Kerstin Engstrandin Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Trädgårdens sluttningar – Murar, trappor, vattenfall, pooler, Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi) on kirja juuri sinulle, jolla on sellainen puutarha kuin meillä eli puutarha ja piha ovat kolmessa tai jopa useamassa tasossa, rinteitä on eri jyrkkyyksillä todella paljon ja maastovaihtelut takaavat että rinnepuutarhamme on Kerstinin sanoin ’viettävä ja viehättävä’. Tämä on kuitenkin kirja myös sinulle, joka haluat luoda itsellesi kiinnostavamman puutarhan kuin mitä ihan tasamaalle tehty harvoin on. Kerstin toteaa:
Katso tonttiasi tarkemmin. Siinä on luultavasti enemmän korkeuseroja kuin luuletkaan. Jos tonttisi on aivan tasainen, sellaiseenkin on nykyisin helppo muotoilla eri tasoja. Pengertäminen on samalla kulttuuriperinnön vaalimista. Oivalla tonttisi mahdollisuudet!
Ja sitten tämä tunnettu ruotsalainen puutarhajournalisti, kirjailija ja valokuvaaja viekin meitä kymmenennessä kirjassaan todella mahtaviin suorituksiin. Hän neuvoo aivan kädestä pitäen, miten rakennamme pengerrykset, tukimuurit, uima-altaan ja muut vesielementit. Engstrand myös neuvoo, miten uudet rakenteet maisemoidaan niille sopivilla kasveilla. Jälki aivan huimaa!
Siis minun on aivan pakko sanoa, että puutarha useammassa tasossa on unelmaa, mutta ellei eri tasojen välille ole rakennettu KUNNON rappusia, jotka myös näyttävät hyviltä, voi alkaa ajan kanssa rasittaa... Kun minua pyydettiin Ihana piha –ohjelmaan, en tajunnut rukoilla/anoa että pääsisin siihen muutososioon, jossa ihmisille tehtiin puutarhaan huimia uudistuksia. Olisin pyytänyt upeat luonnonkiviraput kaikkien tasojen välille sen sijaan, että niissä nyt on toisissa laattaa ja toisissa hirveätä ratapölkkyä ja jossain kohtaa ei mitään. Niinpä tämän kirjan kaikkineen omistan miehelleni, siinä toivossa, että hän käyttää Kerstinin ohjeita puutarhamme viehätyksen lisäämiseksi. Uima-altaan hän saa unohtaa, sillä järvi on ihan liki, mutta tämä kaikki muu: purot, portaat. vesiputoukset, raput, pengerrykset…ja sitten se ihan meidän oma juttu, joka on vielä kesken eli vanhanajan kaivo. Semmoinen toimiva, sininen käsipumppu on haussa eli jos joku tietää, niin…Ja Kerstin jatkaa:
On sykähdyttävä näky, kun portaat ovat oikeassa kohdassa. Huolellisesti harkitut ja sopivasta materiaalista tehdyt portaat ovat ilo silmälle. Uskalla siis tehdä portaat, vaikka ajattelisitkin, ettei niillä ehkä ole paljon käyttöä. Sen lisäksi että portaat helpottavat liikkumista, niillä on myös koristearvoa.
Kerron nyt kirjan luvut, että hän, joka harhailee hämmentyneenä monien uusien puutarhakirjojen himoittavassa viidakossa, tietäisi, mitä tällä kirjalla saavuttaa. Uusia ideoita puutarhaan tarjoaa sinulle nämä: Rinnepuutarha –viettävä ja viehättävä, Luiskaportaat, Portaat, Muurit, Tontin muotoilu, Purot ja vesiputoukset, Kanavat ja koristealtaat, Uima-altaat, Kasvillisuus, Kukkiva kivikko sekä Siirtonurmi ja kasvimatot. Näitä kaikkia aiheita on käsitelty hyvin tarkasti sekä valokuvin että piirretyin rakennusohjein kuin myös runsain selostuksin. Kirjassa on myös lumoavia kuvia valmiista lopputuloksista, kuten tämä, joka on Marney Hallista:
Pikkumökki on sijoitettu taivaallisen ihanalle paikalle rinteen juurelle. Perhoset viihtyvät mainiosti ja aivan vieressä solisee puro. Loivaan rinteeseen voidaan sijoittaa myös kasvihuone…
Minäkin haluan koko suven musisoivan puron…tai lammen ja puron yhdistelmän tai vesiputouksen. Usko tai älä, niin kaikkien näiden rakentamisohje on kirjassa Uusia ideoita puutarhaan.
Täytyy todeta, että Kerstin Engstrand on tehnyt perinpohjaista ja lumoavaa työtä. Osa rakennusohjeista pyyhki minulla yli, mutta riittää kun toinen meidän perheessä ymmärtää. Kirjan ideat pohjautuvat lukemattomiin eri lähteisiin. Kerstin on saanut vaikutteita muun muassa historiallisista puutarhoista, kuten vaikkapa italialaisesta Ville d’Estestä, jossa purot ja suihkulähteet solisevat kilpaa pitkin rinteitä sekä Berliinin ulkopuolella sijaitsevasta Sanssoucista. Ja Kerstin oikein houkuttelee toteuttamaan kirjansa ideoita kirjoittaessaan omassa rinteessään kukkien, ahomansikoiden ja akileijojen keskellä:
Puutarhan rinnerakennelmat saavat esiin puutarhasi sielun – rakennat sitten puron, vesiaiheen, uima-altaan tai kukkivan muurin. Teit siihen sitten sata askelmaa tai yhden ainoan.
Ensi yönä näen vesiputousunia toivossa, että mieheni lukee tämän kirjan, hurmioituu ja ryhtyy toimeen, jossa hyödynnetään jo olemassa olevat kosteikkomme. Lähde sinäkin mukaan tähän unelmaan, jossa terapeuttinen veden solina vie sinut minne ikinä keksit kaivata.
Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava allto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.
Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä! Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:
Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaani Ruusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit.
Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita.
Olen nyt upean sään takia pois jonkin aikaa koneelta, mutta olisi tosi kiintoisaa kuulla kommentteja siitä, mihin ryhmään Bolšoin perhonen mielestäsi kuuluu, onko se viihde- vai lukuromaani vai peräti ihan jotain muuta? Entäs sitten Susan Fletcherin Meriharakat ? Entäpä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin?
Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä muistutan teitä: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!
He veivät minut yöpaidassani.
Näillä sanoilla aloittaa Ruta Sepetys kirjansa Harmaata valoa (Between Shades of Grey, WSOY 2011, suomennos Maria Lyytinen). Kirja on omistettu Jonas Šepetyksen muistolle. Kirja kantaa mukanaan kaikkien maailman leirivankien kohtaloa, vaikka se kertookin viisitoistavuotiaan Linan ja hänen perheensä kohtalosta Stalinin vankileirien saaristossa. Kirja on kertomus rakkaudesta, välittämisestä, sisusta ja uskomattomasta halusta elää. Kirja on myös kertomus siitä, mitä neuvostomiehitys teki liettualaisille, virolaisille ja latvialaisille. Myös suomalaisia kuljetettiin junissa kauemmas kuin mihin käsitys yltää. Missä oli Jumala? Ehkä hänkään ei nähnyt niin kauas…
Suomalaisia. Olin unohtanut Suomen. Muistin sen illan, kun tohtori Seltzer oli tullut meille tapaamaan isää. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen.
”Se on vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista, Jelena”, tohtori Seltzer oli sanonut äidille. ”Stalin haluaa suojautua länttä vastaan.”
”Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?” äiti kysyi.
”Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat”, tohtori Seltzer sanoi.
Kesäkuun 14. päivä 1941 muutti täydellisesti Linan perheen elämän. Isää ei kuulunut kotiin, kun ovea paukutettiin ja perheelle, Linalle, pikkuveli Jonakselle ja Jelena-äidille annettiin kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata nyyttinsä ja lähteä NKVD:n eli Neuvostoliiton salaisen poliisin mukaan.
”Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina”, äiti sanoi.
”Kaksikymmentä minuuttia – tai ette näe enää aamua”, virkailija sanoi.
Lina lähti yöpaidassa matkalle junavaunussa, joka kuljetti ihmisiä vailla mitään ihmisarvoa 440 päivää Liettuan Kaunasista Trofimovskiin pohjoisnavalle, paikkaan, joka oli ei minkään reunalla. Alkaa orjatyö, jonka ainoa tarkoitus on näännyttää ihmiset hengiltä. Vartijat syövät amerikkalaisen aluksen tuomia säilykkeitä ja juovat vodkaa ja asuvat puurakennuksissa, mutta Lina ja muut saavat selvitä savimajoissa sietämättömässä kylmyydessä sulattaen lunta juomaksi ja syöden kuivaa leipää, jonka määrä oli tarkoin rajoitettu. Eristys ulkomaailmaan on käytännössä rikkumaton.
Siltä varalta, että joku ei tiedä, miten Isä Aurinkoinen toimi, niin mikä tahansa ilmianto riitti. Syytös maanpetoksesta rapsahti vaikka viattomasta piirustuksesta tai yhdestä sanasta. Se oli heti neljännesvuosisata elävältä kuolemista jossain kaukana tundralla, ei missään. Jos haluat tietää lisää, suosittelen vaikka Aleksander Solženitsynin kirjaa Vankileirien saaristo sekä Ensimmäinen piiri. Aivan vastaavaa tapahtui Romaniassa ja siitä voitte lukea Herta Müllerin kirjoista Ihminen on iso fasaani, Matala maa ja Sydäneläin. Rikkomus ihmisyyttä vastaan on aina sama ja yhtä anteeksiantamaton, sillä julmuus viattomia kohtaan ei tunne rotua, uskontoa eikä maiden rajoja. Sillä ei ole kotimaata ja se kulkee kuin kuoleman usva valtioiden rajoista tai ihmisyydestä piittaamatta. Se on se pahoista pahin, jonka tähden pitää lukea kaikki, mitä selviytyneet ovat kirjoittaneet, sillä heidät piti helvetissä hengissä halu kertoa juuri sinulle!
Harmaata valoa on kaunis kirja! Uskallan näin sanoa, sillä Ruta kirjoittaa kuin todeten ja antaen lukijan nähdä harmaata valoa, jonka ääressä Lina sai kirjoitettua ja piirrettyä viestiksi tuleville, mitä he ovat kokeneet. Lina halusi taiteilijaksi. Hän ihaili Munchin töitä. Hän oli menossa Liettuassa taidekouluun, mutta sen sijaan hän nousikin junaan ja lähti kohtaloon, josta hän selvisi vain unelmiensa avulla. Hänellä oli unelma selvitä hengissä, voidakseen kertoa. Häneen eivät pystyneet täit, pilkkukuume, nälkä, kylmä, epätoivo, pelko…Ja leirillä hän tapasi Andriuksen, jonka äiti pelasti poikansa hengen antamalla itsensä yö yön jälkeen vartijoiden raiskattavaksi.
Kun Andrius siirretään, Lina selviää vain piirtääkseen kaiken. Pöllön sulkaa ja tuhkaa saamme kiittää siitä, että tiedämme, mitä kirjailija Ruta Sepetyksen isosedän perheelle tapahtui Stalinin vankileirien saaristossa. Voimme osoittaa Linalle kunnioitusta hänen sisukkuudestaan ja lukea, mitä hän on kokenut sekä viedä viestiä eteenpäin ettei yksikään ikinä kiellä tapahtunutta.
Ruta Septys kirjoittaa tyylillä, josta pidän. Toteavuus, mutta ei liian kliininen, on häntä. Myös rauhallinen ja selkeä kerronta, jossa julmuuksilla ei ’huorata’. Pidän jopa alun kartasto-osasta, jota ilman olisi ollut miltei mahdotonta tajuta, minkä matkan juna kulki Liettuasta Trofimovskiin. Pidän kirjan kannesta. Pidän kirjan jaottelusta, jossa numeroidut kahdeksankymmentä selkeää lukua ovat saaneet jäsentävät väliotsikot Varkaita ja huoria, Karttoja ja käärmeitä sekä Jäätä ja tuhkaa. Pidän siitä, että tapahtumaa mitenkään kieltämättä, anteeksi antamatta, unohtamatta, saamme onnellisen lopun. Mielettömän kaunis kirjaa, joka hohtaa valoa kyynelten lävitse!
Kun Andrius siirretään, hän ojentaa Linalle kirjan Dombey ja poika luvaten samalla etsiä hänet käsiinsä. Ja Lina kuiskaa: ”Etsi minut.”
Marraskuun 20. päivänä, Andriuksen syntymäpäivänä Lina istuu lukemassa Dombeyta ja poikaa.
”Krasivaja. En ollut vieläkään löytänyt tuota sanaa. Ehkä löytäisin sen, jos harppaisin eteenpäin. Selailin sivuja. Silmiini osui merkintä. Käänsin sivun uudelleen esiin. Sivun 278 reunaan oli kirjoitettu lyijykynällä jotakin.
Hei. Lina. Olet päässyt sivulle 278. Aika hyvin!
Kääntelin sivuja varovasti ja silmäilin niiden laitoja.
Sivu 300:
Oletko oikeasti päässyt sivulle 300 vai harppasitko eteenpäin?
Jouduin tukahduttamaan naurua.
Sivu 322:
Dombey ja poika on tylsä. Myönnä pois.
Sivu 364:
Ajattelen sinua.
Sivu 412:
Mahdatkohan sinä ajatella minua?
Suljin silmäni
Kyllä, ajattelen sinua. Paljon onnea, Andrius.
***
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika K Elma Ilona Norkku Aino Mari A Anneli ja Joana
Tämä sydänrasia sisältää Huhtiarvonnan osallistuja-arvat. Kiitos kaikille innokkaille ja annetaanpa Lumimiehen arpoa
Arvonnan voittajat ovat: Sariw, Valkoinen kirahvi ja Mutu. Onnea voittajille!
Sariw saa ensin valita Huhtiarvonnan postauksen kirjoista täältä kaksi haluamaansa kirjaa, sitten saa valita Valkoinen kirahvi kaksi ja sen jälkeen Mutu. Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa minulle haluamanne kirjat sekä postitusosoitteenne.
Koska arvontaa liittyi myös tehtävä laittaa tietyt kirjat paremmuusjärjestykseen oman kokemuksen tai oletuksen pohjalta, niin tässä on teidän listanne:
1. Rakkauden aikakirja
2. Pikkuseikkoja
3. Bolšoin perhonen
4. Kabbalisti
5. Nora & Alicia
6. Axel Munthe - tie Caprin Huvilalle
Mieleeni tuli kysyä juuri näitä kirjoja siksi, että olen aika hämmästynyt, miten kovatasoisia kirjoja on tullut jo kevätkaudella. Ja onhan vielä jokunen kirja lukemattakin, mutta tässä on muutama iloinen yllätys - ainakin minulle.
Pidän arvontoja mielelläni, sillä en halua edes kirjoja määräänsä enempää eli annetaan hyvän kiertää. Täytyy myöntää, että oli paljon, paljon helpompi tämä vain lukijoille suunnattu arvonta - työn puolesta;-)
Jatketaan...kirjoja ja kevättä!
♥:lla Leena Lumi
Kävimme eilen mm. Viherlandiassa Vaikka olen hiukan pelkistetymmän ystävä, niin en voinut olla kuvaamatta teille näitä ruusukuvioisia ruukkuja.
Viherlandia on se paikka, johon ajatuksissani ajan silloinkin, kun on sovittu tapaaminen kaupungissa;-) Ja monena vuonna olen ollut vappupäivänä siellä jo aamuvarhain. Kaikista maailman sekoiluista puutarhahulluus on antoisin! Muistakaa myös, että Viherlandiassa on erinomainen ja edullinen lounaspöytä, jossa on erittäin monta salaattivaihtoehtoa, pari lämmintä ruokaa ja samoin muutama jälkiruokavaihtoehto ja sitten vielä kahvit päälle. Viimeksi siellä istui viereisessä pöydässä eräs expääministeri perheineen, joten pitäisi kelvata krantuimmallekin. En tiedä, onko tämä laadun tae, mutta...olkoon nyt.
Eilen mukaan lähti rosmariinin taimia, jotka olivat todella komeita. seuraavalla kerralla sitten sitruunamelissaa ja laventelia. Ja kävin kurkkaamassa myös huonetta, josta joka vuosi valitsen 'suven värin':
Omat kellarissa talvehtineet pelakuut ovat aina pinkkiä, mutta tässä huoneessa otan kaiken 'vaihtelusta'!
Jos olet kiinnostunut pelargonioista, lue ihmeessä kirja Intohimona pelargonit. Kirja paljastaa, että näiden tavallisina pidettyjen kukkien maailma on paljon monipuolisempi kuin kukaan voisi uskoakaan.
Olen sattuneesta syystä saanut viime aikoina muutaman Maalla -lehden numeron ja on ollut aika viehättävää ja yllätyksiäkin. Numerosta 2 löysin monen sivun artikkelin Sateenkaarentaa Ilonan kodista ja perheestä.
Tässä kuvassa Ilonan uskomattoman viehättävä keittiö koko sivun kuvassa. Sama keittiö löytyy oikeasta sivupalkistani. Ja alla sitten vähän uusinta Maalla -lehteä:
Valkoista, roosaa, muscarin sinistä, patinaa...
Ja nyt puutarhatöihin. Olemme aukaisseet ikkunan makkaristamme jo klo 6 aamulla ja sitten nukahdimme suloisesti uudelleen virtaavan veden solinaan... Palataan arvontaan joskus iltapäivällä.
Katso tarkemmat ohjeet täältä
Kaikille Aurinkoista Viikonloppua! Palataan johonkin aikaan sunnuntaina. Nyt on jo kiire puutarhatöihin...
♥♥♥
Feeling Good
Hei!
Koska sivupalkkini täyttyy täyttymistään puutarhakirjoista, mikä luonnollista onkin vuodenaika ja harrastukseni huomioiden, vien tämän ja huomisen aikana viimeistään vuoden 2009 ja 2010 puutarhakirjat yhden kuvan alle. Kuva on aina vaihtuva kuva puutarhastani. Sen sijainti on Sarin puutarhat -blogin kuvan alla. Näin saan lisätilaa vielä vasta tulemassa oleville puutarhakirjoille ja jo tehdyt uutuudet saavat näkyä palkissani kaikki tämän kiihkeän sesongin ajan. Ajattelin muuten tehdä saman ruokakirjoille jossain vaiheessa. Lastenkirjat ovat tähän aikaan vuodesta palkissa 'hännillä', mutta joulun aikaan varsin hyvinkin esillä.
Nyt on tulossa paljon! Tulee puutarhaa, sisustusta, vintagea, dekkareita, ruokaa, kiinnostavia romaaneja ja ehkä myös vähitellen muutakin, vähän uutta. Odottamassa on ollut muutama rankka kirja, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, vaikka kiinnostaa, mutta taidan tehdä alta pois ennen suvea, jolloin kevennetään rajusti.
Puutarha vie jo tunteja päivästä, joten aikatauluni vain tiukkenee. Sain eilen dekkarin, jota olen kovasti odottanut ja kun Bessu näkin sen pöydälläni, hän suorastaan määräsi, että 'minun täytyy viettää kokonainen viikko sen parissa levätäkseni'. No, alan ihmisenä hän tietää, mikä rentouttaa, joten taidan totella, mutta ensin vielä muuta. Toisaalta tiedän hänellä olevan 'oma lehmä ojassa', sillä hyvä ettei vienyt kirjaa, jota en ole vielä edes lukenut!
Odotan nyt kovasti, että paras ystäväni kommentoisi Siri Hustvedtin Vapiseva nainen ja Elif Shafakin Rakkauden aikakirja -teoksia. Ne hän palautti eilen. Vapiseva nainen on ihan hänen koulutusta vastaavaa, joten...
Jos minua ei kuulu joka päivä kommentoimaan, se on vain merkki siitä, että aikaa ei ole. En ole hetkeäkään jouten! No, joskus lauantai-iltana leffan/Midsomerin ja homejuustojen äärellä...Jotain kiireestäni kertonee se, että taas minua pyydettiin julkisuuteen ja nyt sanoin elämäni eka kerran 'ei'. Tänä vuonna ei sovi tehdä puutarha- eikä sisustusjuttua meiltä. Katsokaamme vuotta 2013, silloin en toivottavasti enää tee tätä kaikkea täällä yksin...Valoa tunnelin päässä!
Eilen soi musiikki, nyt soi lehtomme halki virtaava puro, joka onkin sitä kauneinta musiikkia. Lähden siitä nyt nauttimaan samalla puutarhaa tehden ja toivon, että puutarhakirjat löytävät sijansa ennen huomisiltaa. Siis ne vanhemmat. Haluan kaikkien puutarhaan hurahtaneiden löytävän ne helposti ja saman kuvan alta, siksi siis tämä yhdistäminen. Kukaan ei ehdi niitä kollata keväällä Leena Lumi kirjastosta...
Palataan♥
Leena Lumi
Sosuli meni naimisiin Hosulin kansa. Kaksikolla oli kuitenkin niin kiire aviovaloja vannomaan, etteivät he ehtineet edes omiin häihinsä. He saivat sitten lapsen, jonka nimi on Nipsu ja lisää voitte lukea Muumipan urotöistä tai täältä
Vaikka olenkin päättänyt, että kerään enää vain elämyksiä ja harkitusti kirjoja, lisääntyi muumimukikokoelmani jälleen yhdellä mukilla. En pysty vastustamaan pinkkiä! Kiitos Bessu♥ Luulin että elämäni viimeisin muumimuki olisi ollut Iltapurjehdus, joita tietysti on kummallekin omansa. Luonnollisesti muumimukeille on oma telineensä.
Ja tässä Iltapurjehdus:
Je Ne Sais Pas
Olen sataa varma, että Sinttu –sarjalla ei ole rajattua kohderyhmää, vaan nämä hurmaavat kirjat on tarkoitettu kaikille. Uusin sarjassa ilmestynyt kirjailija Linn Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin Sinttu on paras! (Simma lungt, Sigge, Tammi 2011, suomennos Marvi Jalo) jatkaa odotetuissa ponitallitunnelmissa, mutta aina ajan kulun hurmaavin muutoksin.
Sinttu on paras kirjan alussa Elina kipuilee, kun joutuu hyvästelemään ponit ja etenkin Sintun, sillä ponit pääsevät laitumelle viettämään ansaittua kesälomaansa ja Elinan on lähdettävä pikkusiskonsa Linnean kanssa mummin ja vaarin luokse. Myös Inkan, tallin omistajan poika Erkki on lähdössä pois, sillä hän menee tapaamaan isäänsä Englantiin. Jotenkin ero Erkistäkin on eri kuin ennen…
Aika mummilassa menee kuitenkin kuin siivillä, sillä mummi ja vaari keksivät Elinalle ja Linnealle juuri ponitytöille sopivan leikin. Kotona odottaa äiti, jonka kanssa Elina saa hoitaa poneja Inkan lomamatkan ajan. Aivan kaikkien ihaninta on seurata varsoja Sillaa ja Ronia, jotka milloin riehuvat aivan hurjina leikeissään, milloin nukkuvat somasti laitumella toisissaan kiinni. Erkiltäkin tulee kortti Englannista ja kohta hän onkin jo kotona. Erkki näyttää todella iloiselta tavattuaan Elinan ja hänellä on paljon kerrottavaa. Iso yllätys on se, että Elina pääsee hevosnäyttelyyn kilpailemaan ponien talutusluokassa, mistä tietysti aiheutuu tyttöjen välistä kateutta, kun Jossu yllättäen ilmestyykin tallille. Erkki ottaa tilanteen hallintaan ja kohta tyttöjen välillä on jo sovittu, miten Elina ja Jossu voivat osallistua yhtä paljon Sintun hoitoon.
Mitään oleellisesti uutta Sinttu on paras! ei sisällä, mutta sitä kukaan näihin kirjoihin hurahtanut ei haluakaan. Voimme vain aavistaa, että saatamme kerran vielä päätyä ponitallisuukkoon, sillä tallintuoksussa väreilee aivan jännittävästi. Tämä suukko on hyvin ehdollinen ja riippuu täysin Linnin ja Margaretan sallimuksesta!
Sinttu on paras! on kuudes kirja valloittavassa sarjassa. Sinttuja on aiemmin ilmestynyt Maailman ihanin Sinttu, Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Aprillia, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu ja nyt tämä uusin eli Sinttu on paras!
Tässä kirjassa on siskosten välinen pieni erimielisyys mummilassa ja riidan päätteeksi Linnea ilmoittaa isona ostavansa vaaleanpunaisen ponin. Tässä kohtaa moni varmaan epäilee, että sellaista ponia ei olekaan, mutta kyllä on, katsokaa kuvaa alla. Hän on Spirit ja Teijan issikkatallin maskotti, jonka edessä kaikki ihkuilevat.
Spirit on ♥ Ja kaikki Sinttu -kirjat ovat ♥
Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.
Pirjo Rissasen kirja Äitienpäivä (Gummerus 2011) vie elämää melkein viidensadan sivun verran niin lujaa kiinni iholla, ettei lukija tajua muusta mitään. Näin kirjoitetaan tasokasta suomalaista kirjallisuutta. En ole ikinä ennen lukenut Pirjo Rissasta, mutta kirjan liepeissä hänet esitellään vapaana kirjailijana, joka kirjoittaa etupäässä naisille suunnattuja romaaneja. Kirjat käsittelevät eri sukupolvien naisia, heidän kasvuaan ja rakkauksiaan ja elämäänsä oivaltavasti ja psykologisesti. Rissanen on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta. Ensimmäinen asia, joka minut herätti oli Äitienpäivän kieli. Ei mitään puhekieltä. Ei kankeita dialogeja, joissa lukijan pitää myötähävetä itsensä sängyn alle. Ei virheitä. Ja Äitienpäivän keskiössäkin on noin kuusikymppinen äidinkielenopettaja Ulpu, joka on kirjan ehdoton tarkkailija ja analysoija seuraten niin poikansa Markuksen kuin miniänsä Susannan avioliiton kariutumista, kerraten omaa eroaan Martista ja nähden lopulta myös itsensä hieman omahyväisenä ja roolinsa vangiksi jääneenä naisena.
Äitienpäivän punainen tapahtumalanka on Susannan ja Markuksen avioliitto. Markus ei tunne olevansa avioliitossaan koskaan oma itsensä. Hän ei voi sitä olla Susannan kanssa! Susannalle, sisustusyrittäjälle ja täydellisyyden tavoittelijalle, hylätyksi tuleminen on koko maailman kaatava tragedia, jota ei ollenkaan helpota oman äidin Irman vakava alkoholismi. Susanna saa äitinsä taas kerran hoitoon, mutta sulkeutuukin itse yksin tyhjään ja täydelliseen kotiinsa juomaan itseään hengiltä. Sitä hän todellakin yrittää päiväkausia, kunnes jokin vaisto, ohut elämännälkä tai puhdas kiukku, saavat hänet jaloilleen ja tajuamaan, miten kauan Markus oli riitelyn kautta hakenutkaan keinoa rikkoa hänen rakentamansa idylli ja paljastaa totuus kulissien takana.
Markus on löytänyt Mian ja nainen odottaa jo lasta. Lasta, jota Susanna ei olisi ikinä suostunut haluamaan. Ulpu seuraa sivusta yrittäen olla puuttumatta, mutta hänhän on aina rakastanut koota pienen perheensä yhteen ja niinpä vielä juuri ennen nuorten eroa, hän saa kaikki koolle perhejoulun viettoon. Hän kutsuu myös kuolleen tyttärensä aviomiehen uusine vaimoineen sekä lapsineen. Ja sitten hän kutsuu myös Martin, entisen aviomiehensä. Ja kaikki on kuin ennenkin, vaikka se kaikki onkin vain vaivoin pystyssä pideltyä kulissia. Ja tämän keinotekoisen tunnelman aikana Ulpu putoaa omiin muistoihinsa siitä, millaista oli jouluisin, kun Marianna ja Markus olivat vielä pieniä, Martin äiti Irene oli heillä joulunvietossa ja…
Heillä oli oma, kahdenkeskinen rituaalinsa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta: kun Irene ja lapset varmasti nukkuivat, he hiipivät alas olohuoneeseen ja rakastelivat sen karhealla, tummanvihreällä karvalankamatolla kaakeliuunin vieressä. Ulpun kiihotusta lisäsi vähän perverssilläkin tavalla pelko, että joku heräisi, että Irene tulisi juomaan syötyään liikaa tekemäänsä erinomaista lasimestarinsilliä tai lapset olisivat sairastuneet suklaaherkkujen ahmimisesta oksennustautiin. Mutta koskaan niin ei käynyt, ja he saivat harjoittaa tätä rituaaliaan monen monta vuotta, rakastelua tutussa lähetyssaarnaaja-asennossa, liian kovalla ja karhealla alustalla, niin että Ulpun alaston takapuoli saattoi hankautua melkein verille. Mutta siitä viis. Juuri siitä paikasta Ulpu näki aina jouluyön taivaan. Silloin jouluöinä taivaskin oli aina tummansininen ja täynnä kirkkaita pieniä pisteitä, osa lähempänä suurina ja loistavina joulutähtinä, osa utuisempana tähtipölynä. Joskus Ulpu näki tähdenlennon rakastelun aikana, ja hän toivoi aina kiihkeästi samaa: että tämä kaikki jatkuisi ikuisesti.
Siis tämä Äitienpäivän joulumuistelo on niin koskettava, että aloin uskoa kirjan takakannessa olevaan lauseeseen, joka on Iltalehdestä:
Pirjo Rissanen on suomalainen vastine kanadalaiselle kirjailijalle Carol Shieldsille.
Ulpu on kuin Pikkuseikkoja teoksen Judith, mutta hänessä on opettajamaisesta omahyväisyydestään huolimatta jotain haavoittunutta ja lämmintä. Ja hän myös yrittää antaa muille tilaa, yrittää ymmärtää näitä, eikä ole vain viileä tarkkailija. Susannalle hän on tukena eron jälkeen ja vaikka hän on herkkä loukkaantumaan, hän ei maksata takaisin kostamalla, vaan pohtii paljon niin toisten kuin omiakin vaikuttimiaan. Lopulta Ulpu tajuaa, miten huonosti kaikki tunsivatkaan lopulta toisensa, miten helposti he ymmärsivät toisiaan väärin ja miten turhaan he kantoivat toisilleen kaunaa.
Ja sitten saapuukin äitienpäivä, joka on aina vietetty Ulpulla. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Susanna on terhakoitunut ja ostanut uuden kiinteistön, jonka remontoinnissa on kiinni. Siitä on tarkoitus tulla paljon entistä hääpalveluyritystä suurempi, monipuolinen juhlapalveluyritys ja Markus on kiinni Mian perheen tavassa viettää äitienpäivät aina oman suvun piirissä….
Pirjo Rissasen kirja on paitsi hyvin todenmakuinen tarina perheen ja suvun ihmissuhteista myös kertomus roolien vangiksi jäämisestä. Markus on ollut kiltin aviomiehen roolinsa vanki. Susanna puolestaan on ollut kovan yrittäjän ja kaiken päättäjän roolissa voimatta olla hetkeäkään lämmin ja pehmeä. Irma ei olisi halunnut koskaan lapsia, mutta siihen aikaan omaehtoista lapsettomuutta olisi kavahdettu ja seuraukset ovat kovat, sillä kaikista ei ole äideiksi. Ei väkisin. Ja Ulpu sitten. Hänen on pitänyt olla kaiken tietävä opettaja, jokaisen kalenteriin merkityn juhlapyhän kestitsijä, loistava kattaja ja kokki, täydellinen äiti ja nyt isoäiti lapsille, joiden isoäiti hän ei oikeasti edes ole. Hänen pitää olla ikänsä mukainen, vaikka miltään iältä ei tunnu ja vaikka teki mieli heittää roskiin kaikki vanhat toimintamallit. Ja sitten Porissa on sisko Marja, joka ei ymmärrä mistään mitään, koska on vanhapiika ja suoraan puhuja ja vaikka mitä. Ja nyt karmea, kuoleman hiljainen äitienpäivä yksin…
Vai onko sittenkään?
Deborah Schneebeli-Morrellin kirja Yrttitarha ruukussa (Grow Your Own Herbs in Pots, WSOY 2011, suomennos Suomen oloihin soveltaen Aretta Tiilimäki) on toivekirja yrttihullulle kierrättäjälle, sillä kirja tarjoaa täydellisen mielikuvituksellisia kohteita, joihin yrtit voi istuttaa.
Kirjan yleisilme on viehättävän vanhahtava ja kuvat kuin tauluja melkein riippumatta siitä, minne yrtit on laitettu kasvamaan. Viehättävyys on kuitenkin vain pintaa, sillä Yrttitarha ruukussa on tuhti tietopaketti sisältäen kolmekymmentäviisi hyvin tarkkaa ohjetta lumoavan yrttitarhan perustamiseen.
Kuka tiesi, että muinaiset roomalaiset käyttivät timjamiöljyä muumioiden balsamointiin ja että pietaryrttiä levitettiin ennen lattioilla tuhoeläinten karkottamiseksi ja keltasauramosta saatiin keltaista väripigmenttiä turkkilaisiin mattoihin.
Yrtit ovat kasvimaailman Tuhat ja yksi yötä, sillä niin monta tarinaa niistä löytyy.
Yrttitarha ruukussa esittelee monia yrttejä ja niiden käyttöä vähän aikaa sitten tekemäni Yrttimaan tapaan, mutta nimensä mukaisesti painotus on ruukkukasvatuksessa. Ei ole mitään rajaa, mitä kaikkea voidaan käyttää yrttien istutusalustana: kalankuljetukseen käytettyjä styroxlaatikoita, wokkipannua, oliiviöljykanisteria, vanhoja lävikköjä, pesusoikkoja ja jopa vanha tulisija saa toimia kauniina kirvelin istutusalustana. Tämä on kierrätystä parhaimmillaan ja sai minut perumaan upeiden yrttiruukkujen ostamisen. Taidan istuttaa laventelit aitoon, vanhaan samovaariin!
Schneebeli-Morellin kirjassa on hyvin kaunis aukeama, jossa puhkikuluneeseen emalikattilaan on istutettu chiliä ja basilikaa. Osa basilikoista on istutettu oliiviöljytölkkeihin, joiden pohjaan on isketty naulalla reikiä.
Pölyttäjiä kannattaa suosia ja välttää kemiallista tuholaistorjuntaa, josta on pölyttäjille haittaa. Mäkimeiramin kukat houkuttavat perhosia ja raunioyrttiä eivät mehiläiset voi vastustaa. Jos haluat tietää enemmän kasveista, jotka houkuttavat perhosia ja pölyttäjiä, lue myös Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.
Sain nyt niin vahvoja ideoita, että täytyy lähteä varastoon kollaamaan vanhoja tavaroita, joihin voin hakata tai porata reikiä istuttaakseni niihin rucolaa, basilikaa, tilliä, persiljaa, laventelia, sitruunamelissaa ja tietenkin krassia, jonka tuoksu suvi-illan viiletessä kohti yötä on kuin tuulahdus jostain kauan sitten olleesta…
*****
Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Kirjamielellä.
Tein siis sen Huhtikuun kirjahaasteen jo aikaa sitten täällä. Siinä oli kohta, jossa kysyttiin, mikä oli se kirja josta muut eivät pitäneet, mutta itse pidit. Laitoin siihen Bernhard Schlinkin Viikonlopun Onneksi yksi hyvin kirjallinen lukijani eli Tuure on pitänyt kirjasta. Hän on tehnyt siitä nyt arvostelun kirjallisuslehti Scriptoriin ja minä sain myös luvan sen julkaista tässä:
Arvet eivät katoa
Menneisyyttä ei voi kokonaan jättää taakse. Se elää jokaisessa liikkeessä, ajatuksessa, eleessä, tavassa. Bernhard Schlinkin romaanissa Viikonloppu menneisyys on ankara vankila. Sitä ei voi paeta. Jotkin ratkaisut ovat peruuttamattomia.
Viikonloppu kuvaa terrorismin jättämiä arpia saksalaiseen yhteisöön, mutta myös itse terroristiin. Päähenkilö, vasemmistoterroristi Jörg armahdetaan terrorismista yli kahdenkymmennen vuoden vankeuden jälkeen. Hänen siskonsa järjestää Jörgille viikonlopun vanhojen ystävien kanssa ostamalleen rapistuneelle maalaiskartanolle.
Aika on kuitenkin pyyhkiytynyt ystävien yli ja muodostunut suurennuslasiksi vanhojen jännitteiden ylle. Monet heistä ovat hylänneet toiveet uudesta, paremmasta yhteiskunnasta ja muuttuneet porvareiksi porvareiden joukkoon. On myös niitä, jotka ovat jatkamassa taistelua, jota ei olisi koskaan pitänyt aloittaa.
Schlink seuraa hahmojaan vain yhden viikonlopun ajan, eikä jätä heitä hetkeksikään rauhaan. Teoksen voimakkuus perustuu sen intensiivisyyteen: tunnelma on latautunut menneisyyden ja nykyisyyden välisestä ristiriidasta.
Schlinkin ote tarinaan on kuitenkin etäinen. Hän ei kommentoi hahmojen käytöstä ja heidän valintojaan suorasti. Teoksen alku-ja keskivaiheilla etäisyys kirjailijan ja tekstin välillä tuntuu liian suurelta. Viikonloppu muistuttaakin rakenteeltaan paljon teatterikäsikirjoitusta. Ilmaisun kannalta tärkeimmät ovat hahmot ja heidän ajatuksensa, ei kirjailijan selostus.
Teoksen mielenkiintoisin hahmo ei kuitenkaan ole Jörg, vaan hänen siskonsa ystävä Margarete. Hän ei jaa samaa menneisyyttä kuin muut koolle kutsutut; hänellä ei ole taustaa vasemmistopiireissä. Margareten kaunis elämänasenne tuntuu puhtaalta voimalta kaiken ryvettyneisyyden ympärillä. Hän on ulkopuolinen tarkkailija, ymmärtävä ja anteeksiantava voima kaikkien vaateiden ympärillä.
Merkittävää teoksessa on päämäärien ja lähtökohtien suhde. Kirja sijoittuu Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan, jolloin yksi yhteinen unelma tuli täytettyä. Se luo peilin Jörgin edustaman vasemmistolaisterrorismiryhmän Punaisen armeijakunnan ajattelumallille: tarkoitus pyhittää keinot. Toimintatapojen tarkasteluun ei ole aihetta, jos päämääränä on unelma paremmasta yhteiskunnasta. Tälläinen ajattelutapa tekee meistä muiden murhaajia, kunnes tuhoamme itsemmekin.
Lopulta kartanon maat valtaa sade: se ei ole raivokasta myrskyä, vaan verho, joka puhdistaa maailman tasaisesti. Schlink on onnistunut luomaan taianomaisen tekstin, jossa vuorottelee kaiken rinnalla myös rakkaus. Rakkaus ei ole tuhoava voima, ei liioin pelastusköysi menneisyyteen pudonnelle – mutta välittäminen on elämää eheyttävää. Se on raikas, sateen jälkeinen tuoksu, mudan ja mullan haju, likaisuudesta huolimatta toive.
- Tuure Niemi -
Kiitos Tuure!
PS. Myös kirjailija, kolumnisti Tuula-Liina Varis on kehunut tätä kirjaa. Asiasta kertoo tämän postauksen kommenteissa Ilona.
Tämä on ehdottomasti herkullisin kalaruoka, jonka tiedän – paitsi eräs kampela-ateria Marstrandissa…Julkaisen tämän nyt uudelleen Tessan toivomuksesta ja olen soveltanut tämän nyt sekä lohelle että kuhalle. Lohta teemme useammin, mutta kuhan voittanutta ei ole.
(neljälle ruokailijalle, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)
1 kg kuhafileitä tai lohta
1 iso keltasipuli
(1 nippu tilliä)
2-3 dl kuohukermaa
(meri)suolaa
mustapippuria (sienimuhennokseen)
sitruunapippuria (kalaan)
1-2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)
sitruunaviipaleita
Voitele uunivuoka. Aseta kuha/lohifileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli. Meillä ei aina tilliä laiteta, sitruunatkin riittävät. Vinkki: Mieheni valmistaa yleensä lohen ja hän ripauttaa merisuolan lisäksi pinnalle hiukan sokeria noin 30 minuuttia ennen uuniin laittoa. Laittaessaan lohet uunivuokaan, irtonainen suola pyyhkäistään kevyesti pois ja sitten pinnalle ripotellaan sitruunapippuria.
Suppilovahveromuhennos
Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Suurusta sitten noin 1-2 ruokalusikallisella vehnäjauhoa. Anna jauhojen turvota. Lisää sitten vähitellen hieman keitettyä vettä, hämmennä, anna nesteen imeytyä. Lisää pari desiä kuohukermaa kevyesti hämmentäen. Anna muhia pienellä lämmöllä. Ripaus suolaa ja sitten mustapippuria maun mukaan. Tarkista maku.
Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan/lohen sivuun ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi. Lisää sitruunaviipaleet noin puolessa välissä kypsymistä. Teemme näin, etteivät sitruunat kuivuisi.
Jos grillaat kalan, kaiken voi tehdä samoin, mutta kumoa valmis sienisoossi mukaan vasta kalan tarjoilukulhoon.
Nautitaan kera uusien perunoiden, aurajuustouuniperunoiden, perunasalaatin uusista perunoista tai vain raikkaan vihannessalaatin. Myös pinaattilisuke on oivaa vaihtelua kalan oheen. Ohje löytyy mm. kirjasta Sikke - Ruokaa rakkaudella
Juomana jäävesi/valkoviini.
Guten Appetit!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
Usein erilaisissa terveysohjeissa suositellaan syömään kalaa vähintäin kahdesti viikossa. Meillä on helppo konsti toteuttaa tämä, sillä valmistamme uunissa joka sunnuntai lohta tai kuhaa ja usein suppilovahveromuhennoksella. Teemme niin runsaan annoksen, että syömme samaa vielä maanantainakin, joten yksi päivä on varmasti vapaa ruoanlaitosta. Suvella kala tietysti grillataaan. Ja kalan oheen voi laittaa valkosipuliuuniperunat, salaatin tai mitä kuka ikinä keksiikin siihen haluta. Tästä kuvasta ei tullut oikein tyylikäs, sillä ei ollut tarkoitus kuvata. Keksin asian ihan sekunnissa kun tuli mieleen toinenkin juttu.
Sain tänään puhelun lukijaltani Marjatalta, joka oli aivan yhtä hurmaantunut kirjaan Axel Munthe - tie Caprin huvilalle kuin minäkin. Oli niiiiiiin ihanaa kuulla, miten vaikuttunut toinen on samasta kirjasta, mistä itse olet ihan onnesta soikeena. Marjatta kommentoi täällä Kiitos Marjatta!
Myös Aili on nyt tehnyt tästä kirjasta arvostelun, se löytyy täältä
Huomenna palataan taas kirjoihin. Nyt on vaihteeksi luvassa puutarhakirjojen lisäksi kotimaisen kirjailijan teos, joten ilmeisesti muutoksen tuulia ilmassa. Ja niitä on oikeastikin, sillä olen suuntautumassa hieman enemmän sinne, mikä palavasti kiinnostaa eli historiaan ja tutkijoiden kirjoihin. Huomaatte aikaa myöten mikä on kyseessä. Asia ei näy ihan vielä blogissani, mutta enemmin tai myöhemmin. Kirjat ovat enemmän aikaa vieviä ja vaativampia, mutta kuuntelen sydämeni ääntä ja tälle houkutukselle en voi sanoa 'ei'. Edelleen on mukana sisustusta ja puutarhaa, dekkareita ja muuta, mutta mukaan on tulossa siis aivan muutaKIN.
Viikon päästä arvomme ja olette ehkä huomanneet, että eilen palkintoihin liittyi hurmaava Riitta Tiitun Wanilla Country Chic! Lumoavaa sunnuntai-iltapäivää ja aurinkoista uuden viikon alkua♥
Prologi
Tahoejärvi, lokakuu 1949
Lumipeitteiset vuoret ympäröivät sinistä aavaa. Sataa lunta. Nuori tyttö juoksee uimapuvussa veteen. Kamerat käyvät. Filmataan elokuvaa Paikka auringossa. Kuuraisella nurmella tytön askeleet, jossain syttyy tähti…
William J. Mannin elämänkerta Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar (How to Be a Movie Star: Elizabeth Taylor in Hollywood, Helsinki-Kirjat 2011, suomennos Ruth Jakobson) on kirja naisesta, joka eli elämänsä hyvin avoimesti koko maailman silmien alla. Hän käytännössä syntyi elokuvastudiolle, sillä hän ei tiennyt muusta. Hänen kunnianhimoinen Sara-äitinsä viitoitti hänen tiensä, jossa ensimmäinen filmi Yli esteitten kuvattiin Lizin ollessa vasta kaksitoistavuotias. Hollywoodin kuuluisin juorukolumnisti Hedda Hopper leikki hänen kummitätiään, joka halusi määrätä miten tytöstä tehdään tähti ja millainen tähti hänen tulee olla. Elizabeth kävi koulunsa MGM:n studion punaisessa rakennuksessa, välitunnit olivat vaikka ratsastusta, missä tuleva kuuluisuus olikin erittäin taidokas, mutta kaiken kaikkiaan aivan kaikki oli valjastettu Elizabeth Taylorin filmitähtiuraa ajatellen. Myös hänen ensimmäinen aviopuolisonsa, joka oli elokuvastudion valinta. Se jälkeen aviopuolisoita tuli ja meni siihen tahtiin, että heikompia hirvitti ja nuori nainen joutui puritaanisen Amerikan hampaisiin, josta osa oli valmis kivittämään hänet kuoliaaksi. Tuon ajan Amerikassa sai näytellä viettelijätärtä, mutta naisen piti osoittaa olevansa pohjimmiltaan uskollinen ja antautunut vain lapsiaan ja miestään varten. Tässä kohtaa Elizabeth Taylor puuttui itse peliin ja valitsi askelmerkit, joissa ei ollut tietoakaan alistumisesta. Hänestä ei tullut uhria, kuten Marilyn Monroesta, eikä kilttiä naapurintyttöä kuten Debbie Reynoldsista puseroon ripustettuine vaippaneuloineen. Elizabeth Taylor osoitti miten paljon hohdokkaampaa on oikeasti olla Tuhma tyttö, joka voi saavuttaa niitä huippuja, joista Kiltti tyttö ei voi edes uneksiakaan. Hän pukeutui timantteihin ja turkkeihin sekä avonaisiin pukuihin tarjoten rintojaan ja kauniita silmiään, hän sanoi mitä tunsi ja mitä teki, hän oli oikutteleva ja hillitön, hän ryyppäsi ja käytti pillereitä, hän piti maailman ihanuuksia itsestään selvyyksinä, mutta hän oli aina aito, sydämellinen ja välitön. Hän oli myös loistava näyttelijä, joka ainoana maailmassa on ollut elokuvamaailman hallitseva kuningatar neljänvuosikymmenen ajan.
Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar –teos on runsas, suorastaan ylirunsas. Se kertoo kaiken ilmiöstä Elizabeth Taylor. Se olisi ehkä riittänyt, sillä kirja kertoo myös pitkät ja rönsylevät, mutta toki asiassa pysyvät tarinat La Lizin aviomiehistä ja siitä minulle tuli ongelma tämän kirjan kohdalla. Siksi tämä kesti niin kauan tehdä. Siis vikahan on minun, sillä olisin voinut ohittaa sivut Elizabethin miehistä Mike Todd ja Richard Burton, mutta minun lihani on heikko ja putosin syvälle. Eli jos rönsyilen, syyttäkää William J. Mannia!
Paikka auringossa aloitti niiden elokuvien sarjan, joista tähti Elizabeth Taylor muistetaan. Elokuvan ohjasi George Stevens Paramountilta ja kaikki elokuvan tekoon liittyvä on suurta filmimaailman historiaa, mutta erityistä siinä oli teinitytön nousu filmitaivaan tähdeksi sekä vastanäyttelijä Montgomery Clift, jonka kanssa Lizillä oli heti alusta aivan erityinen kemia. Nuori tyttö ihastui oikeasti vastanäyttelijäänsä, mutta hyväksyi pian sen tosiasian, että Montya kiinnostivat miehet. Tästä tuli se polku, jolla Elizabeth ympäröi itsensä loppuun asti homomiehillä, jotka olivat hänen parhaita ystäviään. Hän oli myös raivostuttavan vanhoillisessa Hollywoodissa aina barrikadeilla puolustamassa ystäviään sekä teki myöhemmin uraauurtavaa työtä Aids-työn hyväksi.
Lukiessani Mannin kirjaa Elizabethista tajusin, että en mitenkään aio selostaa teille kirjan sisältöä yksityiskohtaisine elokuvatietoineen, vaan kuljetan teidät lyhyesti lävitse niiden näytösten, jotka vaikuttivat minuun eniten. Sanon heti, että Taylorin filmeistä muistan itse nähneeni Paikka auringossa, Kissa kuumalla katolla, Äkkiä viime kesänä, Jättiläisen sekä Kleopatran. Kuitenkin ikimuistoisin minulle on Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja me lähdemmekin nyt kohti Marthaa…
Elizabeth oli hillitön nautiskelija. Hän rakasti ruokaa olipa se sitten kaviaaria tai kanankoipia, hän söi valtavasti ja saikin usein studioiltaan määräyksen laihduttaa, sillä kuten eräs ohjaaja totesi ’käsivartesi hyllyvät kuin hillo.’ Seksin ilot olivat vielä Elizabethille syvimmältään kokematta, mutta hauskaa hän osasi pitää ja olla myös ruokoton suustaan. Hän oli välillä miesporukassa kuin ’hyvä jätkä’ olipa sitten kysymys piereskelykisasta Rock Hudsonin kanssa tai viinanjuontikisasta kenen tahansa kanssa. Elizabeth ei ollut ikinä tylsä ja hän nauroi paljon. Hän myös sairasti enemmän kuin on käsitettävää. Hän on varmaan maailman ainoa ihminen, joka on saanut niveltulehduksen tiukoista ratsastushousuista, mutta hänellä oli myös synnynnäinen selkärangan epämuodostuma, joka sitten myöhemmin leikattiinkin. Hän sairasti myös useita hengenvaarallisia keuhkokuumeita ja kerran hänelle jouduttiin tekemään jopa trakeostomia, jotta henkitorveen saataisiin tehtyä reikä. Siitä jäi arpi, joka tosin korjattiin myöhemmin, mutta näkyy ainakin yhdessä kirjan kuvassa. Hän oli kuitenkin sairastelunsa ja täydellisesti julkisen elämänsä ohella kunnianhimoinen näyttelijä, joka opetteli roolinsa kunnolla, mutta osasi tarvittaessa heittäytyä tilanteeseen, joka näkyykin huimasti hänen parhaissa elokuvissaan. Ja kannattaa muistaa että hän oli Oscar-palkittu näyttelijä, jolla oli todellista katetta tähteydelleen.
Taylor oli tehnyt pitkän, monen filmin sopimuksen MGM-studion kanssa, mutta siinä vaiheessa kun studion junailemat avioliitot olivat ohitse, Elizabeth törmäsi ilmiöön nimeltä Mike Todd. Mikessa Liz kohtasi ensimmäisen kerran tosimiehen, joka oli julkea, mahtipontinen ja maskuliininen, mutta myös mies, joka ei tarvinnut vaimonsa rahoja, sillä tämä köyhän puolanjuutalaisen rabbiinin poika oli tehnyt ensimmäiset miljoonansa jo 19-vuotiaana. Hän myös palvoi Elizabethin älyä ja piti häntä tasavertaisena kumppanina. Ja mikä parasta hän hyväksyi kaikki Elizabethin läheiset homoystävät! Tämä oli juuri sitä mitä Liz oli kaivannut väkivaltaisen Nicky Hiltonin ja intelligentin, mutta laimean Michael Wildingin jälkeen. Pari vihittiin Meksikossa 2.2.1957, alle kahden vuorokauden kuluttua siitä, kun Elisabethin ja Michael Wildingin avioero oli virallistettu. Mike Todd oli Elizabethia parikymmentä vuotta vanhempi, mutta jollain mystisellä tavalla he olivat kuin luodut toisilleen. Heidän riitansa olivat räiskyviä ja kuuluvia, mutta kaikkiin arvosteluihin Elizabeth vastasi tyynesti:
Me saamme enemmän iloa tappelusta kuin useimmat ihmiset rakastelusta.
Tosiasia oli nyt, että Todd lupasi junailla vaimonsa irti MGM:n sopimuksesta ja hän aikoi toteuttaa oman unelmansa eli elokuvan Maailman ympäri 80 päivässä. Elizabethia odotti kuitenkin vanhalla studiollaan filmi Kissa kuumalla katolla, jonka Toddkin halusi vaimonsa tekevän. Tätä ennen pariskunnalle syntyi tytär Elizabeth Frances, joka oli Lizin kolmas lapsi, sillä hänellä oli avioliitostaan Wildingin kanssa kaksi lasta.
Mikesta kertoo paljon juhlat, jotka pariskunta järjesti Miken filmin Maailman ympäri 80 päivässä menestyksen kunniaksi. Juhlat pidettiin 17. lokakuuta 1957 Madison Square Gardenin alueella Manhattanilla. Niitä mainostettiin ’Miken ja Lizin pieninä yksityisjuhlina’, mutta kutsuvieraita oli 18 000 ja mukana oli tuhansia tavallisia ihmisiä, jotka olivat päässeet juhliin arvonnan kautta. Juhlista muodostui täydellinen ja vaarallinen sekasorto, jota 35 miljoonaa katselijaa seurasi suorana tv-lähetyksenä kodeissaan. Nyt pariskunta päätti lähteä maailmanympärimatkalle, sillä tilanne oli rankka heillekin. Matkan jälkeen Liz muuntautui Kissa kuumalla katolla Maggieksi. Kesken filmausten tähti jälleen sairastui ja sinä päivänä kun Mike pyysi häntä mukaan New Yorkiin juhliin, Lizillä oli kuumetta melkein 40 astetta, joten Mike lähti matkaan parin ystävänsä kanssa Liz-lentokoneella, joka ei koskaan saapunut New Yorkiin vaan syöksyi alas jossain Kalliovuorilla. Todd tunnistettiin vain hammastietojen perusteella ja vihkisormuksesta. Hollywoodin Kuningas oli kuollut, mutta surun murtama Kuningatar jatkoi yksin.
Ohitamme nopeasti erään avioliiton ja sen seuraukset ja lähdemme kohti sitä myyttiä, kohden niitä kahta, joita emme ikinä unohda. Ei ole tarinaa Elizabeth Taylorista ilman Richard Burtonia, jonka kanssa ensimmäinen yhteinen työ oli Kleopatra.
Richard Burton oli hävyttömän komea. Hänen sinivihreät silmänsä vangitsivat sekä naiset että miehet. Hänen lähipiirinsä oli täynnä homoystäviä kuten Lizilläkin ja hän muistutti monessa Mike Toddia, mutta erojakin oli ja juuri ne ratkaisivat. Walesilainen rokonarpinen Burton oli eläimellisen vetovoimainen yhdistelmä kaivoskuilujen hiilipölyä, oikeiden teattereiden taikaa, käsittämätöntä älyllisyyttä sekä aivan mieletöntä eroottisuutta, joka vetosi niin miehiin kuin naisiin. Nyt Elizabethilta meni kerrankin jalat alta ja sen teki mies, joka aina kantoi mukanaan sanakirjoja, Shakespearen koottuja ja suurta sitaattikirjaa. Kävi myös niin, että nyt Elisabeth syttyi vihdoinkin seksuaaliseen tuleen ja kuka muu olisi voinut tulta hallita kuin sen sytyttäjä, miljoonien naisten märkä uni, joka nimitteli vaimoaan punkeroksi ja läimäytti takapuolelle, mutta toisaalla kirjoitti hänelle runoja ja rakkauskirjeitä. Sielunkumppanit olivat löytäneet toisensa!
Elizabeth kavahti Kuka pelkää Virginia Woolfia? Marthan roolia, jossa vastanäyttelijänä oli Burton. Lizin piti esittää itseään kymmenen vuotta vanhempaa naista ja hänen jo olemassa olevia kaksoisleukojaan ei häivytetty, vaan korostettiin. Elokuvan ohjasi Michael Nichols, joka ei suostunut sensuroimaan Albeen näytelmää, vaan halusi sen juuri sellaisena kuin se oli. Harjoitusten jälkeen alkoivat kuvaukset ja jo harjoitusten aikana alkanut ryypiskely jatkui ja Nichols oikein suosi sitä. Elizabeth turposi ja tajusi, että hän on nyt Martha, joka aloittaa tissuttelulla, mutta nauttii lopulta yli 20 ginipaukkua raakana. Hän ja Richard pysyivät kuvausten aikana melkein Marthan ja Georgen juomatahdissa. Kameran käydessä Martha riehui ja George veti omaan rooliaan, mutta kun kamerat pysähtyivät, pariskunta katosi äkisti lempimään kotiinsa. Karheassa, rivosuisessa Marthassa saattoi aistia seksikkyyden ja vetovoiman ja Burton oli alun vaikeuksien jälkeen kuin kotonaan roolissa. Heidän näyttelemistään kuvattiin jälkeenpäin ’vertahyytäväksi’, sillä se oli enemmän kuin todellista, se oli elokuvamaailman tähtitaivasta! Kuka pelkää Virginia Woolfia? sai ensi-iltansa 24.6.1966. Lehdet ylistivät roolia Elizabethin uran upeimmaksi saavutukseksi ja filmistä tulikin niin vaikuttava, että elokuvan lopussa katsoja on kuin jyrän alle jäänyt, kunnes tajuaa juuri katsoneensa elämänsä ehkä vaikuttavimmman elokuvan. Elizabeth saikin roolistaan Oscarin, mutta walesilaiselta Elämänsä Mieheltä hän sai tämmöistä:
Suu suppuun, pullero, tai saat läimäyksen sievälle pikku kankullesi.
Johon Liz:
Hetkinen, taidankin ottaa jäätelöä kuuman kinuskikastikkeen kera.
Vakka oli kantensa löytänyt ja minä en kerro enempää. Lukekaa tämä kirja, jossa on yksi maailmankaikkeuden hurmaavimmista kansista ja lukekaa myös Donal Spoton Grace Kelly – Seurapiirien kuningatar. Mann ei ole tiivistämisen mestari, sillä melkein 500 sivun verran olisi voitu saada mahtumaan noin 300 sivuun, kuten Spoto teki Kellyn kohdalla. Hyöty on kuitenkin lukijan, sillä nyt saamme tietää myös etenkin Mike Toddin ja Richard Burtonin elämät. Itse asiassa olen ihan valmis Richard Burtonin elämänkertaa varten…
Lizillä on jäljellä vielä kaksi näytöstä:
Hän esiintyy Brodwaylla näytelmässä Pienet ketut ja voittoisan esityksen jälkeen kannustushuudot kiirivät teatterisalissa aina kattoon asti. Käsiohjelmassa on hänen valokuvansa alla vain yksi ainoa sana: TÄHTI.
Epilogi
Tahoejärvi, maaliskuu 2011
Lumipeitteiset vuoret ympäröivät sinistä aavaa. Sataa lunta. Kamerat eivät käy. Paikka auringossa on lunastettu. Tähti putoaa helähtäen. Kuurainen nurmi hohtaa tähtisirpalemerenä.
Koska kärsin nyt euforisesta keskittymiskyvyttömyydestä, katsoin aiheelliseksi laittaa pystyyn kevätarvonnan. Nyt teen ensimmäisen kerran sen, mitä olen jo kauan halunnut ja koska kaksi pioneeria on jo kulkenut edelläni, niin tämä arvonta on vain vakilukijoilleni tai sellaiseksi kirjautuville. Haluan palkita uskollisuutta!
Olen iloinen kaikista kävijöistäni, mutta vakituinen asiakaskunta on kirjablogin tukiranka ja paljon pyörii sen ympärillä. Pidän myös siitä, että vähitellen tutustun lukijoihini niin, että voin jopa tarjota henkilökohtaisia kirjavinkkejä.
Tämä ei ole ihan helppoa, sillä asetan teille tehtävän, jonka vastauksen ilmoitan niin pian kuin ehdin. Minua kiinnostaa nyt teidän mielipiteenne eräistä kirjoista. Millaiseen paremmuusjärjestykseen te laittaisitte seuraavat kirjat:
Geert Kimpen: Kabbalisti
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Jos joku ei ole kirjoja vielä lukenut, niin hopi, hopi, vielä ehtii. Ja ellei ehdi, voi lukea arvosteluja ja sitten vaikka kuvitella eli voi antaa palaa mutu-tuntumalla. Nämä kirjat löytyvät kaikki oikeasta palkistani, josta arvostelu aukeaa kuvaa klikkaamalla. Mielikuvituksen käyttö ei ole kiellettyä, vaan peräti suotavaa: Kuvitelkaa, missä järejstyksessä haluaisitte lukea yllä olevat kirjat!
Arvonnassa saa yhden arpalipun olemalla vakituiseksi lukijaksi kirjautunut. Kaksi arpalippua saa olemalla vakilukija sekä linkittämällä arvontani.
Arvonta-aika on 17.4., jolloin on sekä palmusunnuntai että äänestys, mutta minua ei kilpailu näiden kiinnostavien aiheiden kanssa ollenkaan pelota. Rakastan haasteita! Arvonta sulkeutuu klo 12 ja tulos ilmoitetaan iltaan mennessä.
Voittaja saa valita seuraavasta kirjalistasta kaksi mieluisinta kirjaa. Toiseksi tullut saa valita tokana kaksi kirjaa. Ja kolmanneksi tullut saa valita sen jälkeen kaksi kirjaa siitä, mitä on jäljellä.
Kirjat ovat kerran luetut, mutta siis kuin uudet. Ja kirjaluettelo on tässä:
Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen♥
Deborah Schneebeli-Morrell: Yrttitarha ruukussa (tämä tulee valmiiksi ensi viikolla)
Carol Shields: Pikkuseikkoja♥
Denise Mina: Yksin yössä
Carlos Horrillo & Patrick Morcas: Tapas♥
P.D.James: Yksityispotilas
Arja Paasio: Unelmien huvimajat♥
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit♥
Max Manner: K18
Valerie Tong Cuong: Pariisissa sattumalta
Raili Mikkanen: Suomen lasten Linnakirja♥
Viherpiha: Värien lumoa puutarhaan
Susan West Kurz ja Tom Monte: Herätä kauneutesi - Hyvinvointia Dr. Hauschkan tapaan
Nick Cave: Bunny Munron kuolema♥
Marie Hansson & Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Henning Mankel: Rauhaton mies
Andrew Weaving: Kauneimmat klassikot - Sisusta kotisi ajattomasti
Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia♥
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Sami Malila-Tove Jansson: Muumilaakson puutarhakirja♥
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita♥
Majgull Axelsson: Kuiskausten talo
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Mary Berg: Päiväkirja 1939-1944 - Kasvun vuodet Varsovan Ghetossa
Paulo Coelho: Brida
Agneta Ullenius: Yrttimaa - Ruukku ja puutarhaviljelijän opas♥
Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Jörn Donner: Isä ja poika
Sara Gruen: Vettä elefanteille
Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic♥
Susan Fletcher: Noidan rippi
Listaan saattaa tulla vielä lisää valintaa, mutta varma siitä en ole, sillä elän boheemissa kirjakaaoksessa...eli jotain on jossakin...ei hukassa, mutta...
Kun vastaatte, olkaa niin ystävälliset, että ette käytä Anonyymiä ja ilmaisette selvästi oletteko mukana kahdella vai yhdellä arvalla, joka siis riippuu siitä, oletteko myös linkittäneet. Kirjojen paremmuuslistaa tehdessänne, laittakaa vain kirjat numeroilla paremmuusjärjestykseen ja please, jos haluatte kommentoida kirjoja enemmän, tehkää se ao. kirjan postaukseen, jossa voin sitten teille vastata.
Iloista arvontaa Rakkaat Lukijani!
♥
.jpg)
