Mila Teräs: Jäljet

Linnunrata kohisee selkärangassani, ulottuu käsiini, liituihini.

Värit ovat avaimia kaikkiin lukkoihin. Sain ne isältä, sillä isä ja minä olemme samaa heimoa. Me molemmat tiedämme, että tarvitaan vain muutama veto – ja ihminen on ihmeellisen vapaa.

Paperi on kuin nimetön lumi, jonka sekaan jätän haparoivat tanssiaskeleeni.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto 2017) on takuulla yksi vuoden kauneimpia teoksia, sillä tekisi mieli jättää nyt omat sanat kaikki vaiti ja antaa ääni vain Milalle. Teräs ’piirtää’ kuvaa yhdestä rakastetuimmasta kuvataiteilijastamme Helene Schjerfbeckistä, joka on myös minulle enemmän. Niin enemmän, että luin Milan kirjan oheen myös Riitta Konttisen Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä, sillä oli saatava tietää lisää. Lopulta kuitenkin heittäydyin Teräksen viemäksi, sillä halusin antaa tilaa tunteelle, askelille lumessa, ja vähemmille ihmisille, Milan kirjalle. Halusin päästä Helenen iholle, halusin löytää rohkean, vaativankin Helenen, en sitä yliherkkänä invalidina pidettyä taiteilijaa, josta olemme saaneet lukea niin paljon. Tosin Konttinen on kiitettävästi tuonut kirjoissaan esiin Helenen tarmon ja vaativuuden, josta hänen taideoppilaansakin ovat kertoneet, mutta yleiskuva...Ei ole arkuutta, jos haluaa eristäytyä päivittäisistä ihmisten tapaamisista ja kahvihetkirupatteluista. Taiteilijan on saatava kuulla omaa mieltään. Taideajatukset eivät hengitä tiskausten ja päivittäin samoina toistuvien huushollirutiinien tahdissa! Onneksi Mila näyttää tämänkin Helenen kirjassaan etenkin tyttären ja hänen äitinsä pitkinä Hyvinkää –vuosina. Tässä eräs kohtaus joka lienee toistunut useinkin:

”Minä haluan kuolla ilman vakituista palvelijaa”, äiti päättää juhlallisesti.

”Naisen maalaustelineelle ei ole paikkaa missään”, sähähdän. ”Elämä on yhtä siivoamista ja tiskaamista. Maalarinajatuksia ei voi pitää päässään hetkeäkään, vaan aina revitään kappaleiksi.”

Äiti kääntää minulle selkänsä.

”Värisyttää ajatellakin tulevaa talvea”, kähisen hänen selälleen. ”Jos koko talvi menee ilman maalaamista.”

”Miten paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään!”, äiti voihkaisee. Näen, kuinka väri valahtaa hänen kasvoiltaan ja miten hänen huulensa alkavat sinertää. ”Enkä silti ole sinulle mitään.”

Meidänkö herkkä, nilkuttava Helenemme tässä? Nainen joka oli elänyt Pariisin, Bretagnen ja St. Ivesin? Nainen, joka oli väärin perustein tullut englantilaisen kihlattunsa jättämäksi ja selvinnyt siitäkin? Nainen, joka oli kuin kotonaan taiteilijapiireissä, jossa oli ymmärrystä antaa tilaa hiljaisuudelle kuulla omat ajatuksensa, mutta joissa myös jaettiin aihetta sivuavia innoittavia ajatuksia. Nyt Helene oli yli viisikymmentävuotias ja kuin jumissa Hyvinkäällä kuten myöhemmin Tammisaaressa, mutta kyllä hän äitiään ymmärsi ja rakasti. Äidillä ei vain ollut riittävästi juttuseuraa ja pitkän aikaa heillä oli taloudellisesti hyvin niukkaa. Helene kaipasi yhtä vahvaa viivaa elämästään, kuin hän vaati kädeltään maalauksiinsa. Sen viivan piti tulla helposti, mutta sen piti olla kaikki, kaikki. Viivan piti hengittää maalauksen sielua ja Helene halusi hengittää elämää. Vielä kerran hän halusi kokea millaista olisi rakastaa ja silloin hän otti irto-ottoja äidistään, kun tämä vielä selvisi yksin ja lähti Hyvinkäältä viettämään kesiä Tammisaareen kohdatakseen uudelleen miehen, joka oli yllättäen tullut heille visiitille. Herra Reuter oli 36 -vuotias ja komea, Helene oli 56 –vuotias ja odottava, mutta ikä ei merkitse kun rakastaa. Ehkä kaikki on jopa mehevämpää nyt, kun sydän on pehmeä kuin luumu ja puraistessa mehua valuu...

On ihmeellistä rakastaa niin kuin vain syksyllä rakastetaan, kesän hehkuessa täyttyneenä, lumen tuoksuessa vielä jossakin etäällä.

Mila Teräksen Jäljet kertoo selvin otsikoin, missä ajassa ja paikassa kulloinkin kohtaamme taiteilijamme, joten on todella helppoa päästä Helenen ihon alle. Kirja on minä –muodossa, joka on mielestäni tässä juuri oikea valinta eli olemme Helenessä. Koemme nuoruuden, lonkan vaurioitumisen, perheen ilmapiirin, luomisen himon, elämän janon, arjen harmit sekä syysrakkauden kuin vahvemmin. Helenen tyyliin vahvemmin olemme mukana värissä, jonka taiteilijamme paletistaan valitsee ja ne värit tuntuvat!  Vasta elämä niitä riisuu, mutta vielä kerran pitää palaa. Teräksen kirja on pakahduttava juuri hyvällä tavalla. Se on kuulas kuin yökylmän puraisema punakaneliomena. Se on valojen ja varjojen leikkiä, jossa näemme Helenen eri aikoina, mutta heti tunnistaen.

Erityisen lahjakas veto Milalta on aloittaa kirja vuodesta 1945 Saltsjöbadenissa ja päättää se samaan paikkaan ja aikaan. Ratkaisu ei ole uniikki, mutta tässä kirjassa siitä tulee enemmän...Helene asuu sotaa paossa Saltsjöbadenissa Grand Hotellissa. Siellä hän muistelee menneitä ja seurustelee maalariystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Aika on vuosi ennen Helenen kuolemaa, jolloin Helene on fyysisesti jo varsin voimaton, mutta taiteilijana kesken, sillä eräs tärkeä työ odottaa. Teräs kuin aavistaa, että moni Helenen omakuvat nähnyt alkaa odottaa, mutta sitä ennen kokonainen eletty taiteilijaelämä kaikkineen. Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa: Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa. Kaiken tuli kasvaa sillaksi ja kirjoitetunkin tuli tuoksua kuin vastasatanut lumi. Ja silloin alkaa Helenen viimeinen viiva...

Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.

En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivotan sen tervetulleeksi.

Jäljellä on vain kallon ääriviiva, lujempi ja raaempi kuin koskaan – ja hellempi.

Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan.

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kaisa V/Kirja hyllyssä Elämän krestomatia Kaisa Reetta T  ja Kirjapolkuni

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Oli marraskuun yö. Lilka havahtui unestaan Pawelin itkuun. Lapsi ei rauhoittunut rinnasta, ei liekuttamisesta eikä kantamisesta, itku yltyi, ikkunalasit alkoivat helistä, ja Brunon kristallimaljakko paukahti rikki.

Vaikka Lilka siivosi sirpaleet huolella, yksi jäi odottamaan lattialautojen rakoon, se oli kuin tähden sakara. Pawel säästyisi siltä mutta Lilka ei, hän saisi lasinsirun jalkaansa ja olisi tietämättään merkitty.

Sinä yönä joku nosteli kaupunkeja suuren kämmenensä sisään kaikkialla Saksan hallitsemilla alueilla. Berliini, Wien tai Königsberg olivat nyt vain matkamuistoina myytäviä lasisia lumipyrypalloja. Joku puristi niitä liian lujaa eikä halunnut nähdä kauneutta ja lumihiutaleiden hidasta leijumista, ainoastaan sirpaleita.

Katja Kaukosen teos Lumikadun kertoja (WSOY 2017) vie meidät toukokuussa 1937 puolalaiseen pikkukaupunkiin Gwiazdaan, jonka Lumikadulla eletään vielä sitä hyvää elämää, joka pitää ruoassa, votkaryypyissä, polttopuissa, kirsikoissa, laulussa, tanssissa ja vapaudessa kulkea kaduilla vuorokauden ajoista riippumatta. Saavumme Lumikadulle nimettömän kertojan mukana, mutta ei mene kauaakaan, kun vilkkaat lumikatulaiset nimeävät saapujan, tapahtumien kertojaksi määrätyn, Bajekiksi. Hänen, kuten meidänkin, piti pysyä ulkopuolisina tarkkailijoina, mutta miten vastustaa naurua, kyyneleitä, vastasyntyneen vauvan, Pawelin ihoa, miten vain kirjata, kun vieressä virtaavat elämät kohti tuhoaan mistään tietämättöminä. Kaikkihan on vielä hyvin, Olgan leipomosta leijuu tuoreiden leipien tuoksu, kottaraiset istuvat puissa, ikkunoista lankeaa valoa ja iltakaduilta kuuluu nauru ja laulu, rannekorut helähtävät.  Äiti Hopea pysyy nurkassaan, isä Yö katsoo kaukaa, kun lumikatulaiset elävät 1939 helteessä läähättävää suveaan. Bajek näkee tahtomattaan näkyjään tulevasta, alkaa leipoa kummipoikaansa Paweliin Lumikadun tuntua, sen makua, ääniä, tuoksuja, sen ihmisten muotoista elämää. Syyskesästä helle saa Marekin juomaan liikaa, Olgan äyskimään ja muut unettomiksi. Kuuma pakottaa niityille poimimaan kantarelleja, etsimään puiden viileyttä, kaipaamaan kirsikkakakkua, levähtämään ruiskaunokeilla, poimimaan päivänkakkaroita

”Kocha,  nie kocha....  Kocha! Rakastaa,  ei rakasta... Rakastaa!

Lilkan päässä on Brunon tekemä kukkaseppele ja

”Kuningatar Berenike, kaunis Radda”, hän sanoi.

Vanhukset ja sairaat vie helle. Lilkan työ on saattaa heitä matkaan, Felix kaivaa haudat. Kuiva maa antaa periksi vain tuskalla, suurten puiden juuret eivät halua irrottaa otettaan, kuten ei Paha, joka ryömii äänettömänä pitkin kuumia katukiviä kynsien likemmäs ja likemmäs.

Syyskuussa Saksa hyökkäsi Puolaan. Kristallien yö oli ollut vain julman näytöksen alkusoitto. Äiti Puola oli miehitetty, sen lapsista piti tuleman alempirotuista orjatyövoimaa. Juutalaiset, mustalaiset ja mielenvikaiset sekä raajarikot saivat kadota. Millä voimalla Lumikatu jatkoikaan elämäänsä, vaikka leivänpala oli jo unelmaa, tuberkuloosi levisi, pakkanen kohmetti, taivaalta tippui pommeja siinä missä kohmeisia kottaraisia, mutta lumikatulaiset olivat Puolan laavaa, jonka sisällä paloi ikiaikaisten sortojen ja ylikäymisten synnyttämä tuli.

Katja Kaukosen huikea Lumikadun kertoja on kuin Krakovasta ostamani verenpunainen meripihka, se kyyneleen muotoinen. Valoa vasten se loistaa punaista unikon hehkuaan kuin iloa, mutta jossain hetkessä se on kuin verikyynel. Rakastan sen tarinoita, rakastan tätä kirjaa, joka kantaa historiaa, rakkautta, hellettä ja pakkasta. Rakastan Bajekia, joka antaa Lumikadun viedä. Hurmaannuin kirjan rinnakkaisista todellisuuksista, tämä hetki tässä versus Bajekin ennenäyt. Hetki voitti, sillä oltiinhan Puolassa ja Lumikadulla. Mitä siitä jos kuolema tulee, onhan eletty kerta, onhan ryypätty ja rakastettu.

Lilka avaa nutturunsa, hänen märät hiuksensa putoavat kiharoina olkapäille. Voi kuningatar Berenike, saanko luvan? Minä haluan pyörittää sinua, Radda! Lilka ojentaa kätensä, maisema alkaa huojua. Mikä huikaiseva kirkkaus! Tuolla kulkevat Bruno ja Feliks, Cibor juoksee hevosten perässä...

Kaukosen tyyli on pettämätön. Kertaakaan ei notkahda kertojan ääni. Tarina kantaa kaikki kirjan vuodet, jokainen henkilö on kuin läheinen, mutta tarinan jatko ennalta-arvaamaton, sillä maaginen realismi ei paljasta käärmeitään ennen kuin...Kirjailija kertoo toisen maailmansodan jalkoihin jäävien ihmisten iloista ja suruista, toiveista ja peloista, kertoo niistä jotka eivät kestäneet, niistä jotka hyppäsivät tai vietiin. Kaiken aikaa kuitenkin kuulasta valoa. Ihmettä, jota ei selitellä puhki. Tähtipölyä.

Ja Marek antautuu tanssiin. Niin hän lähtee tästä maailmasta. Lilkan valtaistuin on kaatunut, ja lattia on lasinsiruja täynnä, ne kimaltelevat kuin pakkaslumi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata  Kirjaluotsi  Krista  Katja/Lumiomena  Kirjapolkuni  Kirjakaapin kummitus  Tuomas/Tesktiluola

Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Mökki-ihmiset ovat omaa luokkaansa. Heille mökki on kuin lämmin syli, joka on elämässä muuttumaton, kantaa usein jo lapsuussuvien muistoja, tuo mieleen isoisän saapumassa soutupaatilla katiskoilta rantaan, tuo mieleen oman äidin nuorena saunan jälkeen uimassa sekä ehkä itsensä suojaamassa omaa pienokaista hyttysiltä. Ja ah, ne aurinkomerituuliahvenet, joista verkot olivat raskaina keväisin, niitä sitten yksinkertaisin maustein foliopaperissa pallogrillissä kypsennettin ja auringossa nautittiin. On merenrantamökkejä, on järviseutujen mökkejä, kaikki yhtä rakkaita ja muistoja tulvillaan. Niihin unelmoidaan mennä joskus joulua viettämään, jos mökki on riittävän varusteltu ja niitähän villat nykyään useimmat ovat, enemmän kakkoskoteja kuin entisajan mökkejä. Tai sitten vanha mökki on saanut rinnalleen uuden rakennuksen ja näin on monen kasvavan perheen majoitustilat tuplattu ellei enemmänkin. Sydämellisesti  tervetuloa vierailemaan järvenrantamökeille kesämökkikuumetta nostamaan!

Tanja Hakalan ja Johanna Lehtisen uusin teos Järvien kesäkodit (Docendo 2017) vie meidät yhteentoista erilaiseen järvien rantojen kesäkotiin, joista yksi on Päijänteellä Järvisten kesäkotina toimiva entinen höyryhinaaja! Aikaisemmin  olemme saaneet lukea Tanjalta ja Johannalta Laiturilla – Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa, joka vei minut omiin lapsuuskesiini Luvian rannoille, sinne Kuivalahden mökille, jossa mökkeily usein aloitettiin jo pääsiäisenä. Nyt vierailemme makeiden vesien mökeissä järvien rannoilla ja tuon esille niitä asioita, joista itse innostuin, mutta kirja on tulvillaan ihania Johannan ottamia kuvia ja Tanjan tarinoita kuvien takaa: Kaikille löytyy vinkkejä, innoituksia ja myös herkkuja, joita tähän tekstiin nyt ei mahtunut, sillä sisustukset veivät! Vaikka itse asun nyt valkoisessa kivitalossa Päijänne ikkunoista pilkistäen, olen kokenut sekä meri- että järvimökit kuin vuodet Päijänteellä paatissa jossa mahtui asumaan koko perhe. Tunnen kiintymyksen sekä mökkeihin että veneilyyn: Se on se tietty sydämen tunne, joka meillä monilla suomalaisilla lienee geeneissämme...

Tässä oma unelmani, jonka toteuttivat mökillään Tuire ja Pertti Isojärvellä Pusulassa. Pariskunnan visuaalisuus on silmiä hivelevää koko sisutuksessa, jossa helmenä Tuiren äidin tekemä ryijy seinällä, mutta jaan etenkin Tuiren ikiunelman tornihuoneesta. Se tehtiin ja siitä tuli parin makuuhuone järisyttävän upealla näköalalla. Pertin ammatti arkkitehtinä näkyy siinä, miten tiloja on jaettu osiin saman katon alla, jolloin mm.

sisäänkäynnit ovat erikseen itse päärakennukselle, lasitetulle ja lämmitetylle terassille sekä saunalle ja saunatuvalle.

Saunaan pääsee päätiloista sateen suojassa katoksen alla paljain jaloin. Huussissakin on luksusta, nimittäin kattokruunun muodossa.

Tuiren ja Pertin mökiltä on kirjassa paljon sisäkuvia, joista saa kivoja sisustusvinkkejä. Paikkoja ihaillessa voi nauttia ruokakirjailija Virpi Mikkosen Ruusukerma-mansikkaleivoksia.

Tämä kaunis välitilahuone kohtaa meidät vuonna 1928 rakennetussa 150-neliöisessä hirsisessä mökissä, Tyynelässä, joka laajennettiin 2010. Tämän tilan kautta kuljetaan keittiöön ja olohuoneeseen. Huomatkaa leivinuuni, hirsiseinä, sivustavedettävä, kuparipannukokoelma sekä erityisen kaunis päätytapetti.

Mökkiä asuttaa Kaisa miehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Myös Kaisan äiti viettää mökillä paljon aikaa. Remonttiin ryhdyttiin vasta Kaisan isän kuoltua, sillä Kaisa halusi mökin pysyvän kunnossa sekä perheen voivan viettää mökillä aikaa myös talvella. Tuo monen toivomus viettää mökillä myös talvea, osoittautui tässä todelliseksi haasteeksi, sillä Kaisa sai kuulla asiantuntijoilta, että jos tilaan laitetaan lämmöt päälle, ei mene kauaakaan, kun seinät ovat homeessa. Uudisrakennusta hän ei Tyynelän tilalle halunnut. Kaisan sinnikkyyys oli mahtavaa: Kirjasta voitte lukea mitä alkoi tapahtua -25 asteen pakkasella...

Ihailen Tyynelän värejä, sisustusta, kaikkea. Saan lukea, että kaikki pinnat uusittiin sisustussuunnittelija Milla Alftanin kanssa. Pidän siitä, että ei ole vain valkoista, vaan löytyy huolellisesti harkittuja värejä, joista mikään ei hyppää silmille, mutta tuo kodikkuutta.

Taitavana ammattilaisena Milla yhdisti tyylisuuntia vintageen ja lisäsi joukkoon karheankauniin ripauksen rouheutta pitsiä ja huvikumputunnelmaa unohtamatta.

Romantiikkakin saa Tyynelässä osansa, silä tämä kaunis terassi on kuin jostain kartanoelokuvasta: Toteutunut kesäunelma!

Lukiessani Järvien kesäkodit teosta, heti nimesin tämän mökin mustikaksi. Ison puutarhan pitäjänä silmiäni tyydytti kovasti miten tämä Pomarkun Isojärvellä oleva mökki ’istuu’ ympäristöönsä. Mökin omistavat Raija ja Jari ovatkin puutarha-ammattilaisia ja se totisesti näkyy. Rantaan viettävä rinnetontti rakennuksineen on kuin maasta syntynyt, ja sitä rajaavat huolella valitut kasvit, pensaat ja puut sekä etenkin suuret kivet ja pienempien kivien rykelmät, joiden alla täytyy olla maisemointikangasta, sillä heinätuppaita ei kasva rakosista.

Mökki oli aikanaan ränsistynyt ’60 luvun rakennus, joka sai seurakseen uuden villan. Mökillä viihtyvät Raijan ja Jarin lisäksi aikuiset lapset perheineen.

Tässä maalaisromanttinen interiööri sisältä: valkolakattua pintaa, romanttiset keittiökaapistot, pitkät verhot, matto, kaunis tumma lattia. Kirjassa tästä tilasta kuvia muiltakin suunnilta sekä lisäksi muita huoneita.On myös mökin pohjapiirustus sekä vinkkejä rinnetontin pihapiiriin. Taidan lukea tarkkaan, sillä yli kolmekymmentä vuotta kolmessa tasossa olevaa puutarhaa kymmenillä rinteillä kyllä on suuri, mutta kiinnostava haaste: Mikään vinkki ei voi olla liikaa!

Tässä kuva, josta kertomattakin huomaa, että mökkiä asuttavat ja sen ovat suunnitelleet puutarha-ammattilaiset! Kaikkien ei tarvitse tehdä mökistään puutarhaa, mutta keitä tämä innostaa, niin tällaisia tuloksia syntyy. Huomatkaa ulko-oleskelutiloja, joissa voi valita sään mukaan sekä katettuja että avotiloja.

Hirsihuvila Villa Maria, Timon ja Päivikin kesäkoti havisee historiaa. Huvila sijaitsee Kiikoisten korkeimmalla paikalla ja se on rakennettu 1850-luvulla. Tontilla asuttiin jo 1400 –luvulla ja paikka olikin ensimmäinen asuinsija Kiikoisten kylässä! Monien mutkien kautta tilalta aikanaan palstoitetuista taloista yhden omistivat Signe ja Arttu, lapseton pariskunta. Kun Signe aikanaan leskenä muutti rivitaloon, Päivikin vanhemmat ostivat talon. Sen jälkeen alkoi mökin ties monesko elämä ja sitten taas hiipuminen, kunnes Päivikki päätti lopulta miehineen ostaa paikan. Kirjasta saatte lukea, millaisia tapettikerroksia löytyi keittiöstä, jossa haluttiin esille kauniit hirret, mutta kamareiden ja tämän kauniin salinkin seinällä ovat edelleen käytössä hyväkuntoiset kauniit yli sata vuotta vanhat tapetit!

Jutussa Saimaan lumo minut koukutti ihan ensimmäiseksi suunnittelija Lasse Ollinkarin punainen pöytä! Olen joissain tiloissa heikkona samaan, mitä koimme Cellen sviitissä pari vuotta sitten lokakuussa elipunavalkoinen sisustus paikassaan on niin hot, niin hot!Tässä on kaikki kohdillaan mattoa myöten:

Punainen tarjoilupöytä sijaitsee Saimaan rannalla Mikkelissä. Kyseessä on kahden rakennuksen kokonaisuus, jonne kesäisin kokontuu yhteen 17 lomalaista. Mökin omistavat Mikko ja Sinikka Aalto ja matkaa mökille Helsingistä tulee noin 200 kilometriä. Huvilan on suunnitellut aikanan Mikkelin kaupunginarkkitehti. Tyylissä on tanskalaisia tuulahduksia.

Avohyllyllä on Mikon keräilyharrastusta, kuten mm. Fiskarsin Fiskamin-melamiiniastioita. Erittäin arvostettuja kovamuoviastoita. Meilläkin on ollut paatissa sekä mökillä käytössä Kaj Franckin tomaatinpunaista astiastoa ja vieläkin ne palvelevat tarvittaessa takkahuoneessa, sillä ne kestävät ja jopa näyttävät hyviltä. Melamiini on paikassaan kätevää: Ostin just limen vihreän melamiinikulhon!

Mökki Saimaalla on samalla mökki Suomen suurimman järven rannalla. Siellä asustaa myös uhanalainen saimaannorppa, jota niin moni meistä haluaa suojella. Norppakin jo tuo Saimaalle yhden sen erityispiirteistä.

Järvien kesäkodit on taiten tehty, kuvia on juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Tanjan teksti vastaavat juuri nihin kysymyksiin, joita kuvia katsellessa syntyy. Johannan kuvat ovat kiinnostavat, laadukkaat ja sisältävät myös lumoa. Taitto ja pohjakuvat ovat Maarit Vuoritien onnistunutta työtä.

Tämän jutun viimeinen kuva on mökiltä, jossa voit kirjassa piipahtaa. Se sijaitsee Valkjävellä Siikaisissa, Satakunnassa:

Järven kannattelemina vilkutamme Hannalle ohi lipuessamme. Lumoissamme Suomen monista järvistä matkaamme kohti ystäviemme mökkiä mukana viemisenä Järvien kesäkodit tarjoamaan inspiroivia sisustushetkiä sekä muistuttamaan siitä, miten onnekkaita saamme olla mökkipesissämme vailla huolen häivää, vailla kiirettä, siinä hetkessä kun laineet tuudittavat mieliämme järviunelmien ajattomuuteen...

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Peter James: Kirottu talo

Johnny virnisti Rowenalle, joka oli tehnyt olonsa mukavaksi punavalkoisen Cadillac Eldoradon valtavalla etuistuimella. Hän näytti onnelliselta, naurettavan onnelliselta. Kaikki oli niin naurettavaa tällä hetkellä. Tämä vasemmalta ohjattava hirvitys vuosimallia 1966 oli naurettava auto näille kapeille maaseudun sorateille, mutta Johnny piti siitä, koska se oli niin cool, ja työssään rockkonserttien järjestäjänä ja markkinoijana hänkin oli cool päästä varpaisiin saakka. Ja heidän uusi kotinsa oli myös naurettava. Naurettavan – mutta hyvin vakavasti otettavan – cool. Rowenakin rakasti sitä. Tämä saattoi jo nähdä itsensä muutaman vuoden päästä kartanonrouvana ja kuvitella sielunsa silmin ne suureelliset juhlat, joita he järjestäisivät! Tässä paikassa oli jotakin aivan erityistä.Mutta aluksi se tarvitsi kipeästi remonttia ja melkoista määrä rakkautta ja huolenpitoa.

Brittikirjailija Peter Jamesin uusin teos Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017, suomennos Sirpa Parviainen) alkaa kuin filmiajona, sillä niin koin kirjan ensimmäisen luvun, jossa O’Haren perhe saapuu ostamaansa kartanoon. Onnellinen uuden rahan perhe, joka haluaa kohota yläluokkaan. Edes tulossa oleva mittava remontti ei huoleta Johnnya, sillä hänen palkkansa on jättimäinen. Mikään raha ei kuitenkaan ole tämän kartonokummituskirjan ratkaisu, vaikka rahasta ja sitä sivuavista aiheista tuleekin paljon puhetta, kun kartanon ostaa myöhemmin brightonilainen Ollie Harcourt vaimonsa Caron kanssa. Heillä on myös 12 –vuotias Jade –tytär, jota muutto harmittaa. Se mikä yhdistää O’Haren perheen Harcourteihin on Johnnyn ja Ollien rahvaanomainen suuruudenhulluus omistaa kartano, uima-allas, päästä piireihin ja Olliella lisäksi intohimo järkyttävän hintaisiin vanhoihin autoihin. Olliella haavetta ruokkii se, että hän elättää perhettä tekemällä nettisivuja antiikkiautojen myyntiin erikoistuneille asiakkailleen. Nähtyään kartanon kunnon ja kuultuaan remonttimiehiltä sekä korjaustarpeet että niiden hinnan, hän kuitenkin laittaa autounelmansa hetkellisesti jäähylle keskittyen seuraamaan korjaustoimia ja yrittäen tehdä rahaa.

Kirjan takakansiteksti lupaa modernia kummitustarinaa, mutta onneksi tämä on pelottavan perinteinen ja mieleen tulee kirja jos toinekin Britanniasta, joissa on yhtymäkohtia Harcourtin perheen kohtaamiin järkytyksiin. Ja voin luvata, että ne eivät ole vain nainen ullakolla, mutta nainen se silti on, joka kartanossa öisin vaeltaa eikä saa rauhaa. Alkaa tapahtua niin omituisia ja vaarallisiakin asioita, että jopa öykkärimäinen Ollie alkaa katua koko hankintaa ja hänhän oli koko asian primus motor! Lopulta perhe olisi valmis jopa lähtemään talosta, mutta se ei ole enää mahdollista:

Tämän paikan ostaminen oli venyttänyt heidän kukkaronnyörinsä tiukemmalle kuin mihin heillä olisi oikeasti ollut varaa. He olivat veloissa korviaan myöten. Muutto ja talon myyminen tässä vaiheessa ei ollut edes vaihtoehto. Mitä tahansa täällä sitten olikin tekeilllä, Ollien olisi selvitettävä se pohjiaan myöten ja pantava asia järjestykseen. Jokaiseen ongelmaan oli aina olemassa ratkaisu. Se oli aina ollut hänen mottonsa. Kaikki järjestyisi kyllä.

Tämä Peter Jamesin teos ei ole Roy Grace –sarjaa, vaan tarina, joka osin perustuu Jamesin omiin kokemuksiin. Olin hyvin epäileväinen Jamesin kummitusjännityksen suhteen, sillä odotan Peteriltä aina suuria! Peterin ensimmäinen Roy Grace -trilleri Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), sai minut tekemään jopa paperin, jossa määrään itseni kuoltua tuhkattavaksi! Siis kyllä dekkarit vaikuttavat. Kirottu talo piti tiukasti hyytävässä otteessaan ja mikä parasta tarinan tiheys parani sivu sivulta. Tähän tekisi mieli ottaa vaikuttavia sitaatteja, mutta pitää varoa, mitä valitsee, ettei spoilaa muiden jännitystä. Kirjasta saa myös opetuksen, että voisi vähän varoa mitä toivoo ja että vähemmän on joskus enemmän etenkin maallisen mammonan suhteen. Kirjan aloitus on yhtä cinemaattinen kuin oli Richard Yatesin Revolutionary Roadissa eli tuollainen huoleton, aurinkoinen ajo uuteen kotiin, taloon, josta piti tulla koti, mutta...

Oli kaunis varhaiskesän päivä. Tiet olivat olleet tyhjät aina Lontoosta saakka, joten he olivat ehtineet perille hyvissä ajoin. Sebiä jännitti. Hän oli ollut kaupunkilainen koko ikänsä niin kuin oli ollut Nicolakin, mutta maaseudulle muuttaminen oli aina ollut hänen haaveenaan. Seb oli ollut viimeiset kymmenen vuotta yksityisen varainhoitofirman osakas. Nyt, kun amerikkalainen pankki oli ostanut sen, hän oli saanut jättimäisen potin, mikä oli mahdollistanut sen, että heillä oli varaa...

He olivat jo painattaneet nimikoitua kirjepaperiarkkiakin. Cold Hillin kartano.

”Ollaanko me kohta jo perillä?”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Susa/Järjellä ja tunteella

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Maaliskuun kolmantena herkutellen!

Kohtaaminen on tärkeintä. Kohdata ihmispari. Se on kiinni paljon sattumasta, miten mereltä tuulee, missä asennossa tähdet ovat ja...

Kun muutimme 1985 harjukaupungin saarelle, löysimme varsin pian Ravintola Kissanviikset. Siellä käytiin usein syömässä ja R. vei sinne mieluusti asiakkaita, sillä paikka on kuuluisa etenkin lankkupihvistään. Pian kuitenkin huomasimme, että Jyväskylä on suhteessa väkilukuun hyvien ruokapaikkojen kaupunki ja ihastuimme etenkin Ravintola Pöllövaariin. Siis etenkin minä ja naisystäväni, mutta kyllä veimme vanhempanikin syömään Pöllöwaariin. Lokakuun viides tapahtui jotain, tehän muistatte tämän ja sen jälkeen istuimme nyt samaan pöytään, mutta ah, niin paljon vahvempina. Kissanviikset on kuin olisi kotiin tullut!

Napueta ei löytynyt, mutta gintonicini oli tehty kivasti suureen lasiin runsailla jäillä ja runsaalla määrällä appelsiinipaloja. Kova juttu on naisella takana, mutta tässä hän vielä porskuttaa...

Näin ihana aperatiivi ja rakas siellä vastapäätä, kuten on aina ollut...

Nautimme poronsisäfilettä riistakastikkeella kera palsternakkapyreen, mustikoiden ja herkullisten sinihomejuustoperunoiden. Kotona on punainen liha puolitettu ja sikaa ei enää syödä, mutta joskus ulkona syömme poroa, joka on saanut elää sentään vapaan elämän luonnossa. Herkullista oli! Poroviinisuositus osui nappiinsa ja tuoretta leipää oli riittävästi. Palvelu oli huomaavaista: Sopivan rentoa meidän makuumme.

3.3.2017 kolmekymmentäkolmevuotta: me♥ 

rakkausterveisin
Leena&Reima

Mysteriet

Rakkautta ensi silmäyksellä

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pyöröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen 
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi.
Kukaties jo pallon 
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
Laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)

K niin kuin kuosi, keltakurjenmiekka, köynnöshortensia, koiruudet, kolmekymmentäkolme...

Hidas helmikuu viettää viimeistä päiväänsä. Päivät pitenevät ja tuovat väistämättä mieleen kevääseen ja kesään liittyviä asioita. Minulla tapahtui nyt kuosikohtaus! Pentikin Omenankukkakuosi on taivaallinen! Myönnän, että omistan kolme Pentikin tulppaanikuosista sohvatyynyä väreinä vihreä, valkoinen ja vaaleanpunainen.

eli näkyy heikosti tämän vintagekirjakaapin esittelyn oikeassa reunassa. Sen lisäksi ostin Pentikin Amaryllispäällysteiset sohvatyynyt talvikaudeksi. Jouluna otettiin vain yksi kuva, sillä putosin flunssaan neljän vuoden jälkeen eikä siinä näy tyynyjä. (Kuvausavustajani on nyt jostain syystä liimaantunut kiinni televisioruutuun:)

Näin ihana on Pentikin Omenankukka tyynynpäällinen♥ Tajusin heti, että en tarvitse nyt tyynynpäällisiä enempää, kun tarvitsisin uuden sohvan! Sen sijaan näen tästä kuosista tehdyt verhot kirjastossamme, jossa ne olisivat kuin piste iin päälle tyttären aikanaan maalaamille vihreille seinille.

Kevään airut on minulle köynnöshortensia, sillä se alkaa paisuttaa ja avata silmujaan kiehtovan aikaisin. Kuvassa viehätys oikeassa reunassa, valaisimen ympärillä k niin kuin keltakurjenmiekka.

K niin kuin kivi, kallio, köynnöshortensia ja keltakurjenmiekka.

K niin kuin keltainen ja kullerot

K niin kuin kurre

K niin kuin kurtturuusu

K niin kuin kuusiaita, joka on täysin Lumimiehen hobby. Tässä suvella ja 

tässä tämän vuoden helmikuulla.

K niin kuin koiruus, kamera ja kynsikkäät eli suuriruhtiantar Olga kynsikkäiden vartijana

K niin kuin kaksi koiruutta

K niin kuin kynttilätuikut ja korkkarit

K niin kuin kinos, korituoli ja kynttilät

K niin kuin  kollaasi, kirjailija, kirjabloggaaja ja kirjamessut

K niin kuin keijunmekko

K niin kuin kesälumipisara

K niin kuin keittiö

K niin kuin kirjasto

K niin kuin kukkia ja kirjoja

K niin kuin kuoharit

K niin kuin kevät ja kesä

K niin kuin kohtaaminen, kaksi ja kolmas kolmatta kolmekymmentäkolme vee♥

Kauniita kevätkohtauksia!

toivottaa
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa

Joka aamupäivä, kun tulen kirjasto/toimistooni, kohtaan ensimmäisenä kuvanveistäjä Camille Claudelin katseen, hänen syvän, tumman katseensa ja muistan...Muistan miten lahjakas kuvanveistäjä hän oli, muistan, että hän oli Auguste Rodinin oppilas ja kohta myös hänen rakastajattarensa, kuten olivat useimmat naiset Rodinin ateljeessa. Muistan myös, minkä kohtalon Camille koki uhatessaan ylittää lahjakkuudessaan suuren mestarin: Sitähän ei naistaiteilijalle voitu suoda, että hän olisi saavuttanut jotain ohitse miesten, joten hänet piti tavalla tai toisella saada pois näyttämöltä. Camillen silmät eivät enää tee minua surulliseksi, ne vain muistuttavat siitä mitä on ollut olla naistaiteilija 1900 –luvun Pariisissa ja mitä on ollut olla yleensä nainen miesten maailmassa alalla kuin alalla. Toisaalta Camillen katse muistuttaa minua siitä, mikä on tärkeää: No sine art - ei ilman taidetta!

Taidehistorian professori emeritan  Riitta Konttisen uudessa kirjassa Täältä tullaan! – Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) saamme todella hätkähtää sitä naistaitelijalahjakkuuden määrää, jota meillä on ollut ja on, kuin myös niitä hukattuja mahdollisuuksia, joissa taitelija toisensa jälkeen luovutti tai tyytyi alisuoriutumiseen voitokkuuden sijasta: Kuinka kukaan voi näyttää parastaan ellei hänelle anneta siihen mahdollisuuksia? Jos miehinen yhteiskunta mieskriitikoineen aliarvosti naistaiteilijoita, jos aviomiehet lytistivät lahjakkaita vaimojaan tai jos naistaitelijuus katsottiin vain pikkurouvan ajankuluksi? Luojalle ja kohtalolle kiitos, Konttisen kirja vyöryttää esiin nimiä, joista osasta moni ei varmaan ole kuullutkaan, mutta onneksi ja kiitos, löytyy kohtaloita ja näyttöjä uhmakkaasta, uskaltavasta naistaiteilijuudesta: karikkoillekin karahtaneena loistavasta!

Olga-Gummerus-Ehrströmin Omakuva, 1908, saa olla nyt ’Camillen katse’. Tässä kohtaa tuon esiin unohdettuja naistaiteilijoita ja ensin dukaattipalkintojen kertomaa:

Suomen Taideyhdistyksen historiassa on esimerkiksi yli kolmenkymmenen vuoden mittainen jakso, jolloin nuorille taiteilijoille tarkoitettua dukaattipalkintoa ei annettu yhdellekään naiselle.

”Naistaiteilijat loistivat poissaolollaan vuodesta 1904 vuoteen 1936”, toteaa asiaa yhdistyksen asiakirjoista tutkinut Tutta Palin.

Viimeisen kerran naiset huomioitiin vuonna 1903, jolloin ensimmäisen palkinnon sai Tyra Malmström ja toisen Hilda Flodin.

Hilda Flodin, Omakuva, 1903, lyijykynä

Ach, Hilda Flodin, kuka olisikaan uskonut, että Hilda opiskeli ja työskenteli dukaattipalkinnon saadessaan Rodinin ateljeessa Pariisissa!

Uhmakas Hilda ajautui mukaan Auguste Rodinin ateljeen eroottiseen ja mustasukkaisuuden riivaamaan ilmastoon, josta Camille Claudel oli jo poistunut. Oli tapana, että Rodinin oppilaat olivat usein myös alastonmalleina ja mestari määritteli äärimmmäisen julkeat poseerausasennot, joten ei ole vaikea kuvitella sessioiden jatkoja.

Elsa Fohström, Elsa Linnos, Olga Nordström, Aino Alli, Helly Tigerstedt, Gunvor Grönvik, Martta Helminen, Elin Gustafsson, Hjördis Nyberg, Karin Hildén, Ina Colliander, Tove Jansson, Ada Thilén, Greta Hällfors- Sipilä, Greta Schalin, Olga Nordström, Aune Äyräpää, Helmi Kuusi, Anna Snellman, Inni Sigber, Emma Kivekäs, Aino von Boehm, Tyra Sjöström, Meri Genez, Ester Borg, Elga Seseman...Näyttämöltä erottuvat vahvimmin kuitenkin Ellen Thesleff, Ester Helenius, Sigrid Schauman ja tietysti Helene Schjerfbeck, jonka Mustataustainen omakuva, 1915, alla:

Kun taidekauppias Ivar Hörhammerilta tiedusteltiin 1940 –luvun puolivälissä naistaitelijoista, hänen mielestään:

taide oli tyranni, joka ”vaatii ihmisensä kokonaan”, eivätkä naiset näytä hänen mielestään tähän pystyneen. Kolme poikkeusta Ivar Hörhammer kuitenkin mainitsi: Fanny Churbergin, Maria Wiikin ja Helene Schjerfbeckin.

Listalla on kaksi omaa suosikkiani, joista toinen on tietty Helene ja toisen löysin kiitos Riitta Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta eli Maria Wiik.

Kuva tuntemattoman naistaiteilijan ateljeesta Montmartrella vuonna 1906. Kirjassa on kiitettävän runsas kuvitus sekä mustavalkoisten aikalaiskuvien että taidekuvien osalta.

Mitä sitten olivat naisteilijoiden karikot, on helppo arvata: Taideateljeissa ihan sama oltiinko Pariisissa tai Helsingissä, miestaiteilijat suorastaan vihasivat naisopiskelijoita. Naisten markkinoille tulon pelättiin vievän miehiltä, perheen elättäjiltä työt, joten naisia vastaan toimi monipolvinen vastarinta aina kriitikoista opiskelijatovereihin, jolloin mistään toveruudesta ei voitu puhua. Sen sijaan naistoveruus toimi, kuten voimme lukea sekä tästä, että Konttisen Taiteilijatoveruutta kirjasta. Ja sitten se esteistä tavallisin eli avioliitto, vaikka niitäkin oli monenlaisia, niin lapset viimeistään usein sitoivat naisen kotiin ja veivät heidän aikansa ja tilansa näyttää parhaansa. Tosin jotkut taiteilija-avioliitot saattoivat olla jopa antoisia ja niissä nainen saattoi saada tukea, oppia ja ymmärrystä mieheltään.

Alvar ja Ragni Caven häämatkalla Italiassa. Heistä Riitta Konttinen on kirjoittanut kiehtovan kirjan Elämänvirrassa Alvar ja Ragni Cawén, jonka lukeminen vie mennessään. Siinä on erilainen malli taiteilija-avioliiton toimivuudelle kummankin hyväksi, vaikka juuri Ragni halusi lasten synnyttyä olla ensi sijassa äiti ja vaimo, mutta lopulta...kaikki kävi paljon paremmin kuin Helmi Vartiaiselle, jonka Omakuva 1917-1919 alla:

Onnettomuudeksi Helmi, kulttuurikodin vilkas karjalaistyttö törmäsi avioliittoon ahdasmielisen kodin kasvatin Tyko Sallisen kanssa. Sallinen vei Helmiltä kaiken ja järkytti myös ympäristöä julkeilla vaimoaan pilkaavilla Mirri –maalauksillaan, joista tuli mieleen, että Tykolle nainen oli jotain alhaista ja likaista. Taitelija Sallinen nimitteli vaimoaan lehmäksi ja alensi tätä monin tavoin. Helmin opinnot keskeytyivät, hän sai kaksi lasta, joista ensimmäisen Tyko lähetti salaa kasvatettavaksi sisarelleen Tanskaan ja kun avioero aikanaan koitti, Tyko otti lopulta varakkaampana toisenkin lapsen pois vaimoltaan. Helmi kuoli varhain ja aika epäselvissä olosuhteissa, mutta katsokaa hänen omakuvaansa: Eikö hänestä olisi tullut vaikka mitä, kun hän kaiken menettäneenä vielä maalaa noin, että tuskaan on sivellin kastettu, että hän ei vain saanut tilaisuutta näyttää parastaan ja kukaan ei auttanut. Helmin olisi kannattanut elää yksin tai rakastua naiseen!

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa ei ole kuitenkaan lohduton. Sen runsaus kertoo omaa kieltään! Aikakaudet ja tyylit liudentuvat toisiinsa ja koska modernismin tiellä ollaan, on muistettava, että Helene Schjerfbeck oli mitä parhain opettaja ’niukassa viivassaan’. Helene jos kuka on näyttänyt että vähemmän on enemmän. Riitta Konttinen on minun taidenäyttelyni Klimtin Wienin taideteosten ohella. Jokainen Konttisen kirja on nostanut ruokahaluani ja taas se tapahtui:

Elga Seseman, Omakuva, 1945! Elga Seseman Omakuva 1940-luku on kirjan kannessa ja ylistän valintaa. Minkä minä sille voin, että ekspressionismi vain vetää! Modernismin valtavirtaa vastaan Elga kulki omalla sydämellään luoden ja tulokset kertovat puolestaan. Maalausten mystisyys, tummuus, intensiivisyys, omaperäisyys, sisäänpäinkääntyneisyys, arvoituksellisuus ja vahva koloristisuus: Onko mikään ihme, että häntä on verrattu Vincent van Goghiin ja Edward Munchiin!

Näyttämö ei olekaan tyhjä, vaan siellä näkyvät noin puolentoistasataa suomalaista naistaitelijaa enemmän tai vähemmän tunnettuina, mutta: no sine art – ei ilman taidetta!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!

*****

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -taidenäyttely Tampereen taidemuseossa 18.2.-28.5.2017

*****

Vuodesta 2014 olen kantanut kukkarossani kuvaa Maria Wiikin (1853-1928) maalauksesta Ullakkokamarissa, 1889. Kuva on nyt jo melkein puhki, hyvin ruttuinen, mutta aina vaan saan tästä jotakin...Taide on enemmän!

*****

Taidekirjat Leena Lumissa