. Sitten onkin jo uusien aika - toivottavasti;-) Yritän myös parhaani mukaan vastavierailla blogeissanne. Tahtiini on niin totuttu, että siksi tämä ennakkoilmoitus: En ole nyt koko aikaa tässä koneen äärellä, mutta se ei tarkoita, että olisin kuollut tai unohtanut teidät!

♥:lla teidän Leena Lumi

Katharina Hagena: Omenansiementen maku


Oi teitä, jos olette yhtään kuin minä, joka hullaannun jo keväisestä omenankukkien tuoksusta, humallun niiden terälehtilumesta ja istun syysillat puutarhassa juomassa kypsyvien omenoiden tuoksua…Voi, teitä, jos teette mainiona omenasyksynä joka toinen päivä omenahilloa ja kotinne tuoksuu omenilta ja kanelilta ja vaniljasokerilta, te olette täysin mennyttä lukijaa, kun saatte käsiinne Katharina Hagenan Omenansiementen maun (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Oli suuri ilo minulle saada tämä kirja juuri nyt ja lukea se keskellä omenasoseen tuoksua, suussani keltakanelin suloinen maku…

Katharina Hagena on löytänyt kynäänsä kultaisen lumouksen, sillä kirjoittaa tällainen perhetarina, jossa eräs perheestä perii isoäitinsä talon ja alkaa sitten löytää suvun salattuja asioita, voi helposti lipsahtaa tavanomaiseksi sukutarinaksi, josta puuttuu kirpakkuus, mutta kynässä oli lumous ja musteessa maistuivat omenat. Niinpä maistoin tekstiä ja uskoin tunnistavani Boskopian ja Cox Orangen maut. Hiukan oli mukana myös valkeaa kuulasta…

Iris perii siis isoäitinsä Berthan talon, mutta sitä ennen hoitokodissa asuvalta vanhukselta on viimeisen kerran hälvennyt dementian sumu ympäriltä ja hän kohdistaa katseensa kirkkaasti ja lausuu selkeästi: ”Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja.” Tämän lauseen, näiden omenoiden ympärille kiertyy tarina, joka saa, kiitos omenoiden ja oudosti käyttäytyvän omenapuun, ympärilleen suloisen mystiikan hunnun, ja sieltä ei alta voi pois tulla, sillä tarina imee mukaansa ja Hagena laittaa lukijan kaipaamaan rakastelua kukkivan omenapuun alla tai naku-uintia pienellä järvellä, mutta ehdottomasti niin, että Max on tulossa myös juuri silloin uimaan…


En pidä ällöttävän makeasta omenassa, en siis myöskään kirjassa, joten Hagenan kirja on minulle kuin tehty. Mikään ei ontunut! Tarinan henkilöt kirkastuvat nopeasti lukijalle, joten hän voi antaa omenanautinnon viedä. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha ja kaksi miestä, mutta kun Anna rakasti Boskopia, hän myös rakasti miestä, joka rakastikin Berthaa ja koska Bertha rakasti Cox Orangea, häntä rakasti mies, joka…Ja silloin olivat omenapuut kukassa:

Mitä kylässä kuitenkin kerrottiin, ja minkä myös Rosmarie, Mira ja minä usein saimme kuulla, oli tarina Deelwatereiden hedelmäpuutarhassa kasvavasta vanhasta omenapuusta, joka eräänä lämpimänä kesäyönä oli alkanut kukkia ja joka seuraavana aamuna oli peittynyt valkeuteen kuin talvipakkasilla. Näillä ihmeellisillä kukilla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimaa, vaan ne putosivat jo samana iltapäivänä hiljaa ja suurina hiutaleina maahan. Koko tilan väki seisoi kunnioittavana, epäluuloisena, ilahtuneena tai ainoastaan ihmetellen puun ympärillä.

Jotain oli tapahtunut ja se maistui Boskopilta ja karvasmantelilta ja Anna kuoli keuhkokuumeeseen neljä viikkoa omenapuun kukkimisen jälkeen! Elämä kuitenkin jatkuu ja Bertha avioituu Hinnerkin kanssa saaden hänen kanssaan kolme omenapuissa kiipeilevää tyttöä Harrietin, Ingan ja Christan, joiden kohtaloa vanha talo seuraa hiljaisena, mutta vankkana. Tyttöjen tarinat ovat kiinnostavat, mutta eniten minua kiehtoi Harrietin ja Fridrichin rakastuminen, joka tapahtui silloin, kun oli kukkia, seksiä, rauhaa, Intian-puuvillaisia paitoja ja leveälahkeisia housuja…Kaikki katosi, mutta Rosmarie tuli…


Iris on siis jo kolmatta polvea sukua ja Christan tytär. Saadessaan vanhan talon hän saa myös sen laajan puutarhan, talon kätkemät suvun salaisuudet, isoisä Hinnerkin sodanaikaisen menneisyyden, asianajaja Maxin ja omat nuoruusmuistonsa kesiltä isoäidin luona, jolloin olivat Iris, Mira ja Rosmarie, joiden perässä roikkui tyttöjä nuorempi poitsu, Miran pikkuveli… ja kaiken yllä leijuu kypsyvien omenoiden elvyttävä, eroottinen tuoksu…


Ihmettelen syvästi, miten kirjan kanteen on löydetty juuri oikea vihreä, miten Hagena kypsyttää lukijaa kuin omenaa aina tuoksuvasta valkeasta kukasta omenasoseeseen, joka tuoksuu kanelilta ja johon murskataan joukkoon muutama omenansiemen ja miten tämä kirja löysi minut nyt, kun valmistan omenasosetta niin, että kirjaa lukiessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kuin omenat sosemyllyssä, leningilleni oli roiskahtanut keltakanelia ja hampaissani pureskelin omenansiementä vaistoten, että jopa hedelmäpuutarhassa voi vaania varjo…

Erinomaista Katharina Hagena! Kunpa olisin voinut tavata teidät juuri nyt omenoiden viikolla, mutta kun…: Ihania omenoita putoaa puutarhassa ja minua ei mikään pidättele nyt…,mutta tiedän, että ymmärrätte, mitä tapahtuu, kun on kerran maistanut omenansiementen maun. Ja kiitos ihanasta tervehdyksestä♥

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Sanna/Luettua

ONKO MITÄÄN SELLAISTA KUIN ON...

Onko mitään sellaista kuin on omenankukkien tuoksu tai kukkien valkea lumi, joka kukinnan jälkeen sataa puutarhaan. Ja voimmeko olla unohtamatta, miltä tuoksuu syksyinen puutarha omenien kypsyessä...

Onko mitään sellaista kuin on vanhan koiran katse, sen välittävä huolenpito, 'mamin' paimennus, täysillä läsnäoleva olemus. Olga tässä rakentuvalta köynnöshortensiapergolaltamme nähtynä...vielä mukana♥

VARJOLILJOJEN MYSTISET VAELLUKSET OVAT UNELMAA...


Viime päivinä on tapahtunut varjoliljojen mystisiä satojen kilometrien vaelluksia. Kohde oli minun puutarhani. Vaelluksen 'primus motorina' toimi Unelma, jonka ystävätär puolestaan toimitti minulle taimet omasta puutarhastaan. Yllä olevat kuvat, pioni ja tulppaanit, eivät todellakaan ole minun puutarhastani vaan Unelmalta. Kiitos Unelma♥ 

KALLION TAIKAA JA KIVIPUROJA



Pohdin tässä juuri, miten nyt tekisin...Painaisinko vain kuumasti töitä vai ottaisin breikin. Usein kompromissi on paras vastaus. Teen ensin vähän töitä, sitten otan breikin voidakseni lukea teille ilman kiireen painetta ja sitten taas kiihdytämme vauhtia kohden ensi vikonloppua ja arvontaa. Tämä toukokuu putosi ylleni kuin hektinen laava. Se tulee aina, mutta ehdin vuodessa unohtaa, miten monia tunteja voi viedä luonnonmukainen, vaan ei luonnonvarainen iso puutarha. Minä lähden nyt pikälle lenkille ja sitten palaan takaisin muutamilla asioilla...,kirjoilla ja kirjailijoilla.

KUUMA TULI LÄIKÄHTI TAAS SYDÄMEENI JA...


Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Niinpä ystävättäreni vei minut omaan huoneeseensa, jossa suutelin häntä kiihkeästi sekoittaen hänet punaiseen kukkaan hänen pöydällään, sillä oikeastaan tarkoitukseni oli suudella tuota kukkaa, koska minut juopuneena valtaa himo suudella kukkia. En kuitenkaan millään tavoin erottanut hänen suutaan tuosta punaisesta kukasta, vaan luulin suutelevani tuota kukkaa, sillä hänen suunsa suli suloisesti suutani vasten eikä hän lainkaan pelännyt.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima, joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

perjantai 28. toukokuuta 2010

KERA MUSCARIEN JA VALKOISTEN NARSISSIEN TOIVOTAN...


Kera muscarien ja valkoisten narsissien toivotan teille kaikille suloista, rentouttavaa viikonloppua♥

kuva vasemmassa yläkulmassa Kathryn White ja oikean alakulman kuva Ajan patinaa (Tammi 2010)

TIIMALASI


Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoonsa, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä 'vahinko' tapahtui jo.

Uusin eli Julie Parsonsin Tiimalasi (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa hänelle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.

Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat hänen vahva luonteensa, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, huomiota herättävä vanhuuden haurautensa sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.

Tässä kirja, jota ei voi unohtaa! Kirjan kansi ei valitettavasti yllä sisällön tasolle. Independant On Sunday on kirjoittanut kirjasta näin: ”Huomattava kirja, tavanomaisesta poikkeava ja kunnianhimoinen rikoskirjallisuuden edustaja.”

MIAN CHIQUITITA ELI HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ RAKASTAA...

Mian Chiquitita eli Hänen Ylhäisyytensä  rakastaa mukavuutta ylitse kaiken. Muistuttaa meidän omaa Punaturkkkista Ylhäisyyttämme paitsi kokoero on huomattava...Takuulla haluat nähdä enemmän kuvia Chiquititasta ja kuulla miten viisaasti hän osaa ottaa elämän. Chiquititan hoviväki eli Mia löytyy täältä. Toivottavasti Hänen Majesteettiaan miellyttää musiikkivalintani:
Chiquitita by Abba

PS. Huomatkaa myös Zara piparihupparissaan♥

MALJA ELÄMÄLLE!


Käykääpä vilkaisemassa, mitä kuuluu Ilonalle!


PORTOBELLON NOITA


Uskallan sanoa, että Paulo Coelhon kirja Portobellon noita (A bruxa de Portobello, Bazar 2007, suomennos Sanna Pernu), on kaunein koskaan lukemani kirja. Se on kaunein tanssiessaan itsensä transsiin, se on kaunein rakastaessaan, se on kaunein kertoessaan rakkaudesta, se on kaunein kärsiessään, se on kaunein iloitessaan, se on kaunein hämmennyksessään, se on kaunein mystisyydessään, se on kaunein kohdatessaan kuolemansa, se on kaunein kaikiltaan.

Miten kertoa kirjasta, joka lävisti minut kuin miekka! En voi, en saata, siksi vaikenen ja annan kirjan kertoa:
Heron Ryan, toimittaja: ”Transilvanian matkalla oli järisyttävä vaikutus elämääni, sillä tutustuin äitiään etsivään Athenaan. Seurasin kuin sivustakatsoja, kuinka sydämeni kävi hyödytöntä kamppailua estääkseen minua joutumasta maailmalleni täysin vieraan naisen pauloihin. Riemuitsin järjen hävitessä taistelun, eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa periksi ja hyväksyä se tosiasia, että olin rakastunut."


Andrea McCain, näyttelijä: ”Minua ei hämmästytä lainkaan, että hänen elämänsä päättyi niin kuin päättyi, sillä hän leikki jatkuvasti tulella. Sanotaan, että ulospäin suuntautuneet ihmiset ovat onnettomampia kuin sisäänpäin kääntyneet ja että korvatakseen tilanteen heidän on todistettava itselleen olevansa tyytyväisiä, iloisia ja elämänmyönteisiä. Ainakin Athenan osalta väite pitää täysin paikkansa. Athena oli tietoinen karismastaan ja aiheutti kärsimystä kaikille häntä rakastaville. Myös minulle.”

Deidre O'Neill, lääkäri: ”Hänen suurin ongelmansa oli se, että hän oli 2100 -luvun nainen joka eli 2000 -luvulla ja teki sen kaikille selväksi. Joutuiko hän maksaman siitä? Epäilemättä. Mutta hän olisi joutunut maksamaan vielä kalliimman hinnan, jos hän olisi yrittänyt hillitä temperamenttisuuttaan. Hänestä olisi tullut katkera, turhautunut ihminen, joka olisi kaiken aikaa ollut huolissaan siitä mitä muut ajattelevat hänestä.”

Rikosylikomisario, Scotland Yard: ” Kuukausia myöhemmin, ennen hänen Dubain matkaansa, kerroin rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta lisäsi, että meidän olisi opittava elämään erossa pitkiä aikoja. Tekisimme työtä eri maissa, mutta todellinen rakkaus kestää välimatkan. Sen ainoan kerran uskalsin kysyä häneltä: Miksi sinä rakastat minua? Hän vastasi: En tiedä enkä välitäkään tietää. Päättäessäni nyt näitä sivuja luulen löytäneeni vastauksen hänen ja toimittajan välisestä keskustelusta. Rakkaus on.”

Athena: ”Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme?”

torstai 27. toukokuuta 2010

JOTA KUKAAN NAINEN EI OLE RAKASTANUT


Istut sängynlaidalla jumalpatsas
riisut vaatteesi kuinka kaunis olet
lumi tuoksuu/ kuutamo/ jääveistos
et katso minuun kuinka julma voit olla
kuinka kylmä sileä voi olla iho
jota kukaan nainen ei ole rakastanut, aivan

kiveä, pimeä

Lukkiudut käymälään, runkkaat musta miehenkuva
selkäsi takana, se jättää sinuun merkin, kuoleman lipaisun.
Tuhlaat selkäydinnestettäsi vessanseinille, ansaitsisit
kauniimpaa: kuuman makkaran ja karusellikyydit, äidin
käden puristamassa kättäsi kummitusjunassa, pelkäämässä
kanssasi. Lavuaarissa mätänee Medusan kieli.

- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva 2009)
kuva elokuvasta The Door in The Floor

KAKSITOISTA PARASTA KIRJAA ELÄMÄSSÄNI


Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)

John Irving / Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998)


Mika Waltari / Turms kuolematon (WSOY 1953)


Virginia Woolf / Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)


Philip Roth / Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY 2003)


Nadeem Aslam/ Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)


Siri Hustvedt / Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)


Geraldine Brooks / Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)


Ian McEvan / Sovitus (Atonement, Otava 2008)


Richard Powers / Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)


Marcel Reich-Ranicki (Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)


Joyce Carol Oates / Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009)

BUNNY MUNRON KUOLEMA


Well, well…ladyes and gentlemen…may I introduce: Nick Cave and his Bunny Munro!

Hänelle ei ole suotu minkäänlaista oivalluskykyä, ei valaistumista eikä suurta viisautta, mutta hän ymmärtää heti miksi vetää naisia puoleensa. Hän ei ole mikään päivettynyt jämäkkäleukainen rakastaja eikä frakkipukuinen naistenmies, mutta hänessä on vetovoimaa jopa naama viinan pöhöttämänä, magneettisuutta joka liittyy jotenkin siihen, miten hänen silmäkulmiinsa muotoutuu myötätuntoisia taskuja hänen hymyillessään ja miten hänen kulmakarvoihinsa ja poskiinsa syntyy ilkikurinen kaari ja immenkalvoja puhkovat hymykuopat hänen nauraessaan.

Nick Caven Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, Like 2009, suomennos Jukka Jääskeläinen) kertoo rosoisesta antisankarista, joka tuntuu olevan alituisessa naisten kaato- ja/tai runkkuvalmiudessa. Mies haisee koko ajan vanhalle viinalle, napsii pillereitä, ei tunnu tietävän mitään hygieniasta, käytöstavoista, naisrauhasta, vuorokausirytmistä, mielialat vaihtelevat kuin jyrkin vuoristorata, mutta verbaalisuus ei petä, ei jätä tätä antisankaria, joka kaatoi minutkin sänkyyn kuin käsiraudoilla kiinnitettynä. Jo toinen ruokkoamaton, alati muniaan ronkkiva mies lyhyen ajan sisällä, sillä vastahan lankesin rikosylitarkastaja Andy Dalzielin sikamaiseen lumoon Beulahin kukkulalla ja nyt vielä tämä!


Yö vatupassissa Bunny Munron kanssa oli unohtumaton! En ole vieläkään ihan selvillä vesillä, mutta yritän kertoa, miten kaikki meni…tai siis: Mitä helvettiä siinä voi nainen tehdä, kun päällesi sataa sanoja ja sylki lentää, yrität pysäyttää, mutta äijä vain lisää vauhtia, lopulta päästät irti ja lähdet kiitoon ja ainoa, mitä pystyt huultesi välistä saamaan ulos vain kiljaisun: Tätä lisää!

Joku vähemmällä järjellä varustettu saattaa nyt luulla, että kyseessä on ns. törkymöykkyromaani, vaan kun ei ole! Nick Cave vei minua niin, että kävin läpi kaikki tunneaallokot alkaen muistumista leffaan Kauppamatkustajan kuolema ja John Irvingin Garpin maailma ja päätyen lopputulemaan että Nick Cave on lahjakkuus myös kirjallisesti, ei vain muusikkona ja laulajana, vaan myös verbaaliakrobaattina. Ja hänen Bunny Munrollaan on mitä hellin sydän, kuten näillä ruokkoamattomilla, keski-ikäisillä törkyukoilla joskus on. Optimismiakin löytyy, ainakin vielä romaanin alkumetreillä:

Bunnyn optimismista todistaa, että heidän seurustelunsa loistonpäivät kieltäytyvät luovuttamasta otettaan nykyisyydestä, joten oikeastaan on yhdentekevää, kuinka paljon paskaa heidän aviolliseen tiskiinsä on lävähtänyt, kun Bunny palauttaa mieleensä Libbyn, jonka perse on kiinteämpi, rinnat torpedon muotoiset, kikatus edelleen tyttömäinen ja silmät iloisen laventelinsiniset. Ilon kupla puhkeaa Bunnyn vatsassa hänen putkahtaessaan pysäköintialueelta rannikon loisteliaaseen auringonpaisteeseen. Päivä on kaunis, ja, kyllä vain, hän rakastaa vaimoaan.

Bunny Munron elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Libby tekee itsemurhan oranssissa yöpaidassaan, samassa, jota oli käyttänyt hääyönä. Bunny tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei ole koko avioliittonsa aikana ymmärtänyt käsitettä aviouskollisuus, vaan on hässinyt kaikkea mikä liikkuu, joka taas suisti Libbyn itsemurhaan. Bunny on Duracel-pupu, joka ei kykene pysähtymään, vaan jatkaa käymistään kaikilla tasoilla. Hän ottaa mukaansa Bunny Juniorin ja lähtee myymään ovelta ovelle ’rasvaroinaa’ naisten käsille, kasvoille ja vartalolle.

Myyntikeikat tehdään autolla ja yöt nukutaan vaihtelevatasoisissa hotelleissa, joissa Bunny turruttaa itseään minibaarin antimilla. Matka on selvä pako, jonka päämäärä ei ole tiedossa. Bunny Junior viettää päivät istuen autossa lukien tietosanakirjaa ja tutkien sarvikuonokkaiden ja siemenkiitäjäisten elämää samanaikaisesti kun isänsä myy voiteita kotirouville panolla tai ilman, sillä onhan tämä kauppamatkustaja ns. ’alan mies’.

Tämä kirja tulvii surullista rakkautta ja outoa kaihoa, sillä alun ”Beibi, mä olen Duracell –pupu” –tunnelman jälkeen alkaa ehdoton kauppamatkustajan kuolema, joka ei voi jäädä lukijalta tajuamatta. Sanavuolaus jatkuu, mutta kun alussa sai lukea kesähoureisesta ruokottomuudesta, persevistä koiranulkoiluttajista ja rantautuneista pillurauhasista eroottisten kumpupilvien alla Kylie Minoguen ”Spining Around” tahdissa, kokee puolivälin jälkeen Bunnyn laskukiidon sitäkin kovemmin hänen menettäessään otettaan todellisuudesta kuolleen vaimon seuratessa mukana oranssissa yöpaidassaan. Lopulta roolit vaihtuvat isän ja pienen pojan välillä ja se onkin Bunny Junior, joka sanoo isälleen lohduttaen: ”Kyllä se siitä.”

Sitten jyrähtää ukkonen ja Bunny kohottaa katseensa yläpuolella viilettäviin mustiin pilviin ja näkee salaman ampaisevan taivaalta hopeisena talikkona ja henkeä vetäen hän työntää rintansa ulos ja imaisee salaman sydämeensä ja tietosanakirja lennähtää hänen kädestään äänekkään pamahduksen säestämänä ja hänen ruumiiseensa puhkeaa arpiverkko ja hän rojahtaa sateesta tulvivaan katuun jäykkänä kuin lankku.

Erinomaista Nick Cave ja nousehan kuolleista Bynny, sillä salama kirjoitti taivaalle: tätä lisää!

WITH LOVE FROM ME TO JOHN, WHO...


This picture is taken by my relative Pekka Mäkinen. The Sleeping Bear is my Finnish memory to John Irving, who is crazy about bears. He is! If you don't believe, read all his books. 

And I'm crazy about...;-)

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

RAKKAANI, ET TUNNE LAINKAAN MINUA ETKÄ...


Rakkaani, et tunne lainkaan minua etkä tunne ahnetta, kyllästymätöntä sydäntäni. Siksi sinun olisi parempi mennä kiireesti pois, jotta en jäisi mitään velkaa sinulle etkä sinä jäisi mitään velkaa minulle, vaan unohtaisimme toisemme, koska mikään ei ole ikuista ja kaikki unohtuu aikanaan ja ajan hiekka sataa kerran kirkkaimpienkin unelmain peitoksi.


En ole koskaan vakavissani toivonut kuolemaa, mutta tänä hetkenä toivoisin kuolevani ennen kuin eroan sinusta, sillä kaikki mikä tämän jälkeen tapahtuu on virheellistä ja epätäydellistä ja kenties sameaakin, mutta mikä nyt on, se on täydellistä ja virheetöntä eikä palaa enää koskaan samanlaisena takaisin. Siksi toivoisin kuolevani tänä hetkenä, kun katsot minuun tähtikirkkain silmin kyyneleitä silmissäsi. Tämän jälkeen tulee enää vain himo, suru, pettymys ja unohdus enkä koskaan tahtoisi olla liian halpamainen sinua kohtaan.


Silloin ystäväni painoi kasvonsa lähelleni, hyvin hiljaa ja lämpimänä hän painoi kasvonsa lähelleni ja simpukka minussa avautui kauhistavan ihanaa kipua tuottaen, kouristus laukesi minussa ja raikas, kirkas vesi huuhteli simpukkaa minussa, niin että sydämeni kerrankin vaikeni ivastaan ja vavahti ihmetyksestä, sillä mitään tällaista se ei vielä koskaan ollut seurassani kokenut, vaikka luuli kokeneensa jo kaiken, minkä inhimillinen sydän yleensä voi kokea. Sillä kuten minullakin oli näet lyhyt, hyvin lyhyt muisti.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo

KIINNOSTAVIA KIRJABLOGEJA


Tässä teille muutamia kiinnostavia kirjablogeja, joita seuraan. Ja nyt olen vihdoinkin löytänyt myös kirjallisuuden harrastajan, joka tajuaa jotain dekkarien päälle. Tähän asti niihin on kommentoinut vain paras ystäväni melkein yksin.  Jännityskirjat eivät ole muilta pois, vaan ne ovat joillekin se elämän pippuri, jota ilman elämä olisi kuin aavikko ilman keidasta. Vai mitä Bessu?

Näitä kannattaa seurata, jos kirjallisuus kiinnostaa: Lumiomena, Sara, Kuutar, Satu, Anni, Vinttikamarissa ja Amma. Lisään heti jos muistan jonkun ihanan vastikään löytyneen ja kiinnostavan.

Ja menkääpä nyt vaikka aluksi katsomaan, mitä Anni on mieltä Geraldine Brooksin Kirjan kansasta (Tammi 2009), jonka minä valitsin viime vuoden parhaaksi kirjaksi 140 kirjan joukosta.

♥:lla kirjoista!

Leena Lumi

tiistai 25. toukokuuta 2010

VIIMEINEN YÖ TWISTED RIVERILLÄ

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, Tammi 2010, suomennos Kristiina Rikman) on ehdottomasti karhein kaikista Irvingin romaaneista. Tunsin olevani alasti Coos Coyntyn tukinuiton työyhteisössä toivoen kuulevani Twisted Riverin laulua ja mustakarhujen huhuilua, mutta sen sijaan minun ihoani ja sieluani hyväiltiinkin karkeimmalla santapaperilla, kunnes vihdoinkin tajusin: Viha joka alkaa Coos Countysta päättyy vain kuolemaan. Toki Irving tuntee lukijansa ja lukijat hänen teoksensa, joten mukana olivat jälleen valokuvien vahva nostalgia, karhut, squash, lapsen menetys, paini, orpokoti, tatuoinnit, aborttiteema ja tietenkin lattialuukku. Tietysti myös aina edes yksi poika, josta tulee kirjailija. Mutta nyt ollaan isojen, karskien naisten ja miesten maailmassa, jossa on parasta nukkua aseen kanssa, eikä päästää ketään selkänsä taakse. Toki se karhea hellyyskin löysi majansa yhteen kirjan päähenkilöistä ja hän kantoikin sitä läpi koko tarinan:

Yrittäessään hankkia pojalleen laillista asemaa ja siksi että rakasti kovasti kieltä, Annunziata ei halunnut nimetä tätä sudenpääksi eikä sudensuuksi: Annunziata Saettalle kelpasi vain sudensuukko. Oikeasti sen oli kuulunut olla ”Baciacalupo”, mutta Nunzi äänsi toisen c-kirjaimen g:ksi. Aikanaan ja lastentarhan kirjoitusvirheen sinetöimänä virheestä tuli pysyvä. Dominickista tuli Baciagalupo jo ennen kuin hänestä tuli kokki.


Dominick, ensin tukkityömaan ja sahan kokki ja myöhemmin monien erinimisten ravintoloiden omistaja ja pienen Dannyn yksinhuoltajaisä,  antaa meidän nauttia haikeudesta, rakkaudesta, huolehtimisesta ja etenkin uskomattomien italialaisten ja myös osin ranskalaisten herkkujen tuoksusta, jota kannamme lohtuna mukanamme paetessamme erään yön Irvingmäisen tragedian jälkeen mahdollisimman kauas New Hampshiresta. Tapahtuu niin outo kuolema, että alueen silloinen sheriffi, kovanaama Carl jahtaa Dominickia ja hänen poikaansa ja myöhemmin vielä Dannynkin poikaa yli kahdeksankymmentä vuotiaana ex-kyttänä jopa rajan yli Kanadaan. Tässä kohtaa voisi naurahtaa ellei tämä olisi veritotta!

Twisted riverissä on runsaasti naisia, mutta heillä on sivuroolit. Pääroolitus on miehillä. Naiset ovat kookkaita ja karskeja paria tapausta lukuun ottamatta. Naiset ratsastavat miehillä, ovat vahvoja kuin karhut, hiukset ovat pitkä ja karkeat, puheet ovat mitä sattuu ja he syövät kuin miehet: ahnaasti ja lautasen yli kumartuneena kuin ruokaansa vahtien. Naiset kuitenkin tulevat raskaaksi, synnyttävät lapsia ja myös menettävät heitä. Pieni Angel hukkuu ja hänet löydetään täynnä iljettäviä verijuotikkaita eli iilimatoja. Dominick pääsee kuitenkin karkuun parhaan ystävänsä Ketchumin avustamana ja aloittaa uuden elämän, joka tarkoittaa muuttoa muuton perään, ravintolaa ravintolan jälkeen.

Dominick touhuilee keittiössään mausteilta tuoksuen, Ketchum jää tukkityömaalle ja turvaa ystäväänsä sieltä käsin ja pieni Danny osoittautuu kovasti kirjallisesti lahjakkaaksi ja kertoo eräälle opettajistaan jo suunnittelevansa nom de plume –ideaa eli kirjailijanimeä. Opettaja sattuu olemaan kirjailija Kurt Vonnegut, Teurastamo 5:n kirjoittaja, jota suunnattomasti ärsyttää Dannyn tapa käyttää puolipisteitä:

”Kyllä lukija muutenkin älyää, että sinä olet yliopiston käynyt kirjailija – ei sinun tarvitse sitä välimerkeillä osoittaa.”


Ja sitten tulee Vietnamin sota ja Ketchum uhkaa tulla katkaisemaan Dannylta pari sormea, että tätä ei lähetetä tykinruoaksi. Mutta sitä ennen ehtii Katie Callahan, jonka missio nojautuu vahvasti presidentti Kennedyn antamaan asetukseen, jolla laajennettiin isien lykkäämisoikeutta. Täysin epä-äidillinen Katie laittautuu Dannylle raskaaksi ja syntyy Joe. Joe, joka jää ilman äitiään jo parivuotiaana, sillä Katie jatkaa miesten pelastamistaan Vietnamilta. Katie, joka saa kirjassa runsaasti paheksuntaa etenkin Dominickilta ja Ketchumilta, mutta joka kuitenkin sanoo Dannylle, tämän kerrottua aikovansa tulla kirjailijaksi:

”Jos kuvittelet pystyväsi elämään ilman kirjoittamista, älä kirjoita.”

Katie siteeraa Rainer Maria Rilkeä ja toteaa vielä: "Jos aiot kirjailijaksi, sinun pitäisi lukea häntä." Danny ei ole kiittämätön, sillä hänen menestynein romaaninsa, neljäs kirja, on nimeltään Kennedy-isät ja sen hän omistaa Katielle.

John Irving –faneille tämä kirja on kovuudessaan yllätys. Yhden perheen neljänkymmenenseitsemän vuoden pakomatka ja alituisen pelon varjon alla eläminen vaatii veronsa: Ketchumista nousee kirjan huomattavin henkilö vahvuudessaan ja myös kovuudessaan. Hän vaikuttaa hurjalta kaikkine aseineen, mutta toki kaikki, mikä liittyy Dominickiin myös sulattaa häntä. Paljastaa jopa hauskoja piirteitä. Hyvin vanhana hän vielä opettelee lukemaan, käyttämään puhelinta ja lopulta faxia, voidakseen olla jatkuvassa ja alituisessa yhteydessä heihin, joita nimittää perheekseen. Siis karski kirja, joka toi minulle mieleen ihan toisen kirjan. Kirjan, jossa alku oli ei murhassa vaan tahattomassa tapossa, kuten Twister Riverilläkin, mutta jonka seuraukset olivat mannerten yli kantavat ja vuosikymmeniä monia sivullisiakin varjostavat. Koin Twister Riverin seuraukset kuten koin Espen Arnekken, julman Janten lain uhrin, josta tuli murhaaja Aksel Sandemosen kirjassa Pakolainen ylittää jälkensä.

Tässäkin kirjassa on Irvingin kuuluisaa mustaa huumoria, mutta se on nyt mustaakin mustempaa! Olen ihmetellyt John Irvingin aivoja, sillä mistä kaikki nämä mielettömyydet oikein löytyvätkään...Nyt ihmettelen, mihin hän mahtaa kastaa kynänsä...

Missään tapauksessa en paljasta kuka tappoi ja kenet ja ehkä kukaan ei tappanutkaan, vaan asialla oli karhu;-) Karhut ovat John Irvingin yksi vahvoista fiksaatioista ajavat ne sitten pyörällä tai eivät. Kirjan alusta tuli mieleen vahva opetus: Aikuiset eivät saisi syöttää lapsilleen kaikenlaista hölynpölyä, jossa ei ole totuuden häivääkään…, sillä joskus, joskus...sillä saattaa olla järkyttävät seuraukset.

Irving teki nyt toisenlaisen kirjan, mutta mestari on mestari, eikä moitteen sijaa löydy. John Irving kuuluu Elämäni Kirjailijat Kympin kärkeen ja se on jo kova sana näin ahkeralta lukijalta.  Viimeinen yö Twisted Riverillä tarjoaa todella vahvan tarinan pehmennyksenä vähän sudensuukkoja, syvää miesten välistä ystävyyttä, Ravintolan nimeltään Sudensuukko, herkullisia ruokia, Dannyn erämaaromanssin talvisella saarella ja Bob Dylania:

I had a job in the great north woods
Working as a cook for s spell
But I never did like all that much
And one day the ax just fell.

Tangled Up in Blue by Bob Dylan

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Anna Elina  Ilse

maanantai 24. toukokuuta 2010

THE DOOR IN THE FLOOR


Kevättalvella mtv sitten näytti Tod Williamsin ohjaaman elokuvan The Door in the Floor, joka perustuu John Irvingin loistavaan romaaniin Leski vuoden verran (A Widow for One Year), jonka kirjan olen lukenut useasti ja tehnyt teille arvostelun, jonka löydätte blogistani mistä vain... Uusin sen nyt Irvingin Suomeen saapumisen kunniaksi jälleen, mutta omistin itselleni, koska olen niin hullaantunut Ruth Coleen.

Mutta takaisin elokuvaan. Luulin, että siitä puuttuu vain se oleellinen Amsterdam -osuus, jossa Ruth löytää itsensä, kohtaa suuren tragedian ja myös suuren rakkauden, mutta mitä vielä: filmistä uupui yli puolet! Siitä puuttui kokonaan Ruthin kasvu- ja teinivuodet isänsä Tedin kanssa, Ruthin upea mailankäyttö, kun hän päihittää kotonaan päälle käyneen sikamiehen murskaten tämän polvilumpion, sitten se Amsterdam -osio ja lopulta kirjan huipennus, jossa yli 70 -vuotias Marion palaa takaisin Eddien luokse ja syliin.


Mitä tulee näyttelijävalintoihin, niin Jeff Bridges oli aivan loistava Ted Cole! Kim Bassinger on aina ollut minulle etäinen näyttelijä, mutta juuri tähän rooliin hän sopii. Filmin nuorta poikaa esittänyt Jon Foster oli juuri kuten pitikin: yksityiskoulun kasvatti, opettajaperheen lapsi, seksuaalisesti kokematon. Hän katsoi arasti pitkän otsatukkansa alta ja seisoi silleen hieman vaivautuneesti kuten nuoret, kokemattomat pojat seisovat. Filmin tapahtuman myötä hän kasvoi silmissä, mutta oi!, miten hän kasvoi kirjassa! Eddie ei ikinä unohtanut Marionia ja odotti häntä kaikki vuosikymmenet syli avoinna ja ilman kysymyksiä.


Pieni Elle Fanning oli filmiin löytö, sillä hänessä oli vaistomaisesti juuri sitä, mitä pienessä Ruthissa pitikin olla: lellityn lapsen itsevarmuutta, toisaalta haavoittuneisuutta perheen tragedian ja äidin masennuksen takia, toisaalta sitä määrittämätöntä viehkoa, joka joihinkin lapsiin tulee, kun heitä rakastetaan paljon ja samalla heidän mielikuvitustaan ruokitaan jopa hiukan yli. Pienen Ruhtin kädet olivat kuin perhosen siivet ja ilmeet siipien taikapölyä...

Kaiken kaikkiaan oli loistavaa katsoa tämä tajutakseen, että joskus filmi löytää kaikkiin rooleihin juuri oikeat henkilöt. Toisaalta oli hyvin kasvattavaa minulle katsoa elokuva suuresti rakastamastani kirjasta, josta oli filmattu vain murto-osa, sillä toiste en tätä tee! Osuva roolimiehitys vain lisäsi tuskaani siitä, että filmi oli jätetty torsoksi. FILMI OLI LIIAN HYVÄ SAADAKSEEN LUPAA JÄÄDÄ KESKEN!!!

John Irving: Leski vuoden verran



Omistan kirjan Leski vuoden verran itselleni saadakseni sanoa: Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!, ja siksi, että ehkä minä en olisi minä ilman tätä kirjaa, joka on rohkaissut minua kirjoittamaan ilman pidäkkeitä, ilman moraalin ja normien kahleita ja siksi, että: Amsterdam.

John Irvingin Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.

Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija ryyppää melkein aina korttinsa ’kuivumaan’. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta, tosin yrittääkö kukaan edes estellä..., kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina. Ja siis tämä on kaksinkertainen rakkauskertomus, sillä Marion ja Eddie sekä Ruth ja Harry...

Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hylkimistäkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.

Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin työhön oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.

Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”

Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Ted yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Tedhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Ted ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Tedin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.

Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.


Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.

Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.

Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. Runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.

Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”

”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”

Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.

Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan paras kohta:

Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21.