Sandra oli kaunis morsian, niin luonnollisen oloinen ja
vähään tyytyväinen, ei vaadi mitään, mutta osaa nauttia siitä, minkä saa.
Katselin häntä tarkemmin häissä, kun hän oli laittanut hiukset vookille ja
kulki kerrankin mustissa, hänellä oli juhlapusero ja...Meidät on kyllä niin eri
vesissä pesty, minä olen jo nainen, hän yhä neitonen. Velimiehelle kävi kyllä
hyvä tuuri, kun sai Sandran, ihan parhaan sai, kun lauhkean sai.
Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017) vie meidät Suomen
kohtalonvuoteen 1918. Se on se järkyttävä vuosi kun veli veljeä vastaan, se on
se aika, jonka haluaisi kumittaa pois, mutta ei se lähde: Niin kauan kuin
olemme, tuon vuoden tapahtumat muistetaan pitäjissä ja suvuissa. Osataan
näyttää mahtitalo, josta lähti poika punaisiin tai tullaan vuosikymmenien
jälkeen tuhansien kilometrien päästä katsomaan taloa, jonka perillinen oli
ampunut oman isoisän punaisena, kun tämä uskalsi pyytää valkoisilta viljaa
punaisten nälkää näkeville lapsille. Sota jossa kummallakin puolella
syyllistyttiin hirmutekoihin. Sellaisiin, että sitä ei kestä ajatella...,mutta
Sandra Jannensa kanssa eli tuon kaiken.
Alussa oli niin hyvin. Sandra ja Janne saivat toisensa ja
lopulta torppansa. Tosin kontrahti oli kova ja sisälsi päätalolle monta mies-
ja naistyöpäivää, mutta nuoret laskivat jaksavansa vaikka lapsia alkoikin tulla
tasaiseen tahtiin. Yöaikaan oli talkoilla oma pirtti saatu aikaan ja samassa
pihapiirissä asuivat myös Jannen vanhemmat Maija ja Mikko. Vielä kuitenkin hyvä
aika, sillä ei voitu aavistaakaan, minkä myrskyn Venäjän tapahtumat löisivät Suomeen.
Tarinaa kuljettavat eri kertojat. Ensin Sandran lapsenlapsi Klaara
löytää äitinsä kirstusta Isoäitinsä Sandran kirjeet ja sitä myöten hänelle
avautuu se, mistä hän on tullut, miksi äiti on jossain kohden sellainen kuin
on, miksi äiti on väliin kuin poissa ja lopulta haluaa vielä kerran käydä
Lepistössä. Sandran kirjeistä aikaa kuvaavine otsikoineen tulee tarinan runko
sen alusta sen loppuun, mutta Jannen sisarta Lyytiä, kuumaveristä, ei kukaan
ohita, ei edes Kankaanpään hieno herra Feliks. Lyytin kirja on Lyytin kirja,
kun taas Sandra kirjoittaa vaikka Aatamin päivänä joulukuussa 1917. Lyytissä
kohtaan sen Köngäksen, joka kirjoitti Vieraan miehen:
Mahdottomuus. Hän oli mahdottomuus minulle ja minä olin
mahdottomuus hänelle. Kumminpäin tahansa. Minä olin kuin kuun kaventaja, hän
kuin kuun kuume.
Miten hän saattoi olla niin kipeä, niin hellä, että minusta
hävisi kaikki vastus ja olin kuin veneen järven pintaan jättämä jana, joka
sulaa pois, menettää ääriviivansa. Minussa oli pieni sokeritopan kärki, jota
hän halusi kielellään koittaa ja annoin, kunnes menin kaiken häpeän läpi, ja
tulin pinnalle vasta paljon myöhemmin.
Varoitteluista huolimatta Lyyti elää ja kärsii
omannäköisensä kohtalon ollen kuitenkin jollakin tavalla raivoisa selviytyjä
haavoitettunakin. Säyseä, mutta työteliäs Sandra kirjoittaa puolestaan perheen
muutosta Lepistöön Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon vuonna 1910. Lyyti
muuttaa perähuoneeseen ja Maija ja Miko asettuvat koppeliin, jossa Sandra ja Mikko
asuivat rakennusajan. Sandrakin on huolissaan Lyytistä:
Lyytin piti lähteä palvelukseen jo kesän lopussa, mutta hän
ei ole raaskinut lähteä. Feliks lämmittää häntä palavissa hyppysissään, eikä Lyyti
tajua, että kaikki sen tietävät ja kohta varmaan myös Kankaanpään Vanha Emäntä
puuttuu tilanteeseen. Silloin sille riiaamiselle tulee stoppi.
Helmikuussa, vuonna 1918, ei tiedä enää Sandrakaan päivien
lukua. Sisällissota on alkanut. Forssan punaiset vieneet Jannen, nälkä
kolkuttaa kovaa ja sydämen alla sykkii uusi elämänalku jälleen. Sandran on
mahdotonta tajuta, että sota osui suoraan heidän pihaan, Ylä-Väärin kulmaan,
jossa on vain muutama talo toisistaan etäällä.
Vuosi 1918 on kansakuntamme trauma. Omaakin sukua oli
kahdella puolen, joten...Julmuutta ja vääryyttä oli puolin jos toisin, mutta
lasten nälkä ja kylmä, sitä ei vain oikein kestä ajatellakaan. Koskettavasti,
liioittelematta, Köngäs tuo iholle nälän, kivun, pelon, kylmän, unettomat yöt
ja senkin lokakuun päivän, jona Sandra ’ei enää muista monesko päivä, hyvä kun
jaksan jotain raapustaa’ sillä välin
kun papurokka kypsyy
kun punavankeja aletaan armahtaa
kun koittaa Sallimuksen päivä joulukuussa
kun Siprin päivänä helmikuussa lumikukat ikkunalaseissa
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Nannan kirjakimara Kirja vieköön! Susa/Järjellä ja tunteella Tuijata Kirja hyllyssä Kaisa Reetta T. ja Lukutuulia
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Nannan kirjakimara Kirja vieköön! Susa/Järjellä ja tunteella Tuijata Kirja hyllyssä Kaisa Reetta T. ja Lukutuulia