sunnuntai 22. tammikuuta 2017

David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta


Sanotaan että ’olet mitä syöt’ ja tätä mieltä minäkin olen aina ollut. Olen edelleenkin, mutta nykytietämyksen valossa voisi sanoa ’voit juuri kuten voi suolistofloorasi eli mikrobiomisi!’ Jos sinulla on paljon hyviä bakteereja, sinulla ei ole vatsa- eikä painonhallintaongelmia, et kärsi masennuksesta ja sinun ei tarvitse koko ajan pohtia mitä syöt, miten syöt ja miten vähän tai paljon syöt. Mitä enemmän saamme tietoa hyvistä suolistobakteereista, sitä enemmän ihmettelemme, miksi kaiken aikaa meillä lisääntyvät vatsaongelmat: keliakia, Chronin tauti, haavainen paksusuolentulehdus...Miksi kansa lihoo, vaikka se tuntuu elävän terveellisemmin kuin koskaan ja miksi syövät lisääntyvät ja rasvamaksaa löytyy heiltäkin, jotka eivät käytä alkoholia ja ovat tunnettuja terveytensä vaalimisesta. Tieto lisää tuskaa, mutta yrittänyttä ei laiteta: Pelastetaan hyvät suolistobakteerimme ja aletaan relata.

David Jonssonin tietoteos Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna Maija Luomi, kuvat Frida Wismar) paljastaa paljon siitä, mikä meillä on pielessä vaikka luulemme syövämme juuri oikein. Saamme tietää, miten paljon olemme menettäneet hyviä, immuunipuolustusta tukevia bakteereja kiitos runsaiden antibioottikuurien, kiitos raffinoidun ruoan, kiitos väärän tietämyksen ja kiitos vaikka äkkiväärien dieettiemme! Nyt monelle tulee mieleen perimä ja suvun sairaudet, mutta perimästä johtuu vain osa:

Miltä ihmisruumis näyttää ja miten se voi ei siis johdu vain perimän kautta tulleista geeneistä vaan myös elämän aikana ”hankituista” bakteerigeeneistä – lyhyesti sanottuna siis ihmisen sisäisestä ekosysteemistä.


Meidän tavoitteemmehan olisi syödä tasapainoisesti, ääriajatuksia karttaen ja voida vähän myös herkutella, mutta olla sinut oman kroppamme ja etenkin vatsan kanssa.

Valitettavasti ideaalitilannetta tuskin syntyy ilman tietoa ja panostusta, mutta kuten kartan ääridieettejä, kartan jopa vatsan hyvissä bakteereissa äärijuttuja ja poimin esiin ne faktat, jotka ovat niin järkeen käyvät, että ihmettelee, mikä on saanut ihmisen etääntymään niin kauas luolaihminen esivanhemmistaan.

Hyviä bakteereja me tarvitsemme voidaksemme välttää mm. suolistotulehdukset, ylipainon, veren rasva-arvojen nousun, valtionrasvoittumistaudin ja siitä johtuvat sairaudet, kuten aivoinfarktin sekä sydän- ja verisuonitaudit, diabeteksen ja rasvamaksan puhumattakaan monista syövistä, joista paksusuolen syöpä ehkä tässä tärkeimpänä. Jonssonin ensiapu on se monasti kuultu eli kuidut, mutta hän painottaa vesiliukoisia kuidunlähteitä, jotka ovat kuin tervehdyttävä geeliä suoliston limakalvoille! Kirjassa on niistä paljon ja jokainen voi poimia suosikkejaan listalta ja pitää huolen, että syö niistä muutamia joka päivä.

Kaikkihan tietävät laktoosi-intoleranssin, mutta nyt on ilmennyt yhä enemmän gluteeni-intoleranssia eikä nyt puhuta keliakiasta eikä vilja-allergiasta. Muutos on hiipinyt salaa ja osa siitä on gluteiinin aiheuttamaa tulehdusta. Nyt voisi ajatella, että kaikki gluteiini sitten vain pois ja se olisi siinä, mutta mitä sanoo ravitsemusasiantuntija:

Kun ruokavaliosta poistetaan gluteeni, suoli paranee ja mikrobiomi palaa lähestulkoon normaaliksi. Suojelevien bifidobakteerien määrä on gluteiini-intoleranssista kärsivillä ihmisillä tästä huolimatta matala, ja lapsilla, joille kehittyy gluteiini-intoleranssi, on vain vähän bifidobakteereja jo ennen sairastumista.

Tämä saattaa selittää gluteiini-intoleranssin tai keliakiaan sairastumista. Sairaus puhkeaa usein vatsasairauden tai antibioottikuurin jälkeen, kun suojelevien bifidobakteerien määrä on laskenut häiritsevän matalalle.

Koko kirjan luettuani pääsin siihen yksinkertaistettuun lopputulemaan, että ääridieetit eivät ole hyvästä, mutta sokeri on kaiken pahan alku ja juuri! Niin paljon tästä on saanut lukea, että ihmettelee, miten ihmeessä meidän vanhempamme ovat saaneet ja saavat surutta ja vailla sairautta ja vaivoja nauttia joka teellä/kahvilla makeita leivonnaisia. Oma äitini ei voisi kuvitella kahvipöytää ilman montaa sorttia ja se on aina, ei vain ns. juhlassa. Varmaan me sitten olemme sukupolvea, joka olemme onnistuneet köyhdyttämään hyvien bakteeriemme kantoja enemmän kuin vanhempamme, jotka vielä nappasivat porkkanan penkistä, vähän pyyhkäisivät vaikka ruohoon ja sitten söivät sen nauttien. Ei jäädä kuitenkaan tuleen makaamaan, vaan otetaan se tieto joka saadaan. Vatsan viisaus ja suoliston salat tarjoaa todella paljon tietoa bakteereista, mutta myös mm. vatsafiksun toimintalistan, joka ei ole jyrkkä ei millekään hiilihydraateille, sillä kysymys on vähentämisestä toisaalla ja toisaalla siitä, että otamme mukaan jotain uutta ja tervehdyttävää kuten hapatetut ruoat, probiaattilisät, vesiliukoiset kuidut ja sokeripitoisia ruokia korkeintaan kahdesti viikossa ja silloinkin pieniä määriä. Tässä se on: Ota tai jätä!

Minä otan, vaikka onkin tiedossa, että ihmisen suurin herkku on rasva-sokericoctail. Ihminen on sille sairaan perso ja minä ihan ensimmäisenä, sillä kyllä Aino Samettinen Nougat maistuu samoin Fazerin Sininen rouhitulla hasselilla! Olen kuitenkin kulkenut pitkän tien siitä, kun eräs urheiluintoinen lääkäri totesi minulle sokerin olevan valkoinen kuolema...Minä tietysti nauroin ja hänkin on jo paljon peruuttanut, mutta sille faktalle emme voi mitään, että sokeri nostaa elimistön tulehdusarvoja, jolla taas on suora yhteys maksan vaurioitumiseen. Paljon pahempaa on kuitenkin ehkä se, että sokeri on syöpäsolujen herkkua. Rasvaa syöpäsolut eivät voi käyttää ravinnokseen, mutta sokerista ne oikein elpyvät!

Sokeri on kuitenkin monelle parempi vaihtoehto kuin keinotekoiset makeutusaineet, joista osa on jo eräissä länsimaissa kielletty. Kirjakin tarjoaa mahdollisuutta tarttua sokeriseen herkkuun, mutta vaikka vain kerran viikossa. Ei niin paha, jos on jääkaapissa Fazerin Sininen murskatulla hasselilla ja ottaa sieltä vaikka kerran viikossa viivan tai kaksi. Viiva= neljä palaa.

Mikään rasvan ylistys teos ei ole, mutta se kertoo, miten ihminen voi haitatta kohtuudella nauttia myös vaikka rasvaisesta ateriasta. Avainosassa ovat suolistobiomien muuttaminen, johon tarjotaan ohjeet ja probioottilisät, jotka ovat vain osa tätä aihetta. Helpoimmin hyviä bakteereita saa hapattamalla kasviksia ja syömällä jogurttia ja viiliä, mutta halutessaan probiootteja voi nauttia myös pillereinä.


Hieno tietoisku on sivu, jonka otsikko on Syö älykkäästi ja auta kylläisyyttä edistäviä hormoneja, jossa kerrotaan miten syödä, että saavutetaan kylläisyyden tunne ilman ylensyöntiä. Tätä seuraa myös luku Hoikentavat ja terveyttä edistävät bakteerit.

Kirjan yksi osio on omistettu vatsalle eli Vatsaongelmat – hiljainen epidemia ja siinä käsitellään paljon ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS). Ja tähän liittyy sitten FODMAP-ruoka...

Tuhdin tietokirjan lopussa on ruokareseptejä eli Vatsafiksua ruokaa – reseptejä terveyteen.


On inkiväärilohta, juureksia ja hummusta.


Mausteinen bataattikeitto punaisten linssien kera.


Ja terveyshilloa, joka sisältää 500 g pakastemustikoita ja –vadelmia sulatettuina, 100 g pakastemangoa sulatettuna (tai vaihtoehtoisesti cantaloupe-melonia), 0,5 dl chiasiemeniä, 2 rkl psylliuminsiemeniä. Sekoitetaan sauvasekoittimella ja valmista!


Terveyshilloa voi sitten nauttia vaikka banaanilettujen kera eli ei terveellinen elämä ole herkutonta, mutta se on valintojen summa!

*****

lauantai 21. tammikuuta 2017

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin...


Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.

...

Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.

...

Värisen jälleen hänen kyynäspäänsä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. Tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Childe Hassam (1859-1935) 

torstai 19. tammikuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi


Tämän tarinan tuoksut ovat myski, muskotti, santelipuu, neilikka, kardemumma, meri, kaneli, savu, märkä koira, lipeä, mehiläisvahakynttilät, hunaja, inkivääri, rosmariini, omena, laventeli... Tämä tapahtuu 1680 –luvun Amsterdamissa, jossa nuori Nella saapuu miehensä, kauppias Johannes Brandtin taloon rouvaksi aikana, jolloin miehet purjehtivat meriä ja naiset hoitivat koteja. Tarinan värit ovat sahrami, aprikoosi ja meri. Sen tunnelmat ovat pimeys ja salaisuudet, mukahurskaus ja kulissien ylläpito. Tarinan taika ovat Nellan mieheltään lahjaksi saama nukkekaappi ja salaperäinen miniatyristi. Sen maku ovat kandeel, olie-koecken ja magia. Tämä tarina ei ole ennen kerrottu, mutta se on ollut mahdollista tapahtua. Sulje silmäsi ja maistele. Purista silmäsi ihan kiinni ja näet sahramia, auringonlaskua ja kiellettyä. Muista varoa astumasta sivuun. Muista Janten laki. Muista että et ole parempi kuin muut. Muista että seinätkin näkevät. Varo vieraita...

Jessie Burtonin esikoisromaani Nukkekaappi (The Miniaturist, Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä) on vetävä lukuromaani ajalta, jolloin länsimainen, kaksinaismoralistinen kultturimme oikein hehkui hurskaassa vaativuudessaan, kyttäsi ja vainosi erilaisia ja hyve oli olla muiden kaltainen, jantelainen. Mukahurskaat menivät kirkkoon sunnuntaisin ja laskivat poissaolijat. Hekumoitsivat juoruilla ja elivät saada paljastaa kaiken vieraan, heille oudon. Kuulostaako tutulta? Mikä on muuttunut? Kun on lukenut tämän Amsterdamiin sijoittuneen tarinan, huomaa onneksi, että jotain on eroakin, vaikka perimältään ihmispeto on aina sama eikä Jantea pääse pakoon.

Nellan saapuessa rouvaksi miehensä Johanneksen taloon tapahtuu heti kaksi outoa asiaa: Nella saa mieheltään lahjaksi hienon nukkekaapin, kuin olisi lapsi, mutta hän ei saa avioliittoon kuuluvaa naisen ja miehen välistä läheisyyttä, sen sijasta vain torjuntaa.

Tuntuu kuin Johanneksen torjunta ympäröisi Nellaa kuoren lailla. Hän olisi valmis halkaisemaan vaikka kallonsa, jos se saisi hänet unohtamaan hullut käsityksensä aidosta rakkaudesta, aviovuoteesta, naurusta ja lapsista.

Kuin sen sijasta, mitä ei saa, Nella alkaa saada tuntemattolta miniatyristiltä nukkekaappiinsa pikkuruisia esineitä, jotka viattoman alun, kuten kodin tarve-esineet, jälkeen alkavat olla täydellisen tarkkoja kopioita perheen jäsenistä aina koiria myöten. Eikä se riitä, vaan nukkekaappi alkaa elää omaa maagista elämäänsä kuin tietäen, mitä perheelle on tulossa...

Viehätyin tästä lukuromaanista paljon. Oli kiehtovaa olla jossain näin kaukaisessa ajassa poissa. Jokainen tuonaikainen ruoka, tapa, vaatteet, hinnat, kaupankäynti, lait...kaikki oli kiinnostavaa. Jopa miniatyyriesineet, joista yllättäen muistin, että olenhan ollut jo vuosia Edmund de Waalin netsukeiden lumoissa kirjassa Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Sattumaa! Silti kummassakin tarinassa on syvä pimeytensä, eri aikajanaiset ja erisyiset vain. Kummassakin omat lohtunsa ja Nukkekaapissa ne ovat palvelija Cornelian keittiön salat:

”En pysty kertomaan, jos en tee jotakin käsilläni. Minä laitan olie-koeckeneita.” Cornelia ottaa esiin kupillisen manteleita, kourallisen neilikoita ja kanelipurkin. Hän alkaa jauhaa manteleita ja neilikoita ja...

Cornelia ojentaa Nellalle ensimmäisen olie-koeckin. Se on vielä lämmin, ja Nellan puraistessa rapea kuori murenee vapauttaen suuhun verrattoman makujen yhdistelmän – mantelia, inkivääriä, neilikkaa ja omenaa. ”Rakastaako Marin yhä Fransia?” Nella kysyy.

Vaaratonta keittiörupattelua, herkkuja ja joulun lähetessä kanelintuoksuista kandeel-viiniä...Kauppias Brandtin perhe kaikkineen on kuitenkin niin normista erottuva, että Nella aavistaa pahaa. Hän lähtee pimeille kaduille etsimään salaperäistä miniatyristiä saadakseen tämän murtamaan aavistamansa tuhon. Hän ryntää varjoista varjoihin aistien luhistumisen värähtelyn ja tietäen: Nukkekaappi on magiaa, mutta todellisuuden peili.

Mies on laihtunut, hänellä on yllään samat vaatteet kuin lähtiessään...Nella kohottaa kätensä tervehdykseksi, ja suu surusta ammollaan myös Otto kohottaa kämmenensä. Viisi tärisevää sormea, loistava tähti pimeydessä.

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Ullan Luetut KirjatTuijata ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

maanantai 16. tammikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä


En ole laittanut nettisivuille omaa nimeäni. Siellä on vain valikoima valokuvia, aika alkeellinen ja kömpelö tilausjärjestelmä sekä uuden yritykseni nimi: ”Written in the Sand”. Bethan auttoi minua keksimään sen, kun joimme yhtenä iltana kahdestaan viiniä minun luonani ja kun hän puhui yrityksestäni niin innostuneesti, etten voinut muuta kuin ryhtyä toimeen. ”Mitä olet mieltä?” hän kysyi jatkuvasti. Kukaan ei ollut kysynyt mielipidettäni pitkään aikaan.

Brittiläisen Clare Mackintoshin jännitysromaani Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) lunastaa kaikellaan mitä sen upea kansi lupaa. Löysin kannen netistä jo aikaa sitten ja mikä onni, että sama kansi myös meillä! Kun on lukenut Annoin sinun mennä, tajuaa, mikä on kannen symboliikka. Minulle kävi nyt niin, että kirja vei ja mie vikisin eli unohdin muistiinpanot...Tarina on kyllä veressäni, joten otetaan pieni verinäyte, ei liikaa, sillä haluan ehdottomasti teidän kaikkien kokevan samat yllätykset mitä itse koin. Oli tosi vaikea ensin tajuta, että luen trilleriä, sillä Clarella on lumovoimaa sekä maagiseen että romanttiseen. No, nehän vasta oivia mausteita ovat jännitysromaanille.

Clare Mackintosh on työskennellyt poliisissa kaksitoista vuotta ja se tuntuu hyvällä tavalla: Hän ei päästä poliisitutkintaa tukahduttamaan piinavan psykologisen trillerinsä tunnelmaa. Poliisitutkinta tukee tarinaa, joka kaiken aikaa kulkee tutkinnan edellä, joten pelastus ei ole ihan iholla. Kaiken huipuksi tämä perustuu tositarinaan eli lapsen yliajoon ja liikennepakoon, jota Clare itse oli tutkimassa. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele sen saamia palkintoja, joista mainittakoon nyt vaikka parhaalle ranskaksi käännetylle rikoskirjalle myönnettävä Prix Polar International. Lupaan muuttua tunturipöllöksi ellei tästä teoksesta tule tämän vuoden käännöskirjallisuuden myyntimenestystä Suomessa eli ennustan kympin kärkeen!

Annoin sinun mennä suurin taika on äärettömän syvä psykologinen jännite ja edoton ennalta-arvaamattomuus. Mikään ei ole siltä, miltä näyttää ja sitten kun alkaa näyttää, sekin on vain hiekkaan piirretty sana, jonka nousuvesi pyyhkii pois. Se, miksi minä, psykologisten dekkarien ystävä pidin juuri tästä Mackintoshin kirjasta niin paljon, liittyy kirjan taiten rakennettuun kerroksellisuuteen, jossa psykologian liima ei anna kerrosten erota, vaikka välillä käväisemme poliisitutkinnassa ja sitten taas olemme siellä, siellä...tummilla, jyrkkäreunaisilla Walesin rannoilla, jossain sielä missä tehtiin yksi suosikkisarjoistani eli Syrjäinen maa (Hinterland). Kirjassa on sellaista, joka vie jyrkänteelle ja jopa suututtaa. Kuitenkin kestän, että Jenna Gray kestää liian kauan mitä kestää, vaikka...Lopulta hän kuitenkin pakenee ja lähtee yksinäiseen mökkiin Walesin rannikon syrjäkylään. Hän ei kaipaa seuraa eikä halua tulla löydetyksi:

En salli itseni ajatella, mitä on tapahtunut tai minne olen menossa, kävelen vain eteenpäin. Otan kännykän taskustani ja katsomatta, kuinka monta puhelua minulle on tullut, tiputan sen tien vieressä olevaan ojaan, missä se loiskahtaa seisovaan veteen. Puhelin on viimeinen asia, joka yhdistää minut menneisyyteen, ja oloni alkaa miltei heti tuntua vapaammalta.

Jenna asettuu pieneen yhteisöön kaipaamatta ystäviä tai kontakteja. Hän vuokraa kylmän syrjäisen mökin, josta näkee meren. Hän alkaa kokea syrjäisen paikan tuomaa rauhaa sen kaikkina vuodenaikoina. Hän ottaa koiranpennun erään tapahtuman seurauksena. Väistämättä yhteisö lähestyy häntä ja hän saa jopa pari ystävä ja liikeidean, jolla voi kustantaa vaatimattoman elämisensä. Hän alkaa kirjoittaa koskemattomaan santaan ennen nousuvettä nimiä ja tervehdyksiä. Sitten hän valokuvaa tuloksen sen eri vaiheissaan, kun nousuvesi vasta tekee tuloaa ja sitten hetken juuri ennen merta. Kuvista hän tekee kortteja, joita toinen hänen ystävistään kylässä, myy leirintäalueen myymälässä. Merihetket ovat kirjan suklaata iholla, meren maku suussa. Ilman koiranpentu Beaun intoa haukkua jokaista aaltoa, jokaista lokkia, ilman niitä, Annoin sinun mennä ei olisi ollut yhtään sama. Ei se kirja, josta jaksan ihmetellä, että se on esikoisteos, ei se teos, josta on esimerkiksi monelle siitä, mitä tarkoittaa tarinan tempo!

Kustantaja on kiitettävän kohtuullinen takakansitekstissä eli koko tarinaa ei kerrota auki, kiitos! Voisin luetella kirjan teemat, mutta en tee sitä: On niin paljon tyydyttävämpää lukea tarina, josta tietää etukäteen vain vähän merenvaahtoa ja sitten lukeekin jotain, mitä ei pysty lopettamaan. Kirjailija esitellään, kirjan saamat meriitit samoin sekä mitä kirjasta on sanottu tyyliin Lee Child: ”Ällistyttävän hyvä.” Rikoskomisario Ray Stevens mainitaan ja tietenkin se fakta, että ’tämä vangitseva, nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle.' Mitä muuta? Ehdottomasti traaginen onnettomuus ja menneisyys, jota päähenkilö ei pääse pakoon. Ja se että meillä kirja on kaupoissa viikolla viisi.

Nojaudun eteenpäin ja piirrän hiekkaan suurikokoisen j-kirjaimen ja kohottaudun sitten arvioimaan sen kokoa, ennen kuin kirjoitan lopun nimen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, pudotan kepin maahan ja otan kameran käteeni. Aurinko on nyt jo nousemassa ja matalalla oleva valo saa hiekan hohtamaan vaaleanpunertavana. Otan kymmenisen kuvaa ja kummarrun katsomaan etsimen läpi, kunnes meren vaahto on kuorruttanut nimen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin ElegiaSinisen linnan kirjasto ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

lauantai 14. tammikuuta 2017

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen valkean...


Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet
pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.

Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.

Katso, nyt on hyvä.
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Winter Window, Henry Alexander, 1870

perjantai 13. tammikuuta 2017

Nur für Frauen: Kurkistus kuvien taa, koska Tiia yllytti!


Niinpä niin. Sitä vain aina yrittää olla jos ei lady niin ainakin rokkilady. Korkeat korot, kajalit, mustaa pitsiä ja odottamassa illallinen ja yö 


ystäviemme seurassa Slovakian Nitrassa. Hääpäivälahja meille ja seuraavana päivänä lähtö Helmuthin ajaessa Wieniin...Tein teille perusteellisen matkapäiväkirjan, jossa halusin antaa teille monia hyviä osoitteita, kohtuullisia ja siistejä hotelleja ja elämyksiä Saksassa, Slovakiassa, Krakovassa ja Itävallassa, mutta kuka uskaltaa kurkistaa kuvien taa? Kuka edes haluaa, sillä mitä ne asiat nyt ovatkaan, jotka iskevät juuri matkalla ja joista yleensä tohditaan vaimeasti kuiskata vain turistiripuli ja/tai ummetus.


Minusta ei ole tähän eli tämä on alter egoni, joka nyt Tiian blogista Minäkö keski-ikäinen? luki tänään niin hyvän jutun, että alkaa paljastella, sillä joskus jotkut jutut alkavat naurattamaan JÄLKEENPÄIN ja NAURU ON LÄÄKETTÄ. On jo keskiyö ja huima illallinen on nautittu. Meikä ei enää voinut pitää korkkareitaan, sillä...Lukekaa ihmeessä Tiian juttu Miksi ulkomaailmassa sitä on pallerompi kuin kotioloissa? Se ohitti meillä tänään Hesarin ja luin Lumiehellekin ääneen. Sitten oli ihan tavallinen marketpäivä ja huomasin hymyileväni koko ajan eli kyllä jutuissa voi olla poweria!


Voi Tiia! 2015 syksyllä koimme kolmessa viikossa tuon kaiken ja vähän enemmänkin: Turvotus, ummetus, sitten se toinen ääripää eli Durchfall, leukaan tuli myös outoja näppyjä, ja kaiken huipuksi, just kun oli se linnayö ja illallinen ystäviemme kanssa, mun heikko polvi ei kestänyt korkokenkiä kuin tunnin eli pakko olla vaaleanpunaisissa tennareissa! Eipä siinä mitä, seuraavana aamuna isäntämme asettui automme rattiin Nitran linnan pihalla ja mun oli pakko kertoa Helmuthille saksaksi, sillä enkuksi en pystynyt!, että olisi pakko ennen Wieniä ja taide-elämyksiä päästä apteekkiin saamaan apua vaivaan Hämorrhoiden. Sitä sen oli pakko olla kiitos niiden ummetuspäivien! Onneksi ihana Helmuth ei silmiään räpäyttänyt ja ajoi ensin apteekkiin ja sitten minä vessaan. Herrat seurustelivat kasvot peruslukemilla....Apteekin nainen kyllä sai minut kyyneliin, sillä hän halusi niin kovasti tietää hyvällä englannilla, että 'onko se p....nut vai ei? Oli muuten kyllä luxus koko apteekki ja muutenkin Slovakia oli paljon enemmän mitä odotimme. Sieltä kannattaa tuoda etenkin hinta-laatusuhteessa täydellistä punaviiniä ja montaa muuta. Pääsimme sitten Wieniin ja päivä vain parani, sillä Lumimies oli valinnut hotellin just mun makuun eli kuin jostain Christien dekkarista. Helmuth vei meidät sinne Klimt -taidemuseoon, kävimme välillä hotellissa tankkaamassa teetä ja Apfelstrudelia ja sitten Wienin öisille kaduille. Koska en ikinä aio hypätä benjihyppyä, vedin kymmenien vuosien jälkeen Helmuthin seuraksi sen hypyn sijasta savukkeen Wienin keskiyön kaduilla. Sitä en ainakaan ole tehnyt ikinä ennen. Fiilis oli mahtava ja tunsin itseni selviytyjäksi. Uskomattominta oli, että maailmalla überreissaamiseen tottunut R. umpeutui päiviksi..., mutta meille tapahtui jotain heti lähdössä eli tuttu tie, mutta joko navigaattori kummitteli tai sitten vain mieli, mutta löysimme itsemme Berliinistä, jonne emme halunneet enää ollenkaan. Oli ajettu jo monasti ohi pikkutietä, mutta siinä me olimme neljä tuntia Berliinin kovimmassa ruuhkassa ja kerjäläiset takoivat ikkunoita. Oli aika kiihkeä kokemus ja aloin aavistaa ongelmia, kun Lumimies alkoi punoittaa...Pelastus koitti pienellä huoltoasemalla, paikassa, jossa keisaritkin saavat olla yksin, mutta kun tajusin, että eräs ei kunnolla pystynyt kävelemään sinne repesin nauramaan eikä sille ollut tulla loppua...Toki autoin poloista, mutta sitä naurua en saanut loppumaan. Anteeksianteeksianteeksi! Sainhan sitten kuitenkin rangaistukseni Nitrassa:)

No eipä mitä. Elämässä pitää olla seikkailua ja otamme saman reitin OHNE BERLIN syksyllä. Nyt varaudun KAIKKEEN. Ja Allu tietää, mitä on kaikki, mutta hän ei paljasta sitä yhtä asiaa, jota edes teilipyörä ei saisi minusta irti. Ostan siis ulostuslääkkeet että Imodiumit, ostan näppylävoiteet ja ne tarvittavat, jos Hämorrhoiden ja ehkä jotain jos jemand übergebt, ja mistä sitä tietää, minne joutuu, mitä tapahtuu, joten ehkä viime kesän kauhusta jäänyttä Xanoriakin lähtee mukaan: Ei vara matkaa kaada!

Silti...se lähtemisen vietti, vaikka matkakuvissa pitkät säärenikin lyhenevät ainakin 20 cm!!!Minulla ei osuuutta asiaan vaan geeneillä: Äitini sääret ovat vieläkin jotain mitä ihailen! On se niin väärin, että vain reissussa eräät vaivat, mutta veri vetää ja ehtiihän sitä sitten taas täällä kotona olla oma itsensä ohne Hämorrhoiden, tiukkarit jalassa ja Nanson tunika yllä.


Oi Tiia, Tiia, ollaan me silti varmaan aika ladyja (ainakin tahto on kova!), mutta silleen, että meidän kanssa ei tule tylsää...Muistathan ne lehmät, joita lähdin reissussa kuvaamaan ja putosin sinne kakkaojaan eikä R. nähnyt minua enää, vaan luuli, että olin päässyt sinne lehmien luo ja mun kännykkä oli tietty autossa...

Viimeisessä kuvassa Lady Tiian sääret lepäilevät jossain reissussa kauniisti hoidettuina ja kynnetkin ovat niin somat että, eikä mitään vaivoja näkyvissä, sillä ollaanhan reissussa!

Kiitos päivän naurusta Tiia ja taidan nauraa tätä vielä kauan, sillä usutit minut paljastuksiin, joita voin katua. Ja se ei ollut Pirkka, se olit sinä Tiia♥

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

torstai 12. tammikuuta 2017

Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa!


Tämän vuoden suurin odotukseni, tiedossa oleva, oli saada lukea Marina Tsvetajevan runoja suomennettuna. Koska tiesin suomentajan jo monesta ja myös Anna Ahmatovasta, osasin odottaa vahvaa elämäkertaosuutta kirjan alkuun. Niistä oikein elvyn ja ne ovat usein tarpeeseen runoilijan tekstien taustoittamiseksi, jopa niiden ymmärtämiseksi. Kokenut suomentaja ja itsekin runoilija Marja-Leena Mikkola, tarjoilee slaavilaisen runsaasti ja erittäin osaavasti taustoitusta, kuin ymmärtäen, että Marinan runot eivät aukene kuin henkäys, kuin ylevä lausahdus tai dramaattinen juhlahansikas väärässä kädessä. Marinan runot ovat kuin hänen elämänsä: Ryöpsähdys! Eikä se tietenkään riitä, sillä kuka on lukenut Riikka Pelon fiktiivisen teoksen Marina Tsevetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, äiti-tytär –suhteesta Jokapäiväinen elämämme teoksessa, tietää, että Marina Tsvetajevan kohdalla kaikki määreet menettävät tarkoituksensa, eikä häntä voi kuitata yhdellä sanalla, ei sadallakaan.

Marina Tsvetajevan Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola) avaa meille salaisuutta naiseen, joka jää helposti monien huomattavien venäläisten aikalaisrunoilijoidensa varjoon. Näin siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä oli vähintäinkin yhtä dramaattinen kuin Anna Ahmatovan ja hänen läheisiään olivat niin Osip Mandelštam ja etenkin Boris Pasternak, joista viime mainittu ihan loppuun asti. Ja tietenkin myös Josif Brodsky, joka toteaa, että:

”Tsvetajeva oli mitä suurimmassa määrin tämän maailman runoilija, joka yksityiskohtien tarkkuudessa ylitti akmeistit ja aforistisuudessa ja sarkasmissa kaikki muut. Hänen äänensä, joka oli enemmän linnun kuin enkelin, tiesi minkä ylle se kohosi, mitä siellä alapuolella oli, tai tarkemmin sanottuna mitä siellä ei ollut.”

Marina oli ennustaja joka osui oikeaan. Sitä tuhon ennustusta kaikki eivät halunneet kuulla. Eivätkä huomata kaiken käyvän toteen, mutta lopulta hänkään ei kestänyt enää, mitä on tulemassa, mutta sitä ennen koko erikoinen, erityinen runoilijaelämä, asuminen eri maissa, avioliitto, lapset, naisia, miehiä, vainoa, köyhyyttä, mutta sitä ennen Marina syntyi 26.9.1892 Moskovassa olosuhteisiin, joissa opiskeltiin parhaissa yksityiskouluissa, opittiin saksa ja ranska täydellisesti ja varallisuus varmistui sekä isän että ennen kaikkea äiti Marian (os. Meyn) rikkaasta venäläistyneestä saksalais-puolalaisesta suvusta. Äiti oli lahjakas pianisti ja yritti tarjota tätä lahjaa tyttärelleenkin, mutta Marinan kirjallinen lahjakkuus voitti kaiken.

Marja-Leena Mikkolan loistavat alkusanat Marina Tsvetajevan elämä ja runous tuo esiin Marinan elämän loistokkaan alun sen katkeraan loppuun asti. Kaikki siinä välillä on vahvaa elettyä elämää. Kuin söisi hieman ylikypsiä arbuuseja ja mehua valuisi rinnuksille houkuttaen jatkamaan viis siitä, mitä kokeman pitää. Luen Mikkolaa rivien välitkin ja etsin Marinan luonnetta. Löydän hänen mutkikkaan suhteensa tyttäreensä Aljaan, mutta myös avioliiton, joka on joutsensuhde, ikuiseksi tarkoitettu, vaikka Marinalla oli häntä paljon inspiroinut rakastajakin ja myös lesborakkauksia. Marina oli levoton lintu, monisieluinen, mutta hän tiesi tärkeimmäksi germaanisuutensa. Hänelle tyypillinen ylenpalttisuus oli ”Übermass” ja haaveilu oli ”Schwärmerei.” Marina rakasti Schwarzwaldia! Mikkola kertoo keitä olivat Marinan palvotut nuoruuden sankarit, keitä hän ihaili. Hän kertoo miten ilmestyi Marinan ensimmäinen kokoelma perheeltä salaa 1910: Runoteos Vetšrnyj albom (Illan albumi). Venäläisestä runoudesta kiinnostuneille tiedoksi, että akmeistien johtohahmo, Anna Ahmatovan ensimmäinen puoliso ja hänen poikansa Levin isä, Nikolai Gumiljov kirjoitti silloin nuoren Tsvetajevan ’sisäisestä lahjakkuudesta’, ’sisäisestä omaperäisyydestä’ ja totesi, että ’runoilija, joka ei muistuta ketään muuta eikä jäljittele ketään’ oli ilmestynyt venäläiseen lyriikkaan. Gumiljovin mukaan tekijällä oli synnynnäistä rytmitajua ja runomuodon syvää oivaltamista.

Rytmi! Suomentaja ja kirjailija Marja-Leena Mikkola on rytmin mestari. Hän on sitä sekä omissa runoissaan että ehdottomasti vaikeasti suomennettavissa Tsvetajevassa ja Ahmatovassa. Rakkaudesta maailmankirjallisuuteen, kunnioitan suomentajiamme ja vuodet tuovat laadun tajun.  Siksikin oli kiinnostavaa lukea kokeneen suomentajan loppusanat, joissa hän paljastaa, että kaikki venäjän kielen sanoja ei ole mahdollista kääntää suomeksi. Melkein samoin sanoi aikanaan myös edesmennyt ystäväni Rilken suomentaja Eve Kuismin saksasta. Opin häneltä paljon runojen kääntämisen ’hengestä’.

Marja-Leena Mikkola on tiivistänyt Marina Tsevatajevan runsailla sivuilla niin upeasti, että onnellinen hän, ken saa tätä lukea ääneen mehiläisvahakynttilöiden tuoksussa..., kun istumme siellä jossain ja Marina löytää aatelisen venäläis-juutalaisen perheen pojan Sergei Efronin, josta tulee hänen aviomiehensä ikiajoiksi. Kuka tietää montako lasta heillä oli? Mitkä olivat heidän nimensä ja mitä heille tapahtui? Ja miksi? Kaikki löytyy tästä kirjasta! Marinan uskollisuus oli uskollisuutta, mutta hänen luonteensa saattoi olla joskus vaativa. Kun Mikkola vertaa Ahmatovaa ja Tsvetajevaa:

”Ahmatovan runoja leimaa hienostunut, pidättyvä, klassinen yksinkertaisuus, joten hänellä ja Tsvetajevalla ei runoilijoina ole mitään yhteistä. Jos Ahmatova on veistoksellinen, ankara, monoliittinen, eheä, niin Tsvetajeva on purkaus, pyörre, hehku, katastrofi."

Ahmatova pysyi Venäjällä ja Neuvostoliitossa ’todistajana’. Hän halveksi maansa jättäneitä. Marina taas jo ihan kansainvälisyytensä vuoksi että myös mieheensä kohdistuneen uhan takia matkusti muihin maihin ja sai niissä perheensä kanssa hetken rauhan, kuten Tšekinmaassa ja Prahaa hän rakasti ikuisesti. Laaja kokoelma Posle Rossii (Venäjän jälkeen) ilmestyi 1928 Pariisissa ja sisältää 1922-1925 kirjoitetut runot. Se jäi Marinan viimeiseksi julkaistuksi runoteokseksi ja kaikki muut kokoelmat on mainittu Mikkolan alkusanoissa. Marina omisti runojaan monille vainotuille runoilijoille, kun taas harvat hänelle. Kaksi kuitenkin oli loppuun asti häneen inspiroivassa kirjeenvaihdossa ja he olivat Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke! Ja näin Marja-Leena Mikkola:

”Jälkimaailmalle on säilynyt Ahmatovan, Majakovskin, Pasternakin, Jeseninin, Vološonin ääni – Tsvetajevan äänestä ei hiiskahdustakaan. Runoilija, joka auliisti omisti runojaan muille, ei itse elämänsä aikana saanut kuin yhden omistuksen, tosin suurenmoisen: Rilken elegian.”

Tieto Rilken kuolemasta sveitsiläisessä parantolassa joulukuun lopussa 1926 tavoitti Tsvetajevan Pariisin esikaupungissa. Hän alkoi heti kirjoittaa runoelmaansa Uuden vuoden tervehdys, joka tulkitsee Rilken poismenon henkilökohtaisena kutsuna liittyä seuraan matkalle tuonpuoleiseen. Marja-Leena Mikkola toteaa, että Uuden vuoden tervehdys –runoelmassa Tsvetajeva ei ainoastaan astu ulos elämän rajoista, vaan häivyttää ne täydellisesti.” Ei ole viittauksia elävien maailmaan, elämä ei enää ole hänen runoutensa polttoainetta.”

Uuden vuoden tervehdys

Hyvää uutta vuotta – uutta maata –rajaa – majaa!
.....

Ensimmäisen kirjeeni saat maasta, joka kerran
oli synnyinmaasi – nyt vain tähti muiden joukossa –
jossa suru minut syövyttää ilman sinua...

....

                 Eksyinkö asiasta? Mahdotonta:
en koskaan eksyisi sinun luotasi.
Jokainen ajatus, Du Lieber, rakkaani,
jokainen tavu johtaa sinun luoksesi –
oli puhe mistä tahansa (olkoon saksa
minulle venäjääkin kotoisempi, silti
kaikkein kotoisin on enkelien kieli!)
....

Millainen ympäristö Rainer? Mikä vointi?
....

Mitä teen Uuden vuoden hälinässä
tuolla säkeellä, joka soi sisimmässä:
Rainer – kuoli.
                         Kun sinun silmäsi
on sammunut, elämä ei ole elämä,
kuolema ei kuolema. Siis – on pimeää?
Loppuun asti sen voin ymmärtää
vasta kun tapaamme: Ei elämä,
ei kuolema – vaan jokin kolmas, uusi.
Sillekö kilistän nyt kanssasi
yli pöydän, jota ei silmä näe? ääneti –
toisin kuin kapakassa – helähtävät
minä ja sinä yhteen: kolmanneksi.
....

Kaikesta siitä vain se maailma
oli meidän, niin kuin olemme
vain heijastusta itsestämme,
- meillä oli sen kaiken sijasta
kokonaan se toinen maailma!
.....

Ettemme merellä ohittaisi toisiamme,
Rainer, raapusta lappunen. Toivotan
uusien äänteiden hahmotusta, Rainer!

Ettei tervehdys kostu – suojelen
sitä kämmenelläni – lähetän sen
ylitse Rhônen, yli Rerognen,
yli eron, päättymättömän ja selvän –
käteen – Rainer – Maria – Rilkelle.

Toinen maailmansota teki tuloaan ja takaisin Neuvostoliittoon palannut Marina ajelehti kyöhyydessä poikansa Georgi Efronin kanssa paikasta toiseen. Yksi auttajista oli Anna Ahmatovan ystävä Lidia Tšukovskaja. Hän on myös muistelmissaan kuvannut Tsvetajevan viimeiset päivät. Elokuun viimeisenä päivänä Marina palasi Jelabugaan ja teki siellä itsemurhan. Näin kuoli nainen, joka oli saanut yhden loistavan omistuksen: Rilken elegian sekä ainutlaatuisuuden, jota ei voi jäljitellä. Tsvetajeva ja hänen äänensä elävät sanassa. Siinä on kyllin.

Kiitän Marja-Leena Mikkolaa tästä suomennoksesta, joka upeasti lunasti pitkän, hiljaisen odotukseni. Marja-Leena tavoittaa kirjoittajan sielun vaikka se olisi yhtä levoton kuin Marinan! Näin Mikkola mm. Runoelma lopusta:

...kuinka palauttaa ja suojata rakkaus, kokea rakkaudentunteen huippu hetkellä jolloin repäisee itsensä irti.

Runoista mieleeni jäi monikin, mutta haluan lopettaa Marinan varhaisrunoon, jonka päivämäärä on 13.5.1913. Ehkä hän siinä parhaiten ennustaa jo oman runoilijatiensä:

Runot, jotka kirjoitin niin varhain,
etten tiennyt
vielä olevani runoilija,
ryöpsähtivät kuin raketista kipinät,
kuin vedenpärskeet suihkulähteestä,

syöksyivät kuin pienet paholaiset
keskelle pyhäinkuvain unta, suitsutusta,
runoni – tyystin vailla lukijoita! –
runoni nuoruudesta, kuolemasta.

Ne runot siroteltiin kirjakauppoihin,
ne jäivät pölyisille hyllyille.
Mutta vielä koittaa niiden aika

kuin kallisarvoisille viineille.


*****

Runokirjat Leena Lumissa

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Mihin tämä nainen kaipaa? Wonacht hat diese Frau Sehnsucht?


Sisälläni lepattavat levottomat linnut. Veri kiehuu ja jossakin on toinen maa, tuoksu ja tuulet. Sen rakkaan kaupungin joki laulaa ikivanhaa lauluaan, kutsuaan. Jalkani haluavat kävellä siinä maassa ja sen kaupungeissa kymmeniä kilometrejä, vielä enemmäkin.

Kysyin jaloiltani ja oikea vastasi: Heti valmis! Vasen vastasi: Odota syksyyn!

Miksi joku paikka tuntui kodilta jo kolmekymmentä vuotta sitten? Ja jälleen vieläkin? Miksi jossain olen enemmän minä, jossain taas kuin vieraalla maalla.

Teinikalenterissani kulki kauan mukana runo, jonka muistan ulkoa, mutta en voi toistaa, sillä muistan vain runoilijan (Chang Chiu Ling), en kääntäjää. Siinä kuitenkin kerrotaan miten yksi sydän voi olla kahtaalla ja sen vuoksi 'kohtalona suru vanhuuden päiviin asti.' Tämän voi sovittaa moneen tai lakata sovittamasta. Olen lopettanut kaiken sitku-elämän ja tulen tästä ennen kesää kertomaan teille tarkemmin, sillä Leena Lumi on nyt muutoksen merellä.

Ystävänpäivänä tulee täyteen 8 vuotta kirjablogi Leena Lumia ja biletämme silloin tai vähän sen jälkeen muutakin kuin synttäriä.

Arvaatko mikä voisi olla toinen kotimaani? Mikä voisi olla sinun toinen kotimaasi? Ja/tai mikä on sinun suosikkikaupunkisi ja kaksi ja kolmekin niitä voi olla?

Tänään haudutan riisipuuroa, jonka nautimme kera kuningatarsopan eli tokavikat mustikat on nyt käytetty ja vikat vadelmat. Lohturuokaa, rauhoitusruokaa. Mieleni on kuin lintu merihädässä. Haluan ehtiä niin paljon 'mun juttuja'.

Tänään luen jotain, jossa minua ei häiritse edes ylettömän puheliaaksi yltynyt hämäläinen armaani...Vaellan tass Venäjällä ja sitten Neuvostoliitossa, mutta eniten...ssssh....

Leena Lumi

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani


En halunnut nähdä, mitä elämä oli tehnyt Emmalle. En suostunut millään ehdoin sekaantumaan hänen elämäänsä. Tulemaan tietoiseksi hänen tarpeistaan. En todellakaan halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ennen hänen ilmaantumistaan Cadaquésiin olin ajatellut, että äidin kuolema oli katkaissut viimeisenkin siteen väliltämme.

Mutta siinä minä nyt seisoin ja yritin kaikin voimin suojautua tunteiltani.

Linda Olssonin teos Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) on juuri sellainen tarina, jolla haluan aloittaa kirjavuoden 2017. Tässä ei ole mitään helppoa, tässä tarinassa, mutta en olekaan helpon ystävä. Tässä on loistavaa dialogia ja kipeää todenmakuisuutta. Tässä on myös paluuni Lindan luokse, enkä vieläkään tajua, miksi hänet hylkäsin, sillä Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kosketti minua monellaan. Sitten luin häneltä Sonaatti Miriamille ja näin jälkeenpäin muistan, että en halunnut kirjassa lähteä Krakovasta: Linda ei olisi saanut viedä tarinaa Krakovasta Ruotsiin! Takuulla minulla on joku Krakova –geeni, sillä paljon Sonaatti Miriamille jälkeen, kävin testaamassa, että siellä Krakovassa, siellä on se jokin...Jätin Lindan, mutta onneksi palasin. Sisar talossani on jättämisten kirja, joka kuitenkin lopulta, ihan lopulta, voi vähän antaa toivoa uudesta kohtaamisestakin. 

Sisar talossani kertoo aikuisista sisarpuolista, joiden yhteinen äiti on kuollut. Sisaret tapaavat tuskin koskaan, mutta äidin hautajaisissa vanhempi sisarista Maria, 48 vuotias, kuin vahingossa tulee kutsuneeksi Emman, 42 vuotias, luokseen Espanjaan. Maria ei kuitenkaan oikeasti halua Emman tulevan. Emma on aina ollut hänelle etäinen. He ovat Marian mielestä olleet vain saman lapsistaan piittaamattoman äidin tyttäriä, joilla on noin kymmenen vuoden ikäero eikä mitään yhteistä aidosti. Hän haluaa pitää Emman kaukana. Halusi sitä jo heti Emman synnyttyä. Sen sijaan Maria olisi halunnut pitää kaksoissisarensa Amandan...Koko elämänsä Emma on saanut ihmetellä sisarensa kylmyyttä ja tiettyä kaikkivoipaisuutta, vetäytymistä ja lopulta muuttoa kauas. Tapahtuu jotakin ja yllättäen Emma on tulossa tapaamaan sisartaan tämän Espanjan taloon. Vahvanoloinen Maria on kauhuissaan ja ennen kuin kirja on lopussa, ymmärtää kyllä miksi. Maria on mielestään aina tiennyt, mitä muut ajattelevat hänestä ja kaikesta. Hänellä on raa’alla kädellä kirjoitettu luonne! Tuli mieleeni, että nyt Lindan kertojaäänessä on Marguerite Durasia, sillä Mariasta muistin heti Durasin julman tyylin piirtää henkilökuvaa. Marian itseriittoisuus voi olla heikkoutta, joka on verhottu vuosikymmenien aikana vahvuudeksi, jopa kovuudeksi, mutta onko siinä kaikki? Voiko tarina olla näin mustavalkoinen vai tuoko Olsson mukaan kaikki värit ja sävyt, jotka taivaalle maalautuvat auringon noususta sen laskuun?

Lukija saa olla mukana sisarten päivissä Costa Bravan rannikolla sijaitsevassa talossa. Aamuinen kahvin ja Emman savukkeiden tuoksu terassilta, yksinkertaiset ateriat, viileä valkoviini, väistelevät katseet, painavat sanat, vuodet, joita Emma haluaa kuroa umpeen ja Maria väistellä.  Lopulta kaksi rakkaudettomuuden haavoittamaa sisarusta, joiden yhteinen nimittäjä on kertautuva äidittömyys, sillä pakkohan heidän on muistaa, että

”Tuntui kuin äiti ei olisi koskaan nähnyt itseään pidemmälle. Kaikki me muut olimme olemassa vain häntä varten. Ja ainoastaan niin pitkään kuin hän tarvitsi meitä. Kaikki pyöri aina hänen ympärillään. Ja hänen tarpeittensa ympärillä. Ja hän vaelsi...Ja kaikki ne muut miehet. Me kaikki jäimme hänen elämänpolkunsa varteen lojumaan. Ja kaikki se rakkaus, jota hän ei kyennyt tai halunnut ottaa vastaan. Luultavasti hänen hellittämätön etsintänsä loppui vasta kun hän kuoli.”

Myönnän, että Linda Olsson yllätti minut. Hän on aina osannut kirjoittaa sieluun menevästi, mutta mukana on ollut hyväilyä ja pahin on peittynyt aamu-usvaan. Nyt ei mitään sellaista vaan mehiläiskuningataräidin rampauttamat uhrit. Mariaan Olsson on piirtänyt sellaisen elämänjäljen, että voisi haistaa melkein kuivuneen veren...Eikä Emma anna enää periksi. Kumpikin on kokenut ison tragedian, joka kuljettaa heitä kohti toisiaan, kohti kuilun reunaa. Jonnekin josta ei enää voi paeta, mitä heidän lapsuutensa oli ollut ja mitä oli oikeasti tapahtunut. Siinä missä Maria katsoo kärsineensä vääryyttä Amandan takia, Emma tuntee täysin päinvastoin sekä kokee myös saaneensa elämän pelissä vain murusia rakkaudesta. Hänestä Maria on saanut kaiken:

”Sinulle tarjottiin kaikki, mutta se ei sinulle riittänyt. Sinä et viipynyt koskaan tarpeeksi kauan missään, jotta mitään olisi ehtinyt kehittyä. Et liioin jaksanut odottaa mitään. Etkä osannut jakaa mitään. Kaiken piti olla sinun. Vain sinun.”

Mariasta taas:

Minulle Emma oli vain eräänlainen statisti elämäni murhenäytelmässä. Tajusin, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Hän oli jollain tavalla kellunut hiljaa maailmani laidalla.

Kaksi sisarusta toistensa vastentahtoisina peileinä. Kumpikaan ei kuitenkaan enää hellitä vaikka tekee kipeää enemmän kuin voisi kestää.  Jossain yön lintu. Meren tuoksu. Pimeys putoo, mutta sitä ennen kaikki ne sävyt...ja kyyneleet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirja vieköön! ja Susa/Järjellä ja tunteella

torstai 5. tammikuuta 2017

En halua pelkooni kohmettua, paras kutsua...


En halua pelkooni kohmettua,
    paras kutsua Bachin Chaconnea
         ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
         mutta kahdeskymmenes vuosisata
              hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
       jolle salaisuus oli lahjoitettu
            ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
          matkalla luokseni Fontankan taloon
                  juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
               hän muistaa kynttilänvalon
                      ja vaahteran ikkunan takana,
                            runoelmani kuolemanlennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
         ei rukousta, ei sormustakaan -
               hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)   

Valitusta Valiosta!


Nyt kun toipuilen flunssasta ja pidän myös hitaita viikkoja, niin on tullut kokeiltua muutamia Valion uutuustuotteita, joissa vihdoinkin luki sokeroimaton. Tätä olen odottanut, sillä miksi ihmeessä sitä sokeria pitää änkeä marjaisiin ja hedelmäisiin jogurtteihin, mehuihin ja ns. mehukeittoihin. Olen edelleen varsin tyytyväinen Valion jogurtteihin, kunhan vielä saataisiin enemmän valikoimaa vähäsokerisiin ja myös sokeroimattomin, mutta ei tällä tavalla, mitä nyt koimme. Kuvassa näkyy kolme tuotetta, joista Gefilus mehu viisi hedelmää on ollut meillä käytössä jo pitkään ja se sisältää vain hedelmän omaa sokeria. Se on siis ihan hyvä, mutta nyt ostimme kokeeksi Valion kausimehua Sokeroimaton Sitruuna-Vanilja Keitto sekä sokeroimaton Karviais-Boysenmarja Keitto, jossa viime mainitussa lukee vielä hyvin näkyvästi, että Maku aidoista marjoista! Kummassakin on vain 10 KCAL/100 g.


Karviais-Boysenmarja maistui hyvältä, Sitruuna-Vanilja ei yllättäen ollutkaan makuuni, mutta kun ne nyt oli ostettu, ne myös käytettiin. No sitten aloin ihmetellä miksi sain ikäviä vatsaoireita ja aloin lukea lukulasien avulla sitä pientä pränttiä mitä purkkien takana oli ja kas vain, siellä olikin, että makeutusaineena oli käytetty mm. aspartamiinia. Siis sitä ainetta, joka on monissa Euroopan maissa, mm. Itävallassa, kokonaan kielletty. Ainetta, joka on minulle yhtä myrkyllistä kuin sorbitoli, xylitoli, maltitoli ja mannitoli. Sorbitoli piilotetaan usein koodin E420 alle. Olin aika yllättynyt, sillä nämä kaksi ovat uutuustuotteita ja varmaan löytyisi käyttäjiä, mutta tiedän monen kärsivän näiden keinomakeutusaineiden takia vatsavaivoista. Eräskin nuori nainen kävi todellisen tutkimusrumban läpi, kunnes kävi ilmi, että hän, kuten minä, kantoi laukussaan Fishermans's Friend sokeritonta, jonka makeutusainetta en enää varmasti muista, mutta se oli xylitol tai sorbitol. Tuosta pastillista ei voi syttää Valiota ja sitä saa kyllä sokerillakin, mutta en kuljeta enää mitään yskänpastilleja laukussani, enkä muutenkaan pidä karamelleista. Nyt herääkin kysymys näistä mehukeitoista, että kuinka moni ei huomaa lukea tuoteselosteen pientä pränttiä ja ihmettelee vaivojaan. Minä ihmettelen Valiota! Taitoa tehdä herkullisia, kotimaisia tuotteita olisi, mutta ei auta, kun aina on lisätty jotain 'myrkkyä' joukkoon. Syksyllä äitini etsi kermaa, jossa ei olisi karrageenia ja sitä löytyi Arlalta! Siis mekin käännymme nyt Arlan puoleen ja ellei kauppamme tarjoa Arlan tuotteita, vaihdamme kauppaa. Joku systeemi pitää Suomea, herkullisten marjojen, jogurttien ja jäätelöiden maata, edelleen iltajunassa, sillä minulla on myös laktooosi-intoleranssi, josta toki selviän hienosti muistamalla ottaa laktaasikapselin ennen vaikka jonkun Valion herkullisen jäätelön nauttimista, mutta mikä ihme siinä on, että monen viikon reissulla Saksassa ja Itävallassa en tarvinnyt yhtäkään laktaasikapselia ja nautin joka päivä jogurttia sekä Apfelstrudelin kanssa kermaa tai jäätelöä eikä mitään oireita.

Ja usein vielä näin että sekä kermalla että jäätelöllä, 'mit Sahne und Eis'!


Näistä kolmesta tuotteesta jää käyttöön edelleen Viisi hedelmää mehu, jonka maku ja koostumus sekä lisäaineettomuus ovat kiitettävät. Olemme kovia tekemään soppaa omista mustikoista, mutta nyt mustikoita täynnä ollut toinen pakastin alkaa uhkaavasti olla huvennut, joten mehukeitoille olisi kysyntää. Säästämme viimeiset mustikkamme käytettäviksi tuiskupäivinä haudutetun riipuuron kera. Mehuja meillä ei kulu paljoakaan, sillä juomme yleensä vettä, mutta joskus tekee mieli jotain pirstsakkaa mehua ja itse en ala enää niitä tehdä, Niitä vuosia oli kymmeniä ja mukana oli vielä kuopuksen gluteeniton ruokavalio aikana, jolloin kaupasta ei saanut mitään hyvää gluteenitonta, joten ehkä olen paussini ansainnut. Kun alan luoda keittiössä, se on sitten jotain herkullista ruokaa. Ihan tavallistakin sellaista, kuten edellispäivänä, kun keitin jouluna pakastetuista kalanpäistä ja perkeistä kalaliemen ja eilen sitten tein kalasopan käyttäen siikaa ja lohta sekä...

Mitä suolistoon ja vatsaan tulee, minulla on tulossa blogiini aihetta koskevaa kirjallisuutta. Eilen huomasin, että monet kirjat ilmestyvät vasta viikolla neljä, joten olen hyvällä omalla tunnolla ahminut Joy Fieldingin vanhoja dekkareita, mutta olen lukenut myös pari uutta ja tosi hyvää kirjaa: Perästä kuuluu!

Torstai on kuitenkin toivoa täynnä. Tänään meillä on kova pakkanen ja käyn täyttämässä kaikki lintu&oravalaudat muutamaankin kertaan. Iltapäivällä aiomme katsoa yhden katsomattoman elokuvan, sillä televisiosta emme löydä nyt mitään katsottavaa. Missä ovat ne ajat kun tuli Silta, Broadchurch, Downton Abbey, Syrjäinen maa, Perilliset, Happy Valley ja The Affair...

akkujaan tankkaava
Leena Lumi

PS. Lisäksi näissä uusissa tuotteissa on käytetty asesulfaami K:ta, josta Elegia on löytänyt tällaista tekstiä:

"Acesulfame K contains the carcinogen methylene chloride. Long-term exposure to methylene chloride can cause headaches, depression, nausea, mental confusion, liver effects, kidney effects, visual disturbances, and cancer in humans."


PPS: Näillä meillä nyt mennään:


Siis tuo Valion Gefilus on jäänyt mehuksi silloin, kun mehua kaipaa ja omia mustikoitamme säästelemme käyttämällä nyt Marlin Tarhurin Metsämarjakeittoa, joka on säilöntäaineeton ja sisältää runsaasti D&C -vitamiineja sekä sinkkiä. Käytämme normaalikalorista vaihtoehtoa. Vaikka kuinka tutkin tuoteselostetta, että löytänyt siitä mitään epäsopivaa.

Kuvat eivät ole mitenkään erityisen hyvät, mutta jos klikkaat ne suuremmiksi, näet purkit ja niiden tekstit.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Anna Ahmatova Leena Lumissa


Siihen nähden, miten paljon Anna Ahmatova on vaikuttanut elämääni, on teemakirjasto-osuuteni hänen kohdallaan vasta vain neljän teoksen mittainen. Toisaalta noista kirjoista jokainen tuo uuden kuvakulman tarkastella Anna Ahmatovan elämää ja tuotantoa samalla kun kertomukset alkavat soida hänen runojaan...ne alkavat soida musiikkina.


Anna Ahmatova Fontankan talossa

Runo ei ole erakko, sen kumppani ovat kuvat, tarinat, kyyneleet, kuolemat ja himot. Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta! Sitä täynnä on tämä kaunis kirja, jonka teksti on Pirjo Aaltosen, valokuvat Anne Hämäläisen ja kollaasit ja ulkoasu Sanni Sepon. Kirjan tekijöiden yhteistyö on tuonut esille Stalinin ajan erään taiteilijakohtalon, mutta monta muuta siinä ohessa. On tavoitettu rujon kauneus, nälän kyyneleet, pelon kipu, öiset koputukset ja lähdöt ja myös se pahin eli pienen Valjan kohtalo, jota…



Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. 

Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa:  Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan runoja!  Kiitos Anna Ahmatova, kiitos Marja-Leena Mikkola On suvi ja ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen –
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan –
mihin mahdamme mennäkään…
....


Kaksoissiskonaan Ahmatova piti runoilija Marina Tšvetajevaa, joka oli vastentahtoisesti palannut Ranskasta Neuvostoliittoon miehensä ja tyttärensä perässä. Näen heidät seisomassa lumisateessa, kaksi runoilijasisarta, joista toinen, Marina, ennustaa kaiken tuhon, mikä on tuleva ja varoittaa ystäväänsä. Toinen, Anna, ojentaa suoran ryhtinsä niin, että hän on melkein takakenossa ja ilmoittaa kohtalokseen toimia todistajana.

 Eräänlainen onnenpesä löytyi kuitenkin kirjailijaliiton 1955 Ahmatovalle antamasta pienestä huvilasta Komarovon (Kellomäen) kylästä Karjalasta. Kun luen miten Kuzmina kirjoittaa Annan siitä lähtien viettäneen siellä melkein kaikki kesät ’ahmatovalaisen askeettisesti ja ahmatovalaisen täyteläisesti’ en voi välttyä näkemästä hänen seuranaan kaksoissisarta Marina Tšvetajevaa...



Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjan Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukuja Tohtori Živagosta.


Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola,  Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.


Anna Andrejevna Ahmatova kuoli maaliskuun 5. päivänä 1966.

Puun lehti lentää, tuuli / ujeltaa yksikseen / jäänpintaa pitkin.


******