tiistai 26. huhtikuuta 2011

MIKÄ ON MUUTTUNUT?

Karoliina ja Anne haastoivat minut Neljännen kansion kuvahaasteeseen. Kiitos! Se ei kuitenkaan onnistu, sillä minulla ei ole mitään kansioita, vaan tuhannet kuvat vellovat tiedostossani ja koska olen kova keksimään liian erikoisia nimiä, en useinkaan löydä kuviani helpostikaan aakkostuksesta huolimatta.
Ajattelinkin sitten heittää kuvan, joka on 'eri aikaa'. Minä olin silloin toinen. Sekä sisäisesti että ulkoisesti. Oikeasti tästä ei ole aikaa paljoakaan, mutta niin paljon on tapahtunut. Joskus tuntuu, että en pysy mukana. Siihen tunteeseen auttaa aina puutarha ja kirja. Onneksi!

Olen kuvassa Keuruulla ja silittelen Lyyliä ja komistus Roni on takanani. Paikka on maailman tiettävästi ainoan Korpikirjaston omistajan ja koiruudet myös. Kun näiden koiruuksien omistaja avioitui kirjallisuudentutkija Minnan kanssa, saimme olla erämaakirkossa todistamassa hyvin upeaa ja erikoista häätilaisuutta. Pienin yllätys ei ollut sonnilauma, joka oli seremonian aikana päässyt aitauksestaan karkuun ja ympäröinyt kirkon;-) Pihlajaveden eräämaakirkossa on yksi maailman kauneimmista vihkiryijyistä!

Kuvasta näkee, että olen jo muualla vaikka silittelen Lyyliä. Lyylin 'syy' on, että tutustuin hänen isäntäänsä. Lyyli upposi kerran jäihin ja isäntä painui perään oman henkensä kaupalla. Hän kirjoitti asiasta myöhemmin aika hauskan ja koskettavankin lehtijutun ja sitten otinkin hänelle jo puhelun...

Mikä on muuttunut, siitä en kerro nyt. Se on pitkä tarina ja tarvitsee aikaa ja uskallusta. Alla kuitenkin minä nyt kera ystäväni koiruuden, joka on samaa merkkiä kuin Hänen Majesteettinsa. Tänään on siis tällainen minäminäminä-päivä. Koittakaa kestää!
PS. Katsokaa tänään televisiosta klo 20 ohjelma karhuista, saattaa tulla tuttu karhu vastaan...

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi

Ylämaan laaksossa, Glencoessa kauriit muistelevat tyttöä, joka kulki heidän polkujaan yökiitäjiä hiuksissaan. Vuorella seisoo uroskauris sateessa ja mylvii surumielisesti: Corrag, Corrag…Lumihiutaleet kaipaavat häntä, joka oli lumeen syntynyt ja ratsasti tammallaan hiukset ja harja hiutaleissa. Pilvet kuljettavat edelleen varjoaan pitkin laakson pohjaa, hipaisevat lammaslaumaa ja kanervikkoa, etsivät soilta, mutta eivät tavoita tyttöä, joka oli usvaa ja tuulta, villi ja kesytön. Laaksossa kaiku vastaa: Corrag, Corrag…

Susan Fletcherin Noidan rippi (Corrag, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) on kuin mustaselja, yrtti, jota tulee vaalia kuin jalokiveä. Tätä et lue huolimattomasti ja poissaolevana, tässä olet yhtä syvällä ja pimeässä kuin noidaksi tuomittu vankityrmän kahleissa seinien tihkuessa limaista kosteuttaan. Luet tätä yöllä, kun aika on otollisin ja kalpea kuu valaisee ikkunasi takana. Luet tätä kirjaa, joka kertoo 1600 –luvun Englannista ja unohdat hengittää. Kuningas Jaakko on paennut ja Oranian Vilhem on asettunut Englannin hallitsijaksi, mutta monet vannovat edelleen uskollisuutta kuningas Jaakolle, myös pastori Charles Leslie, joka Invaryn kaupunkiin saavuttuaan 26. helmikuuta 1692 asettuu majataloon aikoakseen tavata tyrmään kahlittua noitaa Corragia, Glencoen verilöylyn silminnäkijää. Täältä Charles myös kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä, joita lukemalla pääsemme seuraamaan paitsi sen aikaisen, noituuteen uskovan ja sen tuomitsevan kirkonmiehen suurta mielenkääntymystä kuin myös noitana hirtetyn Coran tyttären, Corragin, elämää Ylämaan metsissä ja vuorilla sen jälkeen kun hän oli paennut sinne äitinsä käskystä: Lähde luoteeseen! Ja miten kiintoisa pieni yksityiskohta, se että kirkonmies valehtelee nimensä pelosta tulla tunnistetuksi jakobiittilaisena ja ilmoittaa olevansa Charles Griffin, vaikuttaakin yllättävään loppuratkaisuun. Corragille, jota hän käy haastattelemassa syöpäläisiä kuhisevassa tyrmässä, hän on kuitenkin Leslie.

Pastori Charles Leslie. Nimenne tuntuu tutulta.

Leslie – kuin puissa suhiseva tuuli, tai rantaan vyöryvä meri…

Näin, että säpsähditte noitaa.

Hyvä on, minä kerron tarinani.

Mitä pyydän vastineeksi?

Kertokaa minusta. Minusta. Pienestä elämästäni. Sanokaa Corrag oli hyvä. Sanokaa, että hän ei ansainnut kuolla liekkeihin, eikä yksin. Istukaa luonani ja kuunnelkaa elämäntarinani, niin kerron lopulta Glencoesta. Lumisesta yöstä. Jona minulle rakkaita ihmisiä kaatui ja kuoli. Mutta osa jäi henkiin.

Ja näin rakentuu Noidan ripin runko. Kirkonmies ja vangittu, polttoroviolle määrätty noita auttamassa toisiaan. Ja kaiken välissä Charlesin kirjeet vaimolleen Janelle, joista saamme lukea myös pariskuntaa kohdanneesta rakkaan tyttären kuolemasta.

Susan Fletcher on Noidan ripissä yhtä vahvoillaan kuin hän oli Meriharakoissa. Viime mainitun loukattu, katkerakin, suolaisen meren kastelema vahvuus taipuu Noidan ripissä keijukaismaisen hennon Corragin sitkeäksi elämänlangaksi, joka kuin lukin seitti kantaa yön kastetta laakson aamussa aikomattakaan katketa. Fletcherin kieli voisi olla gaelin kieltä, sillä olemmehan Ylämaassa, Skotlannissa, mutta se onkin noitien, velhojen ja keijujen kieltä ja oi häntä, joka on heikkona tällaiseen...hän on mennyttä, kuten minä ja Susa!

Tiesinhän minä, mikä ihmisessä on kaunista. Olin nähnyt, kun nainen kiinnitti hiuksensa hilkan alle, työnsi vaaleat kutrit piiloon – ja minulla oli tumma tukka eikä hilkkaa lainkaan. Edellisenä päivänä olin juonut järvestä pää vedessä ja noussut levärihma ja kotilo hiuksissa. En ollut huomannut niitä koko päivänä. Kotilo oli riippunut hiuksistani kuin hedelmä puusta. Se piirsi minuun märän hopeajäljen, ja minä kannoin sen Kolmelle sisarelle, niin että se näki sellaista mitä muut kotilot eivät päässeet näkemään.

Ja mitä erityistä vielä tekee Fletcher kirjassaan: Nimeää luvut niiden yrttien mukaan, joita Corrag kerää ja joilla hän parantaa! Näin:

”Sen valtiatar on Kuu.”

Likusteri

The Complete Herbal
Nicholas Culpeper
1653

tai näin:

"Tämä yrtti on Venuksen, ja Venus sanoo, että mies ja vaimo, jotka syövät sen lehtiä yhdessä, saavat välilleen rakkauden.”

Talvio

Ja kun Corrag haluaa hiustensa tuoksuvan houkuttavasti, sillä sekin päivä tulee, hän hieroo niihin murskattua rosmariinia…

Ja kaiken aikaa kun Fletcher antaa Corragin kertoa Leslielle elämästään, väki kaupungissa kerää sytykkeitä roviolle. Vain kevään tulon viivästyminen hidastaa polttotuomion täytäntöön panoa ja kaikki noidan vihaajat, ’kunnon kansalaiset’ odottavat jo innoissaan kevään ensimmäistä kaunista päivää, joka lykkäisi vuokkoja esiin, että saataisiin paha pois päiviltä.

Sumua varmasti ikävöin, kun olen kuollut – sumussa kävelemistä, sen tuoksua.

Kirja on niin kaunis kertoessaan Corragin elämästä osana Ylämaan luontoa, hänen suhteestaan MacDonaldin klaaniin sekä rakkaudestaan Alasdair Og MacDonaldiin. Fletcher kirjoittaa niin lumoavasti yrttien keruusta, siitä miten niitä käytetään, aamu-usvasta, Corragin kylpemisestä putouksella, uroskauriin hengityksestä, lumihiutaleista, jotka leijuvat, mutta eivät putoa maahan…että lukija haluaa heti muuttua itse Corragiksi…ei, vaan hän muuttuu Corragiksi.

Ja sitten tulee se päivä, kun pastori Leslie kirjoittaa

Jane

Olen alkanut lukea Raamattua toisella tavalla. Raamattuni sivut ovat kosteat, mikä hankaloittaa lukemista. Mutta siinä missä olen ennen etsinyt johdatusta, etsin nyt jotakin muuta. Etsin vahvistusta – sille että salatut aatokseni ovat jaloja, arvokkaita. Sillä hetkittäin minut valtaa outo mieli, Jane – olen alkanut ajatella toisin kuin ennen.

Charles

Glencoen laaksossa vuoret käpertyvät suojaamaan pientä majaa, joka oikeastaan on enää vain kasa sammalta, oksia ja kiviä. Uroskauris kulkee ohi, nuuhkii hetken ja saa silmiinsä kuvajaisen keijusta, joka tarjosi hänelle minttua. Pilvet kuljettavat varjoaan laakson pälvissä, joista nousee raunioyrttiä ja tuuli, tuuli…Sassenach, Sassenach!

*****

Noidan ripin ovat arvostelleet lisäkseni ainakin Sonja Nino Anni,  Susa, Naakku, Ahmu ja Elma Ilona.

torstai 21. huhtikuuta 2011

RAUHAISAA PÄÄSIÄISEN AIKAA♥

Una furtiva lagrima 

BEATRIX POTTERISTA, PÄÄSIÄISESTÄ JA ENNEUNISTA

Tässä piti olla yksi kirja, mutta ei ole, sillä minun täytyy nyt saada antaa sen valmistua minussa. Sen sijaan saatte oudon pääsiäistarinan. Tarina on monipolvinen, enkä ole ihan varma, että se sopii kaikille. Ei ainakaan kovin uskovaisille eikä etiäisiä pelkääville. Aloitan kuitenkin hyvin varovasti ja kerron, että kun ostin jättimäisen suuren ja tyyriin Beatrix Potterin kirjan Petteri Kaniinin satumaailma Merille, se ei kiinnostanut häntä yhtään. Kirja sisätlää koko Potterin tuotannon ja on Otavan kustantama ja niin hurmaava, että luen sitä itse. On vielä yksi toinenkin kirja, joka ei tytärtäni kiinnostanut ja se on Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarha, jonka on muuten suomentanut Kirsi Kunnas. Yhteinen nimittäjä kirjoille on niiden englantilaisuus. Ja hurmaavat piirroskuvat!

Minä en ole oikein pääsiäisihminen. Pääsiäinen on juhlapyhä, joka menee nykyään minilomasta. Hyvä niin, sillä oli aikoja, jolloin lähdimme pääsiäistä pakoon ja suunta oli aivan väärä eli katolinen osa Saksaa, jossa puutarhan puutkin oli koristeltu pääsiäiskoristein ja kaikki oli vain pääsiäistä. Kävin lapsena pyhäkoulua muutaman vuoden ja muistan miten kauhistuttava oli lapselle Jeesuksen kärsimyselämä. Siitäkö on jäänyt paha olo, jonka pääsinen aiheuttaa, jos sitä alan miettiä. Enkelit menevät samaan kategoriaan, mutta sitä tarinaa en kerro vielä. Sitten joskus.

Kun olen lukenut Tito Collianderin kirjoja, on tullut mieleeni, että vain ortodokseilla on iloinen pääsiäinen, vaikka onkin se ristisaatto. Näen ortodoksisuudessa valoa ja aurinkoa. Toisaalta meidän tuttu luterilainen uskomme antaa jopa koiralle sielun. Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti koirastaan Tonista kirjan Veljeni Toni, jossa hän todistaa koiran sielullisuuden. Paavin uskonto ei suo eläimille mitään armoa, minkä hyvin näkee jo katolisissa maissa turistinakin, kuten minulle tapahtui Veronassa. Ja se ei ollut mikään yksittäistapaus. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maailman sodista käydään uskonnon takia. On aina käyty, käydään ja tullaan aina käymään. Sille ei ole mitään loppua näkyvissä.

Minä kuulun kirkkoon, mutta en koe sieltä mitään saavani. Sairastuessani melanoomaan, oli samana vuonna eräässä isossa kauneus- ja terveysalan lehdessä juttu Melanooma, nopea tappaja. Kaikki muistivat sen ja olin jo ystävilleni kuollut. Elävältä haudattu. Ympärilleni muodostui kuoleman rinki. Hätäni oli suurin lapestani, sillä hän oli silloin vasta kuusivuotias. Kävin kirkossa. Kävin monasti. Se oli vain sitä samaa vanhaa, vailla mitään sisältöä. Olin ihan hukassa. Sitten muistin Saima Harmajan 'metsä mun kirkkoni on' ja aloin vetäytyä yhteen metsikköön lapsuuteni salakivelle. Kiipesin sinne, minä aikuinen nainen ja juttelin Jumalan kanssa. Aloitin: 'Jumala, jos sinä olet...'

Olen joillekin ystävilleni kertonut, että saan etiäisiä ja olen myös nähnyt enneunia. En ymmärtänyt enneunistani mitään ennen kuin eräs hyvin vanha mies lähti toiselta puolelta Suomea tapaamaan miestäni ja tämän vaimoa, minua. Hän tuli, koska hänellä oli sisäinen tarve tulla tähän taloon ja kertoa minulle jotain. Herra oli ison menestyvän firman omistaja, mieheni ensimmäisiä esimiehiä. Istuimme olohuoneessamme puhuen niitä näitä, kun aloin kertoa tälle minulle vieraalle ihmiselle unistani ja sitä teen tuskin koskaan. Hän katsoi minua suoraan silimiin pitkään ja sanoi:' Kaikki mitä näet tapahtuu. Heräät Suden hetkellä ja muistat kaiken.' Näin se sitten meni. Ja sitten taphtui se kuoleman uni. Herätin mieheni ja kerroin hänelle, mitä tapahtuu. Tiesimme meille hyvin läheisen perheen kohta menettävän jonkun, mutta kun unessa pyysin nähdä 'kuka?', sitä ei sallittu. Ja niin kaikki vain meni ja surimme yhdessä perheen kanssa kuolemaa, joka tapahtui nuorellle, terveelle miehelle, pienen tytön isälle.

Viime yönä heräsin. En katsonut kelloa. Oli vielä pimeää. Yritin nukkua. En saanut unta pitkään aikaan. Sitten nukahdin ja aloin nähdä unta, jossa minä ja kolme ystävääni. Yksi näistä kuoli äkillisen kuoleman ja hänet olen tuntenut ihan lapsesta asti. Unessa liikuimme oudoissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta ystäväni, jota ei enää ole, esiintyi aivan toisin kuin eläessään. Hän oli eri. Kaikella mitä hän unessa teki ja sanoi oli tarkoitus kertoa, että 'Leena, se mitä ihmettelit minussa, kun elin, miksi olin sinulle kuin väärää auraa esittävä, selviää nyt.' Minä sain viestin! Kerroin aamulla asiaa miehelleni, joka totesi:' Näinhän sen kaiken on täytynyt olla.'

Hyvin herkät ihmiset saavat etiäisiä ja näkevät enneunia. Minulla tämä alkoi 11-vuotiaana. Rationaalinen puoli minussa torjuu enteitä. Ne jopa pelottavat. Toinen puoli, se herkkä ja tunnevaltainen, ei voi olla vastaanottamatta viestejä ja niinpä vaellan oudossa metsässä yrittäen löytää perille seuraten tähtiä.

kiirastorstain aatoksin
Leena Lumi 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

UUSIA IDEOITA PUUTARHAAN - PENGERRYKSET, KIVEYKSET, MUURIT JA ALTAAT

Kerstin Engstrandin Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Trädgårdens sluttningar – Murar, trappor, vattenfall, pooler, Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi) on kirja juuri sinulle, jolla on sellainen puutarha kuin meillä eli puutarha ja piha ovat kolmessa tai jopa useamassa tasossa, rinteitä on eri jyrkkyyksillä todella paljon ja maastovaihtelut takaavat että rinnepuutarhamme on Kerstinin sanoin ’viettävä ja viehättävä’. Tämä on kuitenkin kirja myös sinulle, joka haluat luoda itsellesi kiinnostavamman puutarhan kuin mitä ihan tasamaalle tehty harvoin on. Kerstin toteaa:

Katso tonttiasi tarkemmin. Siinä on luultavasti enemmän korkeuseroja kuin luuletkaan. Jos tonttisi on aivan tasainen, sellaiseenkin on nykyisin helppo muotoilla eri tasoja. Pengertäminen on samalla kulttuuriperinnön vaalimista. Oivalla tonttisi mahdollisuudet!


Ja sitten tämä tunnettu ruotsalainen puutarhajournalisti, kirjailija ja valokuvaaja viekin meitä kymmenennessä kirjassaan todella mahtaviin suorituksiin. Hän neuvoo aivan kädestä pitäen, miten rakennamme pengerrykset, tukimuurit, uima-altaan ja muut vesielementit. Engstrand myös neuvoo, miten uudet rakenteet maisemoidaan niille sopivilla kasveilla. Jälki aivan huimaa!

Siis minun on aivan pakko sanoa, että puutarha useammassa tasossa on unelmaa, mutta ellei eri tasojen välille ole rakennettu KUNNON rappusia, jotka myös näyttävät hyviltä, voi alkaa ajan kanssa rasittaa... Kun minua pyydettiin  Ihana piha –ohjelmaan, en tajunnut rukoilla/anoa että pääsisin siihen muutososioon, jossa ihmisille tehtiin puutarhaan huimia uudistuksia. Olisin pyytänyt upeat luonnonkiviraput kaikkien tasojen välille sen sijaan, että niissä nyt on toisissa laattaa ja toisissa hirveätä ratapölkkyä ja jossain kohtaa ei mitään. Niinpä tämän kirjan kaikkineen omistan miehelleni, siinä toivossa, että hän käyttää Kerstinin ohjeita puutarhamme viehätyksen lisäämiseksi. Uima-altaan hän saa unohtaa, sillä järvi on ihan liki, mutta tämä kaikki muu: purot, portaat. vesiputoukset, raput, pengerrykset…ja sitten se ihan meidän oma juttu, joka on vielä kesken eli vanhanajan kaivo. Semmoinen toimiva, sininen käsipumppu on haussa eli jos joku tietää, niin…Ja Kerstin jatkaa:

On sykähdyttävä näky, kun portaat ovat oikeassa kohdassa. Huolellisesti harkitut ja sopivasta materiaalista tehdyt portaat ovat ilo silmälle. Uskalla siis tehdä portaat, vaikka ajattelisitkin, ettei niillä ehkä ole paljon käyttöä. Sen lisäksi että portaat helpottavat liikkumista, niillä on myös koristearvoa.

Kerron nyt kirjan luvut, että hän, joka harhailee hämmentyneenä monien uusien puutarhakirjojen himoittavassa viidakossa, tietäisi, mitä tällä kirjalla saavuttaa. Uusia ideoita puutarhaan tarjoaa sinulle nämä: Rinnepuutarha –viettävä ja viehättävä, Luiskaportaat, Portaat, Muurit, Tontin muotoilu, Purot ja vesiputoukset, Kanavat ja koristealtaat, Uima-altaat, Kasvillisuus, Kukkiva kivikko sekä Siirtonurmi ja kasvimatot. Näitä kaikkia aiheita on käsitelty hyvin tarkasti sekä valokuvin että piirretyin rakennusohjein kuin myös runsain selostuksin. Kirjassa on myös lumoavia kuvia valmiista lopputuloksista, kuten tämä, joka on Marney Hallista:

Pikkumökki on sijoitettu taivaallisen ihanalle paikalle rinteen juurelle. Perhoset viihtyvät mainiosti ja aivan vieressä solisee puro. Loivaan rinteeseen voidaan sijoittaa myös kasvihuone…

Minäkin haluan koko suven musisoivan puron…tai lammen ja puron yhdistelmän tai vesiputouksen. Usko tai älä, niin kaikkien näiden rakentamisohje on kirjassa Uusia ideoita puutarhaan.

Täytyy todeta, että Kerstin Engstrand on tehnyt perinpohjaista ja lumoavaa työtä. Osa rakennusohjeista pyyhki minulla yli, mutta riittää kun toinen meidän perheessä ymmärtää. Kirjan ideat pohjautuvat lukemattomiin eri lähteisiin. Kerstin on saanut vaikutteita muun muassa historiallisista puutarhoista, kuten vaikkapa italialaisesta Ville d’Estestä, jossa purot ja suihkulähteet solisevat kilpaa pitkin rinteitä sekä Berliinin ulkopuolella sijaitsevasta Sanssoucista. Ja Kerstin oikein houkuttelee toteuttamaan kirjansa ideoita kirjoittaessaan omassa rinteessään kukkien, ahomansikoiden ja akileijojen keskellä:

Puutarhan rinnerakennelmat saavat esiin puutarhasi sielun – rakennat sitten puron, vesiaiheen, uima-altaan tai kukkivan muurin. Teit siihen sitten sata askelmaa tai yhden ainoan.


Ensi yönä näen vesiputousunia toivossa, että mieheni lukee tämän kirjan, hurmioituu ja ryhtyy toimeen, jossa hyödynnetään jo olemassa olevat kosteikkomme. Lähde sinäkin mukaan tähän unelmaan, jossa terapeuttinen veden solina vie sinut minne ikinä keksit kaivata.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty raja

Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava allto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaani Ruusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit.

Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita.

Olen nyt upean sään takia pois jonkin aikaa koneelta, mutta olisi tosi kiintoisaa kuulla kommentteja siitä, mihin ryhmään Bolšoin perhonen mielestäsi kuuluu, onko se viihde- vai lukuromaani vai peräti ihan jotain muuta? Entäs sitten Susan Fletcherin Meriharakat ? Entäpä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin?

Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä muistutan teitä: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

He veivät minut yöpaidassani.

Näillä sanoilla aloittaa Ruta Sepetys kirjansa Harmaata valoa (Between Shades of Grey, WSOY 2011, suomennos Maria Lyytinen). Kirja on omistettu Jonas Šepetyksen muistolle. Kirja kantaa mukanaan kaikkien maailman leirivankien kohtaloa, vaikka se kertookin viisitoistavuotiaan Linan ja hänen perheensä kohtalosta Stalinin vankileirien saaristossa. Kirja on kertomus rakkaudesta, välittämisestä, sisusta ja uskomattomasta halusta elää. Kirja on myös kertomus siitä, mitä neuvostomiehitys teki liettualaisille, virolaisille ja latvialaisille. Myös suomalaisia kuljetettiin junissa kauemmas kuin mihin käsitys yltää. Missä oli Jumala? Ehkä hänkään ei nähnyt niin kauas…


Suomalaisia. Olin unohtanut Suomen. Muistin sen illan, kun tohtori Seltzer oli tullut meille tapaamaan isää. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen.


”Se on vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista, Jelena”, tohtori Seltzer oli sanonut äidille. ”Stalin haluaa suojautua länttä vastaan.”

”Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?” äiti kysyi.


”Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat”, tohtori Seltzer sanoi.

Kesäkuun 14. päivä 1941 muutti täydellisesti Linan perheen elämän. Isää ei kuulunut kotiin, kun ovea paukutettiin ja perheelle, Linalle, pikkuveli Jonakselle ja Jelena-äidille annettiin kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata nyyttinsä ja lähteä NKVD:n eli Neuvostoliiton salaisen poliisin mukaan.

”Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina”, äiti sanoi.


”Kaksikymmentä minuuttia – tai ette näe enää aamua”, virkailija sanoi.

Lina lähti yöpaidassa matkalle junavaunussa, joka kuljetti ihmisiä vailla mitään ihmisarvoa 440 päivää Liettuan Kaunasista Trofimovskiin pohjoisnavalle, paikkaan, joka oli ei minkään reunalla. Alkaa orjatyö, jonka ainoa tarkoitus on näännyttää ihmiset hengiltä. Vartijat syövät amerikkalaisen aluksen tuomia säilykkeitä ja juovat vodkaa ja asuvat puurakennuksissa, mutta Lina ja muut saavat selvitä savimajoissa sietämättömässä kylmyydessä sulattaen lunta juomaksi ja syöden kuivaa leipää, jonka määrä oli tarkoin rajoitettu. Eristys ulkomaailmaan on käytännössä rikkumaton.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, miten Isä Aurinkoinen toimi, niin mikä tahansa ilmianto riitti. Syytös maanpetoksesta rapsahti vaikka viattomasta piirustuksesta tai yhdestä sanasta. Se oli heti neljännesvuosisata elävältä kuolemista jossain kaukana tundralla, ei missään. Jos haluat tietää lisää, suosittelen vaikka Aleksander Solženitsynin kirjaa Vankileirien saaristo sekä Ensimmäinen piiri. Aivan vastaavaa tapahtui Romaniassa ja siitä voitte lukea Herta Müllerin kirjoista Ihminen on iso fasaani, Matala maa ja Sydäneläin. Rikkomus ihmisyyttä vastaan on aina sama ja yhtä anteeksiantamaton, sillä julmuus viattomia kohtaan ei tunne rotua, uskontoa eikä maiden rajoja. Sillä ei ole kotimaata ja se kulkee kuin kuoleman usva valtioiden rajoista tai ihmisyydestä piittaamatta. Se on se pahoista pahin, jonka tähden pitää lukea kaikki, mitä selviytyneet ovat kirjoittaneet, sillä heidät piti helvetissä hengissä halu kertoa juuri sinulle!

Harmaata valoa on kaunis kirja! Uskallan näin sanoa, sillä Ruta kirjoittaa kuin todeten ja antaen lukijan nähdä harmaata valoa, jonka ääressä Lina sai kirjoitettua ja piirrettyä viestiksi tuleville, mitä he ovat kokeneet. Lina halusi taiteilijaksi. Hän ihaili Munchin töitä. Hän oli menossa Liettuassa taidekouluun, mutta sen sijaan hän nousikin junaan ja lähti kohtaloon, josta hän selvisi vain unelmiensa avulla. Hänellä oli unelma selvitä hengissä, voidakseen kertoa. Häneen eivät pystyneet täit, pilkkukuume, nälkä, kylmä, epätoivo, pelko…Ja leirillä hän tapasi Andriuksen, jonka äiti pelasti poikansa hengen antamalla itsensä yö yön jälkeen vartijoiden raiskattavaksi.

Kun Andrius siirretään, Lina selviää vain piirtääkseen kaiken. Pöllön sulkaa ja tuhkaa saamme kiittää siitä, että tiedämme, mitä kirjailija Ruta Sepetyksen isosedän perheelle tapahtui Stalinin vankileirien saaristossa. Voimme osoittaa Linalle kunnioitusta hänen sisukkuudestaan ja lukea, mitä hän on kokenut sekä viedä viestiä eteenpäin ettei yksikään ikinä kiellä tapahtunutta.

Ruta Septys kirjoittaa tyylillä, josta pidän. Toteavuus, mutta ei liian kliininen, on häntä. Myös rauhallinen ja selkeä kerronta, jossa julmuuksilla ei ’huorata’. Pidän jopa alun kartasto-osasta, jota ilman olisi ollut miltei mahdotonta tajuta, minkä matkan juna kulki Liettuasta Trofimovskiin. Pidän kirjan kannesta. Pidän kirjan jaottelusta, jossa numeroidut kahdeksankymmentä selkeää lukua ovat saaneet jäsentävät väliotsikot Varkaita ja huoria, Karttoja ja käärmeitä sekä Jäätä ja tuhkaa. Pidän siitä, että tapahtumaa mitenkään kieltämättä, anteeksi antamatta, unohtamatta, saamme onnellisen lopun. Mielettömän kaunis kirjaa, joka hohtaa valoa kyynelten lävitse!

Kun Andrius siirretään, hän ojentaa Linalle kirjan Dombey ja poika luvaten samalla etsiä hänet käsiinsä. Ja Lina kuiskaa: ”Etsi minut.”

Marraskuun 20. päivänä, Andriuksen syntymäpäivänä Lina istuu lukemassa Dombeyta ja poikaa.


”Krasivaja. En ollut vieläkään löytänyt tuota sanaa. Ehkä löytäisin sen, jos harppaisin eteenpäin. Selailin sivuja. Silmiini osui merkintä. Käänsin sivun uudelleen esiin. Sivun 278 reunaan oli kirjoitettu lyijykynällä jotakin.


Hei. Lina. Olet päässyt sivulle 278. Aika hyvin!


Kääntelin sivuja varovasti ja silmäilin niiden laitoja.


Sivu 300:


Oletko oikeasti päässyt sivulle 300 vai harppasitko eteenpäin?


Jouduin tukahduttamaan naurua.


Sivu 322:


Dombey ja poika on tylsä. Myönnä pois.


Sivu 364:


Ajattelen sinua.


Sivu 412:


Mahdatkohan sinä ajatella minua?


Suljin silmäni


Kyllä, ajattelen sinua. Paljon onnea, Andrius.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin  Annika K   Elma Ilona  Norkku  Aino  Mari A  Anneli ja Joana

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

HUHTIARVONNAN VOITTAJAT OVAT...




Tämä sydänrasia sisältää Huhtiarvonnan osallistuja-arvat. Kiitos kaikille innokkaille ja annetaanpa Lumimiehen arpoa

Arvonnan voittajat ovat: Sariw, Valkoinen kirahvi ja Mutu. Onnea voittajille!

Sariw saa ensin valita Huhtiarvonnan postauksen kirjoista täältä kaksi haluamaansa kirjaa, sitten saa valita Valkoinen kirahvi kaksi ja sen jälkeen Mutu. Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa minulle haluamanne kirjat sekä postitusosoitteenne.

Koska arvontaa liittyi myös tehtävä laittaa tietyt kirjat paremmuusjärjestykseen oman kokemuksen tai oletuksen pohjalta, niin tässä on teidän listanne:

1. Rakkauden aikakirja
2. Pikkuseikkoja
3. Bolšoin perhonen
4. Kabbalisti
5. Nora & Alicia
6. Axel Munthe - tie Caprin Huvilalle

Mieleeni tuli kysyä juuri näitä kirjoja siksi, että olen aika hämmästynyt, miten kovatasoisia kirjoja on tullut jo kevätkaudella. Ja onhan vielä jokunen kirja lukemattakin, mutta tässä on muutama iloinen yllätys - ainakin minulle.

Pidän arvontoja mielelläni, sillä en halua edes kirjoja määräänsä enempää eli annetaan hyvän kiertää. Täytyy myöntää, että oli paljon, paljon helpompi tämä vain lukijoille suunnattu arvonta - työn puolesta;-)

Jatketaan...kirjoja ja kevättä!

♥:lla Leena Lumi

VIHERLANDIASSA JA 'MAALLA'

Kävimme eilen mm. Viherlandiassa Vaikka olen hiukan pelkistetymmän ystävä, niin en voinut olla kuvaamatta teille näitä ruusukuvioisia ruukkuja.

Viherlandia on se paikka, johon ajatuksissani ajan silloinkin, kun on sovittu tapaaminen kaupungissa;-) Ja monena vuonna olen ollut vappupäivänä siellä jo aamuvarhain. Kaikista maailman sekoiluista puutarhahulluus on antoisin! Muistakaa myös, että Viherlandiassa on erinomainen ja edullinen lounaspöytä, jossa on erittäin monta salaattivaihtoehtoa, pari lämmintä ruokaa ja samoin muutama jälkiruokavaihtoehto ja sitten vielä kahvit päälle. Viimeksi siellä istui viereisessä pöydässä eräs expääministeri perheineen, joten pitäisi kelvata krantuimmallekin. En tiedä, onko tämä laadun tae, mutta...olkoon nyt.

Eilen mukaan lähti rosmariinin taimia, jotka olivat todella komeita. seuraavalla kerralla sitten sitruunamelissaa ja laventelia. Ja kävin kurkkaamassa myös huonetta, josta joka vuosi valitsen 'suven värin':
Omat kellarissa talvehtineet pelakuut ovat aina pinkkiä, mutta tässä huoneessa otan kaiken 'vaihtelusta'!

Jos olet kiinnostunut pelargonioista, lue ihmeessä kirja Intohimona pelargonit. Kirja paljastaa, että näiden tavallisina pidettyjen kukkien maailma on paljon monipuolisempi kuin kukaan voisi uskoakaan.

Olen sattuneesta syystä saanut viime aikoina muutaman Maalla -lehden numeron ja on ollut aika viehättävää ja yllätyksiäkin. Numerosta 2 löysin monen sivun artikkelin Sateenkaarentaa Ilonan kodista ja perheestä.

Tässä kuvassa Ilonan uskomattoman viehättävä keittiö koko sivun kuvassa. Sama keittiö löytyy oikeasta sivupalkistani.  Ja alla sitten vähän uusinta Maalla -lehteä:
Valkoista, roosaa, muscarin sinistä, patinaa...

Ja nyt puutarhatöihin. Olemme aukaisseet ikkunan makkaristamme jo klo 6 aamulla ja sitten nukahdimme suloisesti uudelleen virtaavan veden solinaan... Palataan arvontaan joskus iltapäivällä.

torstai 14. huhtikuuta 2011

HUHTIARVONTAAN VIELÄ PARI PÄIVÄÄ & TOIVOTAN AURINKOISTA VIIKONLOPPUA!

Katso tarkemmat ohjeet täältä 

Kaikille Aurinkoista Viikonloppua! Palataan johonkin aikaan sunnuntaina. Nyt on jo kiire puutarhatöihin...

♥♥♥

Feeling Good 

PUUTARHAKIRJOJA 2009 JA 2010

Leena Lumi -blogissa paras puutarhakirja vuonna 2009 ja edelleen minun suosikkipuutarhakirjani: Ihanat kärhöt 

Paras puutarhakirja Leena Lumi -blogissa 2010: Luontopiha 
Pelargonien rakastajalle hurmaava kirja: Intohimona Pelargonit 

Varjokasvit - runsautta ja hehkua puutarhaan 
Bambut ja koristeheinät 
Elämyspuutarha - Yksi piha, monta tunnelmaa 

Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa 

Sitrushedelmiä omasta puusta ja puutarhasta 
Pieniä puutarhaunelmia 
Unen kelluva silta

PUUTARHAKIRJOJA KOSKEVA TIEDOTUS JA VÄHÄN MUUTAKIN

Hei!

Koska sivupalkkini täyttyy täyttymistään puutarhakirjoista, mikä luonnollista onkin vuodenaika ja harrastukseni huomioiden, vien tämän ja huomisen aikana viimeistään vuoden 2009 ja 2010 puutarhakirjat yhden kuvan alle. Kuva on aina vaihtuva kuva puutarhastani. Sen sijainti on Sarin puutarhat -blogin kuvan alla. Näin saan lisätilaa vielä vasta tulemassa oleville puutarhakirjoille ja jo tehdyt uutuudet saavat näkyä palkissani kaikki tämän kiihkeän sesongin ajan. Ajattelin muuten tehdä saman ruokakirjoille jossain vaiheessa. Lastenkirjat ovat tähän aikaan vuodesta palkissa 'hännillä', mutta joulun aikaan varsin hyvinkin esillä.

Nyt on tulossa paljon! Tulee puutarhaa, sisustusta, vintagea, dekkareita, ruokaa, kiinnostavia romaaneja ja ehkä myös vähitellen muutakin, vähän uutta. Odottamassa on ollut muutama rankka kirja, joita olen siirtänyt ja siirtänyt, vaikka kiinnostaa, mutta taidan tehdä alta pois ennen suvea, jolloin kevennetään rajusti.

Puutarha vie jo tunteja päivästä, joten aikatauluni vain tiukkenee. Sain eilen dekkarin, jota olen kovasti odottanut ja kun Bessu näkin sen pöydälläni, hän suorastaan määräsi, että 'minun täytyy viettää kokonainen viikko sen parissa levätäkseni'. No, alan ihmisenä hän tietää, mikä rentouttaa, joten taidan totella, mutta ensin vielä muuta. Toisaalta tiedän hänellä olevan 'oma lehmä ojassa', sillä hyvä ettei vienyt kirjaa, jota en ole vielä edes lukenut!

Odotan nyt kovasti, että paras ystäväni kommentoisi Siri Hustvedtin Vapiseva nainen ja Elif Shafakin Rakkauden aikakirja -teoksia. Ne hän palautti eilen. Vapiseva nainen on ihan hänen koulutusta vastaavaa, joten...

Jos minua ei kuulu joka päivä kommentoimaan, se on vain merkki siitä, että aikaa ei ole. En ole hetkeäkään jouten!  No, joskus lauantai-iltana leffan/Midsomerin ja homejuustojen äärellä...Jotain kiireestäni kertonee se, että taas minua pyydettiin julkisuuteen ja nyt sanoin elämäni eka kerran 'ei'. Tänä vuonna ei sovi tehdä puutarha- eikä sisustusjuttua meiltä. Katsokaamme vuotta 2013, silloin en toivottavasti enää tee tätä kaikkea täällä yksin...Valoa tunnelin päässä!

Eilen soi musiikki, nyt soi lehtomme halki virtaava puro, joka onkin sitä kauneinta musiikkia. Lähden siitä nyt nauttimaan samalla puutarhaa tehden ja toivon, että puutarhakirjat löytävät sijansa ennen huomisiltaa. Siis ne vanhemmat. Haluan kaikkien puutarhaan hurahtaneiden löytävän ne helposti ja saman kuvan alta, siksi siis tämä yhdistäminen. Kukaan ei ehdi niitä kollata keväällä Leena Lumi kirjastosta...

 Palataan♥

Leena Lumi

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

SOSULI MENI NAIMISIIN HOSULIN KANSSA JA...

Sosuli meni naimisiin Hosulin kansa. Kaksikolla oli kuitenkin niin kiire aviovaloja vannomaan, etteivät he ehtineet edes omiin häihinsä. He saivat sitten lapsen, jonka nimi on Nipsu ja lisää voitte lukea Muumipan urotöistä tai täältä 

Vaikka olenkin päättänyt, että kerään enää vain elämyksiä ja harkitusti kirjoja, lisääntyi muumimukikokoelmani jälleen yhdellä mukilla. En pysty vastustamaan pinkkiä!  Kiitos Bessu♥ Luulin että elämäni viimeisin muumimuki olisi ollut Iltapurjehdus, joita tietysti on kummallekin omansa.  Luonnollisesti muumimukeille on oma telineensä.

Ja tässä Iltapurjehdus:
Je Ne Sais Pas

SINTTU ON PARAS!

Olen sataa varma, että Sinttu –sarjalla ei ole rajattua kohderyhmää, vaan nämä hurmaavat kirjat on tarkoitettu kaikille. Uusin sarjassa ilmestynyt kirjailija Linn Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin Sinttu on paras! (Simma lungt, Sigge, Tammi 2011, suomennos Marvi Jalo) jatkaa odotetuissa ponitallitunnelmissa, mutta aina ajan kulun hurmaavin muutoksin.

Sinttu on paras kirjan alussa Elina kipuilee, kun joutuu hyvästelemään ponit ja etenkin Sintun, sillä ponit pääsevät laitumelle viettämään ansaittua kesälomaansa ja Elinan on lähdettävä pikkusiskonsa Linnean kanssa mummin ja vaarin luokse. Myös Inkan, tallin omistajan poika Erkki on lähdössä pois, sillä hän menee tapaamaan isäänsä Englantiin. Jotenkin ero Erkistäkin on eri kuin ennen…


Aika mummilassa menee kuitenkin kuin siivillä, sillä mummi ja vaari keksivät Elinalle ja Linnealle juuri ponitytöille sopivan leikin. Kotona odottaa äiti, jonka kanssa Elina saa hoitaa poneja Inkan lomamatkan ajan. Aivan kaikkien ihaninta on seurata varsoja Sillaa ja Ronia, jotka milloin riehuvat aivan hurjina leikeissään, milloin nukkuvat somasti laitumella toisissaan kiinni. Erkiltäkin tulee kortti Englannista ja kohta hän onkin jo kotona. Erkki näyttää todella iloiselta tavattuaan Elinan ja hänellä on paljon kerrottavaa. Iso yllätys on se, että Elina pääsee hevosnäyttelyyn kilpailemaan ponien talutusluokassa, mistä tietysti aiheutuu tyttöjen välistä kateutta, kun Jossu yllättäen ilmestyykin tallille. Erkki ottaa tilanteen hallintaan ja kohta tyttöjen välillä on jo sovittu, miten Elina ja Jossu voivat osallistua yhtä paljon Sintun hoitoon.

Mitään oleellisesti uutta Sinttu on paras! ei sisällä, mutta sitä kukaan näihin kirjoihin hurahtanut ei haluakaan. Voimme vain aavistaa, että saatamme kerran vielä päätyä ponitallisuukkoon, sillä tallintuoksussa väreilee aivan jännittävästi. Tämä suukko on hyvin ehdollinen ja riippuu täysin Linnin ja Margaretan sallimuksesta!
 Sinttu on paras! on kuudes kirja valloittavassa sarjassa. Sinttuja on aiemmin ilmestynyt Maailman ihanin Sinttu, Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Aprillia, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu ja nyt tämä uusin eli Sinttu on paras!
Tässä kirjassa on siskosten välinen pieni erimielisyys mummilassa ja riidan päätteeksi Linnea ilmoittaa isona ostavansa vaaleanpunaisen ponin. Tässä kohtaa moni varmaan epäilee, että sellaista ponia ei olekaan, mutta kyllä on, katsokaa kuvaa alla. Hän on Spirit ja Teijan issikkatallin maskotti, jonka edessä kaikki ihkuilevat.


Spirit on ♥ Ja kaikki Sinttu -kirjat ovat ♥

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.

Pirjo Rissasen kirja Äitienpäivä (Gummerus 2011) vie elämää melkein viidensadan sivun verran niin lujaa kiinni iholla, ettei lukija tajua muusta mitään. Näin kirjoitetaan tasokasta suomalaista kirjallisuutta. En ole ikinä ennen lukenut Pirjo Rissasta, mutta kirjan liepeissä hänet esitellään vapaana kirjailijana, joka kirjoittaa etupäässä naisille suunnattuja romaaneja. Kirjat käsittelevät eri sukupolvien naisia, heidän kasvuaan ja rakkauksiaan ja elämäänsä oivaltavasti ja psykologisesti. Rissanen on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta. Ensimmäinen asia, joka minut herätti oli Äitienpäivän kieli. Ei mitään puhekieltä. Ei kankeita dialogeja, joissa lukijan pitää myötähävetä itsensä sängyn alle. Ei virheitä. Ja Äitienpäivän keskiössäkin on noin kuusikymppinen äidinkielenopettaja Ulpu, joka on kirjan ehdoton tarkkailija ja analysoija seuraten niin poikansa Markuksen kuin miniänsä Susannan avioliiton kariutumista, kerraten omaa eroaan Martista ja nähden lopulta myös itsensä hieman omahyväisenä ja roolinsa vangiksi jääneenä naisena.

Äitienpäivän punainen tapahtumalanka on Susannan ja Markuksen avioliitto. Markus ei tunne olevansa avioliitossaan koskaan oma itsensä. Hän ei voi sitä olla Susannan kanssa! Susannalle, sisustusyrittäjälle ja täydellisyyden tavoittelijalle, hylätyksi tuleminen on koko maailman kaatava tragedia, jota ei ollenkaan helpota oman äidin Irman vakava alkoholismi. Susanna saa äitinsä taas kerran hoitoon, mutta sulkeutuukin itse yksin tyhjään ja täydelliseen kotiinsa juomaan itseään hengiltä. Sitä hän todellakin yrittää päiväkausia, kunnes jokin vaisto, ohut elämännälkä tai puhdas kiukku, saavat hänet jaloilleen ja tajuamaan, miten kauan Markus oli riitelyn kautta hakenutkaan keinoa rikkoa hänen rakentamansa idylli ja paljastaa totuus kulissien takana.

Markus on löytänyt Mian ja nainen odottaa jo lasta. Lasta, jota Susanna ei olisi ikinä suostunut haluamaan. Ulpu seuraa sivusta yrittäen olla puuttumatta, mutta hänhän on aina rakastanut koota pienen perheensä yhteen ja niinpä vielä juuri ennen nuorten eroa, hän saa kaikki koolle perhejoulun viettoon. Hän kutsuu myös kuolleen tyttärensä aviomiehen uusine vaimoineen sekä lapsineen. Ja sitten hän kutsuu myös Martin, entisen aviomiehensä. Ja kaikki on kuin ennenkin, vaikka se kaikki onkin vain vaivoin pystyssä pideltyä kulissia. Ja tämän keinotekoisen tunnelman aikana Ulpu putoaa omiin muistoihinsa siitä, millaista oli jouluisin, kun Marianna ja Markus olivat vielä pieniä, Martin äiti Irene oli heillä joulunvietossa ja…

Heillä oli oma, kahdenkeskinen rituaalinsa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta: kun Irene ja lapset varmasti nukkuivat, he hiipivät alas olohuoneeseen ja rakastelivat sen karhealla, tummanvihreällä karvalankamatolla kaakeliuunin vieressä. Ulpun kiihotusta lisäsi vähän perverssilläkin tavalla pelko, että joku heräisi, että Irene tulisi juomaan syötyään liikaa tekemäänsä erinomaista lasimestarinsilliä tai lapset olisivat sairastuneet suklaaherkkujen ahmimisesta oksennustautiin. Mutta koskaan niin ei käynyt, ja he saivat harjoittaa tätä rituaaliaan monen monta vuotta, rakastelua tutussa lähetyssaarnaaja-asennossa, liian kovalla ja karhealla alustalla, niin että Ulpun alaston takapuoli saattoi hankautua melkein verille. Mutta siitä viis. Juuri siitä paikasta Ulpu näki aina jouluyön taivaan. Silloin jouluöinä taivaskin oli aina tummansininen ja täynnä kirkkaita pieniä pisteitä, osa lähempänä suurina ja loistavina joulutähtinä, osa utuisempana tähtipölynä. Joskus Ulpu näki tähdenlennon rakastelun aikana, ja hän toivoi aina kiihkeästi samaa: että tämä kaikki jatkuisi ikuisesti.

Siis tämä Äitienpäivän joulumuistelo on niin koskettava, että aloin uskoa kirjan takakannessa olevaan lauseeseen, joka on Iltalehdestä:

Pirjo Rissanen on suomalainen vastine kanadalaiselle kirjailijalle Carol Shieldsille.

Ulpu on kuin Pikkuseikkoja teoksen Judith, mutta hänessä on opettajamaisesta omahyväisyydestään huolimatta jotain haavoittunutta ja lämmintä. Ja hän myös yrittää antaa muille tilaa, yrittää ymmärtää näitä, eikä ole vain viileä tarkkailija. Susannalle hän on tukena eron jälkeen ja vaikka hän on herkkä loukkaantumaan, hän ei maksata takaisin kostamalla, vaan pohtii paljon niin toisten kuin omiakin vaikuttimiaan. Lopulta Ulpu tajuaa, miten huonosti kaikki tunsivatkaan lopulta toisensa, miten helposti he ymmärsivät toisiaan väärin ja miten turhaan he kantoivat toisilleen kaunaa.

Ja sitten saapuukin äitienpäivä, joka on aina vietetty Ulpulla. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Susanna on terhakoitunut ja ostanut uuden kiinteistön, jonka remontoinnissa on kiinni. Siitä on tarkoitus tulla paljon entistä hääpalveluyritystä suurempi, monipuolinen juhlapalveluyritys ja Markus on kiinni Mian perheen tavassa viettää äitienpäivät aina oman suvun piirissä….

Pirjo Rissasen kirja on paitsi hyvin todenmakuinen tarina perheen ja suvun ihmissuhteista myös kertomus roolien vangiksi jäämisestä. Markus on ollut kiltin aviomiehen roolinsa vanki. Susanna puolestaan on ollut kovan yrittäjän ja kaiken päättäjän roolissa voimatta olla hetkeäkään lämmin ja pehmeä. Irma ei olisi halunnut koskaan lapsia, mutta siihen aikaan omaehtoista lapsettomuutta olisi kavahdettu ja seuraukset ovat kovat, sillä kaikista ei ole äideiksi. Ei väkisin. Ja Ulpu sitten. Hänen on pitänyt olla kaiken tietävä opettaja, jokaisen kalenteriin merkityn juhlapyhän kestitsijä, loistava kattaja ja kokki, täydellinen äiti ja nyt isoäiti lapsille, joiden isoäiti hän ei oikeasti edes ole. Hänen pitää olla ikänsä mukainen, vaikka miltään iältä ei tunnu ja vaikka teki mieli heittää roskiin kaikki vanhat toimintamallit. Ja sitten Porissa on sisko Marja, joka ei ymmärrä mistään mitään, koska on vanhapiika ja suoraan puhuja ja vaikka mitä. Ja nyt karmea, kuoleman hiljainen äitienpäivä yksin…

Vai onko sittenkään?

YRTTITARHA RUUKUSSA

Deborah Schneebeli-Morrellin kirja Yrttitarha ruukussa (Grow Your Own Herbs in Pots, WSOY 2011, suomennos Suomen oloihin soveltaen Aretta Tiilimäki) on toivekirja yrttihullulle kierrättäjälle, sillä kirja tarjoaa täydellisen mielikuvituksellisia kohteita, joihin yrtit voi istuttaa.

Kirjan yleisilme on viehättävän vanhahtava ja kuvat kuin tauluja melkein riippumatta siitä, minne yrtit on laitettu kasvamaan. Viehättävyys on kuitenkin vain pintaa, sillä Yrttitarha ruukussa on tuhti tietopaketti sisältäen kolmekymmentäviisi hyvin tarkkaa ohjetta lumoavan yrttitarhan perustamiseen.


Kuka tiesi, että muinaiset roomalaiset käyttivät timjamiöljyä muumioiden balsamointiin ja että pietaryrttiä levitettiin ennen lattioilla tuhoeläinten karkottamiseksi ja keltasauramosta saatiin keltaista väripigmenttiä turkkilaisiin mattoihin.


Yrtit ovat kasvimaailman Tuhat ja yksi yötä, sillä niin monta tarinaa niistä löytyy.


Yrttitarha ruukussa esittelee monia yrttejä ja niiden käyttöä vähän aikaa sitten tekemäni Yrttimaan tapaan, mutta nimensä mukaisesti painotus on ruukkukasvatuksessa. Ei ole mitään rajaa, mitä kaikkea voidaan käyttää yrttien istutusalustana: kalankuljetukseen käytettyjä styroxlaatikoita, wokkipannua, oliiviöljykanisteria, vanhoja lävikköjä, pesusoikkoja ja jopa vanha tulisija saa toimia kauniina kirvelin istutusalustana. Tämä on kierrätystä parhaimmillaan ja sai minut perumaan upeiden yrttiruukkujen ostamisen. Taidan istuttaa laventelit aitoon, vanhaan samovaariin!

Schneebeli-Morellin kirjassa on hyvin kaunis aukeama, jossa puhkikuluneeseen emalikattilaan on istutettu chiliä ja basilikaa. Osa basilikoista on istutettu oliiviöljytölkkeihin, joiden pohjaan on isketty naulalla reikiä.


Pölyttäjiä kannattaa suosia ja välttää kemiallista tuholaistorjuntaa, josta on pölyttäjille haittaa. Mäkimeiramin kukat houkuttavat perhosia ja raunioyrttiä eivät mehiläiset voi vastustaa. Jos haluat tietää enemmän kasveista, jotka houkuttavat perhosia ja pölyttäjiä, lue myös Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.


Sain nyt niin vahvoja ideoita, että täytyy lähteä varastoon kollaamaan vanhoja tavaroita, joihin voin hakata tai porata reikiä istuttaakseni niihin rucolaa, basilikaa, tilliä, persiljaa, laventelia, sitruunamelissaa ja tietenkin krassia, jonka tuoksu suvi-illan viiletessä kohti yötä on kuin tuulahdus jostain kauan sitten olleesta…

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Kirjamielellä.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

BERNHARD SCHLINKIN VIIKONLOPUSTA VIELÄKIN...

Tein siis sen Huhtikuun kirjahaasteen jo aikaa sitten täällä. Siinä oli kohta, jossa kysyttiin, mikä oli se kirja josta muut eivät pitäneet, mutta itse pidit. Laitoin siihen Bernhard Schlinkin Viikonlopun Onneksi yksi hyvin kirjallinen lukijani eli Tuure on pitänyt kirjasta. Hän on tehnyt siitä nyt arvostelun kirjallisuslehti Scriptoriin ja minä sain myös luvan sen julkaista tässä:

Arvet eivät katoa

Menneisyyttä ei voi kokonaan jättää taakse. Se elää jokaisessa liikkeessä, ajatuksessa, eleessä, tavassa. Bernhard Schlinkin romaanissa Viikonloppu menneisyys on ankara vankila. Sitä ei voi paeta. Jotkin ratkaisut ovat peruuttamattomia.


Viikonloppu kuvaa terrorismin jättämiä arpia saksalaiseen yhteisöön, mutta myös itse terroristiin. Päähenkilö, vasemmistoterroristi Jörg armahdetaan terrorismista yli kahdenkymmennen vuoden vankeuden jälkeen. Hänen siskonsa järjestää Jörgille viikonlopun vanhojen ystävien kanssa ostamalleen rapistuneelle maalaiskartanolle.


Aika on kuitenkin pyyhkiytynyt ystävien yli ja muodostunut suurennuslasiksi vanhojen jännitteiden ylle. Monet heistä ovat hylänneet toiveet uudesta, paremmasta yhteiskunnasta ja muuttuneet porvareiksi porvareiden joukkoon. On myös niitä, jotka ovat jatkamassa taistelua, jota ei olisi koskaan pitänyt aloittaa.


Schlink seuraa hahmojaan vain yhden viikonlopun ajan, eikä jätä heitä hetkeksikään rauhaan. Teoksen voimakkuus perustuu sen intensiivisyyteen: tunnelma on latautunut menneisyyden ja nykyisyyden välisestä ristiriidasta.


Schlinkin ote tarinaan on kuitenkin etäinen. Hän ei kommentoi hahmojen käytöstä ja heidän valintojaan suorasti. Teoksen alku-ja keskivaiheilla etäisyys kirjailijan ja tekstin välillä tuntuu liian suurelta. Viikonloppu muistuttaakin rakenteeltaan paljon teatterikäsikirjoitusta. Ilmaisun kannalta tärkeimmät ovat hahmot ja heidän ajatuksensa, ei kirjailijan selostus.


Teoksen mielenkiintoisin hahmo ei kuitenkaan ole Jörg, vaan hänen siskonsa ystävä Margarete. Hän ei jaa samaa menneisyyttä kuin muut koolle kutsutut; hänellä ei ole taustaa vasemmistopiireissä. Margareten kaunis elämänasenne tuntuu puhtaalta voimalta kaiken ryvettyneisyyden ympärillä. Hän on ulkopuolinen tarkkailija, ymmärtävä ja anteeksiantava voima kaikkien vaateiden ympärillä.


Merkittävää teoksessa on päämäärien ja lähtökohtien suhde. Kirja sijoittuu Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan, jolloin yksi yhteinen unelma tuli täytettyä. Se luo peilin Jörgin edustaman vasemmistolaisterrorismiryhmän Punaisen armeijakunnan ajattelumallille: tarkoitus pyhittää keinot. Toimintatapojen tarkasteluun ei ole aihetta, jos päämääränä on unelma paremmasta yhteiskunnasta. Tälläinen ajattelutapa tekee meistä muiden murhaajia, kunnes tuhoamme itsemmekin.


Lopulta kartanon maat valtaa sade: se ei ole raivokasta myrskyä, vaan verho, joka puhdistaa maailman tasaisesti. Schlink on onnistunut luomaan taianomaisen tekstin, jossa vuorottelee kaiken rinnalla myös rakkaus. Rakkaus ei ole tuhoava voima, ei liioin pelastusköysi menneisyyteen pudonnelle – mutta välittäminen on elämää eheyttävää. Se on raikas, sateen jälkeinen tuoksu, mudan ja mullan haju, likaisuudesta huolimatta toive.

- Tuure Niemi -

Kiitos Tuure!

PS. Myös kirjailija, kolumnisti Tuula-Liina Varis on kehunut tätä kirjaa. Asiasta kertoo tämän postauksen kommenteissa Ilona.

KUHA/LOHI SUPPILOVAHVEROLLA OHJE UUSINTANA PYYNNÖSTÄ


Tämä on ehdottomasti herkullisin kalaruoka, jonka tiedän – paitsi eräs kampela-ateria Marstrandissa…Julkaisen tämän nyt uudelleen Tessan toivomuksesta ja olen soveltanut tämän nyt sekä lohelle että kuhalle. Lohta teemme useammin, mutta kuhan voittanutta ei ole.

(neljälle ruokailijalle, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)


1 kg kuhafileitä tai lohta
1 iso keltasipuli
(1 nippu tilliä)
2-3 dl kuohukermaa
(meri)suolaa
mustapippuria (sienimuhennokseen)
sitruunapippuria (kalaan)
1-2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)
sitruunaviipaleita


Voitele uunivuoka. Aseta kuha/lohifileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli. Meillä ei aina tilliä laiteta, sitruunatkin riittävät. Vinkki: Mieheni valmistaa yleensä lohen ja hän ripauttaa merisuolan lisäksi pinnalle hiukan sokeria noin 30 minuuttia ennen uuniin laittoa. Laittaessaan lohet uunivuokaan, irtonainen suola pyyhkäistään kevyesti pois ja sitten pinnalle ripotellaan sitruunapippuria.


Suppilovahveromuhennos


Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Suurusta sitten noin 1-2 ruokalusikallisella vehnäjauhoa. Anna jauhojen turvota. Lisää sitten vähitellen hieman keitettyä vettä, hämmennä, anna nesteen imeytyä. Lisää pari desiä kuohukermaa kevyesti hämmentäen. Anna muhia pienellä lämmöllä. Ripaus suolaa ja sitten mustapippuria maun mukaan. Tarkista maku. 

Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan/lohen sivuun ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi. Lisää sitruunaviipaleet noin puolessa välissä kypsymistä. Teemme näin, etteivät sitruunat kuivuisi.

Jos grillaat kalan, kaiken voi tehdä samoin, mutta kumoa valmis sienisoossi mukaan vasta kalan tarjoilukulhoon.


Nautitaan kera uusien perunoiden, aurajuustouuniperunoiden, perunasalaatin uusista perunoista tai vain raikkaan vihannessalaatin. Myös pinaattilisuke on oivaa vaihtelua kalan oheen. Ohje löytyy mm. kirjasta Sikke - Ruokaa rakkaudella


Juomana jäävesi/valkoviini.


Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

LOHTA SUPPILOVAHVEROLLA, MUNTHEA JA VÄHÄN TULEVASTA

Usein erilaisissa terveysohjeissa suositellaan syömään kalaa vähintäin kahdesti viikossa. Meillä on helppo konsti toteuttaa tämä, sillä valmistamme uunissa joka sunnuntai lohta tai kuhaa ja usein suppilovahveromuhennoksella. Teemme niin runsaan annoksen, että syömme samaa vielä maanantainakin, joten yksi päivä on varmasti vapaa ruoanlaitosta. Suvella kala tietysti grillataaan. Ja kalan oheen voi laittaa valkosipuliuuniperunat, salaatin tai mitä kuka ikinä keksiikin siihen haluta. Tästä kuvasta ei tullut oikein tyylikäs, sillä ei ollut tarkoitus kuvata. Keksin asian ihan sekunnissa kun tuli mieleen toinenkin juttu.
Sain tänään puhelun lukijaltani Marjatalta, joka oli aivan yhtä hurmaantunut kirjaan Axel Munthe - tie Caprin huvilalle kuin minäkin. Oli niiiiiiin ihanaa kuulla, miten vaikuttunut toinen on samasta kirjasta, mistä itse olet ihan onnesta soikeena. Marjatta kommentoi täällä Kiitos Marjatta!

Myös Aili on nyt tehnyt tästä kirjasta arvostelun, se löytyy täältä

Huomenna palataan taas kirjoihin. Nyt on vaihteeksi luvassa puutarhakirjojen lisäksi kotimaisen kirjailijan teos, joten ilmeisesti muutoksen tuulia ilmassa. Ja niitä on oikeastikin, sillä olen suuntautumassa hieman enemmän sinne, mikä palavasti kiinnostaa eli historiaan ja tutkijoiden kirjoihin. Huomaatte aikaa myöten mikä on kyseessä. Asia ei näy ihan vielä blogissani, mutta enemmin tai myöhemmin. Kirjat ovat enemmän aikaa vieviä ja vaativampia, mutta kuuntelen sydämeni ääntä ja tälle houkutukselle en voi sanoa 'ei'. Edelleen on mukana sisustusta ja puutarhaa, dekkareita ja muuta, mutta mukaan on tulossa siis aivan muutaKIN.

Viikon päästä arvomme ja olette ehkä huomanneet, että eilen palkintoihin liittyi hurmaava Riitta Tiitun Wanilla Country Chic! Lumoavaa sunnuntai-iltapäivää ja aurinkoista uuden viikon alkua♥