sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Pirkko Soininen: Ellen


Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.

Pirkko Soinisen Ellen (WSOY 2018) on taiteilija Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen –päiväkirja niiltä vuosilta kun taiteilija asui rakastamassaan kaupungissa. Kaupungissa, jossa valo räjäytti hänen värinsä ja viivansa rytmin. Vuodet ovat1894-1939. Kaupungissa joka oli hänen rakastettunsa melkein puolen vuosisadan ajan.

Koska olin jokunen aika sitten lukenut Hanna-Reetta Schreckin taiteilijaelämäkerran Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide, antoisan, mutta kaiken tarjoavan tietokirjan Ellenin elämästä ja työstä, Pirkon kirja oli kuin solahdus kevätpuroon: Helppo kohtsillään, omaa hengitystäni. Koin ääretöntä nautintoa niistä nyansseista, joista olinkin halunnut tietää enemmän ja jotka sitten tietysti myös kuvittelin mielessäni. Ihan vähäisin ei kiinnostukseni ollut Ellenin hullaantuminen tai suorastaan rakastuminen brittiläiseen teatteritaiteilijaan Gordon Craigiin. Naisjumala oli kohdannut miesjumalansa! Ellen joka viis oli veisannut vastakkaisesta sukupuolesta tai omastaankaan sen koommin, ei sukupuoleltaan odotetusta käytöksestä, ei mistään, mitä muut asettivat normeiksi, löysi voittajansa ja taiteilija oli sulaa laavaa. Helppoa se ei ollut, sillä Gordon Craig oli tehnyt paljon lapsia eri naisten kanssa, joiden äideistä yksi oli Ellenin ihailema tanssija Isadora Duncan. Eikä siinä kaikki ollenkaan, vaan voidakseen saada edes palasen Gordonista, joka Ellenin tavoin vähät välitti muiden odotuksista, Ellenin oli oman itsensä kuuman huudon vaatimuksesta hyväksyttävä itsensä kaltainen tekoineen kaikkineen.

Soiniselta oli tosi tyyylikäs veto ottaa kohteeksi vain Italian vuodet, lähestyä Elleniä kuumuuteen läkähtyvänä naisena, joka viruttelee jalkojaan suihkulähteessä, juo silloin tällöin eli aika useinkin pullon viiniä tuosta vain sekä kävelee, kävelee kaikkialle ja rohkeasti yksin. Muroleessa vietetyt kuukaudet kuitataan vain ohimennen, jolloin lukijakin kuin asettuu syvemmin Firenzeen ja Italiaan sen hyvine ja huonoine puolineen. Ellen on minua vahvempi, sillä me lähdimme Italiasta kieltäytyen eräästä tarjouksesta kirous Veronassa tapahtuneen, mutta Ellen raivosi ja jäi. Sokaistut, raukkamaisten metsästäjien houkutuslinnut saivat hänet raivoihinsa, mutta mitä hän muuta voi kuin ostaa niistä yhden sokaistun satakieliparan itselleen. Tämän jälkeen vielä toukokuussa mamman syntymäpäivät ja koko perhe tilaa lintupaistin taloon tapaan saaden eteensä ryytilehtien päälle asetellun kasan satakieliä, leivosia, sirkkuja ja peipposia paistettuina pienine nokkineen ja jalkoneen. Ellen oksentaa ja raivoaa sekä lukee kokille lakia, miten Pohjolassa oli Topeliuksen ansiosta laadittu Italian kuningatar Margheritalle adressi ’vaikuttamaan siihen, etteivät muuttolinnut päätyisi Italiassa ruokapöytiin.’ Vain mamma ja Gerda saivat Ellenin purkamaan matkalaukkunsa, sillä ei Italiasta lähteminen pelastaisi yhtään pikkulintua. Ihminen on pedoista pahin, mutta Ellen tuli minua nyt likemmäs. Hän ei välittänyt ainakaan näkyvästi rahvaan kärsimyksistä, hän ei halunnut valjastaa taidettaan yhteiskunnallisten asioiden ajamiselle, hän ei ollut fennomaani, jos ei svennomaanikaan, mutta oliko hän mikään ’maani’, vaan ennen kaikkea hän itse ja taiteilija, viivansa taitaja. Kuitenkin, kuitenkin, hänessä asui kiintymys eläimiin, omaan perheeseen, taiteeseen ja hänestä sukeutui vielä kuuluisan miehen rakastajakin!

Mihin vertaisin Pirkon Elleniä? Aina ei ole pakko verrata, mutta rakkauteni kuvataiteisiin liekehtii ja pakottaa. Pidin paljon Mila Teräksen kirjasta Jäljet, jossa fiktiivisesti kerrotaan kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä. Kuinka paljon pidin, ei aina näy vuoden lopulla kun julkaisen lukuvuoteni parhaat, sillä riippuu aivan siitä, mitä muuta kultaista olen ehtinyt lukea. Mutta näkyy ja kuuluu siinä, mitä olen kirjasta kirjoittanut! Pirkko Soininen on minulle runoilija, mutta ilokseni voin nyt sanoa, että Pirkosta tuli minulle myös prosaisti. Tekee mieli paljastaa yksi sisäinen lauseeni ja se on: Runoilijat kirjoittavat tarinat parhaiten! Perustelen: En pidä liiasta luonto- ja kaunomaalailusta, mutta nautin, jos tarina on kerrottu rouhean kauniisti. Soinisen Ellenissä on myös kultainen tasapaino: Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Parhaat prosaistit kykenevät siihen, mutta runoilijat useimmiten, sillä he ymmärtävät tiivistyksen tehon. Poissa ovat sivukauppojen puuduttavat luontokuvailut ja tilalla on vaikka vain tämä:

14. toukokuuta 1913

Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.

Siinä se on! Kaikkeus: Asia ja kauneus.

Päivien hetketkään eivät ole siskoja keskenään. Muodot ja värit pakenevat, ei löydy rytmiä, tulppaanitkin nuokkuvat maljakossaan, mutta sitten:

Terälehdet väpähtävät, liikahtavat, pullistuvat, kaartuvat ulospäin. Täynnä pidäkkeetöntä riemua, kuin pikkuinen Yvonne, kun ensilumi satoi.

Ja sitten 1939 jää hyvästi Firenze:

Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Tuija Elina/Luettua elämää

16 kommenttia:

  1. Tuo runollisuus on kyllä jotain, mikä solahtaa minunkin ihoni alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, se, mutta sitten myös ihan Ellenin kokemaa arkea aina rahanpuutetta myöten.

      Poista
  2. Kiitos Leena hienosta vinkistä. Tosin en ole vielä lukenut Schreckin teostakaan, mutta Ellen henkilönä kyllä kiinnostaa. Luin Kati Tervon Iltalaulajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, ole hyvä<3 Mitä jos aloittaisitkin tästä: Mietin itsekin, että kummin päin olisi parempi/helpompi, kun ei muuten just tästä taiteilijasta tiedä mitään. Minulla määräsi kirjojen julkaisutahti, sinä voit valita. Luin tämän kahdessa illassa nauttien. En siis kiirehitnyt vaan hitaasti kuin söisin belgialaista suklaata...

      Iltalaulaja kuulostaa melkein runolta...Kuten Yön kantajakin.

      <3

      Poista
  3. Pidin hurjasti Mila Teräksen kirjasta. Se oli luettava hitaasti maistellen. Tämä vaikuttaa sen sisarelta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, niin minäkin! Maistelin hitaasti, kuten tein Elleninkin kanssa. Ihan tekee mieli sanoa, että sisarkirja. Lue, lupaan, että pidät<3

      Poista
  4. Leena, olen samaa mieltä: on onnistunut ratkaisu rajata tarina Firenzeen. Se fokusoin hienosti taiteilijakehityksen. Taiteilijaromaanit kiehtovat minua ja ilahtuneena innostuin Ellenistä aina enemmän, mitä pitemmälle etenin. Namedroppailua kyllä mietin: jos ei Schreckin elämäkerta ei olisi tuoreena mielessäni, en ehkä olisi selvinnyt paljoista viittauksista eläneisiin henkilöihin. Pidän myös tyylikkäänä tapaa, jolla suhdetta Gordoniin kuvattiin. Yksi lempitaiteilijoistani saa tästä romaanista hienon fiktioinnin. (Jäljet on oikein hyvä, mutten hullaantunut.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, minua olisi todela häirinnyt, jos olisi kuvattu välillä oloa Suomessa, nyt saimme Ellenin täysin ihollemme. Saatoimme keskittyä Elleniin, nähdä hänet rakkaimmalla näyttämöllään.

      Ach, minua ei yhtään vaivannut, mutta se saattoi johtua siitä, että olin lukenut Schreckin hyvin tarkkaan.

      Oijoi, se oli ihanaa<3 Annettiin ymmärtää, mutta ei paljastettu kaikkea:)

      Minua kiinnostavat niin monet taiteilijat, että aloin jo miettiä, että enhän vain minäkin pudonnut Gordonin pauloihin. Ihailen Ellenin uskallusta elää omanäköisensä elämä. Sen pitäisi olla meille kaikille päämäärä ja sen toteutus.

      <3

      Poista
  5. Hieno teksti! Aloittelin juuri Elleniä ja palaan tähän vielä.

    VastaaPoista
  6. Voi että! Kylläpä saat houkuttumaan tästä Ellenistä. MInä pidin hirveästi myös Jäljistä, joten uskon että tämäkin on nautinto. Laitoin jo kirjan varausjonoon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa V., älä muuta virka. Kuten Railin kanssa viestimme, kirjoissa on kuin taiteilijasisaruutta, vaikka Helene ja Ellen elivät hyvin erilaiset elämät.Hyvä:)

      Poista
  7. Leena, tämä kirja on kevään lukulistallani, joten en vielä lukenut tekstiäsi kuin 'ihan sivusilmällä'. Hanna-Reetta Schreckin teoksen luettuani uskon, että Ellenin elämässä oli aineksia vahvasti etenevään romaaniin. Odotan tätä lukukokemusta innolla - intuoin, että tulen kokemaan tämän kanssa jotain samaa kuin Rakel Liehun ja Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaanien äärellä.

    Ja se, että Soininen on runoilija, tietää myös hyvää! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, ymmärrän...ja arvasin, että tätä et ohita:)

      Nimenomaan!♥

      Poista