sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Viha pilkkoi hengitystä nykäyksiin. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa. Kukaan ei voinut auttaa häntä. Hänellä oli vain tämä juna ja tyttö ja kolmekymmentä minuuttia ennen seuraavaa pysähdystä.

Tanja Pohjolan esikoisteos Lintu pieni (Atena 2014) ei kannellaan ja nimellään vakuuta, mutta eipä ole aina kirjaa kansiin katsominen, vaikka nyt juuri kauneinta kirjan kantta valitsemmekin. Esteetikkona pelkään nyt, että Pohjolan laadukas esikoiskirja jää katveeseen, mutta eihän se ole totta, eihän, sillä teos on erittäin vakuuttava debyytti ja vetää minusta vertoja vaikka Eeva Joenpellon romaaneille tai jopa Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Toivottavasti en koe harhoja, sillä olen kovasti kaivannut syksyn aikana kiinnostavaa kotimaista naiskirjailijaa. Olen etsinyt ja etsinyt, mutta löytämättä ja tässä se nyt on, lennähti luokseni kuin pieni lintu. Se ei tule kun sitä kutsut, mutta se tulee kun itse haluaa.

Pohjola kuljettaa tarinaansa kahdessa aikatasossa: On vuoden 1944 Viipuri ja vuoden 1953 Helsinki. Viipuriin rapistuneeseen huvilaansa on palannut leskirouva Valerie kahden tyttärensä Doran eli Dorotean ja Marin sekä apulaisensa Esterin kanssa. Takaisinpaluu on monen karjalaisen kokema viimeinen kotiinpääsy, jota seurasikin sitten enää vain viimeinen lähtö ja hyvästit Karjalan laulumaille. Minun mielestäni vahvasti mieleltään sekasortoinen Valerie on kuitenkin päättänyt selvitä keinolla millä hyvänsä, korjauttaa huvilansa katon ja esiintyy kuin hieno rouva ja hyvin vähän, jos ollenkaan, pienistä tyttäristään välittäen. Lapsista vanhempi, Dora, joutuu kaksitoistavuotiaana täysin vailla äidin rakkautta huolehtimaan pikkusisarestaan ja lopulta tilanteessa, jossa Valerien näyttäminen ’hyvältä’ maksetaan lasten terveyden hinnalla: Taloon tulee hieno herra ja lapset suljetaan päiväkausiksi vinttihuoneeseen vailla kunnon ravintoa ja vailla mahdollisuutta päästä edes tarpeilleen. Nähdessään sisarensa hädän Dora kokoaa itsensä ja alkaa kertoa sisarelleen pitkää tarinaa linnuista ja miehestä nimeltä Grejus. Päivät ja yöt ovat pitkät ja tuskaiset ja jos ääntäkään kuuluu huoneesta, tulee Ester heti tiuskimaan. Lasten ahdistus on sanoinkuvaamaton, mutta vieläkään ei ole kärsimyksen tuuli pyyhkinyt ohitse...ja jo ensimmäisenä päivänä huoneessa:

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon. Hän on yhtä paljon olemassa kuin puuhun kuivunut lehti tai tuulen riepottelema höyhen. Kun hän ajattelee omaa olemattomuuttaan, hänen on helppo ymmärtää, miksi äiti on lukinnut hänet tähän yläkerran huoneeseen.

Ja toisena päivänä huoneessa:

Kun Mari sanoo että on nälkä ja nyyhkyttää, Dora kuvittelee nälkä-sanan tilalle sanan kirkkaus. On niin ihana ja valoisa kesäaamu, että pieni Mari-sisko itkee onnesta. Silmiä särkevästä häikäisevästä valosta. Dora ei halua katsoa siskon ammottavaa suuta ja pieniä harvoja hampaita. Hän kääntää päänsä kohti ikkunasta tulvivaa valoa, avaa huulensa raolleen ja toivoo, että kirkkaus valuisi hänen sisäänsä niin kuin vesi virtaavasta purosta.

Valo maistuu lämmöltä ja pölyltä. Dora nielee sitä, kunnes loistaa hehkulampun tavoin. Hän kuvittelee Marin itkun vesiputouksen kohinaksi ja lautalattian jalkojensa alla kaatuneeksi puunrungoksi.

Vertaus Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle romaaniin tuli eittämättä jo siitäkin, että molemmat kirjoittavat toista aikatasoa Karjalassa ennen viimeistä pakkoluovutusta Neuvostoliitolle ja molemmat myös kertovat, mitä sen jälkeen. Sattumalta nyt minun äitini ja Marja-Leenan perheen lähtemiset ja paluut ovat osuneet Karjalasta Länsi-Suomeen miltei pitäjien tarkkuudella. Se missä uupuu Virtasen kokemuksen tuoma rohkea verevyys, soi Pohjolan teksti kuin surullisen linnun yölaulu. Ehdottomasti surullisen, sillä kirjan keskiössä on nainen nimeltään Dorotea, lukitun huoneen Dora, ja kun hänen elämästään Helsingissä ja avioliitossa Oton kanssa, alkaa muodostua kuva, se on taitavasti kuljetettua kertomusta mielen särkymisestä. Ja linnut, linnut laulavat häkissä, vapautta niillä ei ole. Pohjolan teksti on hyytävän taidokasta, kun hän kuvaa Dorotean luonnetta, jossa joku ei hetisiltään ehkä mitään outoa huomaisikaan. Kuin linnun hipaisuin mielen kuori alkaa säröytyä ja mikäpä muu sitä vauhdittaisi kuin kahden viipurilaisen saapuminen Dorotean ja Oton vieraaksi. Rooli, jonka Dorotea on itselleeen rakentanut on heikko kuin kevätjää eikä se paljon tarvitse, kun pohja pettää.

Nyt minulle tuli mieleen tästä kirjasta, että Pohjolan ja kustannustoimittajan työ on ollut antoisaa ja kiitän myös siitä, että oikoluku on ollut loistavaa. Koska olen itse työskennellyt vuonna kirves ja kivi myös oikoluvussa, kärsin suunnattomasti oikolukuvirheistä, mutta en jaksa tai halua niistä jankuttaa. Tuon siis viestin mutkan kautta eli mukavaa lukea näin hyvin toimitettua teosta, jossa tekstivirheet eivät rasita tarinaan keskittymistä.

Lintu pieni ei ole nyyhkytarina, vaikka se on kuin surumielinen, yksinäisen kaakkurin huuto yössä,  ikiaikainen itku rakkaudettomuuden virrasta, on tarinassa myös rakkautta, on lintuja jotka lentävät ja sitten niitä, joiden siivet eivät saa tuulta alleen koskaan.

Sohvan nahka liimasi Dorotean reidet paikoilleen. Hän ei päässyt enää ylös, hän ei nähnyt valoa. Mistään ei tihkunut kosteutta hänen kasvoilleen. Hän kuivui kasaan. Hän kutistui suolaiseksi joen uomaksi, jonka penkereet kapenivat kapenemistaan. Huomenna kukaan ei enää muistaisi, että tässä oli joskus joki, tässä se virtasi, tästä se alkoi ja tähän se päättyi.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Maria Annika Krista Mai Jonna  ja Anna

16 kommenttia:

  1. Minua odottaa tämä kirja lukupinossa. Mielestäni kansikuva on kaunis ja tykkään kirjan nimestä...taidan olla herkkis ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, onneksi sain tähän vinkin. Kannet ovat makukysymyksiä ja minä olen myös herkkis, mutta tykkään dramaattisesta, tummasta ja rouheasta. Myös taidekuvat ovat sydäntäni likellä. Ymmärrän kyllä kannen symboliikan siinä, että tytöt on kuin häivytetty, mutta just tuo keltainen ei ole mun juttu;)

      Kun olet lukenut ja nyt tiedän, että pidät, koska siis olet herkkis, niin tuuppaa mua vähän ellei kuulu: Syksyni on jälleen liian hektinen. Sorry ja kiitos etukäteen. Yritän kyllä parhaani mukaan käydä kaikkia tuttuja blogeja eli käyn sinullakin tänään...

      Poista
    2. Nyt olen lukenut ja tiedän miksi kannen väri on mikä on, ikävä...
      Hieno teos, herkkä ja vahva teos.

      Poista
    3. Mai, ymmärrän, että lapset on häivytetty, mutta miksi juuri tuo pissankeltainen väri...Täytiikin tulla lukemaan, jos sinulla on sille vaikka selitys;)

      Erittäin hieno, vahva, koskettava.

      Poista
  2. Main tapaan pidän tuosta herkästä kannesta. Sain tämän kirjastosta viikolla ja odotan kovasti että ehdin myös lukea. Vaikuttaa hyvin kiinnostavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jane, kiva kuulla, että vain minä en sitten kanesta pidä;) Kirja on aika huikea esikoiseksi.

      Poista
  3. Luulen, että minä voisin myös tykätä tästä kirjasta..
    onhan siinä tavallaan hieman karjalaisäitini maailmaakin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, sinä pitäisit tästä! Sama täällä eli äidin juuret ihan Viipurin likeltä eli Valkjärveltä.

      Poista
  4. Tämä on upea teos. Mielenkiinnolla odotan, mitä näin hyvä esikoiskirjailija vielä julkaiseekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, no jos hän näin jatkaa niin vähintäin jotain Joenpellon Lohja-trilogian tapaista. Hyvin vaikuttava esikoinen.

      Poista
  5. Tämä on tosiaan hieno – ja komppaan Jonnaa, mitähän Pohjola julkaisee seuraavaksi! Vähäeleinen, mutta vahva esikoinen, jossa väreilee pinnan alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, sitä sopiikin ihmetellä ja itse tunnen vahvasti, että Pohjola pitää tasonsa ja vielä nostaakin sitä. Hienosti kirjoitettu ja pinnan alaista väreilyä paljon. Doran mielen murtuminen on kuvattu upeasti.

      Poista
  6. Vau, miten hienosti tästä kirjoitit! Sait minut jälleen kiinnostumaan uudesta kirjailijasta, kiitos, Leena!

    Tekstisi ovat aina yhtä upeita....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos. Sinä pidät tästä, olen varma siitä! Ole hyvä.

      Kiitos <3

      Poista
  7. Leena, löysinkin arviosi tästä kirjasta näin aamulla, kun illalla sain kirjan luetuksi. Aikuisten lapsiin kohdistama henkinen väkivalta on kuvattu ihan erinomaisella tavalla, lukijaa koukussa ahdistaen. Ja Karjalan murre! Mistä nuori kirjailija sen on löytänyt? Kuten sanoit, vaikuttava ja lukijaa kunnolla koetteleva teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reijo, hyvin vahva teos. Luen Lintulaa jatkossakin, jos vain huomaan...Tämä on todenmakuinen ja koskettava.

      Poista