Koska L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset, tämän vuoden sensaatio ja lukuilo, sai peräti seitsemän kommenttia, päätin järjestää kommentoijien kesken tiistaiyllätysarvonnan. Arvonta on suoritettu ja yksi vuoden 2010 vaikuttavimmista lukukokemuksista Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010) lähtee Lumiomenalle! Onnea, Lumiomena♥
Tiedoksi, että seuraava etkäteen ilmoitettava arvonta on Valitse Vuoden 2010 Kaunein Kirjan Kansi, jossa lukijat pääsevät valitsemaan minun esikarsimistani kansista kauneimman. Siinä arvonnassa on progressiiviset säännöt eli yksi arpalippu tulee ko. postaukseen kommentoinnista, yksi linkityksestä ja lisälipun saa, jos on vakilukijani. Tämä arvonta on heti kirjamessujen jälkeen. Seuraava on 14.2.2011 eli Ystävänpäivänä, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta
Aion vastedes järjestää yllätysarvontoja, milloin minua huvittaa. Oli jotenkin ihmeellistä, että sinänsä hyvä kirja Siilin eleganssi (Gummerus 2009) sai kommenttejea 16+23=39! ja minun uudet lenkkitossuni muistaakseni saman verran...;-) , mutta L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010) vain alle kymmenen. Olin itse niin Montgomeryn lumoissa, että luin sen yhtä putkea ja kirjoitin myös samaan syssyyn, sillä halusin ilahduttaa lukijoitani, joista moni on kertonut olevansa Montgomeryn kirjojen ystävä. Annoin myös kirjalle aikaa, sillä harvoin olen yhtäkään päivää postaamatta, joten kaikki kyllä saivat tilaisuuden ehtiä mukaan.
Tästä lähin: Kirjayllätys iloksenne, iskee milloin vain!
Rakkaudesta kirjaan
Leena Lumi
Samana päivän, jolloin kirjailija Lucy Maud Montgomery kuoli, 24.huhtikuuta 1942, hänen kustantajansa sai koneella kirjoitetun käsikirjoituksen. Teksti oli ja on Maudin kirjallinen testamentti, jossa hän ensimmäistä kertaa vapaana kuin tuuli kirjoittaa omana itsenään. Vuosikausia hän oli kirjoittanut sieluaan rakkaisiin tyttöihinsä, Annaan, Emiliaan, Saraan ja Patiin ja kaikissa hän soi eri asteikolla. Annassa löytyi se temperamenttinen puoli, joka löi rihvelitaulun rikki Gilbertin päähän, Runotyttönä hän oli romanttinen Emilia, Sarana hän kertoi tarinoita ja oli myös iloisempi kuin myöhemmin Patissa, nuoressa tytössä, johon kulminoitui hänen pettymyksensä ja melankoliansa. Etenkin kirjassa Pat – Vanhan kartanon valtiatar, luemme jo rivien välistä Maudin sisintä ja syvintä.
Käsikirjoitus julkaistiin kuitenkin vasta 1974, mutta ei muodossa, johon hän oli sen tehnyt, vaan toisena. Mysteeri toisensa jälkeen on estänyt meitä pääsemästä Montgomeryn omimpaan, siihen, joka hän todella oli ja jona hän halusi jäädä jälkipolville muistiin samalla näpäyttäen hänet naiviksi romantikoksi luokittelevia kriitikoita. Anna kuitenkin vain odotti oikeaa hetkeä ja nyt hetki on tullut:
L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010, suomennos Marja Helanen-Ahtola) on Maudin kirjallinen testamentti ja samalla yhdeksäs Anna-kirja. Kiintoisaa on, että hän halusi lähteä temperamenttisena Annana, mutta asuihan kirjailijan sisällä kahlittu tuli. Vasta niinä päivinä, kun hän oli päättänyt lähteä elämästä, hän oli vapaa kirjoittamaan kuten halusi. Annan jäähyväiset on samalla Maudin jäähyväiset meille, jotka olemme eläneet hänen kirjojensa lapsuuden ja nuoruuden. Ensimmäistä kertaa saamme kokonaisuutena lukea, mitä Montgomery halusi meidän vielä tietävän itsestään, Glen St. Maryn yhteisöstä ja tietenkin Blythen perheestä. Teoksen muoto on erikoinen ja kirjan esipuheen kirjoittaja Elizabeth Rollins Epperly toteaa siitä ja vähän muustakin:
Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan? Miksi hän valitsi nämä tarinat ja runot satojen joukosta ja asetteli ne välinäytöksineen juuri tähän järjestykseen?
Kenties meidän on tarkoitus havaita, että Montgomery karttoi helppoja vastauksia. Kukaan, joka lukee nämä runot ja kokee novellien huolellisesti jäsennetyt vaihtelut toiveikkuudesta ankeuteen, ei erehdy pitämään tätä kirjaa minkään asian auliina kannattajana – olipa kyse sodasta tai romantiikasta. Kirjan puoliskot kommentoivat toisiaan, ja tarinat, runot ja dialogit herättävät kaiken aikaa kysymyksiä siitä, mikä kestää, mikä on väistämätöntä ja minkä täytyy muuttua.
Taiteilija Montgomery loistaa tämän viimeisen kirjan muotoilussa. Annan tarinalle ei ole helppoa päätöstä, ja meille on tärkeää tietää miksi ei.
Annan jäähyväisten novellit ovat paljon rohkeampia kuin mitkään aikaisemmat Montgomeryn tekstit. Silti niissä on tuttu montgomerylainen viehätys. Tarinoissa saavat yksi toisensa jälkeen loppunäytöksen monet aiemmissa kirjoissa lukemamme kertomukset. Kohtaamme Kotikunnaan ja tietysti Blythen perheen, mutta myös Omenakummun, joka remontoidaan kauniisti ja sielläkin solmitaan erään kudelman päät:
Sillä siinä hän oli, ylitti kuun valaisemaa nurmikkoa kevein askelin, jotka olivat aina tuoneet mieleen ”tanssivan tähden alla syntyneen” Beatricen. Siinä samassa hän seisoi ovella takanaan tummat puut ja purppurainen iltataivas.
Hänen suloiset kasvonsa, silmänsä, tummat hiuksensa kasvoja kehystämässä…samanlaisina, muuttumattomina.
Ette ikinä arvaa, mikä tarina yllä saa uskomattoman ja suloisen ratkaisunsa!
Teoksen novelleissa tapaamme Lumotun puutarhan, joka vetää erästä puoleensa täydenkuun öinä, tapaamme Pitkän-Alecin, jonka talossa paikkakunnan uusi pastori, nuori Curtis, joutuu ratkomaan järkyttävän ja talon väkeä piinanneen kummittelun, kohtaamme Glen St. Maryn tutun sosiaalisen hierarkian, jossa on rahvasta ja sitten ’meitä muita’…tapaamme kaiken tutun, mutta…ilman usvan huntua, sillä nyt näkyy kirkkaammin, koskee kovemmin, satuttaa sulommin. Rakastan, rakastan näitä Maudin kertomusten loppunäytöksiä!
Kaikkein kiinnostavinta ovat kuitenkin Anna Blythen runot, joita hän lukee perheelleen ilta illan jälkeen ja sitten perhe kommentoi niitä. Blythen perheen dialogit ovat hyvin valaisevia. Gilbert, johon aikanaan hullaannuin sokeana, osoittautuu varsin arkiseksi tohtori Blytheksi, joka ei osaa liitää vaimonsa tunnemaailmoissa. Hän on ystävällinen, mutta jotain puuttuu ja sen on Anna tajunnut jo kauan sitten. Neljäntenä runoiltana Anna lukee runonsa Kaivatulle ystävälle ja yllättäen kommentoijien joukkoon liittyy Ääni, jota kukaan ei kuule:
Walter, ajattelee: ”Kunpa minäkin tapaisin sellaisen ystävän jonain päivänä.”
Ääni, jota kukaan ei kuule: ”Tapaat sinä. Ja hänen nimensä on Kuolema.”
Nyt kun matkaamme jälleen Prinssi Edwardin saarelle, löydämme kaiken tutun, mutta vain tummemmin ja todemmin. L.M.Montgomery, jolta on ilmestynyt kaksikymmentä romaania, runsaat viisisataa novellia, viisisataa runoa, kymmenen päiväkirjaa ja lukuisia esseitä, haluaa meidän nyt kulkevan hänen kanssaan saaren tarinoissa silmät ja sielu auki. Nyt kurkistamme kulissien taakse ja kohtaamme aviorikosta, aviottomuutta, epätoivoa, naisvihaa, kostoa, ikääntymistä ja kuolemaa, mutta myös huumoria. Viime mainitusta on oivallinen esimerkki novelli Sovitus, jossa ikäneito Shelley lähtee kävellen pitkälle matkalle antaakseen Lisle Stephensille anteeksi sen, että tämä ryösti häneltä Ronald Evansin kolmekymmentä vuotta sitten. Hän aikoo ihan vilpittömästi antaa anteeksi, mutta kuinkas sitten sattuukaan…Ihan aito Annan ’alter ego’ vauhdissa!
Kirjan Jälkisanoissa Benjamin Lefebvre kertoo siitä, miten hän löysi Guelphin yliopiston arkistosta L.M.Montgomeryn konekirjoitetun Annan Jäähyväiset. Ja nyt saa selvityksensä se, miksi niin paljon kysyttiin tämän kirjan perään, kun tein Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme. Nyt vasta ilmestynyttä sekoitettiin kirjaan The Road to Yesterday (suom. Tie eiliseen 1976), jonka muuten löysin vain pari viikkoa sitten omasta kirjastostani!: Tie eiliseen on lyhennetty versio Annan jäähyväisistä. Hyvin merkittäviä osia oli poistettu ja ne olivat juuri niitä vinjettejä ja runoja, joilla Maud oli halunnut meidän tajuavan oman elämänsä varjon: Syvän alakulon ja täysin epäonnistuneen avioliittonsa, joiden johdosta hän päätyi itsemurhaan samana päivänä kuin Annan jäähyväiset kokonaisuudessaan saapui kustantajalle.
Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä lävitse vuosikymmenten ilman usvan harsoa. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa ja kantaa mukanaan myrskylyhtyä...
Pientä salaista porttia etsin,
joka auki lennähtää
alla auringonlaskun pilven
tai kun noustessa eteeni jää.
Tai kenties loimussa keskipäivän
näen varjoissa siitä häivän.
Yöperho kai tähtenä ohjaa
ja metsä poluin hämyisin,
tai jokin ihana minua kutsuu
kuin sulotuoksuisin sävelmin…
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni, Norkku, Sara ja Katja/Lumiomena.
***
Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.
Verkkaisesti täyttyy
sydämeni maa,
verkkaisesti kohoavat
toivoni valkeat linnut
sen maan sineä vasten.
Ne nousevat ylemmäs
yhä vain ylemmäs
puhumattoman yläpuolelle
kaiken kirkkauden taa.
Ne kohtaavat siellä
viisaat tähdet
viisaan yksinäisen
äärettömyyden:
tiedon, joka ei horju,
tiedon, jota ei
laskutikuin mitata,
tiedon sydämeni maasta
ei hallitsijaa siellä,
ei rajoja,
joita pitäisi vartioida,
ei vihaa eikä katkeruutta,
ja yhä korkeammalle
nousevat valkeat linnut,
yhä tietoisemmin
viisautta täynnä.
Sydämeni maa
valkeiden joutsenien,
rakkauden ja lohdutuksen puutarha
kohtisuoraan tähdestä tähteen
radallaan ikuisesti
käsivarsilla kaiken tiedon,
sylissä sen, kohdussa sen,
sen voimaa juova
suuren äidin.
- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)
kuva Sandy Pimenoff/ Iurima Ultima
Hän on mies suota, usvaa, lintuja, kuolemaa, syntymistä, näkijää, punaista, mustaa, metsää, pohjoista, tuulta, oikeutta, kritiikkiä, merta, aaltoa, hiekkaa, kasvun huminaa, silmien sineä, puuta, juurta, maata…
Kalevi Rahikainen räjäytti runotajuntani teoksellaan Itse metsäni Pohjoinen (IamBooks 2010) ollen vertaamaton kehenkään aikaisempaan lukemaani runoilijaan. Kalevi on oma itsensä ja häneen eivät taivu määreet. Juuri kun löysin jotain samaa kuin oman aikansa edelläkävijässä, Leinon rakastetussa L Onervassa, se jo katosi usvaan ja olikin vain Rahikainen ja Rahikaisen runot, jotka eivät anna minulle enää rauhaa, eivät suo majaa, vaan olen taivasalla alasti ja kuuntelen isojen, valkeiden lintujen siipien huminaa täältä jonnekin pois.
Itse metsäni pohjoisen, Kalevi Rahikaisen kootut runot, ovat toimittaneet Kalevi Rahikaisen poika, kirjailija Klaus Rahikainen ja tutkija Immo Pekkarinen. Kansi on Klausin pojan Arttu Rahikaisen taitavaa työtä. Pojanpoika on perinyt isoisänsä kuvataiteellisen lahjakkuuden, sillä Kalevi oli myös piirtäjä ja taidemaalari ja näitä kuvia löytyy myös Kootuista runoista.
Antakaa pisara verta ja matojen mehua,
olen valmis juomaan, aika on lyhyt,
meillä on kiire valloittamaan
lähteet, valloitettava
taivas voi iloita
tähtien hiljaisuudessa
Kalevi Rahikaisen elämä oli runoilijan tie, mutta jo sinällään täynnä aihetta kritiikkiin, sillä hän koki tulleensa kaiken aikaa väärin perustein syrjäytettyä Valtion apurahojen saajana. Kirjoituksessaan Salaseuran paljastuminen hän kertoo, kuinka valtion kirjallisuustoimikunnassa ovat samat kirjoittajat niin saamamiehinä kuin jakajinakin. Kalevi pyysi jopa oikeuskanslerinvirastoa tutkimaan kirjallisuusapurahojen jaon oikeudellisia ja moraalisia perusteita, johon hän kertoo päätyneensä pitkällisen ja perusteellisen turhautumisen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, sillä pitihän runoilijankin saada elanto perheelleen!
Oliko Kalevi taidemaailman vastarannan kiiski ja häirikkö tai peräti soimaava omatunto, sillä ehdottomasti sopeutumaton hän oli ja ainoan armon muista julkisuuden kirjoittavista henkilöistä hän antaakin vain Paavo Haavikolle, ikätoverilleen. Ja myös kriitikot saavat kuulla kunniansa:
Kirjailevat kriitikot ovat keskenään sopineet taktiikasta, suosikeistaan ja apurahoistaan.
Kriitikot, kaikenmaailman napanuorankatkaisijat ja makutuomarit, tahtoisivat olla runoa päästämässä, mutta ellei heille anneta siihen tilaisuutta, näemme heidän närkästyvän. Heillä onnettomilla ei ole koskaan ollut onnea synnyttää mitään ainutkertaista, joka on runo.
Oppineisuus runossa on runon vihollinen. Runo tapahtuu nopeasti, samoin kuin se valaisee äkkiarvaamatta. Niin kuin salama piirtää avaruutta on myös runon sanoman laita.
Voiko enää todemmin sanoa! Juuri näin se menee. Minun tajuntaani ei ole ikinä mennyt käsitys runoilijasta, joka tuntikausia rustaa jotain rytmiä tai jaetta tai modernia. Ei, ei ja ei. Runo iskee kuin salama ja juuri niin iskevät Kalevi Rahikaisen runot. Ne ovat kehenkään toiseen vertaamattomat, niissä on uniikki rytminsä, joka vaihtuu heti, kun luulet sen tavoittavasi, sillä se on villi lintu. Ne ovat kielikuviltaan omaperäisiä välähdyksiä, yllätyksellisiä, iskeviä, uniikkeja, mutta myös halutessaan pehmeään tunnelmaan taipuvia.
Yö koskaan ei kenenkään
käsivarsin huimin
se ympäröi
ja hunnuin lepattavin
mustassa soutaa,
sen povella kerran
joku ottaa, joku noutaa,
yö koskaan ei kenenkään
Itse metsäni pohjoinen on hyvin runsas ja vaikuttava kirja, sillä paitsi Kalevin runoja, kirja sisältää myös Reunamerkintöjä, joissa runoilija kritisoi ja pohtii monia asioita. Luvussa Kirjeet, runoilija kirjoittaa kirjeitä mm. presidentti Walter Ulbrichtille, presidentti Richard Nixonille, Isä Jumalalle taivaassa ja Rakel Wihurille:
Rakas rouva
Monien vuosien ajan olen aina silloin tällöin lähestynyt Teitä kirjeitse. Ette ole vastannut. Olettekohan olemassa, rouva Wihuri? Vuosi vuodelta olen kuitenkin vahvistunut uskossa, että olette, ja että jonakin päivänä…
Sekä kirjan alussa, että lopussa Klaus Rahikainen kertoo isästään ja tämän varsin järkyttävästä kuolemasta kadulla. Niin, kadulla metsien runoilija kohtasi sen, joka lopulta vei hänet. Kirjan hyvin kiinnostava osuus on Immo Pekkarisen syvä analyysi Rahikaisen Olemisen mielestä luvussa Minä! Minä! Minä olen tämä! Luin sitä yöllä ja suden hetki valaisi tajuntaani ja ymmärsin pitäväni kädessä sensaatiota, runoilijaa, joka kokee runoilijan kohtalon: Hänet löydetään vasta hänen kuoltuaan!
Rahikaisen runous edustaa akanvirtaa modernistisen kirjallisuuden valtavirrassa, kun se etsii olemisen mieltä paluusta juurille ja maayhteyteen. Tämä oli ehkä se piirre, jota modernistinen sukupolvi Rahikaisessa vierasti ja joka aiheutti torjuntareaktion. Taiteessa ja kirjallisuudessa varjeltiin reviirejä ja pelättiin, että periksi antamisen myötä palattaisiin ohitettuun historialliseen vaiheeseen. (Immo Pekkarinen)
Kuoltuaan Kalevi Rahikainen palasi sukunsa maaperän yhteyteen: vainajan tuhka siroteltiin kotitilan metsään Rappusillassa. Sieltä runoilija kukkii jäkäläpikarien keskeltä, sammaleen peittämien kivien viereltä meidän kaikkien tietoisuuteen vahvana, mutta ehdottomasti omana itsenään, ”turpeena täynnä sinisiä kukkia.”
Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle
Soili Soisalon ja Eeva Voutilaisen ruokakirja Mustikka, ruis ja rypsi – Voimaruokaa Suomesta (Otava 2010) on ylistys lähiruoalle ja Itämeren ruokavaliolle. Tämä kirja on kädenojennus hänelle, joka nyt epätoivoisesti yrittää välttää jotain tiettyä ruokaryhmää toivossa, että painoa putoaa, välttyy diabetekselta tai herää jonain aamuna Aivan Uutena Ihmisenä. Ei se niin mene, vaan:
Mitään ruokaryhmää ei kannata kartella, sillä silloin jonkin tärkeän ravintoaineen saanti voi jäädä heikoksi. Monipuolisesta ruoasta ravintoaineet kertyvät sopivassa suhteessa, eikä niitä voi saada liikaa.
Kirja on ylistys suomalaiselle puhtaalle ruoalle, jossa lannoitteita ja kasvinsuojeluaineita käytetään vähemmän kuin monissa muissa maissa. Harvaan asutun maan etuja ovat maaperän, vesien ja ilman puhtaus.
Eittämättä on selviö, että pääpaino on marjoissa, kasviksissa ja sienissä, jotka ovat erinomainen apu painonhallinnassa. Se, mikä edelleenkin on Itämeren ruokavalion tärkeä kulmakivi on ruisleipä, joka tutkimusten mukaan on erinomainen suoja suolistosyöpiä vastaan. Rukiissa on enemmän kasviestrogeeneja kuin muissa viljoissa. Ja Itämerestä kun puhutaan ja asutaan tuhansien järvien maassa, niin kalaa tietysti syödään kolmasti viikossa. Kuka tiesi, että kala suojaa masennukselta!
Rypsiöljyn rasvahappokoostumus on poikkeuksellisen hyvä. Sen sisältämä alfalinoleenihappo hoitaa sydämen terveyttä. Rypsiöljyssä myös omega-rasvahapot ovat oikeassa suhteessa. Noin kaksi ruokalusikallista rypsiöljyä päivässä riittää turvaamaan välttämättömien rasvahappojen saannin. Siihen voi laskea niin ruuanvalmistusrasvan kuin leivän päälle levitetyn kasvimargariinin, joka valmistetaan rypsiöljystä. Oliiviöljy ei maineestaan huolimatta ole rypsin veroinen. Myös oliiviöljyn rasvasta suurin osa on kertatyydyttämätöntä, joka ei hapetu helposti. Se ei kuitenkaan sisällä välttämättömiä rasvahappoja kuten rypsiöljy. Jo 1990-luvulla Ranskassa tehdyssä Lyon Heart Study -tutkimuksessa todettiin, että Välimeren ruokavalioon lisätty rypsiöljy edisti sydänpotilaiden terveyttä. Rypsiöljyä syöneellä ryhmällä todettiin vähemmän uusia sydäninfarkteja. Kuolleisuus sydäntautiin väheni noin 80 prosenttia!
Suosittelen tätä Mustikka, ruis ja rypsi -teosta hänelle, joka haluaa hitaasti, mutta varmasti muuttaa pysyvästi elämäntapojaan suosimaan lähiruokaa, olemaan itselleen armollinen, mutta huolehtiva, haluaa valita ympäristöä säästävää ruokaa, haluaa suojella sydäntään ja välttyä diabetekselta, mutta joka kuitenkin haluaa myös nauttia elämästä ja hyvästä ruoasta miettimättä jokaisen suupalan kohdalla: Apua, voinko syödä tätä!
Mustikka, ruis ja rypsi on erinomainen kirja omaan keittokirjakokoelmaan, mutta tämä on myös oiva lahjakirja hänelle, josta välität. Suorastaan sydämellinen♥
kuva rypsipellosta Ismo Pekkarinen/Skoy
PS. Löydät kirjan tekijöiden lisäinfoa teokseen täältä
Hei!
Tavataan Helsingin kirjamessuilla la 30.10. klo 15-17. Kokoustila 307, 3 krs.
Ohjelma: Avauspheenvuoro klo 15.-15.30: kirjailijat Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg kertovat kirjailijan työstä sekä uutuuskirjastaan Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Voiko kirjoittamista opettaa ja oppia?
Ilmoittautumiset 21.10. mennessä: ina.westman@tj.fi
Kutsua voi jakaa edelleen kirjabloggaajille meilitse tai blogissa.
Tapaamisiin!
Tarttuessani Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittamaan kirjaan Sodan haavoittama lapsuus (Ajatus Kirjat 2010), tiesin astuvani tutulle, mutta silti heikolle jäälle. Äitini on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta Valkjärveltä, läheltä Viipuria. Hänen mukanaan olen elänyt Karjalassa siihen asti kunnes hän toukokuussa 1944 pääsi ripiltä Valkjärven kirkossa ja tuli aika jättää jo toisen kerran taakse koti ja Karjalan käköset ja ne unohtumattomat kulleroniityt:
Onneksi ei ollut enää kulleroitten kukinta-aika. Miten olisi voinut lähteä, jos niitä olisi ollut keltaisenaan kaikkialla? (Onerva Puro)
Sodan haavoittama lapsuus –teos ei kuitenkaan kerro vain evakkolapsista, vaan useista eri lapsiryhmistä, joihin sota löi omanlaisensa, mutta aina erilaisen, leimansa. Yksi ryhmä ovat lapset, jotka lähetettiin Ruotsiin turvaan. Saamme varmasti olla asiasta kiitollisia, mutta kulissien takana kaikki ei ollut, mitä piti olla. Olihan suuri ihmetys, miksi Ruotsissa oli niin paljon maatilaperheitä, jotka halusivat vain yli kymmenvuotiaita poikia. Silloin vain ei kukaan ehtinyt ihmettelemään! Sitten oli niitä lapsia, jotka todellakin pääsivät hyviin oloihin melkein savupirteistä ja heille aukeni kuin taivas ja paratiisi, mutta sieltä oli aikanaan palattava pois, halusi tai ei. Se, mikä oli lasten Ruotsiin siirroissa outoa, oli vaikeneminen. Lapset eivät useinkaan tienneet junaan noustessaan, että ero saattoi olla vuosia tai ikuinen.
Kartanossa odotti oma huone.
Sijaiskodissa oli hyvin paneuduttu Lauri-pojan viihtyvyyteen. Sen muistan, että huoneessani oli pieni kirjahylly, jossa oli jopa muutama suomenkielinen, pojille sopiva seikkailuromaani. Koska perheessä ei ollut ikäisiäni lapsia, järjestettiin tilaisuus tutustua naapurin samanikäisiin poikiin. Näin tulivat tutuksi Folke ja Hans.
Olisin jäänyt, jos olisin voinut. (Lauri Heinonen)
Kirja toimii lukijalle helposti avautuvana, sillä esipuheen Sotien tunneperintö osa historiaa jälkeen pääsevät ääneen sodan aikaiset lapset Terttu Arajärvestä Asko Rossiin.
Säästäväisyyden lisäksi yksi sodan kokeneen sukupolven eteenpäin välittämä asia oli kova työnteko: Pittää tehä kovasti työtä! Aina pittää selvitä ja yrittää olla paras! (Asko Rossi)
Asko Rossin kertomus on suodattunutta, sillä hän oli kuullut evakkotaipaleesta mummoltaan, joka aina totesi: Kolmast piti kottoosa lähtiä! Askon tarina on kuitenkin yksi erikoisimmista ja hyvin kuvauksellinen, sillä hän oli päättänyt kuvata usvan. Suvessa on kymmenisen hyvää yötä usvan kuvaamiseen ja Asko alkoikin tosissaan kuvata kesäöinä aina saman pellon laidassa. Kun hän kehitti kuvat, niistä löytyikin yllättäen hänen sukunsa kodittomuuden historia: evakkomatkat, useat kotoa lähdöt, junamatkat, alkeelliset asumukset, perheen ja suvun hajaantumisen…
Kirja ei päästä kuitenkaan näin helpolla, sillä mukaan otetaan myös lapset, joiden toinen vanhempi oli saksalainen. Heidän tiensä ei ollut helppo, sillä olihan Neuvostoliitto määrittänyt saksalaiset vihollisiksi ja sitä oli Suomen, häviäjän uskottava. Siinä ei Suomen kansalaisuudesta ollut mitään apua, kun suomalaiset naiset, joilla oli saksalaisen kanssa lapsi/lapsia, pakotettiin Salaisen poliisin töykeiden kuulustelujen jälkeen internoimisleirille. Tästä kertovat mm. sisarukset Manghild, Runa ja Gunvor Brettschneider:
Suomen lain mukaan lasten kansalaisuus määräytyi isän mukaan, joten olimme virallisesti Saksan kansalaisia.
Meidät uhrattiin, koska ei löytynytkään Suomen viranomaisten antamien tietojen mukaista lukumäärää saksalaisia siviilihenkilöitä. Suomi täydensi lukumäärän meillä suomalaisilla.
Erityisesti Gunvor korostaa, että on muistettava, miten kaikki tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Evakkolapsuuden kokeneen äidin tyttärenä elin nyt kuitenkin tämän kirjan etenkin karjalaisen, sodanaikaisen lapsuuden kirjana. Ei voi tapahtua jälkiä jättämättä, että kahdesti lähtee kotoaan lapsena, asettuu vieraiden nurkkiin, kuulee ryssittelyä ja puhetta siitä, mikä erottaa evakon ihmisestä. Näiden lasten vanhemmat olivat joutuneet jättämään elämän työnsä, peltonsa, metsänsä, kotinsa, syntymämaisemansa, joten heiltä ei voinut liietä aikaa tunnevirittäytyä lapsiinsa, vaan heillä oli täysi työ selvitä aamusta iltaan yrittäessään aloittaa uutta elämää oudoissa pitäjissä.
Ei voinut selvitä ilman jälkiä lapsuudesta, jossa desantit olivat jokaöinen pelko ja päivälläkin lehmipolkujen varjoista saattoi iskeä sieppaaja. Lapset myös kuulivat enemmän kuin uskottiinkaan ja kohta he sisäisesti omaksuivat vaikenemisen lain, sillä, kun suomalainen yhteiskunta alkoi maksaa sotakorvauksia neuvostoliitolle ja kun maa haluttiin nostaa takaisin jalolleen, myös lapset joutuivat maksajiksi. Vaikenemisen vuodet ovat kuitenkin ohi ja jopa oma äitini on vieraillut ehjänä säilyneessä kotitalossaan jo kahdeksantoista kertaa ja minäkin kerran. Siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin kukkivat…Jos haluat lukea minun Karjala-kokemukseni, se löytyy täältä
Nyt käärin tämän kirjan lahjapakettiin ja lähetän äidilleni, jolla on syntymäpäivä ihan kohta. Hän muistelee paljon ja se on vain hyväksi, sillä kirjassa professori Sirkka-Liisa Kivelä toteaa muistelemisen torjuvan depressiota. Äidilläni ja kiitos hänen, myös minulla, on mittava kokoelma Karjala- ja Valkjärvi-kirjoja. Mutta ei me mitään kirjoja tarvittaisi, sillä äitini muistaa kaiken, kaiken…
Haluan tähdentää, että tämän kiinnostavan kirjan myyntituotto ohjataan Evakkovaellusten ja Evakkolasten ja sodan lasten päivien järjestämiseen.
Asko Rossi, usvan kuvaaja:
Usvan takaa meistä kaikista löytyy samoja kokemuksia, Yhden ihmisen kokemus on aina myös useiden kokemusta. Se voi olla jopa monien jakamaa universaalia historiaa. Lounais-Hämeen pellonlaidan latokuvilla olikin yllättäen yhteys lapsuuden kesiin mummolassa Nuo ladot olivatkin yksi ja sama. Muistot ja tarinat olivat tuoneet ne yhteen.
Olen siis niin yllytyshullu, että vaikka minua ei edes yllyttäisi, niin olen menossa jo;-) Pitää saada vähän listaleikkiä, sillä minulla on nyt rimakauhua monesta tulevasta asiasta ja tarvitsen...tätä. Siis Marian blogissa oli semmoinen tykkäämis- ja ei-tykkäämislistaus ja nyt minä teen omani. Tehkää kaikki vain omanne. Käyn katsomassa kirjan tai kahden jälkeen - lupaan sen. Ruususydän on kirjasta Ajan Patinaa (Tammi 2009).
En tykkää niistä, jotka eivät ole heikompien eli lasten, naisten, vanhusten ja eläinten puolesta.
En tykkää karamelleista.
En tykkää sukkahousuista.
En tykkää helteestä.
En tykkää inttäjistä.
En tykkää kahden veneen soutajista.
En tykkää selän takana pahaa puhuvista.
En tykkää rasisteista.
En tykkää omahyväisyydestä.
En tykkää mistään hyväksikäytöstä.
En tykkää oluesta.
En tykkää taateleista.
Tykkään Runotalon Sarin kuvista, kuten tästä sinisestä kukasta, joka on Äiti Maan Tähdet.
Tykkään koirista ja etenkin novascotiannoutajista ja etenkin meidän Olgasta eli Omenakukkulan Thorasta.
Tykkään kirjoista.
Tykkään suklaasta - etenkin Geishasta.
Tykkään kynttilöistä, villasukista, vanttuista, joissa on pinkkejä sydämiä, hämärän hyssystä ja kaakaosta.
Tykkään lumesta ja tähdistä.
Tykkään siitä, kun Lumimies ajaa mua takaa ja alkaa kutittaa ja melkein tukehdun nauruun ennen kuin lopettaa, mutta ikinä en sano: Kyllä, herra kapteeni!
Tykkään hitaista aamuista.
Tykkään kokata jotain luovaa.
Tykkään Salzburgista ja Zürichistä.
Tykkään kutoa pehmeästä langasta, vaikka en osaakaan muuta kuin kaulaliinoja ja islannin hevosille talviloimia.
Tykkään uskollisuudesta sateenkaaren tuolle puolen.
Tykkään korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta.
Tykkään viinistä, valkohomejuustosta ja rypäleistä kera hyvän leffan.
Tykkään Euroopasta.
Tykkään Robertsin suklaakahvista.
Tykkään kauniista kuvista, kuten tämä Iineksen kuva alla.
Tykkään merestä ja uimisesta.
Tykkään joulusta.
Tykkään syksystä.
Tykkään musiikista ja hiljaisuudesta.
Tykkään uskaltajista.
Tykkään siitä, miltä tuntuu joka ilta puhdas puuvillainen tyynyliina.
Tykkään hämärästä ja illoista.
Tykkään saada olla minä.
Tykkään vahvan itsetunnon miehistä, jotka kestävät naisen vahvuuden lumoavasti.
Tykkkään usvasta ja sateesta.
Tykkään tehdä tätä listaa ja lopettaa sen Johannan kuvaan, jolle annoin nimen Kaipuu jonnekin...
Tykkään elämäni tunnuslauseesta, joka on Armi Ratialta: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa voima on rakkaus. Ainoa velvollisus on kauneus." Rakastetaan siis yli varojemme - Tommyn muistolle♥
Minulta on meinannut järki lähteä, kun talitiaiset ovat hakanneet jo monta viikkoa meidän vanhoja, mutta vielä hyviä markiisejamme aamuvarhaisesta tunteja. Olen aloittanut lintujen ruokinnan, mikä kyllä ajankohtaan jo sopiikin, mutta sekään ei ole noita tarmokkaita markiisien hajoittajia pidätellyt.
Eilisessä Keskisuomalaisessa olikin sitten Hannu Kauhasen juttu Talitiaiset ovat tutkijoita. Jutussa haastateltiin useita asiantuntijoita, jotka olivat jotensakin erimieltä, miksi etenkin talitiaiset nakuttavat tähän aikaan vuodesta kaikkea mahdollista. Vaihdellen oltiin sitäkin mieltä, että kyseessä olisi hyönteisten etsintä, mutta mielestäni vaikuttavin lausunto tuli ekologian lehtorilta, tohtori Esa Lehikoiselta Turun yliopistosta, joka ei usko siihen, että lintujen syksyisen käyttäytymisen syynä olisi nälkä.
- Ruokapula ei ole varmastikaan päällimmäinen syy. Tiaiset tekevät tätä myös yltäkylläisen ja monipuolisen ravinnon äärellä, Lehikoinen sanoo.
Lehikoinen lähtisi arvuuttelemaan todelliseksi syyksi (tali)tiaisten tutkimiskäyttäytymistä.
- Ensimmäisenä syksynä tinttien on syytä oppia tuntemaan niin ravintokohteensa kuin niiden lymypaikatkin mahdollisimman hyvin. Ravinnon löytäminen nälän tyydyttämiseksi ei ole ensisijaista, vaan etsintäkäyttäytymisen kehittyminen.
Lehikoinen muistuttaa, että tämä omituisten paikkojen koputtelu ja vahingoittaminen vähenee syksyn myötä.
- Jos ravinnon niukkuus olisi pääsyy, pitäisi kai käydä päinvastoin, hän sanoo.
No, meillä on nyt avattu jälleen kymmenen tähden talviravintola niin linnuille kuin oraville. Lintujen talviruokinnan yleisohje on aloittaa se lokakuun loppuun mennessä ja lopettaa vasta huhtikuun lopulla. Näin siis Suomessa.
Joskus on kuultu sanottavan, että lintujen ruokintaa ei voi aloittaa ellei ole varma, voiko sitä jatkaa katkeamatta koko talven. Toisethan matkustavat esim. etelään talvella viikoiksi. Talviruokinnan voi silti aloittaa, vaikka tietäsi olevansa talvella viikkoja poissa, jos asuu taajamassa, missä todennäköisesti on muitakin lintujen ravintoloita auki. Sen sijaan haja-asustusalueella, linnut ovat hätää kärsimässä ja nälkään kuolemassa, jos aloitettu talviruokinta katkeaa.
Lintujen ruokinta on antoisaa, sillä samat linnut pesivät sitten pihapiirin pöntöissä keväällä ja ovat puutarhurin parhaita torjuntakeinoja vaikkapa kirvoja vastaan. Minulle tästä on tullut nyt hieman haastavampaa, sillä arka herra Närhi on tullut jälleen esiin metsän pimennosta ja pihapiirissämme talvehtii nyt myös mustarastaspariskunta. Haukka istuu välillä parvekkeen kaiteella ja katselee minua ikkunan läpi...
kuva Pekka Mäkinen
Pöllöistä on niin hyötyä kuin hupiakin. No mitä hupia?, joku kysyy. Katso tätä kuvaa ja mieti, miltä tuntuu: alkaako itkettää vai tuleeko mukavasti huvittunut olo;-)
Kerran puutarhastamme löytyi siivestään vairioitunut pöllö. Se tapahtui talvella ja myöhään illalla. Soitimme henkilölle, jonka tiesimme pitävän loukkaantuneiden petolintujen hoitolaa. Hän lupasi tulla noutamaan linnun aamulla, mutta siihen asti meidän piti selvitä. Saimme ohjeet, joissa sitten hyväksi avuksi oli edesmenneen hamsterimme häkki. Mutta miten meni yö, sillä pöllöhän on yöeläin. Seurasimme kuinka lintu katseli meitä ja tuntui kääntelevän päätän täysin ympäri hyvin arvostelevan näköisenä. Lumimies pääsi muutaman tunnin kulutta petiin, mutta minä valvoin pöllön kanssa seurustellen koko yön. Tässä kohtaa haluan muistuttaa, että pöllöä pidetään viisauden symbolina;-) Aamulla viirupöllömme sitten lähti petolintuhoitolaan ja saimme aikanaan puhelinsoiton, jossa ilmoittettiin, että 'tänään teidän pöllö lensi terveenä vapauteen'.
S. on biologi, joka pitää kiinnostavaa luontoblogia. Hän on ennenkin postannut, miten tornipöllöjä käytetään biologiseen hyönteistorjuntaan Israelissa. Nyt hän kertoo siitä lisää ja myös eräästä pöllöihin liittyvästä uudesta maailmanennätyksestä. Kiintoisaa luontotietoa löydät täältä.
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihahtuvat putoaa!
Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!
Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
Vuoden 2009 kaunein kirja!
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin innoittava se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.
Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (First Snow, Minerva, 2009) Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Jos vanha kameramme tottelee laitan myöhemmin täältä kuvan tai kaksi. Likemmä joulua sitten…
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viime mainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
Tein jokin aika sitten arvostelun Ros Wynne-Jonesin kirjasta Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen). Kun luin kirjaa tuli tunne, että kaikkien pitäisi lukea tämä. Nyt Susa on tehnyt aivan mahtavan arvostelun samasta kirjasta. Lue se täällä.
Kävimme Susan kanssa keskustelua kirjasta ja siitä, miten voimakkaasti tähän väistämättä eläytyi. Lukijalle sade lankesi ehdottomasti ennen kuin punaiseen kuivaan hiekkaan.
Veikkaanpa, että kun kirjabloggaajat valitsevat vuoden parhaita kirjoja, niin tämä kirja on listoilla kaikilla heillä, jotka ovat kirjan lukeneet.
Mitä useampi kirjan lukee, sen vähempi on niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät: "Mikä ihmeen Darfur?" Tieto lisää tuskaa, mutta joskus se on välttämätöntä niin epäkohtien korjaamiseksi kuin oman tajunnan kirkastamiseksi. Kaikilla ei ole niin hyvin kuin meillä on!
Minun arvosteluni löytyy täältä.
Lumoavaa Syntymäpäivää, Tuure♥
Voisin tässä alkaa muistella monenmoista, mutta yritän nyt pidättäytyä. Silti en voi mitenkään unohtaa sitä tapausta, mikä liittyi Herta Müllerin Sydäneläimeen. Olitko sinä niin osaton syvään kärsimykseeni, kun jotenkin annoit minun ymmärtää, että teet samasta kirjasta arvostelun jo seuraavaksi aamuksi. Saatoinko minä ymmärtää niin väärin ja sitten valvoin koko yön kirjoittaen tuota hemmetin arvostelua veren maku suussani täysin tietämättömänä, että teetkin sen vasta myöhemmin Scriptoriin. Tällä iällä valvominen ei kaunista, mutta tulipahan panostettua. Olet kovin sparraajani!
Ja kiitos runoistasi, joita olen saanut julkaista ja levittää eteenpäin. Huomasit varmaankin, että eräs runo puuttuu sarjasta, se on vasta tulossa Lumikarpaloon, eikä siksi vielä mukana. Ylitse kaiken kiitän sinua loistavista kuvistasi, joita ilman tuskin selviäisin melkein ollenkaan. Olet loistava kuvaaja. Taiteellinen kuvatajusi on ylivertainen! (Tuuren runoja, kirja-arvosteluja sekä kuvia, löytyy täältä.)
Tiedän, että teen runsaasti kirjoitusvirheitä, sillä ajatukseni kulkee kuin sula laava. Onneksi Marcel Proust on myöntänyt suhtautuvansa lempeästi "kirjoitusvirheisiin" ja hän käytti eräässä kirjeessään merkillistä ja kaunista ilmausta: "Jokainen kirjoitusvirhe on himon ilmaus..." No, minä haluan heti muuttaa tuon viimeisen sanan intohimoksi, joka on laajempi käsite. Jos on kova intohimo moneen asiaan ja palaa tulena, niin toki syntyy virheitä. Tosin kukaan muu kuin sinä ei ymmärrä oikolukemattomia sähköpostiviestejäni: kirjoitan sanan alun, seuraavan lopun, välistä puuttuu kaksi sanaa, kirjaimet ovat väärässä järjestyksessä...ja ikinä et ole valittanut, et sanonut, ettet saa selvää, et pyytänyt korjaamaan. Kiitos, että saan kirjoittaa sitä siansaksaani, näppishäiriökieltäni ja ymmärrät sen.
Tänään on Sinun, Lokakuun Nuoren Miehen Syntymäpäiväsi. Rakastat lokakuuta, etkä suotta. Vielä syksyä parhaimmillaan. Olet lähdössä Tukholmaan synttärimatkalle. Toivotan sinulle mahtavaa reissua ja rentouttavaa syyslomaa. Jos sait sen synttärilahjan, jota olit toivonut, kerro ihmeessä se blogissasi. Se on niin upea asia, että sitä et voi salata!
Käyt samaa koulua kuin Mika Waltari aikoinaan. Valmistut ylioppilaaksi samasta kuuluisasta opinahjosta. Takuulla haluat saada häneltä muutaman hyvän neuvon ohjeeksi ja menestykseksi;-)
♥:lla Leena Lumi
Vain yhden neuvon antaisin. Kunhan nyt aikanaan saat julki sen siunatun esikoisteoksesi ja todistetuksi itsellesi että olet oikea kirjailija, niin älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä on ihan kylliksi. Totta kai jaloja korujakin tarvitaan ja kauniilla turhuudella on oikeutuksensa myös kirjallisuudessa, sehän tekee elämän elämisen arvoiseksi. Mutta tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa oman työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Jopa uljas epäonnistuminen vie sinua paremmin eteenpäin kuin helppo pieni voitto. Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä.
- Mika Waltari -
Kirje nuorelle kirjailijalle/ Ihmisen ääni
Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.
- Mika Waltari -
Aiotko kirjalijaksi
Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.
- Mika Waltari -
Pilvet, ihanat pilvet/ Ihmisen ääni
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo
nimesi on vaaleanpunainen
olet kuin japaninpuu
vaaleanpunainen kirsikka
oksasi ulottuvat minun
maailmaani
tuuli tiputtaa kirsikat
hellästi maahan
maa kukkii suurinta loistoa
kauneuttasi
♥♥♥
hiljaisesti kysyn,
mikä sinulla on
tahdon antaa palan
puutarhaani sinulle,
pienen kentän,
nurmikon
voisinko olla
aurinkosi,
kastelukannusi?
♥♥♥
oletko tarkoituksella hiljaa?
menetys jo soi ajatuksissani
katson kuuta ylhäällä
se tulee lähemmäksi,
loittonee päivä
oletko mennyt?
jos olet, kerro se
iäksi joudun vaikenemaan
- Tuure Niemi -
kuva Tuure
Sinä, Lukijani!
Sunnuntaiehtoo putoo ja uusi viikko tekee tuloaan. Ilmassa on talven tuoksua ja äsken kauppapuutarhalla käydessä kaipasin jo käsineitä, sillä tuuli oli kylmä, kylmä...Blogissani kukkivat kaikki kukat villeinä, joten ensi viikolla olemmekin sitten jo sodan haavoittamassa lapsuudessa. Soitin aiheen tiimoilta myös äidilleni, sillä hänen kotinsa jäi aikanaan pakkoluovutettuun Karjalaan. Aihe on valmis vasta loppuviikosta, sillä hidastan nyt tietoisesti tahtia ja parin viikon sisällä saanemme lukea blogistani enemmänkin tästä tahdin hidastamisesta ja siitä, että joka junaan ei tarvitse nousta.
Kerrankin odotan marraskuuta, jolloin ajattelin olla vieläkin hitaampi. Ehkä minusta on tulossa vaihtolämpöinen eläin;-) Aion ostaa yhtä aivan ihanaa, pehmoista villalankaa ja alkaa kutoa. Kutova nainen rauhoittaa miestä, olen lukenut jostain. Marraskuussa myöskään puutarha ei vaadi enää mitään. Täydellinen talven taika putoaa ja elämään tulevat kaakao, pehmeät fleece-huovat, villasukat, kynttilät, hämäränhyssyt, elävä tuli leivinuunissa harva se päivä, ensimmäiset joululahjat kääriytyvät, välikatolla Feetu kollaa ja lintujen talvisyötön voi aloittaa nyt.
Ensi viikko on sirpaleinen, mutta paljon aivan erilaisia asiota tuon tarjolle. Toivottavasti viihdyt kanssani laidasta laitaan, kirjasta kirjaan, runosta runoon, arjesta juhlaan, ilosta vakavaan, pimeästä valoon...Elämä on kuitenkin se riepumatto, jossa ne kirkkaat raidat eivät erotu ilman niitä tummia.
Vahvaa tulevaa viikkoa!
♥:lla Leena Lumi
ne me quitte pas
My love sleeps besides me -
in the faint light - I see his manly jaw
give away - and the mouth of his
boyhood returns
with a softness softer
its sensitiveness tremblig
in stillness
his eyes must have look out
wonderously from the cave of the little
boy - when the things he did not understand -
he forgot
but will he look like this when he is dead
oh unbearable fact inevitable
yet sooner would I rather his love die
than/or him?
rakkaani nukkuu vieressäni -
heikossa valossa - näen hänen miehekkään leukansa
antautuvan - ja suu hänen
poikavuosiltaan palaa
pehmeääkin pehmeämpänä
sen herkkyys tuo värinä
hiljaisuudessa
hänen silmänsä kurkistelevat varmasti
pikkupojan luolasta
ihmetellen - kun asiat joita hän ei ymmärtänyt -
hän unohti
mutta näyttääkö hän samalta kun hän on kuollut
voi, sietämätön asia väistämätön
mutta sallisinko ennemmin hänen rakkautensa kuolla
kuin/vai hänen?
- Marilyn Monroe -
Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010)
kuva Alfred Eisenstaedt (Fragments)
Don’t cry my doll don’t cry
I hold you and rock you to sleep
hush hush I was only pretending now I’m
not your mother who died.
I shall feed you from the shiny dark bush
just left of the door
Marilyn Monroen Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments, WSOY 2010, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen) on sensaatio, jota vailla Marilyn Monroen elämän väärinymmärryksestä kärsineet ovat saaneet olla tähän hetkeen asti. Tämän kirjan ovat toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment ja esipuhe on Antonio Tabucchin, siis jälleen paljon miehiä Marilynin ympärillä, mutta kerrankin heille on loistanut järjen armoitettu valo ja Marilynistä kerrotaan, ei se mikä Marilyn näytti olevan, vaan se mitä hän ajatteli. Kävin kirjaa läpi tuntohermoillani ja koin täydellisen tyydytyksen tilan: Vihdoinkin Marilyn Monroelle on annettu mahdollisuus tulla esiin omana herkkänä, älykkäänä, empaattisena, kirjallisena itsenään. Omanaan.
Jo esipuheessa aloin kyynelehtiä. Antonio Tabucchi ja esipuheen nimi on Perhosen pölyä.
Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan.
…ja hänestä olisi sanottu, että Sylvia Plathin tavoin hän tappoi itsensä, koska oli liian herkkä ja älykäs, ja liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät, ja heillä on taipumus tappaa itsensä…
”Kokoelmani kaunein perhonen ilmestyy yhtäkkiä minulle tuulen mukana ja tanssii tuulen tuiverruksessa.”
Perhonen tietää, että jos kaksi sormea puristaa sen siipiä, ne menettävät maagisen pölyn, jonka ansiosta se voi lentää.
Kenties Marilyn, joka oli haaveillut olevansa perhonen, eräänä päivänä ajatteli…
Marilyn kirjoitti paljon, joten kirja Välähdyksiä, sirpaleita on hänen kirjansa. Hän kirjoitti siitäkin huolimatta, että kärsi jonkinasteisesta dysleksiasta, joka olisi tänä päivänä tunnistettu ja autettu. Hän kirjoitti runomaisia katkelmia ja runonaihioita paperilappusille ja vihkoon. Hän käytti myös mustaa Record-vihkoa, Waldorf-Astorian logolla varustettuja sivuja, italialaista kalenteria etc. Hän kirjoitti paitsi runoja, myös tavoitteitaan, pyrkimyksiään, kirjeitä, vuorosanojaan eri rooleihinsa, ostoslistoja, ruokaohjeita…Niin, tekee mieli kysyä, kuinka moni liittää Marilynin yhteyteen ruoanlaiton, runouden ja yleensä kirjoittamisen?
Hän oli myös äärettömän kunnianhimoinen näyttelijä, joka halusi lisäkoulutusta ja näytellä etenkin Shakespeare-rooleja Juliasta Lady Macbethiin. Hän uneksi Dostojevskin Karamazovin veljesten Grušenkan roolista, jonka hän toivoi voivansa tehdä Lee Strasbergin ohjauksessa. Hän halusi myös perustaa toiseen kertaan oman tuotantoyhtiön - tällä kertaa Marlon Brandon kanssa.
Näytelmäkirjailija Arthur Miller, jonka kanssa Marilyn oli avioliitossa ja jota hän ilmiselvästi rakasti todella, jopa vielä silloin kun filmattiin Sopeutumattomat ja heidän välirikkonsa tunnelmat näkyivät koko filmissä ja etenkin Marilynissa, on sanonut osuvasti:
Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta. Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.
Silti. Ei Marilynin olisi tarvinnut olla yhtään mitään muuta. Muiden olisi pitänyt olla muuta. Tämä hauras, älykäs nainen olisi tarvinnut sen ymmärryksen, jota nyt jälkikäteen hänelle vihdoinkin suomme. Me suomme ja hänen oma kirjansa suo. Elämä vihdoinkin sallii hänen olla hän.
Välähdyksiä, sirpaleita, mikä onnistunut nimi!, on erittäin intiimi teos. Vaikutelma on väistämätön, sillä joka toinen sivu on valokuva Marilynin henkilökohtaista kirjoitusta, hänen syvintä sisintään. Lukija on tirkistelijä, mutta nyt ymmärtääkseen ja antaakseen Monroen vihdoinkin käyttää omaa ääntään, eikä hänen tarvitse enää teeskennellä hilpeää, vaan hän saa vihdoinkin olla ihan oma itsensä.
Hän oli nainen, jolla oli yli neljänsadan teoksen kirjasto klassikoista (Milton, Dostojevski, Whitman) nykykirjailijoihin (Hemingway, Beckett, Kerouac). Hän luki myös Rilkeä, Freudia, Joycea…oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja ihastuu Rodinin Jumalan käteen…Ilmeisesti vain Actors Studion opettaja, ohjaaja Lee Strasberg, jolle Monroe testamenttasi jäämistönsä, aavisti todellakin, kuka Marilyn oli.
Tämä kirja on vuoden koskettavin kaikille meille, jotka olemme vaalineet virvatulta saada Marilynista rehellinen kuva. Tämä teos on loistava osoitus siitä, että lopuksi tulee aina Totuus ja silloin Perhonen lentää!
Kun äsken katsoin ulos sairaalan ikkunasta jonka takana lumi aiemmin peitti kaiken näkymän olikin äkisti vaimennetun vihreä. Ruoho, takkuiset ikivihreät pensaat – tosin puut valavat minuun hivenen toivoa – lohduttoman paljaat oksat lupailevat ehkä kevään tuloa ja ehkä ne ounastelevat toivoa.
Älä itke nukkeni älä itke
pitelen sinua sylissäni ja tuuditan uneen
hys hys minä vain teeskentelin nyt etten ole
sinun äitisi joka kuoli.
Minä ruokin sinua tummana kiiltävästä pensaasta
heti ulko-ovesta vasemmalla.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Paula ja Susa
Vastaan Amman ja Valkoisen kirahvin kirjailijaesikuvahaasteeseen:
Emily Dickinson räjäytti tajuntani!
Edith Södergran on osa sisintäni! Hänen runonsa nukkuvat kanssani....
Aila Meriluoto opetti minulle kaiken naisen rohkeudesta tehdä ihan mitä vain, kirjoittaa ihan miten haluaa, uskaltaa rakastaa ketä haluaa. Hän opetti minulle hypyn pimeään! Lukekaa täältä mitä olen kirjoittanut hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea.
Lukion äidinkielen opettajani kutsui minua kaikkien kuullen usein Suomen naispuoliseksi Waltariksi. Proosassa Mika Waltari on ollut suurin innoittajani. Sen lisäksi hän on maailman paras kirjailija.
Sylvia Plathin löysin myöhään, mutta hän oli minä - silloin joskus. Toinen minä. Samaistumiselta en välttynyt edes nähtyäni elokuvan Sylvia ja hänen tekstinsä oli minulle dynamiittia.
Osaan jo levitoida kynäni Virginia Woolfin henkeen tuoden mukaan kepeyden harhaa, pieniä pysähtyneitä hetkiä, tajunnanvirtaa...Toivossa syvä ja hyvä elää.
Ja sitten Siri Hustvedt...Näen unta, että kirjoitan kuin hän kirjoitti kirjansa Kaikki mitä rakastin. Hän on nykykirjailijoista minulle nyt kiinnostavin...
