torstai 30. maaliskuuta 2017

Mia Gahne: Parhaat kesäsalaatit


Ihan jo vesikielellä odotan kesäkeittiömme avautumista! Lumimies liimaantuu grilliin ja minun tehtäväkseni jää loihtia salaatti grilliherkulle. Pyöritän helposti paljon samoja, muutamia salaatteja eli perunasalaatti uusista perunoista, katkarapusalaatti, melonisalaatti, caprese ja vihersalaatti, johon tulee milloin mitäkin. Mikään ei nyt ollut tervetulleempaa kuin saada ruokakirja monipuolistamaan salaattitarjontaa. Löytää ihan uusia juttuja: Grillattua jäävuorisalaattia! kuin myös unohdettuja herkkuja, jotka ovat jääneet jonnekin lapsuuden kesiin:Minulla retiisit! Lisäksi vielä makeaa jälkkäriksi ja siitä se on tehty, täydellinen kesäruokailu.

Mia Gahnen Parhaat kesäsalaatit (Somriga sallader. Röror, grillat och annat gott, Minerva 2017, suomennos Anna Maija Luomi) tarjoaa vaihtelua paitsi salaatteihin myös ihania kastikeohjeita, juomavinkkejä ja houkuttavia jälkiruokia. Kirjan upeat valokuvat Stefan Wettainen. Kirjan koko juuri oikea ruokakirjahyllyyn, sivuja 159 ja ote on yhtä rennon hauska kuin on Mia itse kirjan viimeisessä kuvassa. Salaateista löytyvät vihreät salaatit, kalasalaaatit ja lihasalaatit. Lisäksi on vielä grillattua, muuta hyvää ja jälkkäriksi makeaa.


Tarjolla on mm. kuvassa näkyvää Provencen kukkakaalisalaattia ja savustettua kalaa. Kala vieläpä kampelaa, nam! Punajuurikvinoaa, lämminsavulohta ja fetaa, tillipaneroitua ahventa ja kantarellisalaattia,


wokattua kanasalaattia, kuva yllä, marinoitua paahtopaistisalaattia ja vaikkapa kirjan kannessa olevaa perunasalaattia parsan ja salsa verden kanssa. Olen itse aika innostunut hyödyntämään ylijääneet uudet perunat salaatiksi, joten tämä tulee kokeiluun ensimmäisenä. Mia toteaa:

Olisi melkein mahdotonta tehdä kesäsalaattikirja, jossa ei olisi perunasalaattia. Tämä on minun ihanan vihreä ja maukas versioni perunasalaatista. Salaatti maistuu taivaalliselta lampaankyljysten kanssa ja sopii hyvin myös savukalakesteihin.


Retiisi-kurkkusalaatti burratan kera toi mieleeni, miten paljon olen ennen pitänyt retiiseistä. Miten ne voi unohtaa! Tämä salaatti valmistuu kurkusta, reitiiseistä, valkosipulinkynsistä, burratasta tai mozzarellasta, lisänä ripaus sokeria ja suokaa, limetin mehu, oliiviöljyä, yrttejä maun mukaan ja ripaus sormisuolaa ja mustapippuria.


Yksi Mian omista lempisalaateista on tomaatti-vesimeloni-fetajuustosalaatti, joka sopii erityisesti grillatun pihvin lisukkeeksi.

4 annosta

4-6 isoa, kypsää tomaattia tai 19-15 pientä erilaista tomaattia
1 pieni tai 1/2 isoa vesimelonia
0,5 dl oliiviöljyä
2 rkl omenaviinietikkaa
150 g fetajuustoa
2 salaattisipulia raastettuna
1 ruukku basilikaa
1 ruukku minttua
suolaa ja mustapippuria myllystä

Leikkaa tomaatit ja vesimeloni jokseenkin samankokoisiksi paloiksi. Pane palat kulhoon ja lisää hieman suolaa. Anna tekeytyä sillä aikaa, kun sekoitat muut ainekset. Vatkaa oliiviöljy ja etikka yhteen. Mausta suolalla ja pippurilla. Asettele tomaatti-vesimeloniseos suurelle vadille. Riko fetajuusto palasiksi salaattiin. Ripottele salaattisipuliraaste ja yrtit mukaan (säästä hieman yrttejä koristeluun). Kaada kastike salaattiin ja sekoita varovasti. Lisää pippuria ja koristele yrteillä.

Tuoretta, virkistävää ja kesää ihan satasella, toteaa Mia.


Raakariisiä, uppomuna, pekonia ja avokadoa on Mian yritys luoda sama aamiainen tai brunssi, jonka hän söi aamuisin Los Angelesissa suosikkihotellissaan Sunset Marquisissa.

Parhaat kesäsalaatit sisältää myös kastikkeita ja dippejä, kuten vaikka kirpeä borlottidippi, mahtava anjoviskastike, punajuuritzatsiki, savuhummus ja punajuuripikkelssi.


Jälkiruokia on tarjolla kuvan puolukkapiirakasta minitiramisuun. Dolcen äärellä on kiva todeta, että aina löytyy jotain uutta ja innoittavaa. Sitähän helposti urautuu etenkin keittiössä, mutta olen tietoisesti päättänyt tarjota myös kesäterassilla joka vuosi jotain uutta. Parhaat kesäsalaatit on ihan munoloinen kirja: iso kuvasivu, vastasivulla resepti, vähän tarinaa eli mistä reseptin idea tms. ja kivat mattapintaiset kuvat, rento fiilis. Huomasin myös, että ainesosat eivät olleet mitään rakettitiedettä eli ne ovat ymmärrettävät ja helposti saatavilla olevat.


En voi ikinä ohittaa omenajälkkäreitä, joten nyt nautimme vielä kanelilla ja calvadosilla maustettua lämmintä omenasalaattia!

4 annosta

3 isoa omenaa
2 isoa päärynää
2 rkl voita
1 tl jauhettua kanelia
0,5 tl jauhettua inkivääriä
2 tl silputtua rosmariinia
2 rkl calvadosia
1 rkl akaasiahunajaa

tarjoiluun:

jäätelöä

Kuori halutessasi hedelmät. Leikkaa hedelmät lohkoiksi. Sulata voi paistinpannulla keskilämmöllä. Lisää kaneli, inkivääri ja rosmariini. Pane hedelmälohkot pannulle ja kuullota niitä muutaman minuutin ajan. Lisää calvados ja anna sen haihtua. Ripottele päälle hunaja ja piasta, kunnes, hedelmät alkavat saada hieman väriä. Tarjoile hedelmäsalaatti kylmän vaniljajäätelön kanssa.

Ihana suvikirja mökille, veneeseen, omalle terassille, suvituliainen kenelle vain. Rakkaudesta rentoon kesäruokaan!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Taidekirjat Leena Lumissa


Nyt vihdoinkin kokoan muutamat, mutta sitäkin rakkaammat blogiini tuomat taidekirjat yhteen. Maria Wiikin Ullakkokamarissa, 1889, saa olla taidekirjojen 'bannerikuvana'. Rakastan tämän kuvan keskittynyttä tunnelmaa.


Riitta Konttinen: Modernistipareja  (Otava 2010)


Riitta Konttinen: Naiset taiteen rajoilla Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla (Tammi 2010)


Riitta Konttinen: Fanny Churberg (Otava 2012)


Lea Bergström ja Sue Cedercreutz: Helene Schjerfbeck Malleja (WSOY 2012)


Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta (Siltala 2014)


Riitta Konttinen: Elämänvirrassa Alvar ja Ragni Caven (Siltala 2015)


Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

No sine art - ei ilman taidetta!

rakkaudesta kuvataiteisiin
Leena Lumi

Teemakirjastot Leena Lumissa

tiistai 28. maaliskuuta 2017

On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie...


On allain avaruus ja
tähtipolku kauas vie.
On toinen maailma,
on hämärän tie.
On tähtiaika uus ja 
taivaansini määränpää,
kun portaisiin 
vain kevyt jälki jää.

- H.Blake - (suomennos T. Sammalkorpi)
kuva Tuure Niemi

Blogiystävältä Kristan muistolle.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn


Kevään ensimmäinen puutarhakirja, joten voitte olla varma, että mennään isolla puutarhanälällä, jossa intohimoa ei voida välttää. Olen täysin mennyttä kalua, sillä viime suvi jäi heikoksi sattuneesta syystä ja olen tänä suvena ottamassa kaiken takaisin moninkerroin. Kaksisataakuusi sivua puutarhailua asiantuntemuksella ja myös tunteella sai minut itämään juuri tällä hetkellä, kun ulkona alkoi puhaltaa kylmä viima ja aurinko meni pilveen. Mutta mitä millään on väliä, kun saa lukea tällaisia otsikoita Särkynytsydän ja kesälumipisara, Varjossakin kukkii, kukkivat köynnökset, Ostettu kevät eli kevätkukat ruukuissa, Istutussuunnitelma pastelliväreissä keväästä syksyyn, Lehdet, lehdet...

Saila Roution Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017) on korppoolaisen maisema-arkkitehdin, puutarhakirjailijan ja toimittajan tekstittämä ja kuvittama tuhti tietoteos, jonka avulla on mahdollisuus saada piha kukkimaan koko kasvukauden ja myös saada se pärjäämään tarvittaessa sydänsuvella ilman erityisempää hoitoakin. Olemme lukeneet Sailalta aikaisemmin Kukkia sipuleista, Puutarha laatikoissa ja Oman pihan suunnittelu. Jokainen puutarhakirja kantaa omaa väriään, kuin kukka loistoaan ja nyt mennään runsaudella ja vinkeillä, joilla vähemmän kokenutkin voi selvitä, mutta samalla haastetaan tällaiset konkarit kuin minä, sen tuhat kertaa niin onnistunut kuin epäonnistunut, sillä vieläkin löysin uusia ideoita sovellettavaksi. Niistä ihan vähäisin ei koske kärhöjä tai sitä, mihin voidaan käyttää kevätaikaan talven jättimäisiä kynttilälyhtyjä!


Puistotaikapähkinä ’Diane’ voi yllättää ja alkaa kukkia jopa jo helmikuun lopusta siitäkin huolimatta, että se ei ole täysin varma talvehtija. Mutta tässä kohtaa tietysti muistamme, sen kaunottaren, joka on kuin kuivien risujen kasa ja yhtäkkiä se on täynnään hurmaavia vaaleanpunaisia kukkia: lehtonäsiä! Lukiessani, että Sailan puutarhan eläimille kelpaa myös näsiä, aloin tajuta, miksi meidän ovat niin pieniä, vain muutama rehevä yksilö eli ehkä nyt täytyy niitäkin alkaa suojella verkoilla.  Ja mikä alkaakaan näsiän jälkeen, on onnenpensas. Niin vähän kuin monet ja minä myös, keltaisesta välitämme, niin keväällä ei ole onnenpensaan voittanutta: Aion lisätä joka kevät yhden pensaan lisää, sillä tilaa on. Ja kun niitä on paljon, raaskii oksia jo leikata maljakkoonkin. Ja sitten...


henkeä ihan salpaa, sillä meillä on juuri tarhamagnolia ’Lenonard Messel’, joka on hyvin suojattu jäniksiltä, mutta eilen vedin verkon ympärille, en päälle, vielä kaksinkertaisen hallaharson tuulensuojaksi. Sailan kuva on Turun kasvitieteellisestä puutarhasta, joten olen aika onnessani, että olen saanut omani jo kahden talven yli ja kukkimaankin.

Ja kun laskemme katseemme pensaskerroksista alas, nämme vaikka tähtilumikelloja, joissa yhtä somat vihreät pisteet kuin kesälumipisarassa. Toisilla lumikelloja valtoimenaan, sillä niitäkin on joka makuun:


Perinteisin peruslumikello on puistolumikello, ja pelkästään siitä on jalostettu satoja lajikkeita. On kerrottuja, suippoja, leveitä, vihreä- ja keltalaikullisia tai täysin valkoisia, lähes läpikuultavia kukkia. Lumikelloihin perehtymättömälle voi olla hieman vaikea selittää syytä, miksi samaa pientä valkoista kukkaa täytyy hankkia Niin monta lajia, kun lajien ja lajikkeiden välillä ei näytä olevan juuri mitään eroa. Kaikki eivät ymmärrä kahden vihreän pisteen hienoutta verrattuna siihen, että pisteet ovat yhdistyneet laikuiksi. Tai että ne ovatkin keltaiset!

Minä ymärrän, ymmärrän! Tosin myyrien takia toisessa kukassa, siinä, jota ilman en voi enää olla, siinä jonka takia kohta matkustan taas aika matkan, että saisin sitä lisää ja se on kesälumipisara, ’Leucojum aestivum’. Kun näin sen ensimmäisen kerran kukkivana, ja vihreät pisteet, sydän jätti lyönnin väliin. Sailakin on sitä mieltä, että kesälumipisaraa tulisi istuttaa jokaiseen  puutarhaan, niin upea se on:

Toisin kuin kevätlumipisaralla, kesälumipisaran varressa on useita kukkia, jotka nuokkuvat sulokkaasti. Terälehtien kärjissä on vihreät täplät...

Olette varmaan jo huomanneet, että Kukkaloistoa keväästä syksyyn alkaa hyvin varhaisesta keväästä, josta kiertyy runsaasti kukkivan kesän kautta myöhäiseen syksyyn ja koko ajan kukkii jotain. Kautta kirjan on runsaasti kuvia sekä tietoiskuissa jokaisesta kasvista myös tieteelliset nimet, joita ei kannata vähätellä, sillä vaikkapa kallionauhus kannattaa ostaa latinalaisella nimellä ettei vaan tulee väärää sorttia, kuten minulle kävi kerran. Kirja sisältää myös erilaisia istutussuunnitelmia sekä mielettömästi ideoita luonnonmukaiseen puutarhaan kuten vaikka narsissimerta, joka onkin paljon helpompaa toteuttaa, kuin tulppaanien valtakunta.

Syyt kerrotaan tarkasti kirjassa ja käymällä ne läpi voi säästää paljon rahaa sekä pahaa mieltä. Toisaalta olen Roution kanssa samaa mieltä, että jotkut tulppaanit vain ovat niin upeita, että vaikka kukkisivat vain kerran, se on sitten eletty ja koettu eli onhan kukittu kerta. Kaiholla muistelen oransseja kerrottuja tulppaaneitani, mutta mikä ilo ne olivatkaan. Toisaalta monet narsissit kerrotuista aina tuoksuvaan runoilijannarsissiin ovat ilahduttaneet vuosikymmeniä.


Tämä kuva, joka on luonnonmukaisesta puutarhasta Cambridgestä, ilahduttaa kovasti minua. Tähän pyrin etupihallamme, sillä nurmikon karkotus on onnistunut ja lemmikit sekä monet muut villikukat muodostavat ihanan niityn mongolianvaahteroiden oksien alle. Kuvassa on Espanjansinililjaa, raunioyrttiä, illakkoa, kaihonkukkaa ja haisukurjenpolvea.

Mikään maailman kukka ei ole niin kiitollinen ja kaunis leviäjä kuin on idänsinililja! Lopulta se peittää kaikki tyhjät paikat ja kivien kolotkin. Kun se lopettaa, siitä ei jää isoja, kuihtuneita lehtiä, vaan se katoaa kuin salaperäinen kaunotar, mutta kuiskaa mennessään saapuvansa seuraavan keväänä tuhatkertaisena. Ja se on yllättäjien sukua: Nyt löytyy sitä jo myös valkoisena ja se on hyvin herkänkaunis.


Saila painottaa pienilmaston parantamista, joka sujuu parhaiten köynnöksillä, puilla ja pensailla. Kuvassa loistokärhö ’Miss Bateman’ kiipeämässä syreeniin. Heti ei olekaan tullut mieleen köynnösten vaikutus pienilmastoon, mutta muuten olemme kyllä panostaneet siihen paljonkin. Tuulensuojaa on saatava! Onneksi meillä on yhdellä sivulla kuusiaita ja pohjoisen puolella kuusiaidanne ja muutenkin paljon jo suuria sekä keskisuuria pensaita. Köynnöshulluna en pysty enää laskemaan miten monta alppikärhöä somistaa kuivunutta kääpiösyreeniä tai kiipeää pitkin elävää puistosyreeniä. On se näky kun siniset kukat aukeavat touko-kesäkuulla ja mikä käsittämättömintä, nyt tuo kärhö on alkanut levitä itsestään! Roution kirjasta kyllä tajuan heti, että olisi saatava vielä viinikärhöä mukaan, että olisi kärhökukintaa myös heinä-elokuussa.

Kukkaloistoa keväästä syksyyn kirjan vahvuudet ovat Sailan eloisa tyyli kertoa kasveista eli saa humaltua puutarhasta, vaikka on hyvä tietääkin jotain. Puutarha ei myöskään tavallaan ole ikinä valmis, mutta miksi vähätellä: Puutarhan viehätys on juuri sen ikuinen uudistuminen ja alituiset yllätykset. Puutarha opettaa sietämään vastoinkäymisiä, mutta innoittaa myös uusiin haasteisiin. Kirjan vankka runko on Sailan tietopuoli, josta voi ammentaa tätä kirjaa käyttämällä oppia sen sataan tai jopa tuhanteen istutukseen. Myös innovatiivisuus, sillä sitä voi tulla sokeaksi omalleen eli ei aina tajua kaikki mahdollisuuksia, joista esimerkkinä olen minä, kun en heti tajunnut kerroksellisuuden rikkautta. Nyt erikokoiset pensaat ovat tärkeimmät vaalittuni.  Kukkaloistoa kirjan herkin viehätys on kuljettaa ’hienojen’ kukkien joukossa akileijaa, lehtosinilatvaa, koiranputkea, kuusamaa, käenkaalia, käenrieskaa tai juuri näsiää, josta aloitimme.


Se kaunis on vaikka tässä syyskuvassa, jossa valkokukkainen syysmyrkkylilja on katseenvangitsija, mutta huomaamme aiemmat kukkijat samalta paikalta: akileija, japaninhiirenporras, siperianesikko, harjaneilikka ja varjolilja. Niin, varjoliljat rakkaani...


En syyskesän rakastajana uskalla mitenkään nyt maaliskuussa lopettaa syyskuvaan, joten katsokaa tätä atsurinhelmililjaa, joka pungertaa rohtosormustinkukan lehtiruusukkeen välistä. Pian kuulemme kurjet ja sitten se alkaa: Ihana puutarhamania, joka on oikeastaan ympärivuotinen eli esiintyy talvella piilevänä, helmikuussa puhkeaa, aina yhtä arvaamaton, mutta takuulla kaivattu! Maaliskuu on ostetun kevään kliimaksia♥

*****

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Koittaa aika, kun ilahtuen tervehdit...


Koittaa aika,
kun ilahtuen tervehdit itseäsi
omalla kynnykselläsi peilissä,
ja te molemmat hymyilette.

Käytte pöytään. Syötte.
Rakastat jälleen vierasta,
joka kerran olit.
Tarjoat viiniä. Leipää.
Palautat sydämesi
sille, joka on sinua rakastanut.

Koko elämäsi, jonka hylkäsit 
toisen tähden, joka tuntee sisimpäsi.
Ota rakkauskirjeet kirjahyllystä,
valokuvat, lohduttomat sanat.
hävitä kuvasi peilistä.
Istu pöytään. Ahmi elämäsi.

- Derek Walcott -
(1930-2017)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Leena Lumin luetut 2017


Nyt jo yhdeksättä vuotta aloitan listaa lukuvuoteni luetuista. Tekemällä tämän tiedoston, saan teille oikeaan palkkiini helpon tavan löytää kiinnostavia kirjoja monelta aihealueelta sekä samalla itselleni muistion, josta voin näppärästi löytää haluamani kirjan. Kirja ei ole vain sen lukuhetki, vaan se on tarina, johon palataan myöhemminkin eri yhteyksissä. Ikimuistoinen kirja usein myös luetaan uudelleen, se kohdataan uudelleen kuin vanha hyvä ystävä.

En edes yritä enää lukea sata tai sataneljäkymmentä kirjaa vuodessa. Elämä on lyhyt ja vaikka se pääosin kuuluu hyville kirjoille, aion tästä vuodesta jälleen paneutua enemmän perheeseen, ystäviin, puutarhaan ja monenlaisiin elämyksiin. Osa tapahtumista ja etenkin puutarhasta varmaan näkyy blogissakin. Ensi viikosta korkkaamme kevään eli tulee ensimmäinen puutarhakirja, saamme maistella myös kesäherkkuja ja jännitystäkin on luvassa. Huhtiarvonta on tulossa ja se on samalla blogisynttärit, jotka jäivät ystävänpäivänä pitämättä, kun halusin mukaan arvontaan myös puutarhaa ja kevätherkkuja. Lukemisiin♥

1.  Linda Olsson: Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi)


2.  Marina Tsvetajeva: Ylistys hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola)


3.  Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére)


4.  Jessie Burton: Nukkekaappi (The Miniaturist, Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä)


5.  David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna-Maija Luomi, kuvat Frida Wismar)


6.  Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017)


7.  Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016)


8.  Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helena Bützow)


9.  Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot (Mengele. The Complite Story, Minerva 2017, suomennos Pertti Jokinen)


10.  Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä)


11.  Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa (Minerva 2017)


12.  Henriette von Schirach: Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit. Erlebte Zeitgeschiste, Minerva 2017, suomennos Maija Isola)


13.  Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)


14.  Peter James: Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017. suomennos Sirpa Parviainen)


15.  Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit (Docendo 2017)


16.  Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY 2017)


17.  Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)


18.  Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY 2016)


19.  Ian McEwan: Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm)


20.  Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017)

jatkuu...

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko milloinkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan? Onko milloinkaan mitää parempaa kuin kirja?"

intohimolla kirjoista
Leena Lumi

taidekuva A Girl Reading by Charles Edward Perugini

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


En suostu hylättäväksi. Minua ei karkoteta, hänet kyllä. Sidon hänet tällä limaisella köydellä, pakotan puolelleni omana syntymäpäivänäni yhdellä vastasyntyneen lokinkirkaisulla. Ja silloin, väkevän rakkauden vangitsemana, hän omistautuu minun hoitamiselleni, vapaus muuttuu kotimaan loittonevaksi rannaksi ja Trudy on minun eikä Clauden. Hän ei kykene hylkäämään minua sen enempää kuin kykenee repimään rintojaan irti ja paiskaamaan niitä yli laidan. Kyllä minäkin osaan häikäilemätön olla.

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm) kertoo McEwanille tyypilliseen tapaan niin erikoisen tarinan, että ehkä sitä ei oikeasti ole ikinä ennen kerrottu. Tarinassa on yhteyttä Shakespearen Hamletiin mitä tulee isän haamuun, joka paljastaa Hamletin sedän käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaan ja kuningattaren vuoteeseen, mutta Ian vain pistää paremmaksi, sillä kertoja on tarinan naisen odottama lapsi, vielä sikiö!

Kukaan, kukaan ei voi viedä minua kuin McEwan! Älkää silti uskoko blogilegendaa, joka kertoo minun kieltäneen negatiiviset kommentit Ianista. Hän teki yhden kirjan fysiikasta ja purin poskeni rikki kiukusta, mutta nyt Ian on jälleen kultaisella tiellään ja join hänet yhdellä kulauksella reippaasti humaltuen. Mikä ihme se on kun vielä ihailen Shakespeareakin ja nyt McEwan on kuin tuonut Hamletin nykyaikaan. Kunpa hän tekisi saman Kuningas Learille...

Trudy on nainen, joka ei tajua omaa tilaansa. Hän on avioitunut runoilija John Cairncrossin kanssa ja kuuntelee toisinaan armosta pitkästyneenä Johnin lukiessa hänelle runojaan. John intoilee vain runoista, omistaan ja muiden. Toki myös vaimostaan, mutta Trudy siitä viis veisaa, sillä hänellä on mielessä köyhän miehensä varakas ja epärunollinen veli Claude. Claudessa ei ole mitään lyyristä, ei mitään viehättävää minun mielestäni, mutta Trudyn maku onkin niin outo...Hän himoaa jyystävää Claudea Johnille lasta odottavanakin. Ja John kuitenkin paitsi aidosti rakastaa vaimoaan, myös omistaa talon, jonka Trudy on päästänyt sikamaiseen kuntoon. Trudy ei ole mikään kodin hengetär, vaan juonitteleva ja mainipuloiva nainen, joka ei välitä edes syntymässä olevan lapsensa parhaasta. Senkin edestä Trudyn sisällä kehittyvä sikiö aikoo vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sillä hän on kauhistuneena voinut seurata mitä Trudy ja Claude suunnittelevat.

Pähkinänkuori on täysin nero teos. Sille ei vain voi mitään. Maaginen realismi on tietysti ihan hengitystäni, mutta siinäkin McEwan kuin avaa koskemattoman näyttämön, kohdun, jonka asukas on päättänyt vaikuttaa tapahtumiin. On kiehtovaa lähteä uusille kentille, kun oppaana on Ian McEwanin kaltainen taituri. Yleensä tykkään huonoa, jos kustantaja tekee takakansitekstissä hiukankaan paljastukseen viittaavaa, mutta lainaan vain osan Mail on Sundayn -sitaatista Pähkinänkuoresta sanottuna, koska se on niin kaunis:

"Tämä tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen romaani on oodi inhimilliselle kauneudelle, epäitsekkyydelle ja sammumattomalle kaipaukselle."

Kyynelehtimistä...

Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan! Pähkinänkuori on vain runsas kaksisataa sivua, mutta tiivistyksen timanttia!

Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta. Mitään ei unohdeta, mitään ei huuhdota pois.

En näe minkäänlaista mahdollisuutta, mitään uskottavaa tietä onneen. Kunpa en ikinä edes syntyisi...

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Laura Lähteenmäki: Korkea aika


Kun toinen lapsi sai alkunsa, se oli Annan mielessä tietty yö, vaikka saattoi se olla jokin toinenkin, aiempi varmaan. Mutta sinä yönä, jouluyönä, pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, taivas tiukean purppura ja tähdessä ja kiiltävänpunaisessa kolmihaarakynttelikössä lepatti viimeinen kynttilä. Ensin he olivat syöneet saunakamarissa jouluruokansa, porkkanalaatikkoa ja lanttumuhennosta, ja sitten he olivat laittaneet pyjamapukuisen Laurin nukkumaan saunan puolelle monen täkin alle. Hiljaa he olivat avanneet sivustavedettävän ja käpertyneet toisiaan vasten hakeakseen ensin vain lämpöä...

Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016) kertoo siitä historiamme jaksosta, jolloin Kannakselta oli lähdetty viimeisen kerran ilman toivetta paluusta. Evakot vaelsivat lehmineen lapsineen pitkin Suomen teitä, mutta hyvin pian kotimaa asutti siirtokarjalaiset lohkomalla olemassa olevista tiloista maita vihollisen viemien tilalle. Selvääkin on, että kaikki eivät katsoneet hyvällä tulijoita, joilla oli eri tavat, eri sanat ja vielä tuli katkeruus otetuista maista. Toisaalla kaikki sujui ystävällisessä ja auttavassa hengessä, toisaalla siirtokarjalaiset saivat osakseen kovaakin kaunaa, oman maan kansalaiset. Lähteenmäki kertoo Korkeassa ajassa evakkoperhe Anna ja Olavi Otson asettumisesta Pihlajan maille, josta heille lohkotaan tontti omaa taloa varten. Anna on opettaja ja Olavi ahkera rakentamaan. Kummallakin on toisten auttaminen verissä, etenkin Annalla, josta kuin huomaamatta sukeutuu Pihlajan tilan emännän suuri apu tämän hoitaessa sodassa pahoin haavoittunutta Kalleaan. Rivakasti nousee Otson perheen Kaunismäki samaa tahtia kuin perheiden elämät sekoittuvat toisiinsa kuin lankavyyhdit. Pihlajan emäntä Heljä on yhä riippuvaisempi Annasta, joka paitsi auttaa häntä monessa, on myös kylällä monessa pidetty. Olavi myös auttaa Heljän ja Kallen tilalla, joilla ei ole vierasta työväkeä eikä tilan jatkajaa. Empaattinen Anna kokee Heljän tuskan omanaan ja ihmettelee, miksi hän, evakko ja ikuisesti muualta tullut on niin siunattu. Hän haluaa jakaa hyvästään ja Margareetan eli Riitan syntymä vain lisää hänen tarvettaan auttaa lapsetonta Heljää, joka rotinoineen saapuu vauvaa katsomaan.

Niin elävästi Lähteenmäki kuvaa evakkoutta ja uudisasuttamista, että ehkä hänelläkin on juuret Kannaksella. Tämäkin kohta, jossa kartanon Margit moittii siirtokarjalaisia Heljälle:

Margit kertoi lukeneensa lehdestä, että siirtoväessä oli piirteitä kunniattomuudesta ja perinteisten arvojen uhmaamisesta, vaikka samaan aikaan he halusivat mahtailla koristamalla kotejaan ja laittamalla pöytään parasta silläkin uhalla, ettei lapsille ollut arkena ruokaa.

Tällaista se paheksunta oli ollut, kun evakkoparat vielä asuivat toisten saunakamareissa armoilla ja silti, jotenkin silti, niin monet huomasivat heillä olevan jotain kuin enemmän. Pohjaanmaan likat itkivät katkerina purettuja kihlauksiaan, kun sulhaset karkasviat vilkkaiden karjalaistyttöjen miehiksi. Satakunnassa ja Hämeessä puolestaan katseltiin karjalaisten iloisuutta ja rempseyttä kateudensekaisella ylemmyydentunnolla. Oijoi, mitä olisivatkaan kylmät ja kalseat sanoneet, jos olisivat tienneet Annan ja Olavin kuumasta onnesta. Siitä josta ei sopinut puhua, siitä jota ilman Anna ei voinut olla, siitä joka kantoi hänet raskaiden päivien yli: Heidän yötulensa, joka kuului vain heille.

Anna Otso on kieltämättä kirjan kantava voima. Hän on kuin kantaäiti ja kaikki kiertyy häneen. Kirjassa hän saa elää vielä lapsenlapsenlapsensa, mutta kokea myös tragedian, sillä surutta ei iloinen Annakaan elämästä selviä. Lähteenmäen karjalaiskuvaus on verevää ja koska olen itse sitä  äitini puolelta, tunnistan! Myös monet arjen askareet, sanat ja ruoat ovat kohdillaan, kuten se muisteleminen, miten oli ennen kauniissa Karjalassa. Sitä kaihoa eivät kantasuomalaiset tajunneet, mutta eivät he olleet asuneet Kannaksen tiloilla, uineet pehmeän hiekan rannoilla, eivät he tienneet miten siellä vilja nousi, mitä oli iloisuus ja nauru, miten kulleroita täynnä niityt, joihin heittäytyä. Eivät he tajunneet, mitä oli Viipurin taika ja mitä oli ajaa Terijoen hiekoille. Heljäkään ei tiennyt, hän vain aavisti yhä enemmän osattomuuttaan ja silloin vyyhdit täysin sekosivat...

Korkea aika on monen sukupolven kuvaus erään karjalaisperheen elämästä. Luvut on nimetty henkilönimin, joka pitää lukijan hyvin tarinassa kiinni, samoin nimen perään on laitettu kuluva vuosi. Kun aloitetaan vuodesta 1948 ja päästään nykyaikaan, kuljetaan hyvinkin pitkä ja vaiheikas matka. Ja kuinka pitkä ja minne, sitä en tietenkään spoilaa, mutta tekee mieli verrata: En ole ennen lukenut Laura Lähteenmäkeä, mutta olen lukenut kaikki Eeva Joenpellon kirjat ja tässä oli jotain samaa tyylissä. Evakkotarinan verevyys taas vertautuu minusta Marja Leena Virtasen teokseen Kirjeitä kiven alle, jossa polku oli kuin äidilläni eli olen saanut kirjailijan kanssa ihmetellä: Minähän jopa synnyin siellä, minne Marja-Leena evakkomatkallaan jäi! Kiinnostavaa Lähteenmäellä on myös nykyajassa Saanan ja Jaakon kuvailu: Nyt alan odottaa avioliittoromaania tyyliin Lionel Shriverin Kaksoisvirhe! Hyisten miesten, Jaakon ja Laurin kuvailut tulevat iholle, halusit tai et.

Kirjan viimeinen osa on nimetty kauniilla ja kuvailevalla saksankielen sanalla Die Hochzeit, häät, ja olkoon se tämä:

He olivat vahvoja ja rajuja, he halusivat paljon. He takertuivat, erkanivat, paiskautuivat taas, heidän ihonsa kesti läimähdykset, lihansa kovemmat otteet. Anna nauroi, Olavi hymyili huulet yhdessä. Heidän lemmessään joku rohkea otti vallan. Se kaareutui Olavia vasten, kovertui ja kietoutui, antoi ja otti. Se toimi itsenäisesti ja päätä vailla, ahnas, antelias, riehtiläs. Se halusi että Olavin oli hyvä, että Olavi ääneensä huusi. Anna tahtoi kiskoa jonkin esiin, repiä ja taivuttaa, tuntea pohjaa myöten! Hän ei saanut tarpeekseen.

He kaksi. Rakkaimmat.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ullan luetut kirjat  Kirjakaapin kummitus  Tuijata  Katja/Lumiomena

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Sinä olet yhä täällä unikon siemenkotia...


Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voi valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä. 
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät  sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu