VIIKONLOPPUA SÄRKYNEIDEN SYDÄNTEN AIKAAN!

Viikko on ollut nopea ja ensi viikolla on jo juhannus. Mittumaari ei ole ikinä tullut näin yllättäen. Ensi viikolla sekä grillaamme, että tutustumme erääseen söpöön puutarhan hyötyeläimeen, mutta sen lisäksi vielä myyttiseen vesilintuun. Jos hyvin käy tulee myös romaani. Käyn myös kuvaamassa Jonnalla...sekä esittelen teille yhden blogin, jossa viihdyn.

Nämä valkoiset särkyneet sydämet ovat puutarhani ensimmäiset ja ne on istutettu viime suvena. Tämä kuva on vähän hauska: Aivan kuin pyykkiä eikun siis särkyneitä sydämiä pyykkinarulla;-) Olen suuri valkoisten, sinisten ja vaaleanpunaisten kukkien ystävä, mikä ei liene kenellekään epäselvää.

Tämän viikon menestys olivat Kirjankansirunot ja minulle ovat upeasti runoillaan vastanneet Sara, Opuscolo, Hanne, Aili, Anni M. ja Helmi-Maaria. Tänään kiitän Lumikarpalon lukijoita pienellä 'puheella'. Viikko on siis ollut mitä runollisin.

Se mitä touhuan on alkanut kiinnostaa nyt muitakin ja tänään oli paikallislehdessä aika iso juttu, jonka löydät täältä Kiitos Sanna & co♥

Aika lähteä puutarhaan ja sitten alan laatia viikonlopun ruokaohjelmaa;-) Se on niiiiin kiva, kun voi sekä valmistaa että nauttia ruoan ulkona.

Lumoavaa kaiken väristen kukkien viikonloppua teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Tyttökirjat Leena Lumissa

Vihdoinkin saan tehtyä koosteen tyttökirjoista, jotka olen lukenut blogiini. Tyttökirjojen raja on minulla sekä selvä että häilyvä. Aion ottaa tähän mukaan myös pari kirjaa, jotka tiukasti ottaen eivät ole tyttökirjoja, vaan nuorten naisten kirjoja. Mitenkään en voi olla tuomatta esiin Sinistä linnaa, joka oli viime suveni romanttinen yllätys, kirja jota luin sinisten kärhöjen alla:

L.M.Montgomery: Sininen linna (Karisto 1969)

Mukaan kuuluu myös tämä kirja, jota suosittelen avaimeksi Montgomeryn kirjojen maailmaan. Vasta tämän luettuani minulle aukeni, kuka Maud oli:

Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)

Ja tässä ensimmäinen tyttökirja, jonka toin blogiini:

L.M.Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (Minerva 2009)

Ensimmäisenä blogivuotenani luin myös tämän:

L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat (Minerva 2009), jonka jälkeen seuraavana vuonna tulikin jo jatkoa Patille eli hurmaava:

L.M.Montgomery: Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Minerva 2010) Mikä hurmaava kansi!

Samana vuonna luin haikean kauniin:

L.M.Montgomery: Annan jäähyväiset (WSOY 2010)

Vihervaaran Anna oli lapsuuteni suuri innoittaja, mutta vielä nytkin hän sai minut muistelemaan menneitä jutussa Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja. Mistä sitä tietää, miten rauhallinen tyttö olisin ollut ellen olisi niin halunnut olla kuin Vihervaaran Anna;-)

L.M.Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny (Minerva 2012), on viimeksi tekemäni tyttökirja, jossa on mukana kuitenkin myös jo suloista nuorta rakkautta.

Jos olet kovasti kiinnostunut tyttökirjoista, löydät niitä Saran Kirjat -blogista:

Sara on todellinen tyttökirja-asiantuntija ja hänellä on nettikauppa Saran tyttökirjaklassikot. Waude, mikä kansi tässä Rauni Karhian Musta Pekka -kirjassa onkaan...

Sinisen linnan Marialla on menossa Tyttökirjahaaste, johon itsekin yritän vielä ehtiä lukea muutaman kirjan lisää.

Älkäämme ikinä hukatko tyttöä itsessämme, vaan vaeltakaamme Montgomeryn mukana huokausten kujilla, kylpekäämme kuun valossa ja ihailkaamme illan tullen miten keijut tanssivat akileijapuutarhoissa...

Kiitos kaikille maailman tyttökirjojen tekijöille, mutta etenkin: Kiitos Maud♥

L.M.Montgomery: Perinnönjakajat (Minerva 2012)

Catherine Marshall: Musta kahle (WSOY 1964)

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013)

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015)

L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teot (The Alpinen Path: The Story of My Career, Minerva 2017, suomennos Saana Rusi) ja Sisko Ylimartimon alkuperäisteos Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)

L.M.Montgomery: Yrttitarha (The Garden of Spices, Minerva 2018, suomennos Saana Rusi)

tyttökirjaterveisin
Leena Lumi

RAKKAUSRUNOT LUMIKARPALOSSA, KIRJANKANSIRUNOT LUMISSA

Lähinnä minua on runo. Olen niin iloinen, että runoblogissani, Lumikarpalossa, on jo 101 lukijaa!, vaikka se on vaatimaton, hidas, hiljaisuuden blogi, jossa vain sanat ja kauniit kuvat virtaavat.

Kiitos Lumikarpalon lukijoille♥ ja myös Lumin lukijoille♥  Me olemme nyt täällä Lumissakin vähän tavallista enemmän runojen viemiä. Sain Katjalta haasteen Kirjankansirunojen rustaamiseen ja niitähän tulisi vaikka koko yö. Nyt on pakko lopettaa, sillä pitäisi jaksaa vielä lukeakin. Julkaisen kuitenkin tekeleeni ja haastan samalla Anni M.:n, Opuscolon, Saran, Hannen, Ailin, Helmi-Maarian ja Sarin Runotalosta. Nyt sitten vähintäin kolme runoa, jotka ovat vaikka suvea ja rakkautta, mutta saa käyttää vain kirjojen nimiä niiden perusmuodossaan.

Ja nyt annetaan sitten palaa:

Luumupuu kukkii,
istun tässä, ihmettelen, yksin vain:

Meitä oli kaksi.

***

Rakas ystävä
luonas en ollutkaan.
Ennen sarastusta
sataa suolaista vettä
eteisiin ja kynnyksille
Viimeinen kesä, sinitaivas,
erään rakkauden tarina
Iltapäivällä tuli levottomuus:

tuska

***

Varjomadonna, pimpit
vaarallista kokea
Vapiseva nainen
rannalla
suolaista hiekkaa
pelkkää pimeyttä
Viimeiseen hetkeen
kirjeitä kiven alle:

Peter, Peter!

***

Kesä ilman miehiä
aamut hiukset hajallaan:
Kirottu ajan katoava virta!

***

Mitä eniten haluat:
Hunajakukka, pimpit,
viinistä viiniin, punainen puutarha
juhannustanssit, vapaita suhteita
kosteiden mestojen balladi

***

Ruusuköynnös
onnen mahdollisuus
tähtiä kämmenellä
ikuinen rakkaus

Ellei

***

Yritä ymmärtää
kerron sinulle rakkaudesta, hellyydestä
Illan tummetessa kirjoitan
kaikki mitä rakastin

***

Kevään kuusi päivää
tuulten riisuma
viimeinen rakkaus
meri

Love
Leena Lumi

Kai Nieminen: Istun tässä, ihmettelen Valitut runot

Kai Niemisen runoteokseen Istun tässä ja ihmettelen – Valitut runot (Tammi 2012) runoilija on itse koonnut runoja kuudestatoista yli neljänkymmenen vuoden aikana julkaisemastaan kokoelmasta ja lisäillyt niiden lomaan tarkennuksia ja huomautuksia. Tämä helpottaa minua, jonka on aina ollut vaikea arvioida runoja, tunnetiloja. Minä vain rakastan niitä ja siitä osoituksena pidän jopa runoblogia, joten en ole aivan vihreä runojen meressä, mutta arka niitä puhki analysoimaan. Runo on kuin eroottinen leikki tai rakastelu, se tunnetaan ja koetaan, sitten laitetaan muistojen kultaiseen riipukseen odottamaan uusia hetkiä.

Ennen tätä kirjaa olin kuullut Kai Niemisestä vain tämän runon verran. Jotenkin on tunne, että hän on kuitenkin monille tuttu, hyvin suosittu ja erittäin tuottelias, tajuan,  kun huomaan minkä määrän hän on runokirjoja kirjoittanut. Lisää Niemisen tuotannosta myös Istun tässä, ihmettelen kansiliepeestä. Kokoelmassa siis runoja kuudestatoista teoksesta…

Istun tässä, ihmettelen
kuinka nopeasti aika kuluu:
viinin pinta laskee pullossa,
lumi sulaa, ruoho kuihtuu,
lapset lähtevät maailmalle,
radion konsertti loppuu.
Sinä siinä vierelläni,
ethän mene koskaan pois.

Tässä kirjassa kunkin runon perässä on vuosiluku, joka viittaa sen alun perin sisältäneen kokoelman julkaisuvuoteen. Nieminen on jaotellut runonsa Sisältöjä sinulle, Ajatukset hajonneet sanoiksi, Ajattelen vain sinua, Olkaa nyt hetki vielä lapsia, Minä elän aika pientä elämää, On pysähdyttävä ajattelemaan, Fuuga, Mushin, Ei minulla ole mitään sivistystä vastaan, Elämä on hyvin täydellinen ja Liika lukeminen on haitaksi.

Liika lukeminen
on haitaksi silmille, ne
alkavat nähdä tarkemmin
etenkin pimeässä, jollaiseksi
tämä maailma on
saostunut.

Ihmettelen tässä, miksi Kai Niemisen tuotanto on kiertänyt minua: Olenko vain rakkausrunojen perään? Löydänkö runoilijat intohimon kautta omina murroskausinani? Mutta pidänhän myös kovasti luonnosta ja...Liika lukeminen on kylläkin runo juuri minulle ja varmaan aika monelle muulle. Seuraava on kuin linnunhuuto jo katoavalle keväälle:

vaadin että kevät alkaa alusta,
silmut, hiirenkorvat
valkovuokot, mustarastat ja mullanhaju:
en ehtinyt mukaan.

Runoilija Nieminen puhuttelee lukijaansa suoraan, kuten tässä Sisältöjä:

Olen tänä syksyisenä iltana asettunut pöytäni ääreen tuottamaan sisältöjä Sinulle. Mahdatko juuri nyt olla sisältöjen tarpeessa? Minne Sinä olet asettunut? Istutko mukavasti kotona tai kirjastossa, siedettävästi bussissa tai junassa, epämukavasti lentokoneessa – vai satutko makaamaan vuoteessa (monet kuluttavat tämänlaisia sisältöjä makuuasennossa). Jos Sinulla on muuta puuhaa juuri nyt, pane tämä syrjään, palataan asiaan paremmalla ajalla.

Näin me kaikki kohtaamme Runoilijan ajatukset, kun keskitymme, olemme läsnä, kun luetaan runoa, luetaan runoa. Sitä tehdessä voi kohdata vaikka itsensä tai sitten:

runoilija:
olemme sanoja


maalari:
olemme kuvia


puutarhuri:
olemme kukkia


filosofi:
olemme


kuolema:
olitte

Luonto ja vuodenajat ovat aina kiehtovia kätkien kohtuunsa rakkauden metaforan. Tässä menetyksen maulla:

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

Runoilija on puhunut, mutta me jatkamme hänen kanssaan varmaan vielä myöhemmin Lumikarpalossa, joka on ’markkinahälyä karttava, vain runoille ja kauniille kuville omistettu blogi.’ Kauniissa hiljaisuudessa Lumikarpalo on saanut jo sata kirjautunutta lukijaa ja sitä me juhlistamme vaikka tällä Kai Niemisen runolla:

Kuusen joka neulasen päässä sadepisara, minun silmäni;
näen sinun kulkevan ohi, sinä tiedät kyllä sen.

*****

Tämän kirjan kansi lähtee Valitse Vuoden 2012 Kaunein Kansi Leena Lumissa -kisaan.

*****

Osallistun tällä kirjalla Ainon Runotalon avoimet ovet -haasteeseen.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen

*****

Runokirjat Leena Lumissa

LÉON JA LOUISE

”Sinä viritit minulle ansan.” Louisen oikea käsi irrottautui hänen olkapäältään, liukui hänen kylkeään pitkin ja nipisti häntä nenästä. ”Olet suunnitellut kaiken ja johdatellut minua kuin tanssivaa karhua.”

”Tänä yönä sinun sormesi lahoavat.”


”Onko se totta, mitä lapussa lukee?”


”Aivan totta, Aina ja ikuisesti.”

Léon vapautti nenänsä Louisen otteesta, kääntyi ympäri ja katsoi tulen valossa loistaviin vihreisiin silmiin. Ja sitten he suutelivat.

Alex Capusin kirjassa Léon ja Louise (Léon und Louise, Atena 2012, suomennos Heli Naski) suutelevat valtameren rannalla helluntaina 1918 käytyään sitä ennen katsomassa madonnapatsasta, jonka kirjottuun samettipukuun ihmiset olivat kiinnittäneet taiteltuja paperilappuja toivoen suojelusta ja menestystä moninaisille hankkeilleen. Nuoret käyvät myös ruokapuodissa, josta ostavat patonkia, viiniä sekä yrttejä ja vihanneksia aikomuksenaan yöpyä rannalla. He keräävät simpukoita, joista Léon poistaa tottuneesti levät ja parrat, pilkkoo porkkanat sipulit ja valkosipulin ja keittää yksinkertaista ruokaa odottaessaan Louisea, joka lähti ostamaan heille jälkiruoaksi suklaa-éclairit…Jos haluat tietää, miksi Léon leikkisästi uhkaa Louisen sormien lahoavan tänä yönä, sinun pitää lukea tämä Capusin kirja, joka kertoo hänen oman isoisänsä Léonin tarinan, tarinan, joka on kertomus rakkaudesta ensisilmäyksellä tai oikeammin sanottuna ’polkupyörän ensikirskahduksella’, kertomus kahdesta, joiden rakkauden väliin tulevat sekä ensimmäinen että toinen maailmansota, mutta tähtiin kirjoitetulle ei voi mitään ja majakka saa turhaan vilkuttaa hätämerkkejään, sillä…

Alex Capus on sveitsiläis-ranskalainen kirjailija, joka on kirjoittanut teoksensa saksaksi, mutta kirja on mitä syvimmiltään ranskalainen. Siihen ei vaikuta vain se, että pääosa tarinasta sijoittuu Pariisiin, vaan jo tietty kepeys ja huumori todistaa periranskalaisuudesta. Kirja on suloinen ja kepeä, se kulkee kuin hyvin rasvattu polkupyörä ylitse maailmansotien ja mertenkin, ylitse Ranskan ja Afrikan, sillä mikään ei ole sille mahdotonta, kuten ei ole kirjan rakastavaisillekaan. Vaikka Léon avioituu Yvonnensa kanssa ja saa tämän kanssa paljon lapsia, joista nuorin, Philippe, Capusin isoisä, syntyy kesäkuussa 1941, vaikka Léon tutkii työkseen saksalaismiehityksen aikana sinihapolla höystettyjä mantelitorttuja, rotanmyrkyllä terästettyä samppanjaa, valkokärpäsieni-herkkutattirisottoa ja joutuu lopulta tutkimaan kolmannen valtakunnan hyväksi myös muuta, mikään ei lopultakaan kumita hänen mielestään Louisea, joka kirjoittaa kirjeitä Ranskan Sudanista:

Médine
Senegaljoen rannalla
24. joulukuuta 1940


Rakas Léon,


oletko vielä elossa? Minä olen. Juuri äsken heitin lounaaksi syömäni ylimaallisen sitkeän kanan tähteet terassin kiviaidan yli Senegaljokeen; nyt kääpiökrokotiilit nahistelevat niistä, ja virtahevot katselevat pitkästyneinä ja avaavat suunsa ammolleen, kun hassut pienet linnut kaivelevat…


Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tilanteemme on täällä hyvin samanlainen kuin saksalaisvalloittajilla Pariisissa…


…jos pystyisin tervehtimään ystävällisesti torilla malinké-kuninkaan viittä aviovaimoa, jotka kaikki ovat sietämättömiä helmikanoja…


Olet tietysti huolissasi minusta. Se ei ole tarpeen…Suurin murheeni on ruoansulatukseni, toiseksi suurin pitkästyminen ja kolmas…


Sinun Louisesi


Médine,
jatkuvassa sateessa
heinäkuussa 1943


Rakas, vanha Léon,


oletko vielä siellä?


Kun tuuli kohisee puissa, kuulen äänesi, joka kuiskaa korvaani kauniita asioita, ja kun sarvikuono haukottelee Senegaljoessa, näen suupielesi, jotka kaartuvat aina ystävällisesti ylöspäin, silloinkin kun…


Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin?


Louisesi


Minulle Léon ja Louise jättää niin ison kasan vastaamattomia kysymyksiä, jotka hautautuvat Le Gall –suvun jäsenten litteiden takaraivojen, niiden täydellisten ja arkussa heilumattomien alle, että haen turvaa ovenvartijarouva Rossetosin luota, kuin hän olisi Siilin eleganssin Renée. Olen mukana niinä pitkinä sunnuntaipäivinä, jolloin täydellisen uupunut Yvonne viettää koko päivän pimennetyssä makuuhuoneessa, ja Muriel kiipeää madame Rossetosin syliin ja Philippe sitten sisarensa syliin. Kuuntelen madamen hurjia tarinoita ja maistelen lasten kanssa munalikööriä, mutta en voi keskittyä, sillä minua vaivaa Yvonne! Yvonne, joka on ollut kolmekymmentä vuotta sulkeutuneen Léoninsa kanssa avioliitossa, saanut tämän kanssa monta lasta, Yvonne, joka on laihaakin laihempi, mutta pentujensa puolesta tiikeriemo, Yvonne, joka aamuisin saattaa kaikki lapsensa yksitellen kouluun ja iltapäivisin hakee heidät kotiin, Yvonne, joka hankkii avarretun kaula-aukon avulla hunajaa, lehmuksenkukkateetä ja yskänlääkettä, Yvonne, joka kaataa keskellä kirkasta iltapäivää omin käsin pienen akasian, raahaa puun kotiin ja saa näin lämpöä perheelle kylmään sotatalveen.

Suosittelen tätä kirjaa suloisten kirjojen ystäville! Voivat tämän toki lukea nekin, jotka pitivät kirjasta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville tai Seitsemäs kohtaaminen. Varoitan kuitenkin, että Léon on hyvin erilainen kuin Wassmon teoksen Gorm. Molemmissa kirjoissa on paljon rakkauden ohi kulkua, mutta miten eri tavalla! On makukysymys, kumpi tapa on lukijalle enemmän mieleen. Gormiin verrattuna Léon kuin nuori punaviini, josta uupuu jälkimaku…tai hieman haalea kylpy. Mutta tämä on Capusin isoisän tarina, ei Yvonnen ja vielä vähemmän erään Gormin. Léon on rauhallinen, hieman uneksiva, vähän ulkopuolinen ja vastuuntuntoinen perheenisä, jos aviorikosta ei lasketa, sillä tämä hissukka viihtyy kahden naisen vuoteessa. Yvonne on niin ’palvelusta’ uupunut, että hän ei edes enempää jaksaisi, mutta kunpa…

Kaunis muistokirja isoisä Léon Le Gallin elämästä ja hänen suuresta rakkaudestaan Louisesta!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Kaisa Reetta Mari A.  Sanna  Laura Anna Elina  Katja  Kirsi ja Susa

*****

Nur für Frauen: Alex Capus♥

Das Bild von Andre Albrecht

TULE VIELÄ KERRAN KUIN ILTA...

Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.

Ja jos huomisaamuna herään
vieraalla lakeudella
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi.

- Aulikki Oksanen -
Maallisia lauluja (Kirjayhtymä)

KÄRHÖISTÄ VIELÄ VAAN...

Vaikka olen tehnyt jo kärhöistä jutun Leena Lumi's Flower Power -postaukseen, en malta olla tuomatta tätä kaunotarta esille vieläkin. Ja siis aion liittää tämän mukaan aiempaan kärhötekstiini.

Tässä sitten se, mikä ei anna minun kuvassani ulos, mitä se todellisuudessa on eli samassa kuvassa kukkivat alppikärhöt kukkivassa kirsikkapuussa ja takana näkyvät lemmikkien siniset meret, joista toinen ympäröi kukkivaa kirsikkapuuta ja toinen mustialanruusua, joka aloittaa vasta myöhemmin. Kahta eri sinistä ja sitten kirsikkapuiden valkeat kukat.

Karvaiden pettymysten jälkeen olen siirtynyt kasvattamaan vain alppikärhöä, jota myydään ainakin sinisenä ja valkoisena. Saaremme on vyöhykettä III. Pidän sinisestä väristä puutarhassa: Siitä tulee etäännystä ja rauhaa. Tämän kevään istutusten jälkeen meillä on nyt kärhöjä tusina. Keksin istuttaa näitä nopeita, kauniita kukkijoita myös parin sellaisen syreenin juurelle, jotka ovat tyveltään vain paljaita oksia ja kukinnot ylempänä. Mongolialaismetsikössä nämä kukkivat jo ennen kuin syksyn upeat pensaat ovat kunnolla edes lehdessä.

Kärhöt tarvitsevat syvän istuksen, riittävästi kastelua ja myös kasvuaikaan lannoitusta. Itse lannoitan suven alussa kerran kanankakalla ja merilevällä. Kärhöt pitävät myös siitä, että niiden tyvellä kasvaa jotain matalaa pikkukasvia, joka suojaa niiden juuristoa vaikkapa auringon kuumalta paahteelta. Tähän olen käyttänyt helpointa eli muscareita tai esikkoja.

Kärhöt ovat erittäin monikäyttöisiä. Niistä saa näkösuojaa, ne somistavat kuivuneita pensaita ja jos vaikka luumupuu kuolee, se kannattaa jättää kärhöjen kodiksi. Nämä kiipeilijät toki somistavat myös eläviä hedelmäpuita niitä mitenkään vahingoittamatta ja tulee kaunista värileikkiä, kun kirsikkapuu kukkii valkoisena ja kärhöt sinisenä. Suosikkipuutarhakirjassani Ihanat kärhöt (Minerva), on kuvattu miten kärhöjen kaunis koti voi olla vaikka käytöstä poistettu rottinkituoli.

En mitenkään voi luvata, että tarina kärhöistä päättyy tähän...

kärhöterveisin
Leena Lumi

PS. Tilastouutisia sen verran, että jos pudottaudumme kärhöistä maan pinnalle, niin kymmenen luetuimman joukossa on tällä hetkellä kolmen vuoden tilastossa tämän kevään puutarhakirja Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri. Kirja on nyt kahdeksanneksi luetuin koko ajalta! Kirjasta on ollut kiinnostunut 652 lukijaa. Kaikki lukemani puutarhakirjat löydät täältä

SIENET JA SIENIHERKUT

Tälle ei voi mitään: Sienet vetävät minua niin kovasti, että saatan esitellä teille kaikki sienikirjat, mitä Suomessa ilmestyy, mutta kukapa ei rakastaisi sieniä. Tämän ajan herkku, korvasieni, olkoon nyt ykkösemme, pitkin vuotta voi nauttia ruokia, jotka on valmistettu kuivatuista suppilovahveroista ja jo heinäkuulla alamme nauttia kantarelleista, jotka osalle meistä ovat parhaimmillaan suoraan kotinurkilta poimittuina ja voin sekä sipulin kera pannulla kevyesti paistettuna. Ah, siinä aukeaa taivas!

Mauri Korhosen ja Tatu Lehtovaaran kirja Sienet ja sieniherkut (Otava 2012) tarjoaa meille sekä sienitietoutta että sienistä valmistettuja herkkuja. Kirjan alussa sieniguru Mauri Korhonen esittelee sanoin ja kuvin yleiset sienemme. Kuvat ovat todella hyvät ja Maurin itsensä ottamat. Sienistä saamme myös käyttöarvomerkit, jolloin ’tähditys’ kertoo, miten suuresta herkusta on kysymys ja pääkallojen lukumäärä puolestaan paljastaa, mihin sieneen ei pidä kajota. Voi minua onnetonta, kun siinä ei auta edes Mauri, kun en opi tunnistamaan parhaita tatteja…

Sienikurssin jälkeen ääneen pääsee keittiömestari Tatu Lehtovaara, jonka opissa saamme valistusta sienten parhaista kumppaneista tyyliin ’kantarelli+voi+kerma+persilja’ tai ’herkkutatti+kerma+sipuli+pekoni+rosmariini’. Opimme säilömään sieniä eri tavoin ja saamme etikkaan säilömisen rinnalle myös öljyyn säilömisen ja varmaan omat karjalaiset juureni vaikuttivat siihen, että sienipikkelssien valmistuksen kohdalla olisin voinut ryhtyä toimeen siitä paikasta. Ruokalistalta löytyy myös Blinejä ja sieniä, mutta tämän ajan ehdoton herkku taitaa olla Kermaan muhennetut korvasienet ja graavilohi:

Kastike

nokare voita
1 kuutioitu sipuli
200 g esikäsiteltyjä paloiteltuja korvasieniä (korvasienten keittäminen on neuvottu kirjassa!)
4 dl kermaa
suolaa, valkopippuria

Kuullota sipulia kattilassa hetki, lisää sienet, jatka kuullottamista noin kymmenen minuuttia. Lisää kerma kattilaan, hauduta kunnes kerma paksuuntuu, mausta.


Graavilohi


1 kg ruodotonta lohifilettä
50 g karkeaa merisuolaa
50 g sokeria
tillinvarsia
murskattua valkopippuria

Laita mausteet tasaisesti fileen päälle. Anna maustua jääkaapissa 1-2 vuorokautta. Jos graavaat kaksi vuorokautta, voit vähentää suolan ja sokerin määrää hivenen. Pyyhi fileen pinta paperilla puhtaaksi, ennen kuin leikkaat siitä viipaleita.

No niin, siinä se taisi olla se minun viimeisen tahtoni viimeinen ateria...Voiko olla mitään parempaa kuin uudet perunat, graavi merilohi tai merisiika ja korvasienimuhennos.

Herkkusieni-katkarapuleipä kuulostaa myös hyvältä ja Savulihamousse ja maustetut lampaankäävät tekisivät varmaan vaikutuksen vieraisiin. Lampaankääpä on mielestäni täysin aliarvostettua, sillä se on herkullista, kunhan se ei ole liian vanha ja/tai matoinen. Sienisalaatti on klassikko, jota voi valmistaa muulloinkin kuin jouluna ja stailaten, maestro Lehtovaara loihtii Hyydytetyn sienisalaatin, jolloin saadaan näyttävyyttä tarjoiluun.

Minulle kirjassa on kiintoisinta sienet ja kala, mutta en panisi pahakseni myöskään Sienillä höystettyä poronkäristystä. Taikinoidut sieniruoat kiinnostaa leipuritaitoisia ja Tatu opettaa, miten tehdään Sienikevätkääryleitä, Sienirullapiirakkaa tai vaikka Sienitartaletteja. Munaruoissa valmistamme Muna-sienirullaa ja Herkkutattikohokasta. Sienikasvispaistos on kasvisruokailijan mieleen ja Sieni-kaalikääryleet ja puolukka maistunevat monille. Jukka Heiskasen ottamat ruokakuvat ovat mukavasti makuhermoja herättelevät.

Siitä puhe, mistä puute eli syksyllä lähden tämän kirjan kanssa herkkutattimetsään ja aion valmistaa Herkkutattirisottoa:

Risotto on eittämättä yksi parhaista sieniruoista. Risottoon sopivat hyvin tatit, suppilovahverot, kantarellit sekä viljellyt sienet. Risoton valmistuksen tärkeimmät vaiheet ovat riisin ja sienten huolellinen kuullottaminen sekä nesteen lisääminen. Nestettä listätään siinä vaiheessa, kun riisi on imenyt edellisen neste-erän. Nestemäärät voivat vaihdella kypsennysastian laakeudesta sekä lämpötilasta johtuen. Hyvä risotto valahtaa tasaiseksi matoksi lautaselle.

Herkkutattirisotto

0,5 dl oliiviöljyä
2-3 kuutioitua salottisipulia
200 g kuutioituja tatteja
300 g avorioriisiä
2 murskattua valkosipulinkynttä
7 dl kuumaa kanalientä
2 dl valkoviiniä
(0,5 dl mascarponea)
(tattiöljyä)
suolaa, mustapippuria
1 dl parmesaaniraastetta
reilu nokare voita
leikattua ruohosipulia ja persiljaa

Kuullota oliiviöljyssä sipulia ja sieniä. Lisää joukkoon riisi ja valkosipulit ja jatka kuullottamista hetki. Lisää joukkoon kanalientä ja viiniä vähitellen. Sekoita koko ajan. (Sekoita kypsään risottoon mascarpone). Mausta suolalla, mustapippurilla ja tattiljyllä. Lisää joukkoon parmesaaniraaste, voi ja yrtit.

Kirjan lopussa on vielä viinisuosituksia erilaisille sieniaterioille, joten nyt ei muuta kuin viimeisiä kuivattuja sieniä valmistamaan uutta satoa odotellessa. Onnekkaimmilla on nyt tietenkin kotona jo kevään uutta satoa eli korvasieniä,  joita naapurillani kasvaa etupihalla.

Tässä selkeä, näyttävä, mutta käytännöllisen kokoinen sieniherkkukirja niin itselle kuin sienihullulle ystävälle. Antava kesätuliainen mökille tai muuten vain.

Guten Appetit!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

ANNI SWAN -PALKINTO RAILI MIKKASELLE!

Kirjailija Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjalle on myönnetty Anni Swan -mitali.

Joka kolmas vuosi jaettava palkinto on tunnustus erittäin korkeatasoisesta Suomessa julkaistusta lasten- tai nuortenkirjasta.

Suomen lasten linnakirja oli vuoden 2011 paras lastenkirja Leena Lumi -blogissa. Kirjan kustantaja on Minerva.

Onnea♥

PETTÄVÄ HILJAISUUS

Karin Slaughterin uusimman eli Pettävän hiljaisuuden (Broken, Tammi 2012, suomennos Annukka Kolehmainen) luettuani, voin edelleen vakuuttaa hänen kirjoittavan partaveitsellä, kuten on sanottu jo Triptyykistä. Triptyykki (2009) oli ensimmäinen osa Atlanta –sarjasta, jossa tutustuimme rankan menneisyyden omaavaan Angie Polanskiin sekä samassa lastenkodissa varttuneeseen erikoisagentti Will Trentiin, jolla on ongelma... Menneisyys ei jätä pariskuntaa rauhaan, vaan suorastaan tunkee heitä yhteen ja Pelon huoneessa (2010), hyvin erikoinen pari onkin jo kihloissa. Georgia –sarjan ensimmäisessä romaanissa, Kivun jäljet (2011), pariskunta leikkii sängyssä valtapelileikkejään, jotka lopulta johtavat siihen, että Will tajuaa, että ’Angie Polanski, hänen jokaisen arpensa tuntija, hänen pimeytensä jakaja, on suurin virhe hänen elämässään…’ Samaisessa kirjassa heidän ylitehokas esimiehensä Amanda Wagner, 60+, kävelee murhapaikalle korot kipinöitä iskien sekä sähisten alaisistaan:

Vähä-älyinen, raivohullu dyslektikko ja hallitsemattomasti sikiävä paksu diabeetikko, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä mitään.

Ketä nämä pahasti haukutut ovat, selviää kirjasta Pettävä hiljaisuus, jossa Georgian osavaltion alueelta löytyy vedestä kuollut nuori nainen Allison Spooner, sisukas Allison, joka on jo pääsemässä ylös huonojen lähtökohtiensa mudasta, mutta uppoaakin siihen lopulta aivan konkreettisesti.

Kiitospäivä lähestyy ja Grant Countyn entinen kuolinsyyntutkija Sara Linton on pitkän poissaolon jälkeen palannut perheensä luokse jakaakseen juhlapyhät heidän kanssaan, vaikka kuolleen aviomiehen, Jeffreyn muisto kalvaakin. Hän ei vain aavista joutuvansa kohtaamaan pahimman vihamiehensä Lena Adamsin, joka tutkii uuttaa rikosta yhdessä Will Trentin kanssa. Lukija huokaa helpotuksesta kun Angie on jälleen jossakin poissa, mutta kaipaa kipakkaa Amandaa sekä nauttii Faithin soitoista Willille, sillä juuri synnyttämään lähtevänäkin Faith olisi mieluummin murhatutkinnan ytimessä kuin hormoniensa heiteltävänä.

Pettävän hiljaisuuden kliimaksit ovat Lenan luonteen pimeät huoneet, joita hän ei itsekään tunnu kykenevän hallitsemaan. Poliisina murhatutkimuksessa hän erehtyy oudoille poluille, joista kuultuaan naisista hillityin, Sara, toteaa Willille katkerana: ”Hän ei kykene hyviin tekoihin. Hän ei ole niin kuin me muut.”

Vaikka Slaughter yleensäkin keskittyy eniten juuri murhiin ja niiden tutkintaan sekä todellakin kirjoittaa veitsellä ja verellä, niin tästä huolimatta ja/tai tämän takia, hän on koukuttamisen mestari. Tästä todistaa jo kaksikymmentä miljoonaa myytyä kirjaa, joita on käännetty kolmelle kymmenelle kielelle. Slaughterin rikostutkijoista on tullut lukijoille jo niin tuttuja, että kukaan ei voi kuvitellakaan jäävänsä ilman kirjaa, jossa kerrotaan, miten Will lopultakin selviää vahvojen, sekopäisten naisten joukossa, kun on itse avioliitossa Angien kanssa, naisen, joka vieläkin leikkii hänen kanssaan kissaa ja hiirtä, löysää narua ja katoaa, mutta kun Will jossain kaukana katsoo silmiin erästä aivan erilaista, Angie haistaa veren ja nykäisee lujaa. Willin pitää muistaa, mitä tarkoittaa yhteisten kipujen muisto! Kaikesta huolimatta Will kantaa tästä tapauksesta asti mukanaan muistoa rajatonta rakastamisen kykyä huokuvasta naisesta, Sarasta.

Karin Slaughterin koukut ovat kiima, kuolema ja erikoiset luonnekuvaukset. Pettävässä hiljaisuudessa kiimaa on vähempi, mutta kuolemaa ja mielen pimeitä huoneita sitäkin enemmän. Nyt pitää katsoa tarkkaan, mihin astuu, sillä muta ja virta ovat kohtalokkaita ja kaiken keskellä häärii eräs, jolle isä oli opettanut yhden asian liian hyvin...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Norkku ja Rachelle

MINUN RAKASTETTUNI, MINKÄ NIMINEN LIENETKIN...

Minun rakastettuni, minkä niminen lienetkin
aina elämä vyöryy itsensä yli, tungeksii.
Tahtoisin olla yksi, yksinkertainen.
Mutta mitä sitä voi kerroksilleen?
Kaikille nimille, väreille, muistoille,
kun mikään ei haalistu.

Siis pelkkä kaivertamaton kivi, pyydän.
Kuorikaa nimet pois, hiokaa sileäksi,
en halua ketään enää.
En edes itseäni.

- Aila Meriluoto -
Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)

MELANKOLIAN HUONEET - ALAKULO, AHDISTUS JA APATIA SISÄLLÄMME

Nyt hyvää yötä. Selkäytimessä kuohuva kloraali unettaa niin, etten pysty kirjoittamaan pidempään mutta en myöskään lopettamaan – olen kuin ilolintu loistavanpunaisine silmineni ja pehmeine untuvatakkeineni – ilolintu syöksymässä ihanaan pensaaseen – ajattele jos se olisi totta – ah – mutta se on säädytöntä.

Näin kirjoitti vuonna 1928 Virginia Woolf kirjeessään Vita Sackville-Westille, jonka kanssa hänellä oli rakkaussuhde. Woolf nukkui bromin, veronaalin ja kloraalin avulla, mutta unettavan vaikutuksen sijasta kloraali saattoi suurina annoksina aiheuttaa euforiaa, jota kirjailija on saattanut jopa hakea löytääkseen tien hämmästyttävälle kirjoitustyylilleen, missä lineaarinen kerronta rikotaan assosiatiivisella ajatusketjulla unenomaiseksi kieleksi. Woolf onnistui tässä täydellisesti, sillä niin moni on hänen kielensä onnellinen vanki!

Luovuus lunastetaan melankolialla! Tämä on oma tiivistykseni yhdessä lauseessa, luettuani Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet – Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012, suomennos Ulla Lempinen). Olen vaeltanut lävitse jokaisen melankolian huoneen ja samalla viivähtänyt melankolian rikkaassa historiassa. Olen tavannut Rouva Bovaryn, Rainer Maria Rilken, Thomas Mannin, Sigmund Freudin, Søren Kierkegaardin, Sylvia Plathin, Charles Darwinin, Goethen Wertherin, Jean-Paul Sartren, Oscar Wilden, Marcel Proustin, Friedrich Nietzschen ja Kafkan, jonka päiväkirjassa lukee näinkin: ”Tuntuu siltä kuin olisin kiveä, olen kuin oma hautakiveni.” Olen tavannut vieläkin enemmän heitä, joista me kaikki olemme kuulleet, sillä kuinka ollakaan, vaikka kuinka tuntisi olevansa oma hautakivensä, melankolikot ovat olleet suunnattoman luovia ja kuuluisia henkilöitä ja heistä kaikki eivät suinkaan päätyneet itsemurhaan. Kirja tuokin hyvin ja monin esimerkein esille, mikä ero on masennuksella ja melankolialla ja miten eri aikakausina melankoliaan on suhtauduttu. Yhteenvetona voisi karkeasti todeta, että kautta aikain melankolia on ollut yläluokan etuoikeus, johon alemmilla luokilla ei katsottu olevan tarvittavaa herkkyyttä. Romantiikan melankolia myös herätti henkiin uudenlaisen taiteilijaidentiteetin, jonka innoittamana Kierkegaard toteaa: ”Meidän aikakaudellamme melankolikko edustaa ylevyyttä, jota jokainen halajaa.” Nietzsche puolestaan totesi, että ’kaikki saksalainen johti melankoliaan.’ Niin tai näin, Melankolian huoneet on elämysmatka lievästä alakulosta lentäviin yliherkkyyden tunnetiloihin ja jossain välissä antavat menetyksen, apatian, ruokaongelmien, ulkopuolisuuden ja unettomuuden majakat omia hätämerkkejään, mutta kaiken yllä, aivan kaiken yllä leijuu suuri herkkyys sekä salatuista huoneista kumpuava voimallinen luovuus.

Olisi niin onnellista nyt kertoa, että melankolia on aina ollut sukupuoleen katsomatta samoin arvotettua, mutta näinhän se ei tietenkään ole ollut, vaan naisen melankolia on vuosisadasta toiseen kokenut hieman eri kohtelua kuin miesten. Teoksessaan Naisellisuuden harhat Betty Friedan nimesi naisten melankolian ’ongelmaksi vailla nimeä’. Nykyisin myös naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Kuten arvata saattaa kaiken takana ovat ne odotukset, joiden mukaan naisen on kautta aikain odotettu käyttäytyvän. Eihän siitä ole kauaakaan aikaa, kun mustasukkainen aviomies sai vielä vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi! Näin rankaisi myös säveltäjä Madetoja runoilijavaimoaan Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.

Naisen viha ja kaikkinainen ahmiminen on myös aina ollut kauhisteltua. Sylvia Plathia vaivasi epämääräinen vihan tunne. Ympäristö piti häntä itsekeskeisenä. Hän itse kirjoitti: ”Hotkin miehiä kuin ilmaa.” Kaikki tunnetut naismelankolikot ovat ylittäneet naisille määritellyt naisen rajansa ja ovat saaneet osaksensa paheksuntaa. Heille jäi kuitenkin kaikille kultainen kortti kuolemaan itsemurhan kautta, mutta melankolia ei kuitenkaan ole sairaus, jonka viimeinen ovi olisi kuolema. Toiset sukupuoleen katsomatta ovat näin valinneet, mutta yhtä monet eivät.

On helppo nähdä melankolia tunneperäisenä herkkyystilana, hyperestesiana, yliherkkyytenä, joka saa henkilön näkemään kaiken lävitse. Lävitse näkeminen voi saada kaiken näyttämään absurdilta, toisten puheet kuolettavan tylsiltä ja elämän vain harmaana jonona tylsiä päiviä, joista ainoa pelastus on uni ja luominen.

Melankolian huoneet kirjassa vaellamme huoneesta huoneeseen vaikuttuen siitä, millä perinpohjaisella kiinnostavuudella lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Johannisson meitä kuljettaa. Hän juoksuttaa eteemme kuuluisuuden toisensa jälkeen ja myös heidän saavutuksiaan samalla kun melankolia tulee varmasti saamaan oman määreensä, jossa ylittyvät luonnontieteen ja humanismin rajat ennen kokemattomalla vahvuudella. Lukiessani kirjaa, nautin niin suuresti, että on helppo yhtyä Dagens Nyheterin lausumaan tästä kirjasta: ”Parasta lääkettä masennukseen.” Tämän jälkeen ymmärrän paremmin muita, mutta ennen kaikkea itseäni. Nyt vihdoinkin tajuan olevani suorastaan elitistinen, kun en jaksa lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin! Melankolikot ovat aina olleet neroja välttämään liian vilkasta sosiaalista elämää, jonka he ovat kokeneet rasittavana ja tylsänä.

Koska huoneiden nimet ovat niin kauniit, en voi olla kertomatta, että tässä kirjassa sinä käyt melankoliassa, joka on menetys, saavut acediaan, oppiaksesi välinpitämättömyydestä, minä odotan sinua sensibiliteetissä näyttääkseni herkkyyteni, mutta joudun paljastamaan myös taipumukseni ikävystymiseen, jolloin astumme huoneeseen, jonka kaunis nimi on ennui. Ennui tulee ranskan verbistä s`ennuyer, pitkästyä. Ennui on erityisesti nuorten, eliitin ja miesten tunne. Täällä tapaamme kuuluisat dandyt, jotka ’rakentavat ulkopuolisuutensa eliitin himotuimpien tunnusmerkkien pohjalle ja luovuttavat samalla niille statusta ja makua, ja siksi heitä jumaloidaan salongeissa.’ Tämä on huone, jossa luetaan Oscar Wilden Dorian Grayta. Muistaen unettomuutemme jatkamme matkaa Insomniaan, jossa kohtaamme kauhun. Sudenhetki vaivaa täällä niin meitä kuin Woolfia. Nyt törmäämme myös ’tainnutuksiin’ eli lääkkeisiin. Bromi vaihtuu opiaatteihin ja lopulta barbituraatteihin. Hauska nyanssi on saada kuulla, että kun saksalaiset keksivät barbituraatit, koko lääkeryhmä nimettiin erään kemistin tyttöystävän, Barbaran, mukaan. Ovi uuteen on raollaan kuin kutsuen meitä fuugaan, pakenemiseen, jossa koemme ’sairaalloista vieraiden maiden tarkastelun kaipuuta’. Nykypäivä nimeää sairautemme dissosiatiiviseksi pakkovaellukseksi. Se on normaaliuden rajat ylittävää päämärätöntä matkustelua tai äkillistä kotoapakenemiskohtausta. Tässä sairaudessa on se lykky mukana, että muut eivät tätä helposti huomaa, vaan toiminta näyttää normaalilta. Äärimmillään tämä käsite on esitetty Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa, jossa päähenkilö jahtaa kauneutta itse elämän korvikkeeksi.

Innoissamme suunnitelmistamme ryhtyä päämäärättömiksi vaeltajiksi, jätämme avaamatta oven neurositeettiin, jossa olisimme kohdanneet ahdistuksen. Se ei nyt kuulu matkaohjelmaamme. Sen sijaan olemme väistämättä astumassa fatigueen ja olemaan kasvokkain väsymyksen kanssa. Tinkimätön kauneuden ja vaihtelun jahtaaminen on uuvuttanut meidät ja matkaseuramme, Gustav von Aschenbachin, Kuolema Venetsiassa, päähenkilön. Itse asiassa juuri Gustav avaa oven anomiaan, jossa eksyneisyyden tunne valtaa meidät. Tunnemme olevamme väsyneitä olemaan oma itsemme, fatigue d`être soi, jolloin olemme tyypillisiä markkinatalousyhteiskunnan uhreja, alati tyytymättömiä uuden menestyksen, näkymisen ja kuluttamisen käynnissä pitäjiä.

Kaikki huoneet käytyäni tunnen yllättäen virkistyneeni. Kirjan kansi ei kovin hyvin kuvaa teoksen taiteellista yläviivastoa, ei sen melkein neljää sataa viitettä kuin ei myöskään niitä teoksia, joita kirjassa on lainattu Mannin Taikavuoresta Sartren Inhoon. Melankolian huoneet on haaste mielenterveyshoidolle, joka niin mielellään diagnosoi ihmisiä, lääkitsee heitä, sen sijaan, että sallisi melankolikon vapaasti vaeltaa omissa huoneissaan löytämässä niitä aarteita, joita hänen luova mielensä suorastaan ylitulvii. Suosittelen tätä herättävää kirjaa kaikille heille, jotka nyt luulevat olevansa kyllästyneitä elämään ja itseensä. Ja etenkin kaikille heille, jotka unissaan vaeltavat sumuisilla nummilla etsien nummikanervien tuoksussa jotain kaipaamaansa.

…ja hiljaisina rauhallisina tunteina ennen aamunnousua, silloin minä menin hänen luokseen ja syöksyin kuin liekki hänen raajojensa läpi, pakotin…


…pakotin hänet kaipaamaan. Sen minä ainakin osaan, pakottaa hänet kaipaamaan. Mutta minä en osaa selittää hänelle, mitä hän kaipaa, sillä sitä en tiedä itsekään.

*****

Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.

VALKOISTEN KUKKIEN VIIKONLOPPUA!

Tämä ei ole nyt mikä tahansa tulppaani vaan ensimmäinen, jonka olen saanut 27 vuoden aikana tällä isolla tontilla kasvatettua, sillä pienet, suloiset myyrät ovat päättäneet, että kahta en saa: lumikelloja ja tulppaaneja. Edes minulle ylikorea keisarinpikarililja ei ole tässä auttanut. Luettuani Else & Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumon, sain vinkin, miten voin estää myyrien tihutyöt. Temppu ei kylläkään sovi kovin laaja-alaiseen viljelyyn, sillä maahan on ensin upotettava muovisia, reiällisiä istutusruukkuja, joita ennen heitettiin roskiin, vaan ei enää. Sitten niihin ruukkuihin multaa ja niihin istutetaan tulppaanit. Sitten multaa ja hela hoidon päälle pienisilmäistä jänisverkkoa. Olin aivan varma, että kukat eivät mahdu niin ahtaista raoista tulemaan, mutta kyllä vain siihen pystyivät. Onneksi olin valinnut kokeeseen pienen tulppaanin, White Touch, joka onkin hurmaavan kaunis. Vakuutan, että minun sisuni rajat ovat nyt tässä! Tänään tosin olen tehnyt epätoivoisia tekoja, joista aina muita varoitan eli olen siirtänyt akileijoja. Ne eivät siirroista yhtään pidä ja nyt saankin sitten seuraavat viikot seurata, miten mahtava omasta lehdosta näköalapaikkaan siirretty akileija selviää. Akileijoista eli keijukukista enemmän täällä

Koska en ole kovin innokas leipuri, onneksi muut leipovat. Tässä Hannen hurmaava raparperitorttu, jonka ohjeen löydät täältä

Ihanaista valkoisten kukkien viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi 

TASSULAN ILOINEN KEITTOKIRJA

Tiesitkö, että sipulin kuorimisen aiheuttamaa kyynelehtimistä voi helpottaa muutamalla vinkillä, joita ovat vaikkapa pitää sipulia kylmässä vedessä ennen kuorimista, käyttää uimalaseja, leikata sipuli tietyllä tavalla ja pitää tilkka vettä suussa samalla kun leikkaa sipulia. Näitä ohjeita löydät Mauri Kunnaksen Tassulan iloisesta keittokirjasta (Otava 2012), jossa herra Hakkarainen ystävineen valmistaa aamiaisia, välipaloja ja retkieväitä.

Kirja alkaa hauskasti Merkkien selityksillä, jossa kokkihatut kuvaavat ruoan valmistamisen vaikeusastetta. Yksi hattu on tosi helppo, kaksi melko helppo, kolme vähän mutkikkaampi ja neljä hattua on vaikea ja vaatii jo mestarikokin. Viimeisessä hatussa on selitys, että mestarikokkiohjeita ei tästä kirjasta löydy. Mukana on myös mittataulukko ja ohjeet ovat neljälle hengelle ellei toisin ole mainittu.

Tassulan iloisessa keittokirjassa on vauhdikas kuvitus ja ohjeet ovat hyvin selkeät sekä niiden nimet hauskat.  Valmistamme Kaviolan seriffin tortillatäytettä, Merirosvojen maakrapukeittoa, Bella bulla makaruunia eli pastakastikkeita herra Hakkaraisen tapaan, Signorinan sitruunapastaa, Kuutamoillan hiukopalaa ja Herra Gekkosen helppoa punajuurisosekeittoa. Leivomme Pullan poikineen sekä myös Mukavien muistojen mestarimuffineita. Köyhät ritarit ovat mukana ja tietysti Pappilan hätävara. Hirveän herkulliselta vaikutti Ålandin Åken uuniåmenat ja Pesukarhun pumpulikakku maistuu varmaan kaikille. Me aloitamme kuitekin sillä mikä tiellä pitää eli puurolla. Vuorossa on Haamuäidin suklaa-aamupuuro:

5 dl maitoa
3/4dl mannasuurimoita
1,5 rkl tummaa kaakaojauhetta
ripaus merisuolaa
1-2 rkl sokeria
(1,5 tl vaniljasokeria)

1. Kuumenna maito kattilassa kiehuvaksi.
2. Vatkaa kaakao ja mannasurimot maidon sekaan ja keitä.
3. Mausta suolalla, sokerilla (ja vaniljasokerilla), tarjoa kylmän maidon kanssa.

Halutessasi oikein hienoa, jälkiruuaksikin sopivaa suklaapuuroa, voit lisätä keittovaiheessa puuron sekaan hieman suklaalastuja ja vaikkapa pikku lorauksen kermaa.

Koska haamuperheet kummittelevat öisin ja nukkuvat päivisin, he syövät aamupuuronsa illalla!

Puurot ovat tärkeässä osassa Tassulan iloisessa keittokirjassa, sillä valmistamme myös Martan omenaista marjapuuroa, Mansikkamannapuuroa sekä Ohrauunipuuroa, jota Suomessa on syöty terveydeksi sukupolvesta toiseen. Ja mikäpä puuron kanssa paremmin sopisikaan kuin Marjastajan soppa ja ellei puuro maistu voi syödä vaikka Kapteenin kesäkiisseliä, jossa käytetään raparperinpaloja sekä omenamehua. Nythän raparperit ovat juuri parhaimmillaan!

Nuorta kokkia saattaa kuitenkin kiinnostaa Ohjaustehostinomeletti, joka siis tarkoittaa munakasta:

(yhdelle nälkäiselle kartanlukijalle)
3 munaa
3 rkl vettä, maitoa tai kermaa
pieni ripaus valkopippuria
1,5 tl suolaa
paistamiseen 1 rkl rasvaa

1. Riko kananmunat kulhoon. Lisää neste ja mausteet ja sekoita vispilällä tasaiseksi.
2. Kuumenna paistinpannulla tilkka rasvaa. Kaada munaseos pannulle ja sekoita muutamia kertoja lastalla tai puuhaarukalla niin, että teet munakasmassaan kahdeksikon muotoista kuviota.
3. Kun munakas on alkanut kiinteytä, laita paistinpannuun kansi päälle ja kytke levy pois päältä. Munakas hautuu hetkessä kypsäksi jälkilämmöllä. Valmiin munakkaan pinta on vielä mehevän kostea.

Hakkarainen ystävineen valmistaa myös Voimajuomia, kuten Hedelmäherkkua, Ruista ranteeseen, Pirtelöä, Mansikkapiimää, Marakattimaitoa, Tropiikin aurinkoa ja Mustikkamaitoa, jota viime mainittua meistä lienee jokainen nauttinut mustikka-aikaan heinätöiden jälkeen tai meren rannan kallioilla tai...

Tässä pientä kokkia keittiöön houkutteleva kirja! Ja kannattaa päästää myös pojat ruuan valmistuksen ääreen, vaikka he eivät aina jälkiään niin muistaisikaan siivota. Minä tein paljon poikani kanssa yhdessä ja nyt hän on minua paljon etevämpi kokki! Tyttärelle olen puolestani valmistanut kirjan kaikista omista resepteistäni ja kun hän avaa Herkkuja äidin keittiöstä, hän muistaa meidän ikimuistoiset tuntimme ison pöydän ääressä keskustellen, kynttilöiden liekkien tanssin, sen että olimme ihan läsnä ja vain toisillemme. Kerran viikossa aika katosi ja muu maailma jäi jonnekin...  Hyvä ruoka kokoaa perheen, antaa lapselle ja nuorelle tunteen aidosta kuuntelemisesta, kantaa rakkaita muistoja sekä kokemustunnetta siitä mitkä asiat ovat tärkeitä: perhe, rakkaus ja hyvä ruoka!

*****

Muut lukemani ruokakirjat löydät täältä

Pilvikirsikka - kevään ja syksyn puukaunotar

Pilvikirsikka, 'Prunus pensylvanica', on yksi ehdottomista puusuosikeistani. Näin ko. puun ensimmäistä kertaa eräänä syksynä tullessani ulos saksan kertauskurssilta Jyväskylässä. Ihmettelin miehelleni, että missä puussa voi olla noin upea ruskaväri. Seuraavana vuonna kävelin harjukaupungin kävelykatua valkoisten kukkien vaahdossa ja kun palasin kotiin soitin kaupungin puutarhurille ja kysyin, että mitä ihmeen kaunista puuta kaupunki on istuttanut sinne sun tänne. No, sehän on tämä pilvikirsikka, kevään varhainen kaunotar, katseenvangitsija, joka vaatii huomionsa myös syksyllä, sillä pilvikirsikan ruskaväri on uskomaton:

Se, miten aikainen tämä puu on kukkimaan eli kukkii nyt samaan aikaan muutaman lehtomme rajalla olevan tuomen kanssa, näkyy alla olevasta kuvasta, jossa mukana kallion reunalla vielä valkovuokkoja sekä takana olevassa penkissä narsisseja:

Vasemmalla näkyvät omenapuut (keltakanelilajike), jotka ovat vasta aloittamassa kukintaansa. Tämä keskipihan pilvikirsikka on istutettu keväällä 2008. Samaan aikaan istutimme pilvikirsikan etupihalle. Tässä etupihan puu nyt:

Tässä näkyy kärsimätön luonteeni, sillä tämä puu ei ole vielä aivan auki, mutta en voinut pidättyä, koska takana ovat tulossa jo lemmikit sekä jos aiot istuttaa tämän kaunottaren, tee se nyt. Tämän etupihan puun aion kuvata teille tähän postaukseen vielä ruskaväreissä ja ehkä täydessä kukassa. Ruskaväreissä siksi, että kun kävelin normaalia lenkkireittiäni näin tämän:

Pilvikirsikan voi siis kasvattaa myös tällaisena pehkona ja meille on tulossa alapihallemme nyt vastaava eli annamme yhden neljästä pilvikirsikastamme kasvaa pehkona. Olen kuullut, että nämä joko tekevät sivuversoja tai eivät. Ystäväni osti mökille pilvikirsikan, jonka toivoi versovan pehkona: Siitä tuli kaunis puu. Toisen hän osti kaupungissa olevan etupihansa sisääntulonaa ja toivoi siitä kaunista pikkupuuta: Siitä on tullut näyttävä pehko;-) Kauppapuutarhan kasvimääritelmässä tästä puuusta sanotaan, että pilvikirsikan kasvupaikkavaatimukset ovat tuore, ravinteikas puutarhamaa. Kasvikuvaus on: " Hillittykasvuinen pienehkö puu. Runko vaaleanruskea, kiiltävä, tuohimainen. Valkoiset kukinnot pitkin oksia. Kukkii runsaasti kesäkuussa. Pienet punaiset marjat. Lehdet pitkät ja kapeat, syysväri kaunis vaaleankeltainen. Kestävä tuholaisia vastaan." Meillä tämä on mennyt hiukan toisin. Puut kasvavat nopeammin kuin luulimmekaan, mutta onneksi on tilaa. Kukinta on todellakin tiheä, mikä siis totta, mutta kukkivat meillä jo toukokuun lopulla, vaikka olemme tällä saarellamme vyöhykettä III. Pilvikirsikan kestävyysvyöhykkeiksi on ilmoitettu I-VI. Ruskaväri sen sijaan on paljon luvattua parempi kuin vaaleankeltainen, sillä olemme löytäneet kaikkia sävyjä oranssista punaiseen. Ja tämän pikkupuun ruska on hidas nautinto: Kestää kauan! Tässä keskipihan puumme kuvattuna viime syksynä parvekkeeltamme:

Tässä alla sama puu vuotta vanhempana viime viikonloppuna samasta paikasta kuvattuna:

Pakko kertoa, että kuva oli niin nurin ja kun kääntelin sitä sain sen toiselle puolelle kalliotamme eli siis tuo harmaa kallio on oikeasti vasemmalla puolella;-) En ehdi enää tämän kanssa pelata, sillä puutarha odottaa jo minua.

Tässä sama puu kuvattuna tunti sitten ja nyt on kalliokin siellä, missä pitää...Onneksi sain taas tänään R.:n nauramaan. Hän päivittelee nyt, että osasin ollenkaan kääntää kuvaa, mutta tuo kalliojuttu...;-)

Alla minä Merin kuvaamana sinä toukokuisena pilvikirsikkapäivänä, jolloin soitin harjukaupungin hortonomille. Koko kävelukatu oli täynnä valkoisten kukkien vaahtopilveä:

Ja alla vielä keskipihan pilvikirsikkamme ilmeisesti ensimmäisenä syksynään ennen täyttä ruskaa:

Tämän kuvan tilalle tai lisäksi, saatte syksyllä samasta kulmasta otetun, jossa mukana kartiovalkokuusen takana oleva pilvikirsikka:

Oikealla näkyvät mongolian vaahteran oksat. Niitä meillä on kolme etupihalla. Yksi saa oranssin, toinen punaisen ja kolmas keltaisen ruskavärin. Oikealla näkyy myös nuori kuutamohortensia ja vasemmalla vanhat syyshortensiamme

Liitän tämän nyt Leena Lumi's Flower Power -postaukseen, jossa voit lukea lisää kasveista, joita meidän puutarhassamme kasvaa.

*****

Tässä keskipihan pilvikirsikkamme viidentenä vuotenaan. Viime loppusuvesta olimme pakotetut leikkaamaan tästä puusta valtavat alaoksat, jotka suorastaan estivät kulun hedelmäpuutarhaamme. Onneksi tiesimme, että jos pilvikirsikkaa leikkaa, siihen pätee sama kuin kirsikka- ja luumupuihin eli leikataan syyskesästä tai syksyllä ei ikinä keväällä kuten omenapuita. Nyt toivomme, että emme enää joudu leikkaamaan ja pihavalokin mahtuu nyt olemaan tuossa toisin kuin oli viime suvena, jolloin iso oksa painoi valaisinta. Ihana, ihana puu, mutta ei mikään hillittykasvuinen. Nyt siis menossa suvi 2013.

 Tässä sama puu parvekkeen pohjoispäädyn kera. Sungrade-grillikatos on juuri asennettu ruokakatokseksi, sillä valokate ei ollut meidän juttu. Grilli on talon mittaisen parvekkeen toisessa päädyssä ja siellä grillataan kaikilla keleillä jättimäisen auringonvarjon suojissa tai ilman.

Ja sama puu, mutta nyt kallioltamme kuvattuna.

Tässä syyslokakuulla sateella. Villiviini kiertää jo ruokakatosta ja pilvikirsikka on katoksen tukipylvään takana.

pilvikirsikkaterveisin
Leena Lumi

PS. Ja näistä lähikuvista näette, miksi pilvikirsikka on kaukaa katsottuna niin taiteellinen kukkiessaan

Kukat ovat täydellisen tiheässä ja lehdet ovat vasta tulollaan. Meillä eivät edes kirsikka- ja luumupuut kykene vastaavaan kukkatiheyteen omenapuista nyt puhumattakaan.

Nyt on kesäkuu 2014 ja surukseni kerron, että näissä kuvissa eniten esitelty pilvikirsikka eli tuo ensimmäinen, upein ja keskipihalta ruokaterassillemme kurkotteleva, menehtyi lumettomaan talveen! Oli kauheaa kaataa se ja sitten mietimme, että mitä tilalle. Emme osanneet ajatella siihen mitään muuta kuin pilvikirsikkaa eli aloitamme alusta:

Pienokainen on tuo pieni törö kartiovalkokuusen ja valaisimen takana. Kuvaan pikkupuuta lisää syksyn ruskassa eli aivan kuin ympyrä sulkeutuisi tai joku kiertäisi kehää, sillä tämä eniten seurattu pilvikirsikka on kuvattu teille tähän juttuun ensimmäisenä syksynään ja otan tänä syksynä samasta suuunnasta ruskakuvan. Se kuva on kymmenes ylhäältä laskettuna eli olin niin innoissani että kuvasin jo ennen kunnon ruskaa;)

Heinäkuun 17. pvä 2015 ja kuvakulma sama kuin jutun kuvassa 10. Sen jälkeen on paljon vettä virrannut ja etenkin kasveja. Meillä on tähän kevääseen asti ollut koko ajan neljä pilvikirisikkaa ja kaikkein komein on ollut tuo lampun vieressä ollut, joka jo oli about 7 vuotta. Jos minulta olisi kysytty, mistä pilvikirsikasta vähiten luopuisin, niin ikinä en juuri tuosta! Luulimme että edellistalven lumettomuus vei sen ja ostimme tilalle uuden. Tänä keväänä se kuivui ihan silmissä, vaikka maa oli kosteaa ja kaikki piti olla hyvin. Olin aika epätoivoinen, mutta sitten sain kuulla luottopuutarhuriltani, että joskus kirsikkasukuiset puut tai jopa omenapuut voivat alkaa erittää omasta juuristostaan jotain bakteeria tms. joka lopulta tappaa puun. Siihen samaan paikkaan ei saa sitten istuttaa samansukuista puuta, jos mielii sen isoksi saada. Tuolta jostain varjoliljojen välistä pilkottaa nyt päärynäpuu Pepi, joka lupaa aikaisia ja mehukkaita hedelmiä, mutta vasta muutaman vuoden päästä. Jos siihen tulee luvattu ruskaväri kuvaan sitä ja tieytysti alan muutenkin seurata. Meillä eivät pilvikirsikoiden tarinat tähän välttämättä lopu, sillä etupihalla on yksi, naapurin rajalla toinen ja kolmas on alapihalla kaarisillan kohdalla. Tämä keskipihan vain oli kaunein...ja sen kukat näkyivät jo minulle makkariin. Niin monta juttua ja tämäkin kertovat, miten paljon pidin tuosta puusta juuri tuossa...

Heinäkuun 6. pvä ja kuvakulma edellisen pilvikirsikan vierestä eli katso oikea reuna. Kuvattu siis pergolan sisältä alapuutarhaan päin. PäärynpuuKAAN ei selvinnyt tuossa lampun vieressä, joten kohta emme tajua mitään, mutta nyt siinä on rautatieomenapuu. Tosin tammikuu oli poikkeuksellinen: Meillä oli 3 viikkoa -30 astetta ja aivan lumetonta. Viimeksi koimme saman täällä tammikuun alussa 1987. Emme saa koskaan tietää, että talviko vei nuoren päärynäpuun, mutta halusimme nyt sitten kokeilla jotain sellaista, mitä emme olleet ikinä edes aikoneet. Meillä on suuri tontti ja paljon suuria metsälehmuksia ja muutenkin suuria puita, mutta ajatukseni on muuttunut niin, että haluan enemmän kerroksellisuutta eikä se tarkoita vain isoja ja pieniä pensaita vaan myös pieniä puita. Etupihallakin on kaksi helmiorapihlajaa...

Lisää pilvikirsikasta...