Linnunrata kohisee selkärangassani, ulottuu käsiini,
liituihini.
Värit ovat avaimia kaikkiin lukkoihin. Sain ne isältä, sillä
isä ja minä olemme samaa heimoa. Me molemmat tiedämme, että tarvitaan vain
muutama veto – ja ihminen on ihmeellisen vapaa.
Paperi on kuin nimetön lumi, jonka sekaan jätän haparoivat
tanssiaskeleeni.
Mila Teräksen Jäljet (Karisto 2017) on takuulla yksi vuoden kauneimpia teoksia, sillä tekisi mieli jättää nyt omat sanat kaikki vaiti ja
antaa ääni vain Milalle. Teräs ’piirtää’ kuvaa
yhdestä rakastetuimmasta kuvataiteilijastamme Helene Schjerfbeckistä, joka on
myös minulle enemmän. Niin enemmän, että luin Milan kirjan oheen myös Riitta
Konttisen Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä, sillä oli saatava tietää lisää. Lopulta
kuitenkin heittäydyin Teräksen viemäksi, sillä halusin antaa tilaa tunteelle,
askelille lumessa, ja vähemmille ihmisille, Milan kirjalle. Halusin päästä Helenen iholle,
halusin löytää rohkean, vaativankin Helenen, en sitä yliherkkänä invalidina
pidettyä taiteilijaa, josta olemme saaneet lukea niin paljon. Tosin Konttinen
on kiitettävästi tuonut kirjoissaan esiin Helenen tarmon ja vaativuuden, josta
hänen taideoppilaansakin ovat kertoneet, mutta yleiskuva...Ei ole arkuutta, jos
haluaa eristäytyä päivittäisistä ihmisten tapaamisista ja
kahvihetkirupatteluista. Taiteilijan on saatava kuulla omaa mieltään.
Taideajatukset eivät hengitä tiskausten ja päivittäin samoina toistuvien
huushollirutiinien tahdissa! Onneksi Mila näyttää tämänkin Helenen kirjassaan
etenkin tyttären ja hänen äitinsä pitkinä Hyvinkää –vuosina. Tässä eräs kohtaus
joka lienee toistunut useinkin:
”Minä haluan kuolla ilman vakituista palvelijaa”, äiti
päättää juhlallisesti.
”Naisen maalaustelineelle ei ole paikkaa missään”, sähähdän.
”Elämä on yhtä siivoamista ja tiskaamista. Maalarinajatuksia ei voi pitää
päässään hetkeäkään, vaan aina revitään kappaleiksi.”
Äiti kääntää minulle selkänsä.
”Värisyttää ajatellakin tulevaa talvea”, kähisen hänen
selälleen. ”Jos koko talvi menee ilman maalaamista.”
”Miten paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään!”,
äiti voihkaisee. Näen, kuinka väri valahtaa hänen kasvoiltaan ja miten hänen
huulensa alkavat sinertää. ”Enkä silti ole sinulle mitään.”
Meidänkö herkkä, nilkuttava Helenemme tässä? Nainen joka oli
elänyt Pariisin, Bretagnen ja St. Ivesin? Nainen, joka oli väärin perustein
tullut englantilaisen kihlattunsa jättämäksi ja selvinnyt siitäkin? Nainen,
joka oli kuin kotonaan taiteilijapiireissä, jossa oli ymmärrystä antaa tilaa
hiljaisuudelle kuulla omat ajatuksensa, mutta joissa myös jaettiin aihetta
sivuavia innoittavia ajatuksia. Nyt Helene oli yli viisikymmentävuotias ja kuin
jumissa Hyvinkäällä kuten myöhemmin Tammisaaressa, mutta kyllä hän äitiään ymmärsi
ja rakasti. Äidillä ei vain ollut riittävästi juttuseuraa ja pitkän aikaa
heillä oli taloudellisesti hyvin niukkaa. Helene kaipasi yhtä vahvaa viivaa
elämästään, kuin hän vaati kädeltään maalauksiinsa. Sen viivan piti tulla
helposti, mutta sen piti olla kaikki, kaikki. Viivan piti hengittää maalauksen
sielua ja Helene halusi hengittää elämää. Vielä kerran hän halusi kokea
millaista olisi rakastaa ja silloin hän otti irto-ottoja äidistään, kun tämä
vielä selvisi yksin ja lähti Hyvinkäältä viettämään kesiä Tammisaareen
kohdatakseen uudelleen miehen, joka oli yllättäen tullut heille visiitille.
Herra Reuter oli 36 -vuotias ja komea, Helene oli 56 –vuotias ja odottava, mutta ikä ei
merkitse kun rakastaa. Ehkä kaikki on jopa mehevämpää nyt, kun sydän on pehmeä
kuin luumu ja puraistessa mehua valuu...
On ihmeellistä rakastaa niin kuin vain syksyllä rakastetaan,
kesän hehkuessa täyttyneenä, lumen tuoksuessa vielä jossakin etäällä.
Mila Teräksen Jäljet kertoo selvin otsikoin, missä ajassa ja
paikassa kulloinkin kohtaamme taiteilijamme, joten on todella helppoa päästä
Helenen ihon alle. Kirja on minä –muodossa, joka on mielestäni tässä juuri
oikea valinta eli olemme Helenessä. Koemme nuoruuden, lonkan vaurioitumisen,
perheen ilmapiirin, luomisen himon, elämän janon, arjen harmit sekä
syysrakkauden kuin vahvemmin. Helenen tyyliin vahvemmin olemme mukana värissä,
jonka taiteilijamme paletistaan valitsee ja ne värit tuntuvat! Vasta elämä niitä riisuu, mutta vielä kerran
pitää palaa. Teräksen kirja on pakahduttava juuri hyvällä tavalla. Se on kuulas
kuin yökylmän puraisema punakaneliomena. Se on valojen ja varjojen leikkiä,
jossa näemme Helenen eri aikoina, mutta heti tunnistaen.
Erityisen lahjakas veto Milalta on aloittaa kirja vuodesta
1945 Saltsjöbadenissa ja päättää se samaan paikkaan ja aikaan. Ratkaisu ei ole
uniikki, mutta tässä kirjassa siitä tulee enemmän...Helene asuu sotaa paossa
Saltsjöbadenissa Grand Hotellissa. Siellä hän muistelee menneitä ja seurustelee
maalariystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Aika on vuosi ennen Helenen
kuolemaa, jolloin Helene on fyysisesti jo varsin voimaton, mutta taiteilijana
kesken, sillä eräs tärkeä työ odottaa. Teräs kuin aavistaa, että moni Helenen
omakuvat nähnyt alkaa odottaa, mutta sitä ennen kokonainen eletty
taiteilijaelämä kaikkineen. Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa:
Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa.
Kaiken tuli kasvaa sillaksi ja kirjoitetunkin tuli tuoksua kuin vastasatanut
lumi. Ja silloin alkaa Helenen viimeinen viiva...
Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Vielä minua
piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä
näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.
En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivotan sen
tervetulleeksi.
Jäljellä on vain kallon ääriviiva, lujempi ja raaempi kuin
koskaan – ja hellempi.
Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella
taivaalla tietäen matkansa suunnan.
Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat,
riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon
joka sykkii:
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Mai/Kirjasähkökäyrä ja Arja/Kulttuuri kukoistaa Kaisa V/Kirja hyllyssä Elämän krestomatia Kaisa Reetta T ja Kirjapolkuni