keskiviikko 21. lokakuuta 2009

PIENET SUURET SUOMALAISET


Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:


Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.


Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.


Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…Välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!

SATU KOSKIMIES


Satu Koskimies on suomalainen kirjailija ja toimittaja. Hän teki yhdessä Juha Virkkusen kanssa 30 vuotta suosittua Tämän runon haluaisin kuulla -radio-ohjelmaa ja on koonnut kymmeniä runoantologioita. Katarina Eskolan kanssa hän on julkaissut kolmiosaisen menestyssarjan "50-luvun tyttöjen" päiväkirjoista ja kirjeistä sekä toimittanut yhdessä Suvi Aholan kanssa Joka tytön runokirjan (2006) ja teokset L.M.Montgomeryn tuotannosta.
Minä, 50-luvun tyttö ja melkein Vihervaaran Anna, liitän nyt Sadun niiden kirjailijoiden joukkoon, ketä haluaisin tavata...Keitä siellä nyt olikaan: John Irving, Tommy Tabermann (on tavattu paristi, mutta uusintakin käy;-) ja Marcel Reich- Ranicki. Satu on ensimmäinen nainen. Ai niin, Sadun lisäksi laitan vielä Siri Hustvedtin.
Tahtoisin kovasti signeerauksen Hurmion tyttäriin ja tavata livenä hänet, joka tajuaa runouden hurmion!Hyvä Satu!!!

NICK CAVE

Nick Cave on austaralialaissyntyinen muusikko, kirjailija ja näyttelijä. Caven esikoisromaani Kun aasintamma näki Herran enkelin (Like 1992) on tekijänsä tavoin kohonnut kulttimaineeseen. Caven genre on kaikkea mahdollista ja mahdotonta mitään kaihtamatta. Mukana ovat täydellinen kaaos, huimaava verbaaliakrobatia, syvä epätoivo, musta huumori, mutta myös intohimo ja rakkaus.

Caven toinen romaani Bynny Munron kuolema esitellään alla ja tässä teille häneltä ja Kylie Minoguelta yksi minun lempibiisi eli Where The Wild Roses Grow:
Http://www.youtube.com/watch?v=8srgfw7GDkM&NR=1

ja sitten Bunny Munron hengessä Kylie Minoguen Spinning Around:

http://www.youtube.com/watch?v=qaGS3Uts704

BEULAHIN KUKKULALLA


Wir holen sie ein auf jenen Höh’n
Im Sonnenschein.
Der Tag ist schön auf jenen Höh’n.


Friedrich Rückert: Kindertotenlieder IV

Reginald Hillin rikosromaani Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009) on kuin salaperäinen valon ja varjon leikki, jossa juuri kun luulet tietäväsi, missä mennään, tulee varjo kaiken ylle ja kuulet surumielisen Requemin aavistaen, että koskaan et näe enää valoa, koskaan et pääse ylös näkin pimeästä, kosteasta luolasta. Olet itse yksi neljästä menetetystä lapsesta ja tajuat sielunmessun soivan sinulle, mutta yrität viimeisillä voimillasi kiskoa kahleitasi, kunnes huomaat, että padot on avattu ja vesi tulee yllesi…ja viimeinen mitä näet on pienen tytön vaaleat hiukset tai sitten vain auringon harha kellarin pienestä luukusta, kunnes pimeys voittaa.

Beulahin kukkuloiden ympärillä tapahtuu outoja asioita. Todella outoja. Tarina alkaa viidentoista vuoden takaa ja Betsy Allgoodin todistuksesta, mitä tapahtui kun hän oli seitsemän vanha ja oli kuuma hellekesä. Sinä kesänä katosi kolme Betsyn ystävää, kolme pientä tyttöä: Jenny, Madge ja Mary. Sinä kesänä myös koko Dendalen kylä hukutettiin veden alle. Ihmiset muuttavat tavaroineen kuka minnekin, mutta suurin osa läheiseen Danbyn kylän, jonka yrmeät asukkaat jo ovat luku sinänsä. Danby ei ole vallan vieras paikka Dendalen väelle, sillä kautta aikojen he ovat joutuneet viemään vainajansa ruumiinkuljetuspolkua pitkin Danbyn hautausmaalle, sillä heillä on omasta takaa vain kappeli. Kun hellekesä ja sen karmeat tapahtumat ovat ohi, kadonneita tyttöjä ei kuljeteta tuota polkua, sillä heitä ei löydetä. Lasten vanhemmat kantavat raskainta muuttokuormaa, omaa suruaan, johon liittyy myös valtava, jopa surun yli lyövä viha poliisiviranomaisia kohtaan, koska heillä ei ole edes vainajia mitä surra. Heillä on vain muistonsa. Kunnes sitten viidentoista vuoden kuluttua…

Pikkuinen Lorraine herää aikaisin, mutta aurinko on herännyt vieläkin aikaisemmin.

On yksi niitä pitkiä kesäpäiviä, jotka kestävät loputtomiin onnellisina lapsuuden päivinä, kun saa herätä kullanhohtoiseen ilmaan ja nukahtaa tuhat seikkailua myöhemmin tuntien vielä ihollaan valon, jonka tiukasti kiinni vedetyt verhotkin taittavat vain lempeäksi hämäräksi.


Talosta ei kuulu hiiskaustakaan, On sunnuntai, ainoa viikonpäivä jolloin isi ja äiti nukkuvat ylellisen pitkään. Lorraine syö pikaisen aamupalan, nousee sitten tuolille vetääkseen keittiön takaoven yläsalvan auki ja lähtee ulos Tig innokkaana kannoillaan. Koska puro on kuivunut, sen viertä kulkeva polku on leventynyt, ja sitä pitkin voi kiivetä loivaa rinnettä ylös. Siellä on kaneja, joita Tig voi jahdata ja perhosia, joita kohti se voi hypellä, siellä on pikkuruisia orkideoita ja leivoset nousevat kanervan seassa sijaitsevista pesistään laulamaan vakaata uskoaan siihen, että aurinko paistaa aina ja taivas on ikuisesti sininen.

Mutta Lorraine-parka ei tiedä, että nyt ollaan Beulahin kukkulalla, jossa on kosteita koloja…siellä vaanii näkki, joka ei kestä auringonvaloa…ja ennen kuin ilta koittaa laulavat leivoset kuin lentävät vakoojat: Tyttö on täällä, pahasti kävi, tyttö on täällä, pahasti kävi. Ja lepattelevat perhoset kertovat viestin: Mennyt on ikiajoiksi!

Siis nyt kun kirjoitan tätä joudun samaan kauhuun uudestaan. Ja henkeä salpaa. Tunnen ihollani vanhempien tuskan, kyyneleet, raivon ja huudon: Tämä ei voinut tapahtua meidän pikkutytöllemme! Eihän! Sano se!

Dalziel ja Pascoe joutuvat selvittämään juttua, johon liittyvät lastentarina Nina ja näkki, Mahlerin Kindertotenlieder/Lauluja kuolleille lapsille, Danbyn kyläläisten omituisuus, aiemmin kadonneiden lasten vihamielisyys, neuvokas ja intuitiotaan seuraava naispoliisi Novello sekä monta, monta muuta omituista asiaa ja henkilöä.

Oli mahtava tunne lukea kirjaa, kun olin Yorkshiren etsivät –sarjasta saanut kasvot Andylle ja Peterille! Kukaan muu kuin juuri he, eivät voi olla tämän tarinan päähenkilöt. he kulkevat sumussa Beulahin kukkulalla, mutta kun polku vie väärään, tuleekin yllätys toisensa jälkeen ja vihdoinkin avautuu kolmen varhemmin kadonneen tytön menetyksen salaisuus, mutta hintana on Lorraine. Mutta kukaan, kukaan ei arvaa ennen viimeisiä sivuja, kuka on näkki!

Kirjan hienoimpia oivalluksia on kytkeä Peter Pascoen pieni tytär mukaan tarinaan. Pikku Rosie sairastuu vakavasti, mutta koomassakin hän elää Ninan ja näkin tarinaa, kunnes…

Reginald Hill vie tarinaa kuin itse paholainen! Olen hyvä arvaamaan, mutta hän yllättää minut kerta kerralta, kunnes en voi muuta kuin voimattomana kalisuttaa kahleitani ja näen kuinka veden pinta nousee ja valo katoaa…


Ja kappelissa soi Requem… sielunmessu kuolleille tytöille…Kindertotenlieder…Mahleria…

Me heidät haemme Beulahin kukkulalta.
Aurinko kun kirkkaasti paistaa.
Ilma kirkas on Beulahin kukkulalla.


DALZIEL AND PASCOE


Dalziel (Warren Clarke) ja Pascoe (Colin Buchanan) esittävät pääosia TV-sarjassa Yorkshiren etsivät. Tympeä komisario Andy Dalziel ei mielellään katso hölmöjä, mutta vielä vähemmän ’neropatteja’. Kun kokematon Peter Pascoe määrätään hänen yksikköönsä, ennusteet eivät todellakaan näytä hyviltä. Pascoe edustaa nimittäin uuden sukupolven poliiseja – tutkinnolla aseistettuja, lempeämielisiä älykköjä. Mutta ihme tapahtuu ja heistä tulee kuin kuuluisa rakkauden ihme: vastaparit vetävät toisiaan puoleensa! Kumpikin alkaa arvostaa toisen ominaisuuksia, vaikkakin välillä tuskan hikeä vuotaen. Sarjan myötä Pascoen itsetunto kasvaa ja hän itsekin huomaa, miten törkyturpa Dalzielin lihavan kuoren alla asuu älykäs ja hellämielinen sielu. He ovat kuin: En voi elää kanssasi, mutta en ainakaan ilman sinua! Reginald Hillin uusimmassa romaanissa Beulahin kukkulalla huomaa erityisen hyvin, miten Andy osaa antaa Peterille tilaa ja miten Peterin itsetunto on vahvistunut. Nyt kaikki sitten voivat arvata, mitä minä teen joka lauantai-ilta about klo 19.30 alkaen…;-)

Ne, jotka ovat sarjaa seuranneet, muistavat varmaan Dalzielin pahimpia ’juttuja’ vieläkin sisäisesti kiemurrellen, sillä hänhän ei kaihda ollenkaan kaivelemasta erinäisiä paikkojaan julkisesti ja sukukalleuksien tallella olo pitää tarkistaa aika ajoin. Hienon kontrastin antaa Pascoen herkkä, älyllinen tulkinta, josta Andy alkaa aivan selvästi olla vaikuttunut ja riippuvainenkin, vaikka hän olisi varmasti maailmassa viimeinen , joka sen myöntäisi. Minun on pakko myöntää, että katson mieluummin brittiläistä arkirealismia kuin amerikkalaisen tuotannon kauneuden, rohkeuden ja pintapuolisuuden epätodellisuutta. Minulle soivat Yorkshiren kellot ja aion seurata niiden kutsua!

Mutta nyt lähdemme Andyn ja Peterin matkassa Beulahin kukkulalle…

NOJOUD 10 VUOTTA, ERONNUT


”Nimeni on Nojoud ja olen kotoisin pienestä jemeniläiskylästä. Olen kymmenvuotias, tai ainakin luulen niin. Minun maassani maaseudun lapsilla ei nimittäin ole henkilöllisyystodistusta eikä heidän syntymäänsä rekisteröidä. Vanhempani pakottivat minut naimisiin itseäni kolme kertaa vanhemman miehen kanssa, ja mies pahoinpiteli ja käytti minua hyväkseen. Eräänä aamuna lähtiessäni ostamaan leipää, hyppäsin bussiin ja pakenin oikeustalolle. Olin siellä siihen asti, kunnes yksi tuomari suostui kuuntelemaan minua...”

Näin järkyttävästi kuvailee elämäänsä Nojoud Ali, oletettavasti kymmenvuotias jemeniläistyttö Delphine Minouin kirjassa Nojoud 10 vuotta, eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorée, Gummerus, 2009). Tämän lapsen todellisuus on niin kaukana omastamme, että haluaisi uskoa tämän fiktioksi, keksityksi tarinaksi. Kunpa se olisikin totta!


Totuus on kuitenkin se, että yli puolet jemeniläistytöistä naitetaan ennen 18 vuoden ikää ja usein huomattavasti vanhemmalle miehelle. Tämän julman perinteen uhriksi joutui myös Nojoud Ali. Hänelle ei kerrottu asiasta mitään etukäteen, puhumattakaan että häneltä olisi jotain kysytty. Äärimmäisen vastenmieliseltä tuntuu, että oma perhe tekee lapselle tällaista.

Tapaaminen oli järjestetty heimon vahojen sääntöjen mukaan. Isäni lanko, joka oli joukon ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen, oli hoitanut notaarin tehtäviä. Juuri hän oli myös laatinut sopimuksen sisällön. Oli päätetty, että minun myötäjäiseni nousisivat 150 000 rialiin (noin 540 euroa).

Näin myytiin pikkutyttö Nojoud kahden suvun miespuolisten jäsenten toimesta ja käytäntö noudatteli karjakaupan tapaa. Perheen äidillä tai siskoilla ei ole asiaan mitään sanavaltaa. Nojoudin äiti oli synnyttänyt 16 lasta ja sen jälkeen hänen miehensä, Nojoudin isä, otti uuden, nuoren vaimon….

Sanomattakin on selvää, että pakkoavioliitto katkaisi Nojoudin koulunkäynnin eikä hän ehtinyt oppia edes lukemaan. Nojoud ei kuitenkaan alistu neuvottomana pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan hyppää kotona vieraillessaan leivänhakumatkalla taksiin ja hakeutuu oikeustalolle. Aluksi tuntuu, että häntä ei kuuntele kukaan, mutta sitten ilmestyy Shada, rohkea nainen, joka taistelee takapajuisessa maassa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hänen jasmiinintuoksuiseen halaukseensa saa Nojoud turvautua ja olla lapsi, joka tuntee, että tässä hänellä on toinen äiti. Shada hallitsee median ja saa asialle julkisuutta. Täysin patriarkaalisessa maassa tämä urhea nainen saa Yemen Timesin toimittajan Hamed Thabetin tekemään asiasta ison jutun ja tapauksesta tulee ennenkuulumaton, sillä Nojoudin aviomies ja isä pidätetään!

Kaiken alkuna on kuitenkin ollut pienen Nojoudin uskomaton rohkeus maassa, jossa nainen on vain miehen orja ja himojen tyydyttäjä. Tapaus on maan historiassa ensimmäinen, jossa puututaan oikeusteitse nuoren tytön, vielä lapsen, vastentahtoiseen naimakauppaan. Vaati suurta rohkeutta nousta bussiin ja matkustaa oikeustalolle yksin kun ensin on hakattu ja raiskattu useasti, eikä kukaan ole koskaan sanonut, että ’sinä olet arvokas ja rakas ja me suojelemme sinua ja saat käydä kouluja niin paljon kuin haluat”.

Nojoud Alista on nyt tullut esimerkki muille jemeniläistytöille, sillä tapaus nousi myös kansainväliseen mediaan. Nojoud on itse palannut kouluun ja aikoo kirjamyynnin palkkioilla kouluttautua juristiksi, jotta hän voisi edistää naisten ja lasten oikeuksien toteutumista.

Nojoud Ali sai rohkeudestaan Yhdysvaltalaisen Glamour –lehden Women of the year 2008 –tunnustuksen yhdessä mm. Hilary Clintonin ja Condoleezza Ricen kanssa ja alkuvuodesta Jordanian kuningatar otti hänen puolestaan vastaan arvostetun Women’s World palkinnon.

Delphine Minou on kirjoittanut Nojoudin tarinan kuin tarkoituksella käyttäen hyvin selkeää kieltä. Hän on ikään kuin asettunut nuorten tyttöjen asemaan ja kertoo tarinaa etenkin heille. Mutta myös meille! Mitä me voimme tehdä parantaaksemme naisten asemaa kulttuureissa, joilla heillä ei ole mitään asemaa. Meidän on ensinnäkin luettava tämä kirja ja sisäistettävä, että se on totta. Sen jälkeen kannattaa ottaa selvää, mitä todella tapahtuu naisille ja nuorille tytöille niin Jemenissä kuin muissa naisorjamaissa. Takaan, että herätys on kova! Se meidän on kuitenkin kestettävä tietää, jos kanssasisaremme kestävät sen elää! Tämä kirja ei ole pelottava, se on vain ensin surullinen ja sitten toivoa antava. Minoui ei mässäile raakuuksilla.

Miten sitten estää enää ketään kokemasta Noujoud Alin kohtaloa? Yksi keino on ottaa kehitysmaasta ja kulttuurista, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, kummilapsi, TYTTÖkummilapsi. Tämä on ainoa keino, jonka minä olen löytänyt toimia. Otin parhaan ystäväni kanssa yhteisen kummitytön Afrikasta, tarkoituksella taata hänelle koulutus ja estää hänen pakkonaittamisensa. Otimme kummitytön Planin kautta ja aiomme kyllä selvittää, että nimenomaan tätä tyttöä, Marya, on autettu ja tuon myös julkisuuteen, onko apu saavuttanut tarkoituksensa! Me emme lähteneet tähän about 15 vuoden projektiin tukeaksemme vanhoja heimoperinteitä ja yhteisöä, vaan pelastaaksemme yhden pienen tytön tulevaisuuden.

Luojalle kiitos, Nojoud, syntynyt 1998, kaiken jälkeen kuitenkin pelastui!

LINDA OLSSON

Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa valmiiksi, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.

Kirjan nimi on Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtisumua. Tämä kirja antaa Toivoa, että elämässä vielä on Toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta…

This book is called Let me sing you gentle songs. This book has been published by Gummerus A.D. 2009. This book hasn’t been written earlier. This book is The Light House and Stardust. This book is giving Hope that there still is Hope. This book is smelling like wild strawberries…

SCRIPTOR JA HELSINGIN KIRJAMESSUT

Scriptorista on juttua tämän päivän Hesarissa - kuulemma. No, minä olen fanittanut tätä nuorten, kirjallisten, kunnianhimoisten poikien ja muutaman tytön lehteä jo kauan. Itse asissa tein tästä Scriptorin kansikuvasta Helsingin kirjamessujen tunnuskuvan blogiini!

Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka messupäivä noin klo 12.00.-13.00. Scriptoria voi ostaa myös Helsingin Akateemisesta.

Enemmän Helsingin kirjamessuista: http://www.helsinginkirjamessut.fi/

KUURA: TAITEILIJOISTA PARAS/FROST:THE BEST OF ALL ARTISTS

Picture by Hannu Hautala in First Snow (Minerva, 2009)

HENKIVARTIJA


”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”

Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.

Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.

”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”

Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!

Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!

Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…

Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”

Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…

Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.

Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?

TRIPTYYKKI


Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44 prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.

dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari

Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985

Teinityttö Dacaturista murhattu

Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.


Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!

Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…

Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.

Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.

Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.

Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…

KISSA JOKA EI KUOLLUT


Inger Frimanssonin dekkarit eivät ole koskaan ennalta-arvattavia. Kuka on lukenut Pimeyden jäljet (LIKE, 2006) tai Varjo vedessä (LIKE, 2007) ei ole vieläkään toipunut, sillä Hilja Agnevik tai Justine Dalvik eivät todellakaan ole mitään tyypillisiä rikoskirjallisuuden päätähtiä. Frimanssonin erityistaito on luoda henkilöhahmoja, jotka vähäisyydessään ja vaurioituneisuudessaan kohoavat kuin elämää suuremmiksi: hän antaa tyypilliselle objektille subjektin roolin. Huomaamattomasta ja tavallisesta tulee tragedian tekijä, ei sen kohde.

Inger Frimannsonin uutuus Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE, 2009), ei petä lukijaansa. Olen todellakin kranttu dekkarien suhteen, sillä luen ne kaikki, joten tiedän siis mihin verrata ja mistä puhun. Pohjolan psykologisen dekkarin kuningatar Frimansson veti minut uutukaisellaan tajunnan pohjaimuun – heti! Huomasin pidättäväni hengitystä, hyperventilaatio uhkasi…, sillä kun olet alusta asti murhaajan pään sisällä tietämättä olevasi siellä, samaistut tulevaan ja kun huomaat alkavasi tehdä vääriä asioita, et pysty enää lopettamaan…

Yöpaita pois, karheat kädet, ja nyt Bethin pitäisi alkaa kiemurrella ja huokailla, houkutella halu horroksesta. Nyt Ulf levitti hänen reitensä, avasi ne erilleen, työnsi sitten ja etsi, mutta Beth oli ikään kuin kiinni ja suljettu.

Torjunta sai Ulfin häkeltymään.

”Rakas, minä haluan”, Beth yritti, mutta hänen äänensä oli väsynyt, ja vaikka hänen kätensä lypsi ja puristi, Ulf kääntyi kyljelleen ja nukahti.


Beth sulki silmänsä ja itki silmäluomiensa alla, mutta ei Ulfin vuoksi vaan siksi, että alkoholi oli saanut hänet hauraaksi ja masentuneeksi, niin kuin aina, aina.

Niinpä. Ihan tavallinen Beth. Opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Beth, joka joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään, on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Beth, joka on krapulassa heidän kesäpaikassaan. Beth, jonka katse alati etsii metsän varjoista kissaa, korppia, outoa varjoa. Mutta sitä ennen Mies:

Hitaasti Mies astui kohti Kaarinaa. Jos hän saisi tämän hihittämään. Se pehmittäisi Kaarinan ja paljastaisi ihon.

Kaarina pieni, hymytyttö…tule metsään leikkimään.

Naisen painava rinta – Mies piteli sitä, punnitsi sitä kädellään. Kaarina navetan lämmintä seinää vasten. Ja pehmeä mekkokangas, jota hän työnsi syrjään, etsi ja kiskoi, naisen pienet nyyhkäyksen kaltaiset sanat ja huokaukset…Kun Mies ajatteli Holgeria, kun hän ajatteli sitä, hän kovettui, tunnusteli, työntyi sisään.


Naisen hehkuvaan, polttavan kuumaan piilopaikkaan.

Ja koko ajan mukana Frimanssonin tiheä kerronta, joka ei irrota. Ja kuitenkin mukana luonto, ihan likellä, kiinni: metsän varjot, vasova hirvi, kissa, joka tulee ja menee halujensa mukaan, uros ja naaraskorppi, elinikäinen pari, vanhojen hedelmäpuiden runkojen sammal ja jäkälä ja Bethin Raivo:

Välillä Bethin valtasi Raivo, joka nousi ja vyöryi ulos rinnasta. Todellinen alkuvoima ja vahvuus. Niin kävi nyt. Hänen kurkustaan kohosi korina, joka vahvistui hänen kävellessään. Raivo kasvoi, väkevä järistys, jonka ansiosta hänen jalkojaan ei kirvellyt, vaikka hänen jalkansa tallasivat nokkosia – hän tuuppasi hataran oven lantiollaan auki. Sisään. Kyllä. Sisään.

Bethillä on pissahätä. Hänen jalkansa olivat juuttuneet kivilattiaan. Hän sulki silmänsä ja antoi virtsan valua kuumana ja puhtaana pikkuhousujen läpi.


Kissa joka ei kuollut –teoksen henkilöhahmot ovat niin taidokkaasti kuvattuja pikkuerikoisuuksineen, että lukija aavistaa tällä nyanssien nautinnollisella lukemisella olevan hintansa kuitenkaan aavistamatta, mistä isku tulee. Ja kun se vihdoin tulee, sisälläsi kuuluu outo huuto, äänetön kauhun kysymys: Voiko kenestä tahansa tulla tappaja kunhan vain outojen yhteensattumien summa on riittävä?

Frimansson tarjoaa jälleen kerran ja ehkä nyt jo psykologisen dekkarin ylintä pienaa tavoitellen täydellisen piinan, joka kuivattaa kitalakea ja jonka muistijälki on pitkä. Myönnän: Kissa joka ei kuollut on voimakas punaviini, suuta kuivattava ja veren värinen.

Itsehän tulit tänne, tämä on sinun syytäsi!

SAMARKAND


"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."

Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.

Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.

Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe.

Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.


Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."

Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."


AMIN MAALOUF

Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta ..Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.

Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).

TIUKUKÄRHÖ 'HENDRYETTA'


IHANAT KÄRHÖT


Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Minerva, 2009) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys syntyy kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.

Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.

Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät.
Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:

Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?

Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.

Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.


Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhakauppiaani on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit!

Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhassani alkaa nyt kärhöjen vallankumous romanttisella lopputulemalla!

VANHAN KORITUOLIN PITI...

saada olla jo tänä suvena köynnösten valtaama, mutta oli niin kiire suvi, että projekti siirtyi ensi suvelle. Ainakin laitan siihen Summer Snowta, joka on mahtavan runsas ja kaunis ja myös nopea...

EROOTTISET RUNOT


Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’!

Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!

Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja minä kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!


Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Ei tunnu hyvältä lukea Eroottisia runoja yksin!

No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!

Ah Armaani, annahan kun lukaisen sinulle vähän:


Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.

Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa

Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta

Minä olen se

jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen


Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa

Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,

ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä


Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta



PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!

( PS2. Tämä kone jättää nyt jokaisen uusinnan jälkeen tällaisen tyhjän tilan. Kuten tiedätte, olen niin suuri tekninen nero, että tarvitsen tämän asian oikomiseen Supporttiani ja hän tulee vasta illalla myöhään...,joten olen sitten vain pahoillani...minua häiritsee...apua!, Joku!)

TOMMY TABERMANN

Tommy Tabermann on niin tuottelias runoilija/kirjailija, että vaikka tarkoitus oli, en pysty luettelemaan hänen teoksiaan. Jotain käsitystä määrästä saa, kun käyttää lukua 80…,mutta minusta numerot ovat kuitenkin vain numeroita ja tärkeintä on henkilö itse, tässä tapauksessa henkilö, joka hyvin epäsuomalaiseen tapaan runoilee naisia ja miehiä rakastamaan ja rakastelemaan. Hän on kuin muinaiset arabirunoilijat, jotka riisuivat naisen hunnut sanoillaan tai kuin Pablo Neruda, jolle minä palan aina vain.

Palan minä myös Tabermannille, sillä hänen Verensokeristaan (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map ja lokinpoikanen antavat minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Siitä suuri kiitos Runoilijalle ja Valokuvaajalle!

Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…

En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)

Tommy Tabermann on todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja vaarallisen hyvin hän tuntee naisen sielunelämän. Siis kaksi minulle tärkeää runoa tulee nyt tietoon, mutta kolmatta en paljasta, koska se kertoisi minusta enemmän kuin haluan kenenkään tietävän.

Tommy Tabermann on nyt sairastunut vakavasti ja hän suree jossakin iltapäivälehdessä, kuinka hänestä tuntuu, että hänet jätettiin yksin sairauden tultua julkisuuteen.


- On hiljaisia päiviä. Se tuntuu erittäin oudolta. Normaalisti on puhelin soinut jatkuvasti, kun tutut ja puolitutut ovat soittaneet. Miten tätä nyt kuvailisi. Kuin unohtunut hauta, joka saa ruohoittua. Se on minusta aika outoa, eläviähän tässä ollaan silti.

Tommy, minäkin koin syövän, melanooman ja sen jälkeen oli todella hiljaista. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Aivan kuin syöpä olisi tarttuva tauti. Olin jopa loukkaantunut. Myöhemmin olen tajunnut, että kukaan ei tiennyt, mitä olisi sanonut 30 –vuotiaalle nuorelle naiselle siinä tilanteessa, sillä jos jollain on sairaus, joka alkaa s-kirjaimella, siitä ei voi puhua, puhumatta tai edes jotenkin käsittelemättä kuolemaa. Ja kuka sitä nyt haluaisi sairaalle tehdä: puhua kuolemasta!

Ja olen aivan varma, että selviät, sillä ihmeitä tapahtuu, minäkin olen kokenut niitä monta, monta…ja sinä olet löytänyt maailman parhaimman lääkkeen jo kauan sitten, lääkkeen, jonka liika-annostukseen ei voi kuolla, mutta sen puutteesta voi nääntyä liian varhain; olet löytänyt Rakkauden!


”…jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, outoja hedelmiä säkissään…” Tommy, sinä paranet ja mekin kohtaamme vielä säihkyvin silmin jossakin kirjallisessa tapahtumassa. Lupaan sen!

Tabermannilta on ilmestynyt proosakirja Naaras tänä syksynä, mutta minä valitsin tähän kirjamessujen uusintakierrokseen Tommyn vaikuttavimman ja hänen omintaan eli Eroottiset runot (Gummerus, 2009).




VALOA HÄMÄRÄÄN

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa


Annamari Marttisen neljäs romaani Kuu huoneessa (Tammi, 2009) on eletynoloinen nykypäivän selviytymistarina, johon monen on varmaan helppo samaistua. Ylimieliset saattavat naureskella kirjan Katjan ratkaisuja, mutta heiltä tekisi mieli kysyä, oletko koskaan kokenut oloa, jossa tuntuu kuin putoaisit syvään kuiluun? Oletko koskaan mennyt pankkiautomaatille ja yrittänyt nostaa rahaa ja rahan sijasta saatkin kuitin, että tilisi on 17 euroa miinuksella? Oletko koskaan ollut yliopistossakin opiskellut nuori nainen täynnä huumaavaa tulevaisuuden uskoa ja sitten löydätkin itsesi kotoa kahden lapsen äitinä ja ainoa seurapiirisi ovat taloyhtiön hiekkalaatikon ympärillä lapsiaan vahtivat muut äidit? Oletko koskaan ollut kotiäiti, joka odottaa miestään kotiin kuin kuuta taivaalle, vaan kun hän tulee, ei paratiisi tapahdukaan, vaan koet entistä syvemmän pohjaimun?

Marttisen romaani yllätti minut. En ollut aiemmin lukenut Annamarin kirjoja ja muutenkin luen eniten koko maailmaa järisyttäviä kirjoja, joista tulee ikiklassikkoja. Kuu huoneessa tuli minulle kuin vahingossa…, mutta luinkin sen kahdelta makuulta (=yön tietyt tunnit) ja Katjan tarina tarttui minuun kuin kärpänen tarttui kärpäspaperiin mammalan navetassa. Menin täysillä mukaan siihen käsittämättömään, jolla Katja yrittää pelastaa itsensä. Varmasti olen kokenut tästä osan alta kolmekymppisenä, vaikka olinkin tiukasti työelämässä. Varmasti oli helppo ymmärtää Katjaa, koska olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan. Olin sataa Katjan puolella ja Marttisen teksti oli niin sujuvaa ettei tarvinnut tuntea myötähäpeää kirjoittajan takia, vaan saattoi heittäytyä tarinan vietäväksi. Epäsoljuva teksti, esimerkiksi kankeat dialogit, pysäyttävät keskittymisen tarinaan, tai jopa pilaavat koko jutun. Kankea dialogi on muuten suomalaisten kirjailijoiden helmasynti, mutta en tiedä miksi! Annamari Marttiselle ei tätä syntiä voi taakaksi lukea ja ilo on lukijan.


Katja saa ystävältään Sadulta lehtiä, jotka kertovat, mikä auvo ja pelastus ihmiselle koittaa, kun hän löytää luontaisen ravinnon ihmeen. Katja lukee:

Vain ihminen syö kuumennettua ruokaa, eläimet eivät sitä tee. Jos haluat saavuttaa henkisen ja fyysisen terveyden, elävä ravinto on vastaus. Elävällä ravinnolla on tietoisuutta laajentava vaikutus, löydät vastauksen siihen, mikä on ihminen, mikä maailmankaikkeus. Väsymys kaikkoaa. Kaikkein parasta olisi syödä ruoka suoraan puutarhasta, koska silloin siinä on läsnä prana. Versojen idätys tapahtuu kätevästi esimerkiksi keittiön kattilakaapissa, koska et tarvitse enää koskaan kattiloita ja paistinpannuja.


Tästä alkaa Katjan tie ryhmään, jossa rahastetaan paljon. Silmän iiriksistä näkee koko ihmisen terveyden, joten iridologilla pitää käydä, vehnäjauhot häipyvät perheestä samoin kaikki sokeri, koska yksi ryhmän ’asiantuntija’ huomaa Katjan sairastava hiivasyndroomaa. Kaikki amalgaamipaikat pitää vaihtaa muovipaikkoihin vaikka velkarahalla. Ja kaikkia ryhmän jäseniä pitää aina halata kiusallisen kauan ja sitten maataan selällään kiviä otsalla ja vatsan päällä ja ties missä. Ruoka häipyy perheen kaapeista ja tilalle tulevat itujen idätysastiat, pitää ostaa laventeli- ja kukkatippoja ja pitää lähteä kalliille viikonloppukurssille Verson voiman kartanoon. Ja tärkeintä on uskoa enkeleihin ja oppaisiin. Ja yksi opas on nimeltään Erkka…
Mutta miten ihmeessä tähän oikein tultiin? Suuren väsymyksen ja turhautumisen kautta. Katjasta tuntui ettei hän ollut enää muuta kuin toisten jälkien siivooja. Mikään ei kiinnostanut. Vanhempi lapsikin alkoi olla murrosikäinen ja aiheutti raastavaa huolta alkaessaan olla iltaisin poissa kotoa. Katja ei paljoakaan puhu miehensä Tapion kanssa. Tapio onkin tarinassa kuin sivusivuroolissa eli ei paljon ollenkaan. Rahat ovat tiukoilla, mutta siitä huolimatta Katja ostaa melkein kaiken luontaistuotekaupasta, vaikka esimerkiksi jo yksi luomuhillopurkki maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen kaupan lettuhillo. Mutta eihän enää ole lettujakaan, ainakaan sellaisia, mitä muu perhe söisi, sillä lapset alkavat vieroa syystä kotiruokailua samoin aviomies.

Mutta mitä millään on väliä sillä onhan enkelit ja Erkka sekä kuu huoneessa!

Vai onko sittenkin väliä?

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

tiistai 20. lokakuuta 2009

VARJOMADONNA


”Vain tämä on selvää: runoutta ei saa tuhlata savukkeensytyttimiin; siitä on tehtävä puukko.”

Vahvan pohjoisen runoilijan Heli Slungan Varjomadonna (Minerva, 2009) uusin kokoelma on kuin mora, joka leikkaa päätä, lihaa, sielua mitään, ketään säästämättä. Slungan runoissa soi arktinen soundi: täällä puhutaan näin, täällä tehdään näin, tämä on pohjoisen tapa, sanotaan suoraan ja karkeastikin, kaunistelematta:

”Kunnanlääkäri määrää avioeromasennukseen Viagraa, mutta mistä vanha ja varaton mies saisi uuden vitun. Tapa jolla pohjoisessa hoidetaan asiat, ja toinen, köysi ja kuusi.”

Heli Slungan runot toivat minulle mieleen hippivuodet ja tavan rikkoa kaunistelematta kaikki mahdollisia normeja, tarpeen kaataa kaikki raja-aidat ja talloa nurmikoita, syöttää apinoita. Mutta myös niiden vuosien solidaarisuuden, jossa huomattiin kylmien asemahuoneiden miehet, tosin Slungan myötätunto kallistuu naisiin, mutta miehillä on heidän roolinsa, sillä miten nainen nyt ilman niitä…:

Olet pannut lapun luukulle: enää ei tuoretta miehenlihaa, teräviä cumshotteja tarjoilla.

Kaivan ryttyisiä seteleitä taskuistani,
lupaan sammaltaen prinsessan ja puoli valtakuntaa
voi rakas minä pienennän itseni vaikka
avaimenreiän tai neulansilmän kokoiseksi,
sanon mitä haluat kuulla
silitän tukkaa niin kuin äiti,
jaksan imeä tuntikausia kuten tiedät
mutta ei on ei on ei.
EI!
Siteeraat minua ivallisesti sankarittareksi.
En kysy miksi tuolle sievälle blondille
yhä tarjoillaan.

Menen kotiin,
kasvatan hampaat pilluuni.


Tässä se tuli! Tätä se on! Heli Slunga kertoi, mistä kana pissaa. Naiset ovat naisia ja ehdottomasti subjekteja. Naiset tulevat ja ottavat miehen, naiset tarvitsevat miehen karkeaa painoa ja ihanaa samettiterskaa ja kovaa kalua. Ja sitten joku uros kehtaa laittaa lapun luukulle ja pitää mennä kotiin ja kasvattaa hampaat pilluun. No ei tarvitse kuin tässä erinomaisessa runossa, sillä tuore miehenliha on uusiutuva luonnonvara!

Tästä runosta pidin eniten. Tämä on mun juttu! Siinä on enemmän, paljon enemmän kuin heti huomaakaan. Siinä on ikiaikainen tarina siitä, miten mies kuin mies odottaa palvontaa, palvontaa, palvontaa. Et saa, ellet palvo!

Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että Heli Slungasta on tullut naisten lyyrinen, mutta kova ääni. Slungan nainen nussii, panee, kiroilee, imee, polvistuu, ompelee, juopuu, nauraa, nauttii, himoaa, rakastuu kolmessa sekunnissa, ajattelee Afrikkaa ja ikävöi. Puukko satuttaa, mutta myös hyväilee kuin pehmeät huulet terskan silkillä.

Varjomadonna herättää iättömät hipit, ravistelee nuoria naisia, hiukan pelästyttää miehiä, jotka haluavat naisten puhuvan kuiskaten. Varjomadonna ilahduttaa niin saada kuin antaa myös kantensa puolesta. Suvi Sievilä on osunut kymppiin Varjomadonnan kannessa!

Minä antaisin tämän kirjan riemulla Elämäni Miehelle!

Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella

rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.

Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,

ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,

puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.

UNFORGETTABLE!

http://www.youtube.com/watch?v=Uvux60fqNU8

MARILYN MONREON MONTA ELÄMÄÄ


Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.

Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.

Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.

Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.

Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.

Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli luokiteltu epänaiselliseksi!

Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”

Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.

Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!

Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ikoni ja patologisen femiinisyyden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.
Jotain taikaa Monroessa on, sillä hän on vaikuttanut voimakkaasti sekä miehiin että naisiin. Viimeksi luin Marilynistä Siri Hustvedtin kirjassa Lumous (Otava, 2009), jossa päähenkilö Lily oli täysin Marilynin viemä. Hän ei ole ainoa nainen maailmassa, joka sitä on!

Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!

Minä laitan nyt soimaan Marilynin levyn ja itken pieniä purosia…in memoriam Marilyn Monroe.

GIVING IS LIVING

http://www.plan.fi

LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ


Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastamatta enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan paljastaa.

Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.


Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!

Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.


Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”

Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.

Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.

Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.

Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!

En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma Kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!

Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.

Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.

58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.

Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”

SCRIPTOR

Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka päivä klo 12.15-13.00. Prinsipatus Litterae klubiin kuuluvat myös Tuure-Erik Niemi ja Lauri Linna:

Elegia sulkeutuneista kaupoista

seitsemän kuutamoa myöhemmin

kiertelin taloa, talloin ruusuja/ ikkunasta kajasti valo, mutta kuka minä olen astumaan sisään?

minulla on vain kimppu voikukkia

minulla on nykyään niin paljon aikaa unohtaa/ milloin kukkaupat sulkeutuvat

olen heikko liekki

minut voi puhaltaa

sammuksiin

jos tahtoo

talo oli rakennettu kadun A ja polun B risteykseen

kiertelin sitä/ kannoin kukkia

sinä aikana oli ovi ehditty muurata umpeen

- Lauri Linna -

Kahvila (toinen yritys) eli häivähdys suomalaisuudesta teen pinnalla

Toinen yritys on hätäinen kakku./ Sitä myydään halvalla hinnalla kivijalan kahvilassa./ Se on kuin suomalainen luonne - se kahvila -/ remuaa ja riemastuttaa. /Ujouden ulkoaan ajaa ja lähdeisyyden luokseen kerää!

Se on suomalainen se.

Miksi yritämme olla muita kuin itsemme./ Miksi viljelemme ujoa?/ Miksi kaljua kaljamahaa ellei kirveitä heittelevää käppänää?/ Miksemme vain olisi itsenämme./ Jos vaikka sisimmässä olisimme kuin kahvila,/ kivijalan kahville pyhitetty huone.

Pidämmehän kahvista sentään./ Se on yrityksen alku.

- Tuure-Eerik Niemi -

HELSINGIN KIRJAMESSUT 22.- 25.10.2009

Helsingissä järjestetään kirjamessut ajalla 22.-25.10.2009. Messujen takia tulen postaamaan uutuuskirjoja uudestaan sekä tuomaan esille muutakin aiheeseen liittyvää. Lähemmin katso http://www.helsinginkirjamessut.fi

TO ILONA WITH LOVE FROM LEENA

Ilona, I want to give my Power Picture and my Power Poem to You:

ROAD MAP
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus)
kuva Pekka Mäkinen

MENISINKÖ OIKEALLE VAI KÄÄNTYISINKÖ...

"Menisinkö oikealle vai kääntyisinkö vasemmalle, juoksisinko vai hiljentäisinkö? Mietin kaikkea elämääni vaikuttavia asioita mutten koskaan rakastaisinko vai jättäisinkö rakastamatta."

- Ilona Pietiläinen -

MAKE YOUR DREAMS TRUE BY ILONA

"Olen kirjoittanut kauan ja tunteella, olen rakentanut niitä pilvilinnoja ja niin moni niistä on sortunut. Antaisinko sen uskooni vaikuttaa? En, koska mitä meille silloin jää kun unelmiin lakataan uskomasta.

Niin aina kun suuntaan katseeni eteenpäin, en tiedä onnistunko, en myöskään pelkää, että epäonnistun, koska elän."

ILONA ILONAMME

täältä löydät Ilonan: http://www.sateenkaarentaa.fi