tiistai 11. kesäkuuta 2013

Harry Salmenniemi: Kivirivit

Runoilija Harry Salmenniemen persoonallinen teos Kivirivit (Otava 2013) sisältää seitsemän runoa, jotka syntyivät siten, että Harry kirjoitti vuorotellen lauseita seitsemälle eri arkille. Kun lukija ottaa kirjan käteensä, sitä lukee kuin proosaa, joka hengittää runon hengitystä. Luin tuosta vain teoksen kahteen kertaan nauttien, mutta nautinto ei mitenkään lisää kykyäni alkaa ’selittää’ puhki runoa, sielun tunnetilaa. Minä vain pidän Salmenniemen lauseiden mausta, siitä, miltä ne tuntuvat sieluni iholla. Miksi vangita vapaata lintua, antaa runon tehdä pesä minne huvittaa ja lähteä pois kun se niin haluaa.
Salmenniemi on jyväskyläläinen filosofian maisteri ja hänen aiemmat teoksensa ovat Virrata että (Otava 2008), Texas, sakset (Otava 2010) ja Runoja (Otava 2011).

Juhani Karilan haastattelussa Helsingin Sanomat 6.4. Salmenniemi kertoo miten polven hajoaminen johdatti urheilijanuorukaisen runouden lähteelle. Hän nimittäin meni kirjastoon ja nouti pinon kirjoja:

”Oli puhdasta sattumaa, että mukaan tarttui Tuomas Anhavaa. Luin hänen lauseitaan ja tajusin, että tässä on tietty tyyli viety niin pitkälle, ettei minulla ole siihen mitään lisättävää. Ei kellään."

Anhava ja muut suuret modernistit kuten Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko nousivat Salmenniemen silmissä suomalaisen kirjallisuuden keskeltä ylivertaisina monumentteina, joiden heittämään varjoon oli turha lähteä kuokkimaan.

Sen sijaan heidän ympärillään aukeni tutkimaton, kirjallinen avaruus.

”Olin shokissa, kun tajusin mahdollisuuksien määrän.”

Mietin miten tarjota teille rajoja ylittävää, uniikkiäänistä runoilija Salmenniemeä, joten soitin hänelle ja kysyin lupaa tuoda vapaasti Kivirivejä esiin lukijoilleni. Sympaattinen Harry myöntyi heti ja on kyllä sanottava, että tästäkin jo tunnistaa runoilijan: Tabermannia myöten olen saanut poikkeuksetta juuri runoilijoilta rennointa ja ystävällisintä kohtaamista. Tabermann salli jopa vähän leikkiä runoillaan ja nyt kun tarjoan teille näytteitä Kiviriveistä, teen sen kuin tajunnanvirralla. Rajattomasti.

Silloin. Ei nyt. Valkoisia koivuja valkoista
taivasta vasten. Ruukku keskellä huonetta.
Yritys saavuttaa yhteys, mihin. Hitaasti huone
täyttyy kuiskauksista ja kosketuksista. Nainen,
joka kääntyy katsoakseen itseään peilistä,
pelkää että puhelin alkaa soida ja säikyttää
hänet. Kavennus, mutta ei enää tasoitusta.
Siltojen alla ilmeitä tulen ääressä, nämä, ne.
Laivan kolahtaessa laituriin yhä yltyvä tuuli,
eksyminen kallioilla, näkyvyys poijumerellä,
sumua. Kertomus siitä minne päädyn kun
olen matkalla tarpeeksi kauan.
Kysymys oli intohimosta, siitä että rakastin sinua niin
palavasti etten saanut vieressäsi unta.
Kun valitset levyä
tai sytytät kynttilää, kumartuneena, juuri
silloin, selkäsi asento. Persikankiviä
rantakivien seassa. Sormet täynnä sormuksia,
kämmenselät tatuoituina, aurinkolasit otsalla.
Jos tulet minua puolimatkaan vastaan,
pitkospuut peittyvät hämärään. Levynkansi,
kaivonkansi, taivaankansi. Ohut lumikerros
sammalella, jälkemme painautuvat maahan.
Hidastuvat sydämenlyönnit, rauhallinen
hengitys, pehmeä iho. Hän siirtää painoa.,
ja paino poistuu sydämen kohdalta.
Eniten rakastan
niitä jotka taluttavat minua risteyksissä ja
joiden kanssa voin lentää unissani. Kaikki
kivun enteet, valkoiset koivut rivissä halkeavaa
taivasta vasten. Silloin rakastelimme takovan
sydämen sisällä. Jäljittelemätön kuin itä itse,
kaihoisa kuin samisenin kaukainen helkähdys,
tyyni ja kirkas kuin Shinobazun yksinäisen
lammen pinta. Valkoinen peilin syvyyksissä
on lunta. Mikään ei ole niin kauhistuttavaa
kuin taloudellinen tappio tällaisen
toiveikkuuden aikana. Toivon yhä,
että kirjeesi ei olisi koskaan saapunut.
Kun käännät selkäsi ja hengitän niskaasi,
tai kun vieraat lähtevät ja tulen lähellesi,
kun painaudun sinuun kiinni, avaan paitasi,
en sano mitään, työnnyn sisääsi. Maisema
tunkeutuu mielen varjona, aavistuksena
näkökentän tuolta puolen. Muistan että
muistan, tunnen että tunnen. Taloudellinen
epätoivo yhdistettynä katkeroituneeseen
mieleen kun terapiatukea ei jatketa.
Kipu lakkaa, mutta siru jää ihon alle.
Muistan että muistan, unohdan että unohdan.
Kolmekymmentävuotiaan toiveet, mitättömiä
kaksikymmentävuotiaan haaveisiin nähden.
Kaikkialla palava, arvaamaton avara. Askelet
tulevat lähemmäksi, kohdalle, mutta kukaan ei
saavu niiden mukana.

*****


16 kommenttia:

  1. Tässä on huikean persoonalliset kannet - sen verran olin jo ennakkoon kirjaan tutustunut kirjastossa. Nyt näytteesi luettuani ihan harmittaa, etten ottanut sitä mukaani...

    ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, vähän minulla ensin löi tyhjää, miten tämän kuvaan, mutta sitten muistin meren hiomat kiveni ja...

      Aivan huumaavaa tekstiä ja miten miellyttävä...;)

      ♥♥♥

      Poista
  2. Kivirivit, hauska nimi! (Samoin tuo Texas, sakset)
    Tajusin, että luin tuon Hesarin jutun, mutta en osannut heti yhdistää runoilijan nimeä ja HS:n juttua. Ajattelin jo silloin lukiessani, että voisi olla tutustumisen arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, juu, kaikki teoksensa ovat hyvin uniikeilla nimillä.

      Luin eka siitä sen runon ja pidin, joten...

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Anne, juu ja kotikaupunkimme runoilija vielä;)

      Poista
  4. Hengästyttävä, lumoava. Sanat liidättivät mukanaan uusiin sfääreihin; levynkansi, kaivonkansi, taivaankansi, wau!

    Kiitos tästä Kuningatar. Ja taannoisesta matkakertomuksestasi, mikä oli aivan ihastuttava! Näitte ja koitte paljon, ja saimme siitä herkullisen siivun mukana:)

    Kesäiloa, voi hyvin♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannah, niin kävi minullekin: Sanojen sateenkaarta, sanojen tähdenlentoa.

      Ole hyvä Liekkisydän! Matkapäiväkirjaa on ilo itsekin lukea myöhemmin, sillä jotenkin tuntuu, että albumien teko on tyssännyt. Esimmäisestä kuvasta kävin eilen teettämässä suurennoksen ja siitä kehystytän taulun, jonka näen aamulla eka herätessä. Muistuttaa elämän kivoista jutuista.

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista
  5. Oh! Nyt kyllä kiinnostuin! Ja mikä houkuttava kokoelman nimi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, niin minä ajattelinkin;) Upea rivi rivin perään, sanojen rivit, kivien rivit...

      Poista
  6. Tämä näyte on sitä luokkaa, etten oikein jaksa sitä lukea. Saanko näin sanoa? Teksti vaikuttaa juuri siltä kuiskailevalta lausumiselta, jota usein kuulee radiosta näyttelijöitten esittämänä. Televisiossa on samaa tyyliä niissä Ylen runollisissa kuvissa, joissa kehotetaan ihmisiä elämään ja kokemaan asioja. Mutta oikeastaan supattelu on supattelua vaikka veeärrän aikatauluja supateltaisiin. Korvaan supattelu tuntuu kyllä ihan mukavalta. Edellä esitetty supattelu tulee korvalle, mutta saapuuko jotain siinä mukana? Olenkohan minä nukkunut väärällä kyljellä? Vai onko korvissani vaikkua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, toki saat sanoa. Tunnen sinut, et ole anonyymi ilkeilijä vaan runouden harrastaja.

      Huomioithan sitten että vaikka koko kirja on näin, se on kuitenkin kirjoitettu seitsämälle eri liuskalle ja minä otin vapaasti alusta lukien kohtia, jotka minuun eniten vaikuttivat. Mutta mitään otsikointia ei ja muutenkin minusta aika tajunnanvirtaista, joka taas sopii minun makuuni, muutta olenkin runoudessa aika moniruokainen.

      Supattelustahan voi alkaa vaikka mitä. Kuiskaamisesta. Kuiskuttelusta. Jo kuulla toisen ääni kuiskaavana on eri kuin päivä-ääni...

      No, minä luen runoja iltiaisin ja öisin, olen silloin saanut arjen työt pois;)

      Uskon, että olet ihan ok, mutta ehkä juuri tämä ei vain ole sinun juttusi. Pysy linjoilla, sillä ennen juhannusta tuon esiin toisen miesrunoilijan.

      Poista
    2. Hienoa, että suhtaudut kommenttiini noin kärsivällisesti. Ajattelin, että yrittäisin uudelleen tämän runonäytteen suhteen, mutta en pääse alkua pitemmälle. Aivan ilmeistä on, ettei tajunnanvirta ole minun makuuni.

      Rilken pantteri on sentään ihan toista...!

      Poista
    3. Toki, toki, en minäkään aina pidä kaikesta, mitä eteeni marssitetaan;)

      Rilke on Rilke, se on totta, niin totta...

      Poista
  7. Irralliset lauseet peräkkäin muistttavat päivien jatkumoa... Koskaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tai lause tuo mukanaan. Yksittäisistä lauseista alkaa ajan myötä syntyä kokonaisuus, jonka näkee vain kun katsoo 'kudelmaa' tarpeeksi kaukaa ja ehkä vähän vinosta kulmasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, kuin itse elämä, sanojen rivit...Tästä kirjasta syntyi minulle kokonaisuus, vaikka teko olisi ollut hajanaisuus, tekijä oli yksi konaisuus. Pitääkin katsoa kauempaa nähdäkseen paremmin. Siksi myös joskus pitää lähteä...ja sitten taas palata.

      Poista