sunnuntai 15. helmikuuta 2009

VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS


Vincent Van Goghista (1853-1890) useimmat muistavat hänen maalauksensa Auringonkukat, kuvataiteiden ystävät monta muuta hänen tauluaan, sillä taiteilija oli poikkeuksellisen tuottelias lyhyen elämänsä aikana. Vaan kuka tietää, miten Van Gogh vietti viimeiset seitsemänkymmentä elinpäiväänsä ja missä? Tämän salaisuuden paljastaa meille Alyson Richmanin kirja Van Goghin Viimeinen rakkaus (The Last Van Gogh, Minerva Kustannus Oy, 2008).

Tarina alkaa, kun Van Gogh saapuu masennuksen takia hoitoon tohtori Paul Gachetin luo Auvers-sur-Oiseen, joka sijaitsee lähellä Pariisia. Tohtorin talossa elettiin hyvin outoa ja suljettua elämää ja Paul Gachet oli kuin vanginvartija vahtien perheensä tekemisiä ja menemisiä. Hänelle oli kuitenkin kaikki kaikessa saada jo kuuluisa, mutta varaton Van Gogh potilaakseen ja parannettua. Mutta eräästä vahditusta tuli kuitenkin Van Goghin viimeinen rakkaus ja viimeinen innoittaja, sillä tohtorin 21 -vuotias tytär Marguerite löysi ahdistuneesta potilaasta elämänsä rakkauden.

Aluksi taiteilija maalasi usein tohtorin puutarhassa, asuen kuitenkin kylän majatalossa. Kirjan kertojaääni on Margueriten, joten annetaan hänen paljastaa, miten kaikki alkoi ja myöhemmin, miten kaikki päättyi.

"Tullessaan hyvästelemään minua myöhemmin samana iltapäivänä hän avasi kätensä, ja sieltä paljastui pieni unikonkukka, jonka hän oli taittanut kaksin kerroin. Hän ojensi sen minulle ja katsoi minua syvälle silmiin sanoen: Kas tässä teille pieni punainen viuhka, madamoiselle Gachet."
Emme unohda pientä punaista unikkoviuhkaa, mutta lukiessamme kirjaa kohtaamme paljon keltaista, Van Goghin lempiväriä. Jopa hänen hallusinaationsa olivat sahraminkeltaisia! Keltainen oli myös leninki, johon Marguerite halusi pukeutua tohtoria miellyttääkseen. Keltaisenaan velloivat auringonkukkapellot, joilla taiteilija vaelsi ja joille häntä seurasi salainen rakastettu alistaen itsensä isänsä raivolle.

Vincent Van Gogh maalasi yli seisemänkymmentä maalausta viimeisten seitsemänkymmenen elinpäivänsä aikana. Hänen muusansa innoitti häntä ja ehkä alitajuinen tieto, että hän kuolee tässä kylässä oman käden kautta. Taiteilija maalasi isän luvalla kaksi muotokuvaa Margueritesta, mutta kolmannen isä kielsi saatuaan tyttärensä kiinni salaisesta tapaamisesta Vincentin kanssa. Marguerite uhmasi kuitenkin vielä kerran isänsä ylivaltaa ja karkasi yöpuvussa asettuen soittamaan kylän kirkon urkuja, josta syntyi rakastavaisten viimeisen kohtaamisen muistomuotokuva. Muotokuva sijoitetaan isän ulottumattomiin, rakastavaisten salaiseen paikkaan, luolaan.

Kirja on hyvin kaunis kannesta sisältöön ja itse pidin selkeästä taitosta, jossa oli vanhanaikaisesti, ehkä kirjan aikakautta ajatellen, kirjoitetut luvut sekä lukujen otsikointi. Sille ei voi mitään, että naislukijaa varmaankin ahdistaa se ylivalta, mikä kaikilla perheen miehillä, isästä veljeen on Margueriten elämään. Täytyy muistuttaa itselleen, että näin oli silloin naisen asema myös muualla kuin pienessä kylässä lähellä Pariisia. Itse selvisin keskittymällä rakkaustarinan ohella Margueriten visuaaliseen kerrontaan eli luin kirjaa kuin katsellen Van Goghin maalauksia. Lopun pyöristys palkitsee romantikot ja antaa hieman lääkettä vuotavaan haavaan.

"Ensin pistäydyn Vincentin haudalla. En aseta auringonkukkia hänen hautakivelleen, kuten isä teki aikoinaan, ja Paul tekee nyt. Sen sijaan asetan sille yhden punaisen unikonkukan, hyvin pienen ja hauraan. Taitan sen kauniisti pieneksi punaiseksi viuhkaksi.

Sen jälkeen kuljen Château Léryn editse ja päädyn kalkkikiviluolaan, jossa maalaukseni odottaa minua edelleen. Se on säilynyt hyvin luolan viileydessä. Se on oma pieni salaisuuteni. Se on oma hiljainen voitonmerkkini. Se on luolassa yksin minua varten, juuri niin kuin Vincent lupasi minulle kauan sitten."

1 kommentti: