Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011) ei mennyt vain päähäni, vaan myös vereeni. Se valloitti minut kuin kaasu ja vei unieni rauhan. Nyt levoton sieluni vaeltaa tuntureilla ja Pohjoisen jäämeren rannoilla suopursujen, kanervien, rakkolevien ja suolaisten merituulten humalluksessa. Kuulen valaiden laulun ja tiedän, että minun on joko hypättävä mereen tai jatkettava matkaa toisen maailman sodan Lappiin, vuoteen 1944, Titovkan leirille ja Kuolleen miehen majalle. Minun on jatkettava sinne, missä hirvaat rykivät ja hunajapillut tuoksuvat, minun on levitettävä itseni poronjäkälälle, syötävä jäisiä karpaloita, nuuhkittava miestä, joka oli mukana Babi Jarissa 1941, mutta unohdettava se, sillä rakkaus ei valitse, vaan on kuolemaakin julmempi ja Jumalani, minä kyllä kuolen, ellen tuota miestä saa. Sen jälkeen vaikka SS-Obersturmführer Herman Gödel, helvetti ja kuolema, ’Ein Volk, ein Reich, ein Führer’, mutta ensin, ensin haluan hänet, joka tuoksuu savulta, hirvaiden kiimalta ja hulluudelta.
Nyt se tapahtui: Tänä vuonna tehdään tuplahistoriaa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä milloin on syntynyt kirjoja, jotka ovat kuin Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai Katja Ketun Kätilö! Kirjoille löytyy yhteistä nimittäjää kielen ja tarinan primitiivisessä rohkeudessa, historiallisessa kulississa sekä siinä, että kukaan ei ikinä ennen ole näitä tapahtumia kuvannut näin verevästi, että hulluyrttiuute nousee päähän niitä lukiessa. Molempiin sovellan myös sitä ohjetta, että jos kaipaat apua ymmärtää näitä teoksia, lue myös Sodan haavoittama lapsuus, joka on avainkirja niin moneen. Nyt arvaan jonkun miettivän, että kuka oli sodan haavoittama Kätilössä? Hän oli Johann Angelhurst, saksalaisen Fritz Angelhurstin ja suomalaisen Annikki Näkkälän poika Saksasta, äidin aamutakkikimonon tuoksun ja karvaismarjahillon lapsi, poika, joka jonka kohtalona oli kulkea isänsä tie kohti kurbitsimaalattua arkkua ja naista, Villisilmää, joka halusi vain hänet.
Katja Ketun Kätilö on taiten tehty monen kertojan tarina. Alku- ja loppusanat kuuluvat Helena Angelhurstille, mutta Lapin kiiman ja veran tarinan kertojina ovat kuumaverinen Kätilö, henkisesti särkynyt Johannes sekä Kuolleen miehen merkintöjä tekevä Palonaama, jonka nimi vaihtuu kirjan edetessä. Monikerroksisuus on tarinan voima, joka avaa sodan ja rakkauden, tämän päivän ja eilisen ovia. Pääkertoja on kuitenkin nainen, Vikasilmä, kaapissapidettävä, jota ei kolmenkymmenenkuudenkaan vuoden jälkeen tervehditä kuin muita: ”Jumalan terve”. Kätilöä kuitenkin tarvitaan ja niinpä hän Aune Näkkälän opissa leipoutuu hyväksi lapsenpäästäjäksi ja neuvokkaaksi lääkeyrttien valmistajaksi. Kaikki olisi jatkunut maailman ja Lapin sodan nuotiotulissa tarinana muiden joukossa ellei vastaan olisi tullut sakemanni, jonka ääni oli meripihkaa ja:
Ennen kuin ehdin paeta olivat silmäsi jo minussa, pupillit tarkentuivat ja kulmat rypistyivät niin kuin rypistyvät luonnontieteilijän kohdatessa jonkin tunnistamattoman limakkolajin. Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse, joka sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään. Tuntui kuin minuun olisi katsottu niinkuin kukaan ei minua ennen olisi katsonut.
Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään.
Tästä alkaa tarina, joka vie meitä pitkin Lappia, mutta etenkin Titovkan leirin kauhuihin kuin myös Kuolleen miehen majan valaiden lauluun. En yleensä ole innostunut murreteksteihin kirjakielen joukossa, mutta olin heti kuin kotonani minulle oudossa Lapin murteessa. Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa. Siltikin minusta tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan, mitkä virrat minussa nyt aukenivat, mikä primitiiviseroottinen hulluus teki minuun majansa, sillä olen jo monta päivää versonut yöailakkeja ja tunturikihokkeja.
Katselen vaivihkaa Villisilmää, kun se tuijottaa ikkunasta huoltoradan katkenneita, vonkuvia vaijereita. Kyyneltyneenä sen olemuksessa on jotain samaa kuin Wagnerin Nornia Nibelungin tarusssa. Tämä nainen kehrää kokoon ihmisten kohtalon langan. Vielä en tiedä, kuka noista kohtalottarista Villisilmä on. Urdr, Menneisyys, Verlandi, Nykyisyys vai Skuld, Tulevaisuus.
Kirja vei minua niin tunnepuolella ja Lapin oudossa alkukantaisessa taikuudessa, kuin myös historiassa. Lapin sota on minulle ollut tähän asti melkein vain sana, sillä monet muut asiat ovat tulleet ennen sitä. Nyt kuitenkin luin, miten todella sekava ja kauhistava tilanne Lapissa oli toisen maailman sodan aikana, mutta etenkin sen jälkeen kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa rauhan ja entisestä liittolaisesta Saksasta, tuli Suomen vihollinen. Sen jälkeen kaikki pelit menivät uusiksi ja oli hetki, jolloin kukaan ei tiennyt, onko toinen vihollinen vai ystävä. Tämän jalkoihin joutuivat Kätilössä kaikki, mutta etenkin meidän suomalainen Villisilmämme ja Saksalainen Johann. Katja Kettu on tehnyt historiaa tuomalla Lapin sodan esille tavalla, joka pakottaa lukijan sinne, missä hän on ollut kirjoittaessaan:
Luin kirjan Kätilö ja nyt vaellan siellä, missä naiset maistuvat korpihillalta, olen vaeltanut jo kauan, välillä nukkunut tunturikihokeissa ja revonhännissä, syönyt karpaloita ja Maarian kaloja, tuntenut meren kutsun, mutta silloin syöksynyt maate suopursujen turvaan. En löydä tietä pois, enkä haluakaan. Haluan jäädä tänne, missä revontulet raapivat ohimoita, tähdet putoavat maahan syttyen nuotioiksi ja saan herätä ja nukahtaa valaiden lauluun.
Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus Kaisa Laura Katja Valkoinen kirahvi Jori Kirsi Booksy Helmi-Maaria Minna Sara Paula Sonja Aili Jaana Anna Elina Joana.
*****
Tämä kirja voitti Blogistanian Finlandian 2011!
Rakas isä!
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!
Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoista. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.
Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.
Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.
Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka epätoivoinen olit ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.
Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani: Oma isäni, maailman paras isä♥
Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi kaikkeen elolliseen, istutti sisälleni järkkymättömän empatiakyvyn. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen♥
Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.
Isä rakas, kaikki taivaan tähdet: Sinä!
♥:lla tyttäresi Leena
Sing Me Your Song Again Daddy
kuva Sarppu
Katsokaa tätä kirjan kantta! Onko kukaan nähnyt mitään kauniimpaa? Onko kellään mitään sitä vastaan, että tämä kansi on jo menneen Vuoden 2011 Kaunein Kirjan Kansi -kisan musta hevonen, joka lentää perhosena ja yllättää meidät kaikki huumaten siitepölyllään, siipiensä tuhansilla väristyksillä, väriensä lumolla?
Kysyn onnesta,
ne kaikki vastaavat eri tavalla.
Hengenmies huitoi kädellään:
Tuonpuoleissa.
Kissa vakuutti:
Uuninpankolla hiirien talossa.
Kalastaja neuvoi:
Ah, se on vene, kun on verkot täynnä.
Onneksi kuuntelin perhosia.
Ne olivat menossa kedolle.
Mari Mörön Paratiisi (Minerva 2011) on huumaavan kaunis runokirja, jonka kuvitukset antavat runoille ilmaa siipien alle. Kuvat ovat Petri Volasen ja olen niin onnellinen, että kerrankin kirjan kanneksi on valittu teoksen vaikuttavin kuva. Kaikki kuvat ovat taidetta, mutta tämä yksi vie tajunnan!
Pidin pienistä ja osuvista runoista, joissa oli valoa loistavaa oivallusta. Luin ja ihmettelin, että kuka Mari Mörö? Sitten menin nykyihmisen tieotopankkiin Wikipediaan saadakseni tiedon valoa ja huomasin, että kun lukee liikaa, väistämättä putoaa kyydistä: Mari Mörö on julkaissut paljon. Sen sijaan, että luettelisin, mitä kaikkea häneltä on ilmestynyt, annan tietoiskun kirjailijaan ja sitten saa puhua Paratiisi:
Mari Mörö on suomalainen kirjailija. Pitkän kuunnelma- ja nuortenkirjailijauran jälkeen Mörön romaani Kiltin yön lahjat herätti paljon huomiota. Kiltin yön lahjat oli ilmestymisvuonnaan 1998 Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Runeberg-palkinnon vuonna 1999.
Mörö on toiminut pitkään luovan kirjoittamisen opettajana ja sanataideohjaajana eri oppilaitoksissa. Hänellä on oma luovan kirjoittamisen kurssikeskus Mörönperällä.
Mörö on tunettu intohimoisesta puutarhaharrrastuksestaan ja alaan liittyvistä humoristisista kirjoistaan. Monipuolisuuttaan kirjallisella kentällä ja muualla Mörö on kiteyttänyt näin: "Kirjoitustyöt ovat kohdallani teoskentelua, sitä ei pidä sotkea teeskentelyyn. Syttymistä ja innostusta ja tekemistä, alttiutta innostua."
Hyvänen aika: Olenko löytänyt sukulaissielun! Minähän olen aivan yhtä hulvaton ja olen jo kauan ajatellut, että pitäisi kirjoittaa kirja siitä, mitä puutarhatyö oikeasti on, kun sitä on tehnyt yli neljännesvuosisadan, antanut juttuja lehtiin, kirjoittanut siitä itse, ollut puutarhan kanssa televisiossa, vetänyt puutarhaseuroja ja koululuokkia pitkin lehmuskujia...ja suviyönä vaeltanut puutarhassa joko suojanaamari kasvoilla ja myrkkypullo kädessä kuin Christien dekkareissa tai kulkenut alasti ja antanut yökiitäjien sukia hiuksia aistillisen ruusun ja lehdokkien tuoksumeren huumatessa pään...Nyt kuitenkin Mari Mörön Paratiisiin:
Vuodenajat voi nimetä uudelleen.
Sinun kanssasi ne ovat
Taivas ja maa, Kauneus ja Toivo.
Tai Metsä, Kallio, Valo ja Mieli.
Paljon ei ole nyt kylliksi.
Alan änkyttää, kun
mieleni on ruuhkautunut
kiitoksista.
Siis niin hurmaavaa! Marin runot ovat luontorakkausrunoja. Lienee aivan selvä, että innokas luonto- ja puutarhaihminen liittää rakkauden, erotiikan ja luonnon saumattomaksi kimpuksi, joka hohtaa valoa kaikkina vuodenaikoina ilman led-valojakin. Sain tästä kirjasta niin paljon voimaa, että aion vihdoinkin viedä palkkiin kuvan, jonka alle vien omat luontoeroottiset runoni. Näin me, tuntemattomatkin inspiroimme toisiamme, joka on se luovuuden yhteisöllisyyspuoli, mistä vähemmän puhutaan. Se joka saa melkein järkevän ihmisen menettämään itsekontrollinsa ja heittäytymään tunteiden mereen.
Tämä kirja menee ystävälle lahjaksi. Hän on ihminen, joka arvostaa luontoa, kirjoittaa runoja, kuvaa upeita kuvia ja uskoo rakkauteen. En kuitenkaan voi itse olla ilman tätä kirjaa, joten nyt tilaan Paratiisin itselleni. Ja lupaan, että Mari Möröstä vielä kuullaan blogissani!
Ei rakkaudessa voi olla maltillinen.
Ei kauneudessa, hyvyydessä, ei totuudessa.
Se on kaikki tai sitten
hei, ja näkemiin.
Oi Mari, minkäs teit!
♥♥♥♥♥
Maa ei martona makaa, vaan outo, huumava hohde jatkaa läsnäoloaan: Päivät ovat kuin taikaa! Jotenkin kaikki on yhtäkkiä niin kohdillaan, että tämä Runotalon Sarin kortti kertoo kaikesta kaiken. Huomatkaa, että häneltä voi tilata persoonallisia kortteja. Laitoin nytkin matkaan arvonnassani voittaneille palkinnon lisäksi kortin Be Alive/ Olla Elossa, joka löytyy oikeasta palkistani. Sitä klikkaamalla pääsette korttien taiteeseen.
Sain heti aamulla tunnustuksen blogista Ihastelua, valittelua : Kiitos♥ Olen sen tuhannesti kertonut, mistä pidän ja mistä en, mutta marraskuussa tätä sopii hyvinkin tehdä taas. Kerron siis kymmenen asiaa ja sitten jaan tunnustuksen blogeihin, joissa katson olevan sitä jotakin...
1) Lempiväri: Turkoosi
2) Lempieläin: Koira
3) Onnennumero: 3
4) Alkoholiton lempijuomasi: Breezy Lime
5) Facebook vai Twitter: Oikeastaan ei kumpikaan, mutta facebook, koska siihen kerran tuli alettua.
6) Mistä pidät: Pidän vilpittömistä ihmisistä, jotka eivät kähmäile selän takana. Pidän kylmien asemahuoneiden yksinäisistä miehistä. Pidän maiden rajojen ylittämisestä. Pidän uimisesta meressä alasti. Pidän korvasienikeitosta. Pidän villasukista ja suklaasta. Pidän sateen musiikista ja haapapuiden soitosta. Pidän kashmirista. Pidän alpeista. Pidän merestä. Pidän rakastelusta lauantai-iltapäivinä kun hämärä putoo. Pidän pitkään nukkumisesta. Pidän Robertsin suklaakahvista. Pidän kuvataiteista ja historiasta. Pidän Valonkantajista. Pidän tähtitaivaasta. Pidän jouluyöstä. Pidän lumesta.
7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Antaminen
8) Lempimuotosi: Rajaton
9) Lempipäiväsi: Lauantai
10) Lempikukkasi: Iiris
Jaan tämän nyt niille blogeille, joista olen saanut ammentaa tavalla tai toisella voimaa ja iloa tämän vuoden aikana. Muistan useimmat etunimellä, mutta kun nimeä klikkaa, löytyy blogi. Kiitos Valonkantajani♥
Birgitta
Sari Runotalosta
Amma
Kirjakirppu
Sara/ P.S. Rakastan kirjoja
Ilona/ Sateenkaarentaa
Valkoinen kirahvi
Sarppu
Paula/Luen ja kirjoitan
Minttuli
Plaza de Mustis
Anne
Anni
Jael
Erja
Susa
Hanne
Petriina
Hanne
Akissfromthepast
Sara
Maria
Anki
Helmi-Maaria
Aili
Kaisa ja onnea 1-vuotiaalle!
Mahtavaa marraskuuta teille kaikille ja torstai on toivoa täynnä!
Yes, Anastasia
Valamon luostarin mäellä vaeltelee ajatuksissaan kulkija. Hän poikkeaa hautausmaalla, kulkee herukkapensaiden viertä, poimii tatin, keittää vettä, ja kaataa sen kuivattujen mustaherukanlehtien päälle, sekoittaa mukaan hunajaa ja siemaisee. Huokaus.
Ruokatoimittaja Virpi Kurjenlennon teos Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) on kuin ylistysruno suomalaiselle maisemalle sekä suomalaiselle ruokakulttuurille, jossa lähiruoka on kunniassaan ja osataan arvostaa pitkien valoisien öiden raaka-aineisiin, metsän ja puutarhan antimiin säilömiä aromeita, vitamiineja ja kivennäisaineita. Pidän tästä tyylistä, jossa ruokaohjeet ovat kirjan nuotiotulia, mutta niiden väliin jää tarina.
Tumman kuusikon alla on viileää. Siellä täällä horsmikossa hurahtaa heinäsirkka. Maahan on pudonnut omenoita ja hillo tuoksuu. Rantasaunan piipusta suikertelee savu. Täällä uunia vasta sytytetään. Keittiössä valmistetaan öljyyn säilöttyä savukalaa, paistettua kesäkurpitsaa ja valkosipulismetanaa, ruisleipää ja perunarieskaa, piirakoita ja marinoituneita marjoja. Minä olen vieraana. Saan maistaa voimaa.
Näin lumoavasti tekee makumatkaa Itä-Suomessa Virpi Kurjenlento yhdessä valokuvaaja Sami Revon kanssa, jonka hellänkarheat kuvat vain korostavat suomalaisen ruokaperinteen ikiaikaista ajattelua: terveellistä lähiruokaa ja mieluiten vielä itse hankittuna. Siihen eivät kuulu kaiken maailman kotkotukset ja vahvat jälkikäsittelyt, vaan yksinkertaisuus ja selkeys ovat valttia ja suu ja kroppa kertoo, mikä on hyvää. Kirjan kauniista kannesta saamme kiittää Leena Kilpeä.
Näin emäntä Raili Turunen kalamiehille:
- No, saittekos työ mittään? Tiijätkö miten tehhään paras kalakeitto, Raili kysyy silmät sirrillään.
- Ensin pannaan kalafileepalat kattilaan ja ripotellaan niiden päälle kaksi teelusikallista suoloja ja kymmenen maustepippuria. Sitten kaajetaan vettä piälle niin, että kalat juuri ja juuri peittyvät. Seuraavaksi kiehautus ja annetaan veden poreilla hetki ja nostetaan kalapalat sitten reikäkauhalla kattilasta. Jäljele jääneeseen kalaliemeen laitetaan perunapalat ja yksi pilikottu sipuli. Annetaan kypsyä sopiviksi, ja kun on valamista, niin ei kun vaan lisätään kalapalat piälle ja lorautetaan voisullaa perrään. Voihan sitä tilliäkin, mutta kyllä se on paras keitto näin, Raili hymähtää tyytyväisenä.
Tässä kohtaa lukemista odotin kauhulla maitoa tai kermaa, sillä meikäläinen merenrannan kasvatti ei kerta kaikkiaan tajua valkoisen kalakeiton päälle. Vaan kovin oikein hallitsi kalasopan teon Raili. Ja kun nyt pääsimme kalan makuun, niin valmistamme Öljymarinoidut ahvenet:
300 g savustettuja ahvenia
1 sipuli
maustekastike:
1 valkosipulin kynsi
1 rkl soijakastiketta
2 rkl omenaviinietikkaa
2 maustepippuria
1 dl rypsiöljyä
1 oksa oreganoa
Irrota ahvenista pää ja suurimmat ruodot.
Leikkaa sipuli renkaiksi ja valkosipuli silpuksi.
Sekoita valkosipulisilppu, soijakastike, omenaviinietikka, maustepippurit ja rypsiöljy.
Nostele ahvenpalat, sipulirenkaat ja oreganonoksa astiaan ja kaada päälle marinadi.
Anna maustua jääkaapissa muutama vuorokausi.
Kalat säilyvät paremmin, jos ne pysyvät kokonaan marinadin peitossa.
Suomalaista voimaruokaa jakaantuu vuodenaikojen mukaan, kuten lähiruoka-ajatteluun sopiikin. On Syksyn makuja, joissa käymme Valamon viinimailla, seisomme metsässä Kori täynnä punaisia marjoja, on Talven makuja, jossa meillä on Verkot veessä ja kohtaamme Vieraanvaraista väkeä, on Kevään makuja, jossa tunnemme Mustan mullan tuoksun, on Kesän makuja, jossa Mies tuli tiellä vastaan ja olemme onnellisina Maa äidin helmoissa sekä kohtaamme Yli satavuotiaat mustikkamättäät.
Reseptejä on matkatarinoiden lomaan paljon ja osa niistä tuo mieleen muistoja lapsuudesta. Löytyy Maustetut sekasienet, Punajuuripihvit, Kaalikääryleet, Uunissa haudutetut juurekset, Karpalohyytelö, Kelvänsaaren kalakeitto, Muikunmätikastike, Kasvispiiras ja monta, monta muuta ihanuutta, joista syntyy makumuistoja, niitä mammalan herkkuja ja sitten vielä karjalanpiirakoita päälle.
Tässä on nyt se ruokakirja, jota suosittelen isänpäivälahjakirjaksi! Tässä on äijämäistä menoa, sillä ollaan miehissä talvikalassa moottorikelkalla, selvitetään verkkoja, kairataan reikää jäähän, nostetaan ylpeänä haukea ja seisotaan ’rehvakkaina’ kuvissa jään maisemassa…Kirjan tekijät ovat selvästi olleet rehdin ja suomalaisen maun perään, mutta herkkyydessäkin löytyy:
Halla on hiipinyt yöllä suon yli. Mennessään se on vetistänyt mustikat ja pehmentänyt puolukat. Muutama kalpea hilla lepää vielä pehmeällä sammalella. Nyt on kurjenmarjojen aika. Karpalot hehkuvat mättäillä ja niiden kyljet kimaltelevat kilpaa kastepisaroiden kanssa.
Ehkä isä saa sunnuntaina tämän kirjan lisäksi riistaa, joten siihen mukaan sopiikin sitten karpalohyytelö.
Karpalohyytelö
400 g karpaloita
7 dl vettä
1 pkt (330 g) hillo-marmeladisokeria
Keitä karpalot veden kanssa mehuksi. Siivilöi liemi ja kaada se takaisin kattilaan. Sekoita hillo-marmeladisokeri mehun kanssa ja keitä 5-10 minuuttia.
Kokeile hyytelöitymistä tiputtamalla ruokalusikallinen seosta pakastimessa jäähdytetylle lautaselle ja jäähdytä se nopeasti jääkaapissa tai pakastimessa. Vedä lusikalla vako hyytelön keskelle.
Jos vako ei heti umpeudu, hyytelö on valmista. Muussa tapauksessa jatka vielä hetki keittämistä ja toista testi. Jäähdytä hyytelöä kattilassa 15 minuuttia ja kaada hyytelöseos lämpimiin, pestyihin purkkeihin.
Nosta jäähtyneet purkit jääkaappiin.
Tällaisen kirjan luettuaan tulee jotenkin haltioitunut olo. Tuntuu upealta asua maassa, jossa voi puraista kylmää karpaloa, poimia lakkoja suolta, kantarelleja toisaalla ja syödä jälkiruoaksi vaikka mustikkakukkoa ja sitten alkoi vielä tehdä mieli kalaan…tai syömään puolukkapuuroa, vispipuuroa, sellaista hyvin vatkattua, jota lapsena vatkatessa käsi ihan puutui, mutta maku korvasi kaiken vaivan. Ja sitä sitten syötiin kylmän maidon kanssa ja isä istui vastapäätä ja kehui kovasti. Hymyili.
*****
Tämä ruokakirja on valittu vuoden ruokakirjaksi 2011 Gourmand International -kilpailussa!
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Minttuli
Tänään, on aika:
- ottaa rennosti
- leikata syyshortensian kukinnot, etteivät ne saa lumen kuormaa ja oksat ala repeillä
- pakata ensimmäiset kirjat blogiarvontani voittajille
- tarjota virikkeitä Hänen Majesteetilleen, Olgalle
- leipoa tiikerikakku
- juoda happea ja runoja
- kutoa edes hiukan burgundin väristä jättipitkää kaulaliinaa, jonka saa eräs ystävä vuosien takaa
- hakea kalenterista päivä serkkulounaalle
- täyttää orava- ja lintulaudat
- nauttia pitkästä, lämpimästä syksystä
- siirtää toinen lyhtykoiso uskaliaaseen paikkaan
- ihailla valkoista soilikkiani...
- tarttua hetkeen
Chiquitita
kuva Mia
Hänen kehonsa mätäni, sen toteamiseen ei tarvittu lääkäriä. Mutta se ei johtunut huumeista vaan niistä myrkyistä, joita kierot välittäjät sekoittivat huumeisiin. Useimmiten Skunkin olo oli flunssainen. Hän tunsi elävänsä vuorotellen helleaallossa ja talvisessa sumussa. Hänen muistinsa oli surkea; hänen keskittymiskykynsä ei riittänyt kokonaiseen elokuvan tai tv-ohjelman katsomiseen. Hänellä oli vatsahaava, eikä ruoka pysynyt hänen sisällään. Hänen ajantajunsa oli kadonnut. Joskus hän ei muistanut edes omaa ikäänsä.
Luettuani nyt kolmannen Peter Jamesin dekkarin, tulin siihen ajatukseen, että aukaisen tätä uusinta eli Kuolema ei riitä (Not Dead Enough, Minerva Crime 2011, suomennos Leena Mäntylä) niin paljon liikaa, että varoitan juonipaljastuksesta. Tosin Peter James itse on tehnyt kirjasta liian ennalta-arvattavan. Saan tästä kuin syyn tarkastella itsekin teoksen rakennetta hieman avarammin.
Aloitin laitapuolen kulkijasta Skunkista, joka onkin omalla oudolla ja haisevan karhealla tavallaan kirjan kiinnostavin henkilö. Hän ja hänen seksihullu, reippaan tukeva tyttöystävänsä Beathany olisivat voineen saada kirjassa isommankin osan, mutta Peter James pitää sitkeästi keskiössä hieman laimeaa rikosylikomisario Roy Gracea, hänen tapahtumiaan suhteessa yhdeksän vuotta sitten kadonneeseen vaimoonsa Sandyyn, uuteen naisystäväänsä Cleoon sekä Sussexin rikospoliisin kollegoihin. En ole kauhean innostunut lukemaan rikospoliisikeskeisiä dekkareita, vaan uhri- ja rikollinenkeskeisiä enemmänkin. Tässä kirjassa on Gracen lisäksi pääosassa Brian Bishop, jonka vaimo löytyy julmasti murhattuna ja pian uhreja alkaa löytyä enemmänkin. Jo ennen puolta väliä James antaa lukijan tajuta, missä mennään. Se voi olla kiinnostavaa, jos loppuratkaisu ei ole näin paljastettu kuin tässä nyt on, mutta ehkä olen liiankin vaativa dekkarien lukijana. Minua esimerkiksi ärsyttävät poliisitutkinnan operaatio sitä ja tätä, ja nyt on menossa operaatio Kameleont sekä operaatio Mistral. Tiedän syyn näiden termien käyttöön, sillä minulla on tuttuja rikospoliisissa, mutta niitä ei tarvitse korostaa. Miten saankaan niistä mieleeni isojen poikien leikit: Kuin kaikki olisi vain tärkeilevää leikkiä, vaikka kyseessä ovat raakalaismaiset murhat.
Peter Jamesin eduksi on sanottava, että hän ei mässäile raakuuksilla, mutta kertoo niistä faktat. Verrattuna edellisiin, Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead) kerronnassa on irrallisuutta, joka tulee väistämättä siitä, kun lukijaa riepotellaan ilmeisen syyllisen, sarjamurhaajan, ollako vai ei olla –pähkäilyissä ja lopulta kuitenkin annetaan arvata loppuratkaisu liian kepeästi. Lopun aamenta ei kuitenkaan lausuta, vaan jätetään portti heilumaan auki muiden mahdollisuuksien varalta, jolloin alkaakin toivoa, että tämä ei voi olla näin ilmiselvää. Siis tässä se mikä laski tämän kirjan tasoa muutaman piirun verrattuna kahteen edelliseen, joista toinen, Kuolema katsoo kohti, on melkein täydellinen helmi. Niin moni olisi halunnut jatkoa kirjalle ja samalla jatkoa Kellie ja Tom Brycen tarinalle: Mitä heille tapahtui kaiken jälkeen?
Olen takuuvarma, että Peter James on loistava dekkaristi ja hurmaava herra, sillä hänen kirjoissaan 60+ naiset ovat kauniita ja 60+ herrat charmantteja – pääosin. Kaksi aikaisempaa Jamesin dekkaria olivat minulle enemmän mieleen, mutta ehkä juuri tämä, Kuolema ei riitä, on jollekin toiselle Jamesin paras. En mitenkään voi olla mainitsematta, että Jamesilla on itsellään kolme koiraa, joten herättää kiinnostusta kuten Minette Walters aikanaan sekä kirjallisilla kyvyillään että koirillaan;-) Sanomattakin on selvää, että kuulemme Ison-Britannian yhdestä myydyimmästä dekkaristista jatkossakin ja koukkuhan on jo tarttunut, sillä miten voisimme olla seuraamatta Sandy –kuviota…
Kuolema ei riiitä on ehkä miehisempi kirja kuin Peter James oli aikonutkaan, sillä autoista on paljon juttua. Onneksi mainitaan rikoskomisario Morse ja hänen Jaguaarinsa, sillä olen heikkona Morseen. Jamesin vahvuus on aikaisempien kirjojen perusteella osata uida naisten ’nahkoihin’ ja sitä jäin tässä enemmänkin kaipaamaan. Sarjamurhaaja on tietenkin perverssi, jolla on sairaat halut uhreihinsa. Aika ajoin kirja onnistuu olemaan niin pelottava, että tasapaino olisi heilahtanut elleivät mukana olisi häärineet juuri Skunk ja hänen panohullu, pulska tyttöystävänsä Bethany.
Skunk katsoi Bethanya hetken ihaillen. Tällä oli lyhyet, mustat hiukset ja paksut käsivarret. Hänen rintansa pullottivat löysän t-paidan kaula-aukosta, ja niukka farkkuminihame peitti osittain hänen pulleat, ruskeat reitensä. Skunk piti kättään Bethanyn alushousuissa. Se lepäsi hänen kosteassa, pehmeässä karvoituksessaan, ja Skunk työnsi sormiaan syvälle hänen sisälleen.
”Käänny oikealle”, Skunk käski.
”Saat minut taas kiimaiseksi!”
Skunk työnsi sormensa syvemmälle.
Bethany henkäisi. ”Skunk, lopeta!”
Myös Skunk alkoi kiihottua. Bethany kääntyi liikennevaloista oikealle ja ajoi kuningatar Victorian patsaan ohi…
Kun Bethany pysäytti auton, Skunk veti kätensä pois tämän alushousuista. ”Vitun mahtavaa! Nähdään!”
Uskokaa tai älkää, Skunkille on varattu tarinaan lyhyt, mutta ratkaiseva tähtirooli!
Vuoden 2011 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ovat Tarkoin vartioitu talo 27 äänellä, kakkosena on Illan tullen 19 äänellä ja kolmantena Linnut lumen valossa 13 äänellä. Hyvin likellä kolmatta sijaa oli Näkymätön silta, joka sai 11 ääntä eli jäi vain kahden äänen päähän edellisestä.
Linnut lumen valossa on kokonaisuutena ehdottomasti Vuoden 2011 Kaunein Kirja ja miten hurmaavaa, että kansi palvoo kirjan sisältöä! Toivottavasti tämä kirja palkitaan jossakin jollakin, sillä tämä ei ole ihan kirjamaailman arkea, vaan täydellistä kauneuden taivasta.
Vaikka se ei nyt ketään kiinnostakaan...;-), niin minun suosikkini olisivat olleet Illan tullen, Linnut lumen valossa ja Paluu Rivertoniin.
Kirjankansiarvontaan osallistui monia, monia...Kiitos kaikille innokkaille kisassa mukana olleille! Lumimies toimi onnettarena ja voittajat ovat Nafisan, Susanne ja Suketus. Onnea voittajille!
Nyt Nafisan saa ensin valita täältä kaksi palkintoa, jonka jälkeen vuoroon pääsee Susanne ja sitten Suketus. Kun olette valintanne tehneet, ottakaa minuun yhteyttä kera postiosoitteen.
Miksi Kaunein Kirjan Kansi -kisa? Siksi, että minulla on vahva tuntuma siihen, miten kirjan kansi vaikuttaa siihen, miten kirjaa myydään. Kirjakaupassa en nosta edes käteeni kirjaa, jonka kannessa ei ole mitään tyköottavaa/kiinnostavaa/herkkää/tyylikästä/houkuttavaa/vaikuttavaa...Nämä kaikki kolme voittajakantta ovat sellaisia, että melkein kuka tahansa antaa kirjan tulla luokseen edes sen verran, että lukee takakannen ja liepeet. Loppu onkin sitten jo kiinni kirjan aihepiiristä etc. Kaikkiin asioihin on poikkeus ja sen tekevät ns. 'omat kirjailijat' eli ne, joita kerää, vaikka kansi olisi tosi syvältä. En voisi kuvitella ikinä ohittavani vaikka John Irvingiä, Joyce Carol Oatesia, Ian McEwania tai Siri Hustvedtia, en ikinä.
***
Minua huimaa nyt, sillä pari tuntia ja minulta viedään rakas, vanha, sisupussi koneeni ja alkaa Uusi Mukatehokas Elämä. Yritän sopeutua...
Hämärä putoo...hetki vielä sunnuntain rauhaa...
Love
Leena Lumi
Never on Sunday
Vuoden 2010 kauneimmat kirjan kannet
Vuoden 2009 kauneimmat kirjan kannet
Vuoden 2012 kauneimmat kirjan kannet
Hei!
Minun piti kerrankin olla vailla sanoja, mutta en ihan malta. Kiitän Katjaa ja Karoliinaa Romanoveihin liittyvistä musiikkivinkeistä, mutta soitan ne muuna päivänä kuin tänään. Kiitän Kirjakirppua siitä, että minulle on jo matkalla kovakantinen Meriharakat. Ja Saraa kiitän tunnustuksesta, jonka unohdin noutaa. Olen pahoillani etten ehdi kaikkea mitä pitäisi. Yritän kovasti huomioida muita, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän muistan.
Meille on tulossa leffaviikonloppu kera viinin & homejuustojen. Myös puutarhaa on ohjelmassa, sillä osa kalusteista siirtyy nyt varastoon ja haravointiakin on vielä jäljellä. Tiedotusluonteisesti ilmoitan, että kohdallani on koittanut dead line eli Supportti ilmoitti, että tänä viikonloppuna minun on uskaltauduttava uudelle koneelle. Olen ehdottanut, että se olisi arvonnan jälkeen, sillä ehkä minusta ei sitten enää kuulu...Pelkään myös kadottavani kaikki sähköpostiosoitteeni, jotka ovat minulle life line niin moneen, niin moneen. En elä puhuakseni puhelimessa ja siksi toivonkin aina kaikki yhteydenotot sähköpostilleni lukunottamatta äitiäni.
Tähän on aikaa vielä pari päivää eli tavataan sunnuntaina johonkin aikaan.
Nyt on ystävät paussi! Ei se Paussi, joka oli Siri Hustvedtin kirjassa Kesä ilman miehiä, vaan Perhepaussi, Kotipaussi, Nautintopaussi, Suukkopaussi...
Love
Leena lumi
Una Furtiva Lagrima
kuva Pekka Mäkinen
Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.
- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
Sisäinen tuleni ajaa minua nyt Szymborskaan, vaikka minulla ei ole edes kunnollista kuvaa kirjan kannesta. Edessäni on kirjastosta tilaamalla saatu Sata Szymborskaa eli ei kirjaa ollut edes kotikirjastossani, siinä Alvar Aallon suunnittelemassa, jumalaisessa, vaan kirja tilattiin muualta – minulle – pieneksi hetkeksi.
Wislawa Szymborska on kuin uni tai henki, et saa häntä kiinni. Edes Wikipedia ei tiedä hänestä paljoakaan. Kertoo, että Szymborska on puolalainen runoilija, esseisti ja ranskalaisen kirjallisuuden kääntäjä. Kertoo vielä, että Wislawa syntyi heinäkuun 2. päivänä 1923 ja on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1996. Sitähän otaksuisi, että nobelistista saisi tietää enemmän, mutta miksi tarvitsee, sillä:
Wislawa Szymborskan Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine) puhuu meille kuin Wislawa, tämä kaunis nainen kirjan kannesta olisi juuri tässä likellä. Hänen runonsa osuvat syvälle, jäävät sinne värähtelemään ja vaikka ne helkkyvät hellinä, sattuu!, sisällä, jossain sattuu!
Kirjan alkusanoissa Martti Puukko kertoo, että Wislawa on asunut suurimman osan elämästään Krakovassa, unieni kaupungissa (josta tulikin totta!). Hän julkaisi esikoiskokoelmansa vuonna 1952. Kaikkiaan hän on julkaissut kymmenen runokokoelmaa, jotka sisältävät vajaat 250 runoa.
Miksi puhua puhki runoilijaa. Runoilija on runonsa. Tämä kirjan kannen pieni nainen on suuri, kun hän on runossaan. Hän on vahva, kova, hellä, isku, hyväily, toteamus tai mitä ikinä kaipaatkin. Vaikuttavin minulle on edelleen runo Onni onnettomuudessa, 'Wszelki wypadek'. Minulta vei kauan ennen kuin kestin kuvaa, jonka valitsin, sillä Natalie Portman ei saanut viedä runon voimaa ja onneksi hän vain antoikin sille kaikkensa.
Kaipaan tätä kirjaa ennen kuin se on elämästäni edes lähtenyt. Jos joku on halukas luopumaan omastaan ja se on tällä kansikuvalla, olen kiinnostunut. Yhteystietoni löytyvät profiilistani.
Kirjoittamisen ilo
Minne kirjoitettu kauris juoksee kirjoitetun metsän halki?
Pysähtyykö se juomaan kirjoitetusta lähteestä,
josta sen kuono heijastuu kuin kalkkipaperin lävitse?
Miksi se nostaa päätään, kuuleeko se jotain?
Se seisoo neljän totuudelta lainatun jalan varassa
höristellen sormieni alla korviaan,
Hiljaisuus – sekin sana rapisuttaa paperia
siirtäen syrjään sanan ”metsä” luomat oksat.
Valkoisen paperin yllä hyppyyn jännittyneinä vaanivat kirjaimet,
jotka voivat sijoittua väärin,
langettavat lauseet,
joilta ei ole pelastusta.
Mustetilkkaan mahtuu valtava määrä
silmää iskeviä metsästäjiä,
valmiina ryntäämään kynänvartta pitkin,
saartamaan kauriin, jo ampumaan kyykistyneinä.
Ne unohtavat, ettei tämä ole elämää.
Toiset, mustan ja valkean lait pätevät tähän.
Silmänräpäys kestää niin kauan kuin haluan,
ja sen voi jakaa pienemmiksi ikuisuuksiksi,
lentoon pysäytetyiksi luodeiksi.
Mitään ei tapahdu enää, mikäli niin päätän.
Edes puun lehti ei putoa tahtomattani,
eikä heinänkorsikaan taivu sorkan alla.
Onko siis olemassa maailma,
jossa vain minä ohjaan kohtaloa?
Aika, jonka vangitsen merkkien ketjuun?
Olemassaolo, joka tottelee määräystäni?
Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen mahdollisuus.
Kuolevan käden kosto.
Elokuussa 1924 Isadora Duncan, vastoinkäymisiä kohdannut ja parhaat päivänsä nähnyt yhdysvaltalainen tanssija, lähti kiertueelle Venäjän maakuntiin. Kun hän tajusi joutuneensa viikon työrupeamalle Jekaterinburgiin, hän lähetti agentilleen viipymättä kiihkeän pyynnön, että tämä järjestäisi hänet mahdollisimman nopeasti pois kaupungista. ”Kukaan ei voi tietää, mitä elävä painajainen tarkoittaa, ennen kuin on nähnyt tämän kaupungin”, Duncan kirjoitti. ”Erään tietyn perheen surmaaminen täällä talon kellarissa on ehkä heittänyt Edgar Allen Poe –henkisen synkeän varjon koko paikan ylle, tai ehkä täällä on aina ollut tällaista. Kirkonkellot kajahtelevat alakuloisesti joka tunti, se on kamalaa kuultavaa.” Romanovien surmat varjostivat Jekaterinburgia vielä kuusi vuotta jälkeenpäin: ”Sen aiheuttama psykoosi tuntuu hallitsevan koko ilmapiiriä”, Duncan kirjoitti.
Helen Rappaportin kirjasta Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Ekaterinburg. The Last Days of the Romanovs, Helsinki-kirjat, suomennos Ruth Jakobson) tuli minulle viimeinen syväsukellus Nikolai II:n perheeseen sekä vuoden 1918 heinäkuun 17. päivän yön tapahtumiin. Sain viimeinkin koottua yhteen kaikkien tästä tragediasta kirjoittaneiden kirjojen palaset ja nyt ei puutu mitään. Olen katsonut murhaajia kasvoihin tarpeeksi monta kertaa, olen kahlannut Ipatjevin talon, dom osobogo znatšenije, erityistarkoitukseen varatun talon, murhahuoneessa jalat veressä ja aivonesteessä, olen kuullut hirveät äänet, kun pistimet ovat ruhjoneet suloista Mariaa, olen nähnyt Aleksein ilmeen, kun hän kasvot isänsä, Venäjän tsaarin verestä värjääntyneinä, katseli sisartensa viiltelyä. Olen nähnyt perheen uskollisen lääkärin Botkinin viimeisen eleen, kun hän jo kuolevana kuin suojellakseen kurottui kohden tsaaria, viimeiseen asti kaikkensa antaneena. Kohta sataa unen lumi tapahtuminen ylle ja ympyrä sulkeutuu, mutta ei ihan vielä...
Saadaksemme kuvan, miksi juuri Jekaterinburg oli niin merkittävä, meidän pitää katsella sitä ennen Ipatjevin murhayötä. Kaupunki oli Venäjän kolmanneksi merkittävin. Se tuotti jopa 90 prosenttia maailman platinasta ja sinne tuotiin eri puolilta Siperiaa kuormittain ylellisyysesineitä. Kaupunki toimi myös modernin Venäjän edelläkävijänä, sillä siellä oli katuvalaistus, puhelimia ja sähkökäyttöisiä raitiotievaunuja, ja se oli tärkeä seitsemän rautatielinjan risteysasema: portti itään. Kaupunkia pidettiin myös hyvin kauniina rapattuine kivitaloineen, kultakupolisine kirkkoineen ja lähes viisi kilometriä pitkän pääkadun, Voznesenkinkadun, kruunasi Jekaterinburgin platinakuninkaan rakennuttama Rastorgujevin-Haritonovin palatsi. vallankumous muutti kuitenkin kaiken ja Jekaterinburgista tuli yksi bolševikkien tärkeimmistä toimintakeskuksista. Näin sitten myös kävi, että Punainen Ural vaati saada tsaariperheen valvontaansa juuri Jekaterinburgiin Moskovan vastusteluista huolimatta. Nyt oli jopa Leninin taivuttava, vaikka kaikille oli selvää, mikä olisi nyt Nikolai II:n perheen kohtalo.
Miten englantilaisen historioitsijan, kirjailijan ja Venäjä-tutkijan Helen Rappaportin kirja sitten eroaa aikaisemmin lukemistani? Ehdottomasti yksityiskohtaisuudellaan, sillä nyt sain runsaasti tilkittyä niitä tyhjiä aukkoja, joita minulla oli vielä tsaariperheen kohtalon osalta olemassa. Rappaport myös osoittaa selvästi, mitä Nikolai II:n olisi pitänyt tehdä toisin ja milloin oli se viimeinen hetki, jotta perheen murhalta olisi vältytty. Tätä ovat tehneet muutkin Romanov –tutkijat, mutta aina löytyy eroja. Rappaport ilmoittaa tarkastelevansa lähinnä Romanov-perheen viimeistä kahta viikkoa historiallisten tapahtumien pyörteissä. Kiinnostavasti hän on sitonut mukaan myös monia tapaukseen liittyviä ulkopuolisia, kuten kokeneen Venäjän-kirjeenvaihtajan Herman Bernsteinin, joka yrittää murhayön jälkeen saada selvyyttä ketä on surmattu, sillä jopa bolševikit ymmärsivät, että heille on eduksi yrittää salata tsaarittaren ja lasten murhat. Kun Bernstein poistui venäjältä, hän tiesi vain, että monarkia oli päättynyt Venäjällä.
Ensimmäistä kertaa luen nyt myös sen, minkä osin jo löysin Edward Radzinskin kirjasta Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, että lopultakin koko perheen murhaajiksi yritettiin leimata juutalaiset! Tähän oli monen helppo uskoa, sillä kun Ipatjevin talon komendantiksi ja lopulta teloitusryhmän päälliköksi tuli Jakov Jurovski, syntyperältään juutalainen, kaikkeen tuli tiukkaa ryhtiä, mutta ehdotonta ja varmaa kulkua kohti kuolemaa. Lisäksi teloitusryhmässä oli ainakin kaksi muuta juutalaista. Asialle löytyy kuitenkin selitys juutalaisten kulttuurista, jossa on pantu paljon painoa oppineisuudelle ja tiedolle, jolloin oli aivan selvää, että osa venäjänjuutalaisia päätyi vallankumouksen eliittiin.
Toisaalta, minä en kulkisi Romanov-perheen tietä, ilman venäjänjuutalaista näytelmäkirjailijaa Edward Radzinskia, joka herätti minuun halun tietää perheestä kaiken. Hänen kirjansa jälkeen oli pakko löytää lisää tietoa Radzinskin parjaamasta tsaarittaren hovinaisesta Virubovasta ja yllättäen löysinkin isäni kirjastosta Irmeli Viherjuuren toimittaman kirjan Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti, jonka ehdottomasti suurin anti on kirjan lähes 200 kuvassa. Romanov-kruunumme kaunein timantti on Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan Nikolai II –Suomen suuriruhtinas, jossa tsaariperhettä tarkastellaan enemmänkin Suomen kannalta. Kirjan kuvat ovat kuin taidetta, teksti on kaunista kuin myös kansi ja tämä kirja seisookin olohuoneessani kirjatelineessä melkein aina ja nyt pienillä led-valoilla valaistuna! Teksti on tutkijoiden työtä, mutta kirjoitettu sydämellä. Kun saan itseni koottua Rappaportin aukot täyttävän teoksen jäljiltä, on aika ryhtyä lukemaan Staffan Skottin Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Se on kuin kaiken lukemani yhteen kokoava nide, jolta en odota tietoja Aleksandran ihovoiteista, en Nikolain huonoista hampaista, enkä Aleksein sairaudesta, vaan sovitusta. Jossain on oltava sovitus!
Mietin usein, miten suuren kärsimyksen taakan saattoikaan saada ylleen Jobin päivänä syntynyt Nikolai, joka oli viettänyt elämänsä kolkossa 900 huoneen Hatsinan palatsissa. Nikolai oli alusta asti isälleen Aleksanteri III:lle suuri pettymys, koska oli vain 170 senttiä pitkä ja hänellä oli lyhyet ja tanakat jalat. Tsaari pilkkasi poikansa ponnettomuutta ja naismaista naurua ja käsialaa ja kutsui häntä pilkkanimellä devtšonka, tyttönen. Viimeinen, mitä Nikolai koskaan halusi, oli tulla Venäjän tsaariksi. Löytäessään rakkaan Alixinsa, hän sai vaimon, jonka kanssa he saattoivat muodostaa täydellisen, vain toisilleen omistautuvan perheen. Samalla Nikolai sai kuitenkin myös puolison, joka omasi isoäitinsä, Englannin kuningatar Viktorian vahvimmat puolet, mutta ei ollut ottanut opikseen tärkeintä: Pidä itsesi aina kansasi sydämissä. Venäjän tsaariperheellä ei ollut oikeutta eristäytyä Tsarskoje Seloon, mutta mikään ei pidättänyt tätä toisiinsa syvästi kiintynyttä perhettä, jonka vahvuus oli läheisyys ja syvä uskonnollisuus.
Katson kauas, vuosien ylitse ja näen Ipatjevin talon toukokuun 19. pnä 1918, kun tsaari täyttää 50 vuotta. Mitään juhlallisuuksia ei ole, eikä hurskas tsaari ja tunnollinen aviomies mitään odotakaan. Hänen kauniit silmänsä katsovat hymyillen rakasta perhettä, mutta sitten luomet laskeutuvat alas kätkeäkseen sen, minkä tsaari jo tietää tulevaksi. Loppuun asti hän haluaa suojella perhettään, eikä kerro heille, että tietää kaiken päättyvän pian: Niin toteutuu Jumalan tahto – tak Gospodu ugodno budet.
*****
Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Salla.
*****
Romanov-kirjat Leena Lumissa
Kuvassa Valkoisen kirahvin sydämellinen kahvi, jota nauttiessa voitte lukaista Bloggaajan kymmenen käskyä
Minä otan nyt teetä muumimukista ja luen päivän aviisit, sillä aamusta tuli yllättäen tavallista vilkkaampi...
Toivon, että huomenna tapaamme jo kirjan merkeissä ja sitten onkin kiva miettiä, kumpaa Jekaterinburgin jälkeen, kunnon brittijännäriä vai jälleen hieman romanttisesti sotien välisiin vuosiin.
Monday, Monday
Hei!
Kotiuduin hetki sitten parin vuorokauden kiihkeältä kirjamessureissulta Helsingistä. Elämyksiä oli valtavasti ja ne olivat hurmaavia. Kaikkein ikimuoistoisin oli tapaaminen ihailemani kirjailija Marja-Leena Virtasen kanssa, jonka kirja Kirjeitä kiven alle tulee olemaan minun blogissani vuoden paras kotimainen teos. Tiesin asian heti kirjan luettuani, mutta kun nyt olen tämän sekä kirjailijalle että muutamalle bloggaajalle jo kertonut, pitää teidän kaikkien saada se tietää. Vuoden paras kotimainen saa blogissani arvon Leena Lumi Finlandia. Onneksi sain lauantaisen messutapaamisen aikana kuulla, että Marja-Leena ei ollut lukenut vielä Aila Meriluodon kirjaa Tältä kohtaa, joten ostin Siltalan osastolta viimeisen kappaleen ja minulla oli ilo ojentaa oikein konkreettinen lahja sympaattiselle Marja-Leenalle, kun nautimme illalla erään helsinkiläisen ravintolan herkuista. Mukana oli muutamia kirjabloggaajia sekä tietysti ystäväni Bessu. Kirjailija Virtanen oli illan kirkkain tähti, mutta vietimme tavallaan samalla Tuuren läksiäisiä, sillä hän lähtee tammikuussa käymään lukiota Afrikkaan! Voi ja voi, kaikenlaista hauskaa on Tuuren kanssa sattunut kirjabloggaamisemme ensimmäisenä vuonna;-) Kiitos illasta Marja-Leena ja bloggaajaystävät♥
Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, tunnelma on käsinkosketeltavan rento ja kiinnostava jo messuhallin kahviossa. Pöydässämme istui myös kirjabloggaaja, jonka olen jo kauan halunnut tavata ja hän kertoi tienneensä, että tapaamme messuilla: Hänellä oli siis vahva etiäinen minusta. N., oli suuri ilo tavata: En unohda ikinä♥ Ja yksi tyhjä tuoli odotti sinua koko illan...Tapaamisiin!
***
Nyt minun tekee mieli kovasti sanoa, että jos Kirjeitä kiven alle ei ihan aukene, niin lukekaa sen lisäksi kirja Sodan haavoittama lapsuus. Tätä kirjaa vasten on helpompi niiden, joille asia ei ole tuttua, ymmärtää Kirjeitä kiven alle henkilöiden suhtautumisia.
Sain Marja-Leenalta muistoksi kauniin kuvan hänestä ja koristeomenapuusta, jonka nimi on kirjailija! Hyvin lyhyt ja tiivistetty kirjailija-ura tähän mennessä kuuluu näin: Marja-Leena näki koristeomenapuun taimen ja sai kuulla sen olevan ihan oikeasti nimeltään kirjailija. Hänen piti se sitten saada omalle pihalleen. Tämän jälkeen häneltä ilmestyi esikoisteos Aida ja nyt tänä vuonna Kirjeitä kiven alle. Puu oli siis enne: Nomen est omen. Kuvassa kaksi kaunista kirjailijaa. Lukekaa myös Kodin Kuvalehdestä numero 20 Marja-Leenasta.
***
Bessu, kiitos♥
Love
Leena Lumi
Nyt kun en enää rakasta sinua
runoissani on vähemmän toukokuun päiviä
vähemmän syreeneitä
eivätkä kylän kadut enää haukottele
orvokin tuoksusta päihtyneinä
vähemmän on lunta, tuulta ja merta
niin kuin kaikki vuodenajat
menisivät yhdessä ohi
myös runoni muuttuu paljaaksi, harmaantuu
nyt kun en enää rakasta sinua
en rakasta edes lapsuuttani
vaikka niin hyvä olisi piiloutua siihen
juosta kesästä kesään
poppelipuulta poppelipuulle
jotta voisin näyttää sinut
kirkossa leikkivälle pikkutytölle
niin pienelle
että hän melkein hukkui
vastapuituun viljaan
nyt kun en enää rakasta sinua
kiinni puristetut leuat
sulkeutuvat lapsen nyyhkytyksen ympärille
lapsen haavoilla kahdenkymmenen vuoden kultapöly
isoäidin petuniat ovat orpoja
ja vaikka japanilaiset kanat
asettuvat yöksi hapankirsikkapuun oksalle
en piittaa edes niistä
tahmeita, haaveksivia päiviä pääksytysten
minulla ei ole enää mitään tekemistä
minua ei enää jännitä en pidä kiirettä
en enää asetu raekuuroon taputtamaan käsiä
maassa on nyt yksi noita vähemmän
yksi haltijatar vähemmän
linnut lentävät kauas minun luotani
en passita niitä enää sinun luoksesi
nyt kun en enää rakasta sinua
en halua kirjoittaa runoja
haluan keksiä uusia sanoja
uusia vuodenaikoja, uusia kukkia, uusia jokia
haluan antaa uudet nimet kaikille
sillä entiset tekevät kipeää
nyt kun en enää rakasta sinua
maanosa jossa olin elänyt sinun kanssasi
uhkaa minua alati
niin kuin tulivuori valmiina purkautumaan
maanosa jossa en ole tarvinnut muiden kesää
muiden leipää, muiden kädenlyöntejä
maanosa jossa olin askeetti otsasi valossa.
- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Laamanen ja Béla Jávorszky)
kuva Runotalo
Hei!
Painostettuna eli ystävät meilaavat ja kehoittavat tämän julkaisemaan, joten olkaa hyvä:
Medianäkyvyyden kansainvälinen asiantuntija Cision on listannut Suomen kirjallisuusaiheisten blogien kymmenen kärjen. Listan kärkisijan valtasi Antiaikalainen-blogi.
Cisionin lokakuisen blogilistauksen aihe kirjallisuus on vuotuisten Helsingin Kirjamessujen käynnistyessä erityisen ajankohtainen. Kirjallisuusblogilistauksen ykkössijalle nousi Antiaikalainen-blogi. Kärkikolmikkoon sijoittuivat myös Kirjailijan häiriöklinikka sekä Sallan lukupäiväkirja.
Antiaikalainen sisältää pitäjänsä, vantaalaisen kirjailijan ja toimittajan Tommi Melenderin mietteitä kirjallisuudesta, uusista julkaisuista ja ajankohtaisesta kirjallisuuskeskustelusta. Melender on pitänyt blogiaan helmikuusta 2007 alkaen. Toiselle sijalle listattua Kirjailijan häiriöklinikka -blogia pitää kirjailija Kirsti Ellilä, jonka päiväkirjamaiset postaukset ovat sävyltään elämänmakuisia ja humoristisia. Kolmanneksi listalla sijoittui Sallan lukupäiväkirja -blogi, jonne lukemista harrastava Salla kirjaa muistiin lukemiensa kirjojen herättämiä ajatuksia.
Top 10 -kirjallisuusblogit Suomessa lokakuussa 2011
(Lähde: Cision Plan and Connect Finland Oy)
1. Antiaikalainen
2. Kirjailijan häiriöklinikka
3. Sallan lukupäiväkirja
4. Jäljen ääni
5. Grafomania
6. Sokeripala
7. Bokbabbel
8. K-blogi – koko lailla kirjallisesti
9. Leena Lumi
10. Kirjoittajatreffit
Ja tässä perustelut:
Cisionin top-blogilistaus perustuu seuraaviin arviointikriteereihin:
– Onko kyseessä blogi? Cisionin määritelmän mukaan blogin tunnistaa kolmen ominaisuuden perusteella: sen sisältö on käänteisessä kronologisessa järjestyksessä, sisältöä luovat yksilöt tai tunnistettavien yksilöiden joukko ja sisältö on käyttäjien kommentoitavissa. Jätämme toimituksellisten medioiden kuten uutissivustojen blogit listauksen ulkopuolelle, sillä valtamedian vaikutus blogiin on selkeän suosiva.
– Minkä maalainen blogi on? Cision määrittelee blogin kotimaaksi sen, missä sen kirjoittajan voidaan olettaa asuvan. Jotkut sivut käyttävät .fi-verkkotunnusta, toiset paikannetaan kielen perusteella.
– Onko kyseessä top-blogi? Blogin sijoitukseen listauksessa vaikuttavat lukijoiden määrä ja blogiin tehtyjen viittausten todennäköisyys muualla verkossa (esimerkiksi hakukoneiden hakutuloksissa tai Twitterissä).
Cisionin menetelmässä käytetään algoritmia, joka peilaa kahta keskeistä mittaria websivustojen suosiota vertailtaessa: linkityksiä ja uniikkeja kävijöitä (kk). Muuttujia painotetaan siten, että arviossa saadaan tasapaino sen hetkisen kävijäliikenteen ja blogin tulevan aseman vaikutuksen välillä. Arvioimme siis jokaisen vertailussa mukana olevan blogin nykyisen suosion ja todennäköisen suosion tulevaisuudessa. Lisäksi top 50 -blogin osalta arvioidaan muita muuttujia, joista tärkeimmät ovat päivitystiheys, päivitysten lukumäärä sekä bloggaajan ja lukijoiden välinen vuorovaikutus. Vuorovaikutuksen laajuutta arvioimme paitsi blogin kommenteista myös blogin ulkopuolella, kuten Twitterissä ja Facebookissa, käydystä keskustelusta. Kehitämme jatkuvasti sosiaalisen median tutkimusmenetelmiämme sekä arvoimme uusia mittareita ja tietolähteitä. Pyrimme mittauksissa mahdollisimman täsmälliseen lopputulokseen
***
Tästä ei ylemmäs mennä. Se mikä menee ylös, tulee myös alas. Minä en myöskään ehdi seurustella facebookissa, sillä luen. En aio lähteä twitteriin, joten sekin minulle miinusta. Elän lukeakseni ja kaikki rakkaudesta kirjoihin!
Toisaalta, takana on kohta 3 vuotta, 3000 postausta ja 300 000 kävijää, joten laittaa miettimään...huomista.
***
Kirjamessut lähestyvät ja juuri tämä omituinen viikko saattaa olla blogihistoriani oudoin, sillä ehkä ei tule yhtään kirjaa! Olen joka ilta päässyt aloittamaan lukemisen vasta klo 23, sillä kaikki on toisin kun Päämies on kotona. Mies on yllättävän työllistävä yksikkö. Ollessamme koiruuden kanssa kahdestaan, ei pyörinyt pyykkikone, ei astianpesukone, enkä laittanut edes ruokaa, vaan kävin ulkona syömässä tai söin leipää ja jogurttia sekä hedelmiä. Selvisin koko viikosta parin tunnin siivoussulkeisilla pari tuntia ennen Päämiehen kotiutumista. Olen syntynyt boheemielämään...
Olen nyt Jekaterinburgissa - taas :) En haluaisi tehdä sitä nyt hötkyillen. Luulin, että minulle ei voi tulla eteen enää mitään uutta Nikolai II:sta, mutta kyllä vain voi. Helen Rappaport kirjoittaa vetävästi ja tuo esiin paljon nyansseja, joita en ollut kuullutkaan. Jekaterinburgin (Helsinki-kirjat)jälkeen aion tehdä, vaikka en ihan heti perään, kirjan Romanovit (Schildts), joka tullee kokoamaan Romanovien historialliset säikeet yhteen tavalla, jossa minäkin ehkä pääsen tästä mielettömästä kiinnostuksestani tsaarien historiaan ja voin suunnata muualle. Tai sitten innostun muistakin kuin onnettomasta Nikolai II:sta ja hänen perheestään.
***
Sijoitukseni listalla on täysin teidän ansiotanne, te kaikki lukijani sekä bloggaajaystäväni! Näihin listauksiin ei kauheasti kannata jäädä vellomaan, mutta voi siitä hetken nauttia, jos tietää tehneensä kohta kolme vuotta yli sata kirjaa vuodessa ja sana yöuni alkaa olla ihan outo käsite. Nyt ei muuta kuin kaasu pohjaan ja eteenpäin, toteaa kirjahullu nainen lumessa.
Kiitos ja elämyksellisistä viikonloppua♥
Love
Leena Lumi
Windmills of Your Mind
PS. Serkkuni pisti tänään taas paremmaksi;-) Hän on mukavuudenhaluinen härkä kuten minäkin, mutta väittää nyt, että olisin kirjailija, jos 'viitsisin ryhtyä toimeen'! Hieman hän taas horjutti tasapainoani, vaikka minun kaikki runoni ja novellini onkin julkaistu sekä lehdissä että blogissani, niin päätin, että kun blogini täyttää seuraavana ystävänpäivänä KOLME vuotta, niin julkaisen koosteen uusimmista runoistani ja saatte valita niistä, mikä eniten osuu ja uppoaa. Novellini, myös se yksi jopa ison lehden kilpailussa voittanut, ovat blogissani, mutta niistä en tee koostetta. Nyt vain pakkaamaan ja aamuvarhain kohti kirjamessuja!
Ja tässä tarinan jatko vuoteen 2016 asti: http://leenalumi.blogspot.fi/2015/10/kyynelehdin-olen-vahan-sekaisincision.html
Nyt se taas tapahtui: Minä en enää kestä, vaan tilaan tämän villatakin, joka on kashmiria. Olen niiiiin heikkona Peter Hahnin neuleisiin, etten sanotuksi saa. Siis olen aina sanonut, että elämäni ainoa ylellisyys ovat hitaat aamut kera Robertsin suklaakahvin ja Hesarin, mutta tätä Hahn-heikkoutta olen piilotellut teiltä. Anteeksi, anteeksi, olen hulluna kauniisiin vaatteisiin ja etenkin neuleisiin! Neuleholisti tunnustaa...
Ja nyt eikun tilaamaan ja sitten lisää kahvia sille, että sain päätettyä, minkä suloisuuden otan kaikkien ihanuuksien joukosta. Tämä takki siis tulee sen lilaruutuisen puolihameen ja farkkujen kanssa. Ne liehuketakit ovat enemmän leninkien kanssa...
nimimerkki
Heikko nainen
Ihanaa keskiviikkoa kaikille♥
PS. Hyvänen aika sentään: Menkää tänne katsomaan, millä listalla muutamat kirjablogit ovat! Sain tietää tämän asian blogista Jäljen ääni, jonka olen tähän asti lukenut Järjen ääni;-) Liika lukeminen aiheuttaa lukihäiriötä ihan selvästi...Ja siis Leena Lumi on kirjablogi, ollut ihan alusta asti, mutta kauppiaan tyttärenä osaan tuoda tänne mukaan sisäänvetoja eli kevennyksiä. Isä opetti!
Ja täältä löytyy sitten listausta muistakin blogeista, kuten vaikkapa puutarhasta ja sisustuksesta. Tuttuja löytyy...
Syksy on toinen ihoni,
sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.
Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani rapisevat, murtuvat ruskalehdet
syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.
Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.
Mutta marraskuu.
- Leena Lumi -
Hei!
Tämä kauniisti siivilöityvän valon kuva on Marialta Baijerista. Hänet löydät täältä. Pidän tästä kuvasta, joka on kuin se kuuluisa tunneli, jonka päässä loistaa toivon valo, mutta tämä on kauniimpi. Metsä on sitä aina.
Ja tässä alkaa talviunille ruusu, jonka sain Puutarhaneuvokselta. Sitä on Suomessa vain kaksi: Yksi hänellä ja toinen minulla. Olen kehoituksesta peittänyt aran kaunottaren, että olisi edes toivoa. Tämä on testaus, jolla selvitetään, pärjääkö ruusu täällä harjukaupungin saarella. Toinen kasvaa mantereella. Suojasin myös ei niin kauniilla kehikolla sekä lumitöiden että jänisten varalta. Kerron vasta ensi keväänä, mistä ruusu tulee etc., jos Puutarhaneuvos sallii;-)
Käyntikortitkin sitten tulivat juuri sopivasti ennen kirjamessuja. Vaikka olenkin hulluna pinkkiin, niin näiden korttien pohja on lumenvalkoinen. Ne on kuvattu punaisella sisustslautasella, muuta selitystä en tuohon punertavaan sävyyn löydä. Parempiakin lumikuvia olisi ollut, mutta niissä oli aina koiria, joten niistä olisi voinut luulla, että pidän koirablogia...Nimeni muuttuu virallisesti Lumiksi, mutta ei vielä tänä vuonna, kuten olen luvannut. Nyt on niin paljon kaikkea muuta kiirettä.
Ja Lauralla on täällä synttäriarvonta, jonka aika umpetuu tänään keskiyöllä!
Perjantai-iltana en kuku koneella, vaan olen varhain tuutulullaa, sillä la aamuna hyvin varhain lähden Bessun kanssa kohti Helsinkiä ja kirjamessuja. Yllä oleva kuva on kooste viime vuoden messuilta. Saas nähdä, mitä tänä vuonna tapahtuu ja keitä tapaamme.
Kohta lykkään pari isoa kulhoa kaalilaatikkoa uuniin ja lähden haravoimaan. Muuten en tee paljon muuta kuin luen. Olisi tarkoitus saada vielä ainakin yksi kirja tehtyä ennen viikonloppua...
Voikaa hyvin ja mukavaa viikkoa teille kaikille!
Love
Leena
PS. Vilkaisin äsken tilastoja ja eniten luettuja ovat tietenkin nyt Vuoden 2011 Kauneimmat Kirjan kannet, Illan tullen, Onni onnettomuudessa ja Linnut lumen valossa, mutta mitä ihmettä, Marilyn Monroen monta elämää on vieläkin luetuimmissa!
Haun sanoja ovat olleet Leena lumi, Marilyn Monroe, eroottinen runo, munakoiso, pimppi, kartiovalkokuusi, eroottiset runot, Grace Kelly, jos sinä olet omenapuu tahdon minä olla omena sekä köynnöshortensia. Tästä voisi päätellä että pidän filmitähtipainotteista eroottista munakoisokeittiötä, jossa luetaan ahkerasti Tommy Tabermannin runoja! Kaikki varmaan muistavat, että pimppi kuuluu Loreto-tädille ja on yksi hauska Juan Manuel de Pradan kertomus kirjasta Pimpit.
