tiistai 2. joulukuuta 2014

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua

Sumuisen vuoren syvässä rotkossa asui Ääni. Rotkon seinämiin olivat vesi, tuuli ja aika...Puron pulputus oli lääkettä siihen yksinäisyyteen, jota Ääni tunsi, vaikka se ei itse tiennytkään, mikä sitä oikein vaivasi. Olihan se ollut omassa sammalluolassaan...Joka tapauksessa Ääni tiesi, että oli olemassa, että se eli. Ja elävän tehtävänä on elää. Kun puro virtasi ja solahteli, Äänestä tuntui kuin äiti olisi siinä puhellut..Isäkseen Ääni taas kuvitteli auringon, koska kaipasi sen kalpeaa, kaukaista ja jotenkin kutsuvaa loistetta.

Hannu Mäkelän kirjoittama ja Marika Maijalan kuvittama Ääni joka etsi laulua (Paasilinna 2013) on tarina sekä lapsille että aikuisille. Se kantaa sekä perinteistä että ei ihan totuttua lastenkirjatyyliä. Perinteistä on tarinan runko, jossa rotkossa asuva yksinäinen Ääni aikansa pähkäiltyään ja kaivattuaan päättää lähteä yhteyteen muiden ihmisten kanssa tai ainakin ottaa selvää, onko olemassa jotain muuta kuin hänen rotkonsa, puronsa ja yksinäisyytensä. Kerronta on perinteisen rauhallista eli ei mitään toiminnallista vouhotusta. Alussa Äänen pitää uskaltaa kiivetä ulos rotkosta kohtaamaan muu maailma:

Ääni katsoi ja katsoi. Jospa tuolla alhaalla liikkuvat pisteet olivat samanlaisia kuin se itsekin, yksinäisiä ääniä, jotka kuumeisesti etsivät jotain, kenties kadonneita vanhempiaan, tai sitten kaltaisiaan, kumppaneita, jotka vasta odottivat löytämistään? Ääni ei tiennyt, miten olisi voinutkaan. Sen Ääni kuitenkin tajusi, että sen olisi jätettävä rotkonsa, lähdettävä kodistaan ja laskeuduttava vuoren rinnettä alas. Vain niin se pääsisi muiden joukkoon.

Lastenhuoneiden tarinakerrontaa on surullinen yksinäisyys, kaipaus, etsiminen, monen erilaisen ja uuden kohtaaminen matkalla kohti onnellista loppua ja tietysti matkalla pitää olla myös vaaroja tai ainakin yksi tosi pelottava otus, jota tässä kirjassa saa esittää kammottava Pimeys. Ennen Pimeyden kohtaamista, Ääni tutustuu Korppiin, josta tuleekin sitten hänen kyytinsä etsimään tuntematonta kaipuun kohdetta, Laulua.

Tässä kohden tarinan verkkaisuus jatkuu, mutta entinen taksialan yrittäjä Korppi tuo kirjaan uuden kielen, joka on äijämäistä rehvasteluslangia:

...hei vain sun heiluvilles...

ja vauhdilla Korppi kuljettaa Äänen ja itsensä majataloon, jonka yllä roikkuu kyltti:

VILLISIAN VIIDAKKO – HUVIA JA HUONEITA HALUKKAILLE

ja siellä Korppi opastaa:

Anna tolle Karjulle rahaa, pölvästi, fyrkendalia! Annas taas timantti, Heihei, ja hei – anna heti.

Majatalon seinällä on kuitenkin kuva, joka saa Äänen vapisemaan. Kuvassa on nainen, joka seisoo lavalla katse kohotettuna kattoon ja kuvan alalaidan tekstistä käy ilmi naisen nimi: Aida Bellina. Ensi hetkestä Aida on Äänelle kaivattu Laulu, jonka hän haluaa löytää. Korppi sen sijaan kaipaa Lulua ja miettii:

Ääni parka. Eipä ollut hääppönen olio Äänikään, vaan vielä hullumpi oli naismakunsa: pyöreäpäinen tantta aukoi kuvassa suutaan. No, paras olisi vain poiketa Lulun luona, vähän kuin epähuomiossa...Kyllä tuo hyypiö siellä viimeistään heräisi ja huomaisi, millaisia aarteita todelliset naiset olivat. Ei siinä äänen laatuun silloin kiinnittäisi enää huomiota.

Tarkkaavainen aikuislukija voisi tässä kohtaa ihmetellä, että 'milloin silloin' sitä lakkaisi kiinnittämästä huomiota naisen ääneen laatuun?, kun se Korpillakaan ei niin ihanainen ollut. Tai millaisia aarteita todelliset naiset ovatkaan Korppi-äijän mielestä? Vaan emme ehdi kysellä sillä matka kohti Laulua jatkuu. Nyt on löydettävä Lulu, joka varmaan tietää missä on Aida...

Koko lopun elämänsä Ääni muisti mitä sitten tapahtui. Kulissien värit, hajut, tuoksut...Lulu nousi hitaasti portaat ja seisoi sitten lavan keskellä.

Musiikkki alkoi edetä ja liikkua ja liikuttaa ja sai Äänen hyräilemään mukana. Sammakot hyssyttivät sitä, mutta Ääni ei voinut itselleen mitään. Onneksi Lulu alkoi laulaa ja orkesterin soitto koveni ja peitti Äänen oman laulun. Sadat tulikärpäslamput syttyivät ja alkoivat valaista joutsenneitoa. Ja Lulu lauloi, lauloi ja lauloi.

Oi, tässä kohden unohdin kokonaan Korpin ja luulin istuvani Savonlinnan oopperan katsomossa...kunnes äijämäinen Korppi kähisi korvaani: "Eiks oo makee, eiks oo tosi hieno, häh."

Olemme vasta matkanneet reippaasti yli puoliväliin, mutta ihan pakko kertoa, että luin kirjaa ääneen Lumimiehelle ja hän ihmetteli, että ’onko tuo lastenkirja?’ Minä siihen, että ’sekä lasten että aikuisten kirja.’ Otaksun, että iästä riippuen lapset poimivat tarinasta esiin juuri heitä kiinnostavat asiat ja aikuiset omansa, mutta haluan uskoa, että Ääni joka etsi Laulua, laulukohtaukset ovat yhtä suloisen euforisia kaikille ikään katsomatta. Ne ovat todellakin koskettavat ja finaali on luonnollisesti varattu Aidalle. Siis sitten kun olemme hänet löytäneet. Taitelija Marika Maijalan kuvitus on viehättävä ja kansi on lastenkirjallisuuden kultaa. Samalla kun kiitän Marikaa kuvista: Kiitos♥, jatkamme matkaa kohti Pimeyttä löytääksemme valon, eikun siis Aidan:

Korppi lennähti omin avuin pensaikkoon ja kun se palasi, oli siivellä kiiltomatoja, jotka Korppi laittoi lyhtyyn. Ääni otti lyhdyn, nousi Korpin selkään ja saman tien alettiin jo kohota yhä ylemmäs yötaivaalle, jossa tuhannet ja taas tuhannet tähdet sirisivät ja tuntuivat katsovan juuri heitä.


*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elina, Opuscolo ja Sara


***** 

12 kommenttia:

  1. Mukava, että olet löytänyt tämän kirjan, josta kirjoitin heti sen ilmestyttyä. Kirja on jäänyt valtavan vähälle huomiolle, vaikka on yksi hienoimpia tuona vuonna julkaistuja. Hieno, filosifinen kirja, jossa on sanomaa moneksi juuri niin kuin hyvässä lastenkirjassa on. Hauskaa, että olet alkanut lukea lastenkirjallisuutta enenevissä määrin, Leena <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen Kirahvi, huomasin, että sinä ja monet muut ovat tästä kirjoittaneet ja sen tähden nyt juuri uuvuin linkittämisen suhteen;) Katsotaan...Muistan että kiinnitin jo sinulla huomiota tämän kirjan kanteen. Hyvin piristävä lastenkirja ja 'äijääkin' löytyi;)

      Kiitos, mutta ehkä en, vaika nytkin on yksi odottamassa. Näitä tulee aina muutama ryppäänä ja sitten ei kuukausiin mitään. Meillä on nyt menossa lapsivapaat vuodet, joten keskitymme aikuiskirjallisuuteen, MUTTA Muumilaakson marraskuu oli puhdasta kultaa. En muistanutkaan, että se on niin hyvä.

      <3

      Poista
  2. ...nytpä taidan tietää minkä kirjan ostan kummipojalle :)

    VastaaPoista
  3. Tämä on hieno! Meillä tosin minä ihastuin enemmän kuin lapset. A etenkin ihmetteli, että miten päähenkilö voi olla ääni. Kiehtova, viisas ja rauhallinen lastenkirja, joka antaa paljon aikuisillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja kaikkea tuota ja vähän enemmänkin. Jostain kumman syystä R. nauroi hulluna kun luin tämän tekstin hänelle;)

      Bloggasitko tästä kirjasta: En löytänyt tekstiäsi?

      Poista
    2. En blogannut, olen kyllä miettinyt, että voisin - viimeistään keväällä. :)

      Poista
  4. Tuo kirja varmasti minuakin kiinnostaa ja kuvitus on ihku ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirkkis, kiva kuulla. Maijala onerinomainen kuvittaja.

      <3

      Poista
  5. Ihanaa, että kirjoitit tästä, Ääni joka etsi Laulua on melkoinen helmi! ♥ Mäkelä on ihan käsittämättömän taitava ja monipuolinen kirjailija, ei voi kuin ihailla. ♥ Ja olen samaa mieltä: Maijalan kuvituskin on ihan huippua. Kuvista mikä tahansa on sellainen, että sen voisi ottaa vaikka kehyksiin seinälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, hyvin erilainen eli kiinnostaisi myös just ehkä jotain vilkasta poikaakin ja kiinnosti Lumimiestäkin, jolle luin kirjan ääneen;) Minut Mäkelä vakuutti alkusanoissaan kirjaan L Onerva Liekkisydän, enkä voi lukea hänen tekstiään kyynelehtimättä. Minulla on odottamassa yksi vanhempi Mäkelän kirja, johon aion paneutua alkuvuodesta, kirja, jota olen himoinnut lukea jo kauan. Mäkelässä on jotain...jotain pehmeää ja kovaa, vakosamettia ja kiveä. Hän ei ole Waltarin maintisema haalea kylpy, vaan,,,;)

      Maijalastakin täysin samaa mieltä.

      Kiitos <3

      Poista