perjantai 19. tammikuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi


Roomalaiset jumalat ovat loogisia. Pidän heistä juuri siksi. Jos tappaa, on annettava veriuhri, henki hengestä. Verenvuodatus voidaan peruutta vain verellä. Jumalat vaativat uhrinsa, mutta toisin kuin nykyajan jumalat, he eivät vaadi enempää kuin mitä heille kuuluu. Jos toimittaa uhrin oikein, menneisyys pyyhkiytyy puhtaaksi.

Pian olen talossa yksin (no, lukuunottamatta naisia ja lapsia, joita ei lasketa), ja sitten saan ehkä tilaisuuden tehdä sen mitä pitää. Sitä odotellessa...

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova Januksen kivi (The Janus Stone, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) vie meidät takaisin suolamarskin ja kelttiläisen mytologian taikaan. Luin Risteyskohdat niin intona kuin olisin itse ollut mukana kaivauksilla ja nyt palasin kiihkeänä takaisin. Kuka voi vastustaa marskimaalla asuvaa Ruth Gallowayta, joka ymmärtää pelätä kun on pelon aika, mutta huh, huh, liian usein hippusen reunalla? Kuka voi vastustaa komisario Harry Nelsonia, joka on kaikkea muuta kuin valkealla ratsullaan auttamaan saapuva prinssi, mutta sydän kultaa ja ajatus aina muiden pelastamisessa tai – ruoassa? Kuka voi vastustaa marskimaan suolaista kutsua ja kahlaajien iltahuutoja? Vuoksi ja luode, kuolema ja elämä, kohtaavat jälleen lukijansa, mutta nyt vähän kuivemmalla, sillä menossa on rakennustyömaa, jossa vanhan lastenkodin paikalle rakennetaan luksuskoteja. Kaivauksissa löytyy kuitenkin kynnyksen alle haudattu lapsen luuranko ja jälleen Ruth astuu mukaan tutkimuksiin. Pyhän sydämen lastenkodin henkilökunnasta ei ole enää montaakaan jäljellä ja asukkaitakin on vaikea tavoittaa. Isä Patrick Hennesy on kuitenkin työskennellyt myös katolisen lastenkodin parissa ja hoitokodissa elää vielä syöpäkuolemaa tekevä sisar Immaculata. Koska katolisten lastenkotien historia ei ole useinkaan synneistä kirkas, Nelson on välittömästi Hennesyä kuulustelemassa ja saakin tietää, että isä Patricikin aikana lastenkodista katosivat sisarukset Martin ja Elizabeth Blake.

Kyse hautapaikasta kynnyksen alla ei ole yhdentekevä, vaan osa vanhaa jumaltarustoa, jossa kaksikasvoinen Janus, ovien ja kulkuväylien jumala, vaati uhrinsa, jotta rakennus saisi suojeluksen. Yllättäen jumalista nouseekin esiin Hekate, jota kreikkalaiset kutsuivat ’yön valtiattareksi’, koska hän näki manalaan. Hän oli lapsia suojeleva ja etenkin synnyttävät naiset rukoilivat Hekatea. Hän oli myös risteysten  ja ylityspaikkojen jumalatar, joka vaelsi marskimailla valaisten yönkulkijoiden tietä virvatulilla...

Kun Ruth tekee luututkimuksiaan määrittääkseen kynnyksen alle haudatun lapsen iän, aletaan tutkia muita rakennuksen entisiä asukkaita ja törmätään Spensin sukuun, mutta vaikka kuinka lukija katsoo lyhyttä sukutaulua, ei tapahdu mitään ennalta-arvaamista: On kuin sukutaulussa olisi virhe, vaikka se aivan huutaa katsomaan itseään! Pahakin katsoo sivusta samalla kun kirjoittaa päiväkirjaansa Fortuna Virgolle pyhitettynä päivänä kesäkuussa:

Olen tainnut aina tietää olevani erityinen. Jo ennen kuin kaikki tämä tapahtui ja kirous lankesi päällemme, tiesin, että jumalilla on minun varalleni erityisiä suunnitelmia. Kyse ei ole pelkästään siitä, että olen älykäs (vaikka älykkyysosamääräni onkin yli 140), vaan siitä, että minulla on kyky ymmärtää. Kun luen Pliniusta tai Cutullusta, minulle jumalat eivät ole vain nimiä, vaan he ovat todellisia. Heidän voimansa ja mahtinsa voittaa kaiken, mitä tulee heidän jälkeensä...

Ruth Galloway –mysteerit ovat juuri minulle, ehkä myös sinulle? Kelttiläinen mytologia, marskimaa, historia, arkeologia, kahlaajat, vuoksi ja luode, rappiokauneus, rouheuden viehätys, mahtavat henkilöhahmot aina Ruthin rasittavia vanhempia myöten, jotka tosin eivät onneksi asu ihan liki..., rikokset ennen ajanlaskua ja rikokset ajassamme ja nyt vielä roomalaiset jumalat...kuin bonuksena hyvin pelottava finaali. Kaiken huipuksi hurmaava arkeologimme on raskaana, mikä tosin saa hänet vain entistäkin vauhdikkaammaksi, mutta myös tajuamaan, että voi nyt jonkin aikaa syödä kunnolla ja unohtaa sen hirveän luvun, mitä vaaka näytti ennen raskautta.

Lastenkodin kaariportti on ainoa, mikä on ollut tarkoitus säilyttää uudisrakentamisessa, joten siihen kaiverrettu motto on kuin tuomio. Tai vastaus kysymykseen, jota emme osaa esittää.

”omnia mutantur, nihil interit”

”kaikki muuttuu, mikään ei häviä”

tiistai 16. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


Osaatteko kuvitella, hän kysyi, millaista on seisoa vyötäröään myöten mortadellan keittoaltaassa kahdeksen tuntia päivässä? Osaatteko kuvitella, millaista on saada kätensä haavoille ruhonpaloittelussa? Osaatteko kuvitella, millaista on kulkea edestakaisin kahdenkymmenen pakkasasteen kylmävarastossa ja saada tunnilta kymmenen liiraa – kymmenen liiraa kylmälisää? Jos osaatte, niin mitä te luulette voivanne oppia ihmisiltä, joiden on pakko elää sillä tavalla? Naisten pitää sietää mukisematta, että työnjohtajat ja miespuoliset työtoverit kourivat heidän takapuoltaan. Jos nuori tehtaanomistaja tuntee siihen tarvetta, jonkun naisista täytyy seurata häntä kypsytyshuoneeseen – sen tavan hän on perinyt isältään, ehkä jo isoisältään – ja ennen käymistään naisen  kimppuun hän pitää tutun pikkupuheensa siitä kuinka makkaroiden haju kihottaa häntä. Sekä miehet että naiset joutuvat...

Elena Ferranten Napoli-tetralogian odotettu kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympäröivän kiihkeän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä. Vihdoinkin pelottavan pakkomielteinen Michele Solara astuu esiin varjoista vakuuttaen minut siitä, että...Tosin sitä ennen Lila on joutunut pestautumaan Bruno Sovaccion makkaratehtaalle töihin ja tullut vedetyksi mukaan vaaralliseen politiikkaan, jossa yksi väärä puhe tai paljastus voi viedä hengen. Naisten välisestä ystävyydestä tulee trapetsi, jossa ensin välimatka helpottaa, kunnes Lila sairastuu, Lenú saapuu ja sairas ystävätär esittää tärkeän kysymyksen. Tilanne haalistaa naisten välistä kaunaa hetkellisesti ja Lenú saa Lilan hoitoon ja etenkin pois tulenaralta poliittiselta kentältä, jonka konkretia kirjassa on Sovaccion makkaratehdas. Lilan raivoisa luonne ei yhtään helpota tilannetta, mutta onneksi hänellä on vierellään rauhallinen Enzo ja poikansa vaalittavana. Heikkona vuodepotilaana Lila Lenúlle:

”Vartio minua, kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen.”

Kun Lenú pohtii, miten erilaista kaikki olisi ollut, jos he olisivat lähteneet yhdessä yliopistoon, eläneet yhdessä, jakaneet kaiken kuten parhaat ystävättäret tekevät, hän tajusi sen mahdottomaksi. Lilan kuuma, ehdoton luonne, hänen itsensä kasvu kiltistä tytöstä uskaltavaksi aikuiseksi naiseksi, joka avioituu, saa lapsia, mutta kirjoittaa rohkean kirjan: Kaikki tai ei mitään oli aina heidän ystävyytensä välissä. Lila päättää palata Napolin kortteleihin ’hyvästä syystä’ ja siksi, että kokee olevansa turvassa vain siellä, missä he ovat kokeneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikkakin rankan ja väkivaltaisen, mutta kohtasivat he siellä muutakin. Se muutakin saattaa olla neljännen kirjan yksi jakolinja, joskin se ei tule jäämään siihen. Palaako Lila kortteleihin niiden kuningattarena ja valmiina tekemään todella uskomattoman ratkaisun, vain koska kovista kovin on valmis asettumaan matoksi hänen terävän korkonsa alle? Vai valmistautuuko hän ottamaan sen, mitä hän ja Elena eivät ole valmiita jakamaan?

Menossa ovat kuohuvat vuodet. On Vietnamin sota, yhteiskuntaluokkien taistelu, ehkäisypilleri, vapaampi keskustelu seksuaalisuudesta ja yleensä naisen asema suhteessa miesten hallitsemaan maailmaan. Kirjan henkilöt elävät ristivedossa, jossa sekä suositaan että halveksitaan sovinnaisuutta. Lenú eli Elena elää vaikutusvaltaisen Airotan perheen pojan puolisona Firenzessä, mutta rauhaa hän ei saa edes kultivoidun seurapiirin heijastuksessa. Kaiken huipuksi hänen miehensä Pietro ystävystyy Giovanni Sarratoren eli Ninon kanssa ja tuo hänet heille kotiin...Siitä hetkestä peilien kuiske kiihtyy, kauniit kuvat kaatuvat ja taas lukijan sydän on altistunut toivolle, pelolle ja kyynelille.

Elena Ferranten kerronta on häikäisevää ja tohdinko sanoa, että jos Loistava ystäväni oli pala sydäntäni, Uuden nimen tarina tyttöjen kasvutarina ja kertomus erilleen kehittymisestä, niin Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kokoaa kaksi aikaisempaa yhteen tavalla, jossa ennalta-arvattavuus ei ole nimittäjä. Pidän tätä tähän mennessä parhaana, mutta kokonaisuus on osiensa summa, joten suuri tarina tarvitsee polkunsa. Odotan kaikkien aikojen finaalia, koska tämä viimeksi suomennettu jäi kohtaan, jonka jälkeen tulkoon tulivuorenpurkaus!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin

maanantai 15. tammikuuta 2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun


”Miksi mietit Alicea? Eikö ole parempi antaa sen olla? Sinulla on Henrik ja Milo, hyvä elämä. Päästä irti menneestä, Stella.” Nousen ja halaan äitiä. Hän on oikeassa, minun pitäisi antaa menneiden olla.

Minulla on vain sekalaisia muistikuvia Alicen katoamisen ja osasto numero viiden välillä. Keväällä 1995 hän sai minut pakkohoitoon. Minut otettiin suljetulle psykiatriselle osastolle. En syönyt, painoni putosi dramaattisesti. Olin syvästi masentunut.

Myöhemmin aloitin psykologina opinnot, tavoitteenani itse valmistua psykoterapeutuksi. Olen hyvä työssäni.

Olin hyvä työssäni.

En ole sitä enää. Juuri nyt en pysty auttamaan ketään. En pysty auttamaan edes itseäni.

Elisabeth Norebäckin esikoisteos Sano että olet minun (Säg att du är min, Like 2018, suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepõld) on vahvasti tunteisiin vetoava kuin myös kauhua synnyttävä psykologinen skandidekkari. Ken tämän aloittaa ei lopeta ennen kuin viimeinen lehti on kääntynyt. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä muistiinpanoja eli tapanani on merkata tiettyjä kohtia, mutta nyt niitä on vain muutama ja luin ennakkokappaleen jo ennen joulua. Silti mikään kirjan tunnelmasta ei ole haalennut vaan suorastaan päinvastoin!

Tarinakehys on tämän päivän trendiä: Jokainen vuorollaan saa kertoa oman näkemyksensä tai kokemuksensa.  Kertomus alkaa terapeutti Stella Widstrandin elämän suurimmasta tragediasta. Siitä kun hän oli teinirakastunut Danieliin ja Daniel häneen. Yllättäen vauva ilmoitti tulostaan, Stellan vanhemmat ja sisko paheksuivat, mutta rakastavaiset muuttivat yhteen onnesta soikeina. Sitten tuli yksi kesäinen päivä rannalla, vauva nukkui vainuissa varjossa ja...sitten vauvaa ei löytynyt enää mistään. Ei elävänä eikä kuolleena mistään. Tuska oli niin suuri, että sen sietämättömyyteen kaatuivat niin teinirakkaus kuin myös Stellan terveys, kunnes hän sitten aikanaan löysi nykyisen miehensä, sai Milo-pojan ja valmistui terapeutiksi. Aikaa tapahtumasta on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta Stella kantaa surua mukanaan, vaikka yrittää sitä kätkeäkin ja elää hetkessä. Se ei vain onnistu, sillä joku hänessä vakuuttaa, että Alice on elossa. Ja sitten tapahtuu jotain uskomatonta, joka sytyttää Stellan pakkomielteen tuleen. Eikä hän tyydy vain olemaan vaiti, vaan toimii. Kaikella on seurauksensa ja niinpä Stellan kiihkeästä aktiivisuudesta seuraa trillerin suorastaan pakahduttava kauhu eikä apua ole luvassa, sillä muut eivät usko, eivät tajua, eivät aisti...

Elisabeth Norebäck sai idean romaaniinsa äitysvapaalla, mikä jotenkin tuntuukin käsitettävältä: Mikä kauhu onkaan suurempi kuin se, että lapsi katoaa. Katoaa niin, että et saa tietää, onko hän elossa vai kuollut. Monet äidit kurkkaavat tavan takaa vaunuissa nukkuvaa vauvaansa, mutta yksi hetki liikaa mieli muualla, voi olla se ratkaiseva...Pahinta on, että muut uskovat hänen kuolleen, vaikka ei ole ruumista. Vain äiti tietää lapsensa elävän. Kulisseissa häärää kuitenkin joku valmiina tekemään kaikkensa, ettei totuus tulisi ikinä ilmi.

Kun tulin takaisin tänne ensimmäistä kertaa, kukat vyöryivät kuistin yli. Amppeleita, parvekelaatikoita, ruukkuja. Kukkapenkeissä vihersi, ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita.
Ja kun tulimme Tanskasta takaisin tänne, tiesin, että täällä me asuisimme, tyttöni ja minä. Täällä hän saisi hyvän, harmonisen lapsuuden. Antaisin hänelle kaiken sen, mitä en itse saanut.

Se ei mennyt niin.

Mikään ei koskaan mennyt niin kuin olen halunnut.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

perjantai 12. tammikuuta 2018

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...


Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Puhukoot. Laulakoot. Hän ei halunnut kuin Erikin. ja Erikille hän kelpasi, kaikesta huolimatta. Tämä sota oli parasta mitä oli tapahtunut. Kanttiinin johtajatar oli hermostunut, kun hän oli sen sanonut, mutta kun se oli totta. Se ensimmäinen sota oli kamala, siinä oltiin ihan yksin, ja se syttyi ja sammui ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan, mutta kun saksalaiset alkoivat keväällä saapua, siitä tiesi että se alkaisi pian uudestaan, ja silloin hän oli valmiina lähtemään kotoa.

Vauva potki alavatsalla kohti vasenta lonkkaa, ehkä sinnekin hiipi tämä kylmyys, mutta he lähtisivät täältä Saksaan, pitäisi odottaa vain sodan loppua, eikä siellä olisi tällaisia talvia, ei lähellekään. Silvia veti takin helmat tiukemmin mahan yli. Alles gut, hän sanoi ääneen ja toivoi, että vauva kuulisi sen ihon alla kulkevaa solukkoa pitkin, alles gut.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018) ei tavoittanut minua edes paperisesta katalogista, mutta onneksi, onneksi, kustantamoissa on henkilöitä, jotka yllättävän usein tuntevat minut paremmin. Onnettomuus meni ohi ja tämä herkkävireinen teos, mollisointuinen, kauniin raastava ja jälleen sekä Suomen Lappiin sodan aikana että myöhemmin myös Saksaan sijoittuva, alkoi soida minussa heti. Aloitus on tärkeä! En kestä sellaista, että ’alku oli nihkeää, mutta loppu palkitsi.’ Sen on oltava heti oikea tai muuten weg, weg, weg...

Silvia Lapissa raskaana saksalaiselle sotilaalle, jota ei nyt löydy mistään, on ensimmäinen sinfonia ja se soi Rovaniemellä maaliskuussa 1941. Häntä kuulustellaan Erikistä ja lukija voi itse päätellä miten paljon tai vähän Silvian tietynlainen hyväuskoisuus hänen rakkaansa tilannetta helpotti tai pahensi. Voi hokea vain: ”Nehän ovat sukulaiskansaa, rintamaveljiä”, mutta sitten naiivius tuo lisää lauseita, joita voidaan tulkita niin monin tavoin sotatilanteessa. Silvian hyväksi on sanottava, että hän todellakin halusi vain Erikinsä takaisin, mutta halusiko Viktor, Erikin veli, joka sävelsi tämän ensimmäisenkin sinfonian, halusiko hän sitä todella? Oliko olemassa sellainen syy, joka paljastuu paljon myöhemmin Viktorin viimeisessä sinfoniassa, jonka jälkeen hän ei enää voi säveltää, ei soittaa? Mitä tapahtui saksalaisessa sotilasvankilassa Torgaun Brückenkopfissa 1942, jonne Viktor meni tapaamaan veljeään Erikiä?

Kirjan kehystarina kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka löytää äitinsä kuolinpesästä harvinaisen perhosen. Perhonen alkaa kuljettaa Maxia kohti tuntematonta alkuaan, josta äiti oli aina vaiennut. Lopulta Max istuu kuuluisan saksalaisen huippupianistin konsertissa Hampurissa kuuntelemassa ilman väliaikoja kolmetoista sinfoniaa, jotka soittavat hänen äitinsä, Erikin ja tämän veljen Viktorin tarinan sellaisena kuin se tapahtui. Samalla hän löytää omat juurensa ja saa vastauksen siihen, mitä tapahtui hänen isälleen kevällä 1942.

Anna-Liisa Ahokumpu tekee vajaalla kahden sadan sivun tarinallaan enemmän kuin moni tiiliskiviromaanilla. Täydellinen esikoinen, joka sekä satuttaa että hoitaa haavat. Tällainen tyyli ei voi olla jättämättä jälkeä: Kaikki kaunokuvailu on minimissään eli lähestytään saksalaista kirjallisuutta. Jokainen lause itsessään on merkitys, jopa pakahduttavat tunnekuohut tarinassa kuittaantuvat Hampurin konsertissa, kohdattuaan sitä ennen kliimaksinsa. Ja mikä kaikkein kohtalokkainta: Jää avoin kysymys koskien Viktoria...Vaikka hän kuinka hokisi ”vorbei-bei-bei”, mikään ei oikeasti ole vorbei, sillä kaikkien osallisten jo poistuttua, jäljellä on Max. Max märkä liina kasvoillaan, tiheä pulssi huulissaan kosteaa kangasta vasten ja toivomus

Jos he vain jotenkin voisivat kuolla kokonaan.

...olla yhtä kuolleita kuin neuloilla rasioihinsa kiinnitetyt perhoset.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Kirsi/Kirsin kirjanurkka  Tuijata. Kulttuuripohdintoja  ja Kirjaluotsi

perjantai 5. tammikuuta 2018

En halua pelkooni kohmettua, paras kutsua....


En halua pelkooni kohmettua,
     paras kutsua Bachin Chaconnea
          ja muuatta miestä sen mukana.

Ei hänestä tule puolisoa,
     mutta kahdeskymmenes vuosisata
          hämmentyy meistä kahdesta.

Satuin luulemaan häntä siksi,
     jolle salaisuus on lahjoitettu
          ja katkera kohtalo säädetty.

Yö on sumuinen, hän on myöhässä
     matkalla luokseni Fontankan taloon
          juomaan uuden vuoden viiniä.

Ja siitä loppiaisillasta
     hän muistaa kynttilänvalon
          ja vaahteran ikkunan takana,
                runoelmani kuolemanlennon...

Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
     ei rukousta, ei sormustaan --
          hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola

torstai 4. tammikuuta 2018

Karjala -nostalgiakohtaus!


Kuulun facebookissa moniin ryhmiin, mutta nostalgisin lienee Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa. Kuvassa äitini pikkutyttönä syöttämässä kanoja isoäitinsä Helena Suikin pihalla Valkjärvellä. Helena puolestaan oli Katri (os. Sihvo) ja Heikki Majurin tytär.


Sisarukset Aino ja Hilma Suikki 1920 -luvun puolivälissä. Hilma, äitini äiti oikealla, mammani, myöhemmin Santala. Valkjärvi oli hyvin likellä Viipuria, jonne yhdestä käynnistä sydämeni jäi eli toisissa olosuhteissa olisin viipuritar...Täältä löytyy juttua käynnistämme Valkjärvellä eli äidin kotitalo on psytyssä ja olimme siellä vieraina. Pihalla mammani istuttamat omenapuut...


Santalan serkukset. Äitini toinen oikealta. Kuva vuodelta 1938.

nostalgioissa Karjala-kirjojen ääressä
Leena Lumi

Nämä ja monet muut kuvat, mm. isovanhempieni hääkuva etc. löytyvät kirjasta Muistojemme Järvenpää Koulupiiri Valkjärvellä

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat


Katso taivaalta, katso tähdistä ja risteyskohdista. Katso, mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas kohtaavat.

Elly Griffithsin trilleri Risteyskohdat (The Crossing Places, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) on kirja just makuuni: Suolaisen marskimaan autio kauneus, meren ja mudan tuoksu, kahlaajalinnut, nousuveden vaara, upottavuus, jokikeijut, virvatulet, mytologia, vuoksi ja luode, elämä ja kuolema...ja arkeologia. Minussa asuu salainen arkeologi, joten niin hyvin arkeologi Ruth Galloway sopii minulle, että hän on ihan parasta! Rakastan hetkiä, kun maan kerrokset avautuvat toinen toisensa jälkeen paljastaen salaisuutensa. Nyt olenkin kovassa seurassa, sillä kirjailija on sijoittanut tarinansa Norfolkiin, jossa tarina syntyi hänen arkeologimiehensä seurassa. Kaiken lisäksi kirjan suomentaja Anna Lönnroth on myös koulutukseltaan arkeologi!

Pienestä kylästä on kadonnut kymmenen vuotta sitten Lucy Downey, joka oli kadotessaan vain viisivuotias. Hän katosi marraskuussa, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu mitään. Rikoskomisario Harry Nelssonille asiasta on tullut suorastaan henkilökohtainen pakkomielle, sillä hän ei aio luovuttaa koskaan. Hän aikoo löytää Lucyn ja tuoda hänet perheelleen. Sitten kotipihaltaan katoaa marraskuussa nelivuotias Scarlett Handerson. Nyt Ruth Galloway, joka on ollut aikaisemminkin samaisella marskiaalla tekemässä kaivauksia sekaantuu poliisitutkintaan huomattavana avustajana, sillä hän tekee marskimaalle iskettyjen paalutusten keskeltä merkittävän vanhan ruumislöydön. Kyseessä on pieni lapsi eli paalukehän keskellä oleva ympyrä lienee ollut muinainen uhripaikka. Väistämättä ilmassa värisee sanomaton kysymys: Ovatko uhriteot alkaneet uudestaan ja kenen toimesta. Alue on aina vetänyt sekä lintutieteilijöitä, arkeologeja että druideja sekä tietysti myös muuten vain kiinnostuneita. Rannan oma druidi, Cathbad, ei pidä häiriköistä ja niinpä hänestä tulee ensimmäinen epäilty, tästä kelttiläisyyden äärimmäisestä vaalijasta. Tosin epäiltyjä riittää, sillä koolla on Ruthin lisäksi hänen erään rakkaus- ja kaivauskesänsä kollegoita tai vähintäinkin sellaista esittäviä.

Tarina on sekä kiehtova että pelottava. Kuitenkin huomion vetävät marskimaan lumo, Ruthin persoona, josta pidin kovasti, sekä äreäpintainen rikoskomisario Harry Nelson. Nelson on niin karski tyyppi, että on jo melkein hurmaava! Tutkinnan edetessä Nelson alkaa saada outoja ja uhkaavia kirjeitä, joiden sävy imitoi vanhaa kelttiläistä mytologiaa, mutta käyttää myös T.S.Elliotia...Ruthin rakkaus marskimaahan miltei sekoittaa hänen päänsä ja niinpä hän löytää itsestään aivan uusia puolia, joille hänen aina valittava äitinsä ei kovastikaan hurraisi, mutta kylässä Ruth saa asustella kissojensa kanssa varsin rauhassa, kunnes kelttiläinen keihäs kuvaannollisesti kääntyy myös häntä kohti.

Rakkaudesta marskimaahan seurasin kuumana tv-sarjaa Syrjäinen maa, vaikka siinä oli muutakin silmänruokaa, mutta ainakin suolamarskia ja piikkihernepensaita. Samasta rakkaudesta ja kiinnostuksesta arkeologiaan luin kiihkeänä Risteyskohdat. Syksyllä ilmestynyt sarjan jatko Ruth Galloway -mysteeri Januksen kivi, on jo matkalla minulle! Hengitän marskimaata, merta ja kaivauksia...

Hän makaa siellä, missä maa ja taivas kohtaavat. Missä mahtavan Yggdrasil-puun juuret kurottavat alas seuraavaan elämään...Hänestä on tullut täydellinen uhraus. Verta kivellä. Verenpunaista valkoisella.

*****

maanantai 1. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski


Minulla on Bellan kuvia sanomalehdistä ja hienoja värikuvia aikakauslehdistä. Päätin etten liimaa häntä leikekirjoihin, koska hän on todellinen ja ainutlaatuinen ja toivon, että jonain päivänä tapaan hänet. Kun hän tulee kotiin.

Suunnittelen sitä. Kuinka me tapaamme puistossa ja hän tajuaa, että se olen minä, ja juoksee minun luokseni, nauraa ja on vähällä kompastua kun juoksee niin nopeasti. Hänen pikkukätensä kietoutuvat säärteni ympärille, ja minä kumarrun nostamaan hänet ja kiepautan hänet ilmassa ympäri.
Bellan äiti on telkkarissa yhtä mittaa. Häntä haastatellaan jokaisessa keskusteluohjelmassa, ja hän suoltaa aina samaa vanhaa juttua ”enkelistään” ja siitä, miten hän...

Fiona Bartonin esikoisromaani Leski (The Widow, Bazar 2018, suomennos Pirkko Biström) on trilleri, joka vie meidät juuri siihen kohtaan kuohuttavaa rikosta, jossa useimmilla on sokea piste. Voit istua oikeussalissa seuraamassa tapahtuman käsittelyä ja katsot syytettyä,todistajia, uhrin perhettä, tuomaria ehkä jopa lyijylasi-ikkunoita, jos salissa sellaiset on, mutta katseesi ohittaa väistämättä vaitonaisen, vaatimattoman näköisen naisen, syytetyn puolison. Tuskin huomaat häntä myöhemmminkään, kun miestä haastatellaan lehtiin ja televisioon, vaikka hän seisoo ihan liki...

Toimittajana myös järisyttävistä rikoksista kirjoittaneena naisena, Fiona Barton tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän käänsi katseensa puolisoon ja mietti, mitä tämä on todella tiennyt tai suostunut tietämään. Leski on loistava aloitus Bartonin dekkaristin uralle, sillä tässä on paljon uutta tällaiselle paatuneelle trillerien lukijallekin kuin itse olen. Rikos on tapahtunut ennenkin eli lapsi katoaa. Kun pieni lapsi katoaa omalta pihaltaan valvonnan heikkouden takia, vaikka kyse olisi vain minuutista tai kahdesta, se kuohuttaa kaikkia. Vanhemmat se vie rajan yli ja tässä tapauksessa yksinhuoltajaäidin, Dawn Elliotin, kun hänen kaksivuotias Bella –tyttärensä katoaa. Ei ole mitään, mihin Dawn ei olisi valmis saadakseen tyttärensä takaisin kotiin. Näinhän se menee ja on aina yhtä järkyttävää, mutta Barton on kirjoittanut tarinan, jossa pääepäilty Glen Taylorista kertoo pääasiassa hänen vaimonsa Jean Taylor. Rouva Taylorin kertomuksessa on jotain niin kylmäävää, että koko rikos tulee iholle eikä siksi, että se olisi vain jotain niin julmaa vaan siksi, että ei ole mitään rajaa ihmismielen itsepetoksella. Ennakkokappaleen kanteen on painettu raflaava teksti Rakastava aviomies – vai sydämetön tappaja? Sitähän tuskin voinevat tietää edes Jean, poliisit tai Glenin hyvin tunteneet ihmiset, sillä Glen on roolissaan täydellinen, hellä aviomies. He ovat pariskunta, joka on saanut hankittua unelmiensa kodin, rahasta ei ole pulaa, mutta joku palapelin osa ei sovi mihinkään...

Aikamatka on helppo: vuoden 2006 lokakuusta eteenpäin vuoteen 2010. Nerokkaasti kertojina toimivat Bellan rikostutkinnan aikana toimittaja ja poliisi, myöhemmin leski sekä myös äiti ja aviomies, mutta pääkertoja on Leski. Niin usein kuin olen sanonut, että poliisin operatiivinen toiminta on minusta tylsää actonia, sitä se ei ole tässä kirjassa ollenkaan!, puhumattakaan veristä juttua metsästävistä toimittajista, joiden käytös on kuin verta haistaneiden haikalojen, sillä tässä pelissä ei tunneta sääliä eikä sääntöjä. Barton kirjoittaa kylmäävän tietoisena tekemästään vaikutuksesta ja sen päälle kun laskee vielä intohimoni oikeussalidraamoihin, olen niin myyty Leskelle! Jos pitäisi kuvata tätä tammikuun 16. päivä kauppaan ilmestyvää kirjaa vain yhdellä sanalla se olisi noir. Kaikki trillerit eivät ole ollenkaan noir. Ne eivät maistu noirilta, olivatpa hyviä tai keskinkertaisia, mutta Leski on ehdottomasti noireista noirein.

Jeanin persoona on pinnalta herkullisen kevyt. Hän on sievä, mutta ehkä ei penaalin terävin kynä, vai onko kaikki vain sopeutumista? Mitä hän oikeasti ajattelee, kun Glen jättää työnsä pankissa ja kun heidän ystäväpiirinsä  supistuu supistumistaan? Mitä hän ajattelee kun sunnuntaipäivälliset Glenin perheen kanssa päättyvät ja kotona Glen yhä useammin vetäytyy yläkertaan tietokoneelleen? Mitä hän ajattelee kun Glen joutuu syytetyksi Bellan katoamisesta ja lehdet alkavat armottoman ajojahtinsa? Mitä ajattelee rouva Taylor, kun hänen miestään syytetään rikoksista hirveimmistä ja sitten vapautetaan? Muistaako Jean silloin tympeän baby doll –yöpaitansa, jota Glen haluaisi hänen käyttävän vai onko hän...

juuri Fiona Bartonin mielikuvan nainen:

Mieleeni on piiirtynyt kuva pariskunnasta syömässä lihaperunavuokaa niin kuin mikä tahansa muu aviopari talossaan samassa esikaupungissa saman kadun varrella, he kaksi vain eivät saa sanaa suustaan. Ainoa ääni on haarukoiden ja veitsien kalina lautasella, kun he taistelevat ulko-ovensa alta tihkuvia epäilyksiä vastaan.


Sillä kun kukaan ei näe eikä mikään häiritse, naamio lipsahtaa kasvoilta väistämättä.


lauantai 30. joulukuuta 2017

Tähtihuimausta, lumitimantteja, kaikkea toivomaanne vuodelle 2018!


Toisin kuin vuonna 2015, minulla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään uudenvuodenlupauksia. Aion olla kuin lastu lainehilla ja mennä hetken lapsena. Kaikki mitä oli sovittu tälle vuodelle kaatui kuin korttitalo, joten minulla on tarina jemmassa. Se vain sattuu vielä sen verran, että voipi mennä aikaa ennen kuin sen kirjoitan...Ja sille on jatkoakin luvassa, mutta toivon kirjoittavani siihen onnellisen lopun jossain Itävaltalaisessa linnassa. Unelmia pitää olla♥


Tai ehkä onnellinen loppu syntyy Nitrassa täällä tai

 täällä.


Roikutaan kiinni unelmissa ja tähdissä, vaikka kynnet irtoaisivat! Elämä on kaikkien aistien juhla, joka välillä satuttaa ja sitten taas lennättää tähtiin: Siis Linnuntietä...

Meillä on paikka minne kirjoittaa tahtomme ja toiveemme:

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."

Sarah Waters: Yövartio



Kiitän lukijoitani tästä vuodesta♥ Toivotan kaikille oikein antoisaa vuotta 2018♥ Huomiselle tähtisadetikkuja, herkkuja sekä rakkaita ihmisiä ympärille♥

♥:lla Leena Lumi

Happy New Year 

urpiaiskuva Pekka Mäkinen

perjantai 29. joulukuuta 2017

Hedelmäinen manchegosalaatti


On kiva saada välillä pöytään jotain uutta ja vielä parempi, jos se on niin hyvää, että tulee jäädäkseen. Tällä Anna -lehdessä no 51-52 Taina Salovaaran jutun ohjeella hedelmäinen manchegosalaatti yllätin meidän nuoret jouluaattona. Kaikki ihastuivat!

3 viikunaa
3 persimonia
150 g valmista salaattisekoitusta
100 g manchego-juustoa

Kastike:

0,5 dl viikunasiirappia
0,5 dl appelsiinista puristettua mehua
1 rkl sitruunamehua
2 rkl oliiviöljyä
1 tl sormisuolaa
mustapippuria

Leikkaa viikunat ja persimonit viipaleiksi tai lohkoiksi ja juusto lastuiksi. Sekoita kastikeainekset keskenään. Jaa salaatti annosmaljoihin ja lusikoi päälle kastiketta tarjoiluvaiheessa. Salaattiannokset voi koota valmiiksi jo useita tunteja ennen tarjoamista ja säilyttää kelmun alla jääkaapissa.

Meillä manchegoa oli 150 grammaa ja viikunasiirapin korvasin lisäviikunoilla sekä vähän enemmän appelsiinimehua. Neljä hurahti nyt tähän täysillä eli voisi maistua vaikka uuden vuoden pippaloissa!

Ruokareseptit Leena Lumissa

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Välipäivien jatkoilla lumen ihmemaassa


Kuopus kotona: This is Christmas♥ Komistus Merin vieressä vävykokelas Sami.


Joka vuosi jotain uutta joulupöytään. Tässä hedelmäinen manchegosalaatti. Muu menu täällä


Nauttimista koiruuksista ja lumesta.


Villakoira Dina jo harmaa, mutta virkeä sydänkäpynen, joka nukkuu tietysti mamin kanssa:)


Molempi parempi eli Taika ja Dina♥


Kelkoittelua kotisaarella yksin ja

kaksin!

Meri ja Dina iltatunnelmissa...


ja lumi villitsee kaikki ikään katsomatta, mutta...


joskus lumen ihmemaa voi olla niin suuri pikkuiselle:)


Kummikoiruus Lunan joulutervehdys eli jouluporona...:) "Kaikkea se mami keksiikin, mutta olkoon nyt, kun on joulu."


Lumiunelma on toteutunut eli mitä muuta voi toivoa kuin valkeaa joulua.


No, joka ilta juustotarjotin ja


takkatulen ääressä tunnelmointia.


Perhe on parasta♥ Viime vuoden ryhmis, sillä vaikka nuoret ovat vieläkin ilonamme, emme halunneet käyttää  yhdessäoloaikaamme kuvaamiseen: Ollaan oltu rennosti, sillä kaipasimme kaikki tätä niin isosti rankan vuoden jälkeen.


Helliä, rentoja välipäiviä teille kaikille♥

♥:lla Leena Lumi

Winter Song

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden...


Joulu on kuusenneulasten ja
sammuvien kynttilöiden tuoksua
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää
rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat
enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka luetaan ja unohdetaan.

Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

- Mika Waltari -
kuva Talven taikaa, Ilona Pietiläinen

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Joulu jälleen meidän kaikkien: Elämämme valonkantaja!


Kohta joulu saapuu luoksemme. Saapuu luokse rikkaan ja köyhän, luokse maahanmuuttajan ja luokse alkuasukkaan. Se saapuu luokse pikkukauriiden, joiden jäljet puutarhamme lumessa. Se saapuu kolossaan nukkuvalle ketulle ja supikoiralle. Se saapuu luokse lapsen, joka saa kaiken mitä on toivonut kuin luokse lapsen, jolle joulu ei ole koskaan tuonut mitään, mistä kertoa koulussa joululoman jälkeen. Joulu saapuu luokse vanhan ja väsyneen, kuin myös oravanpyörässä loputtomasti kilpavarustelussa pinkovan suorittajan. Joulu saapuu luokse kuolevan ja syntyvän. Se saapuu luokse hänen, joka on juuri menettänyt rakkaansa eikä näe valoa. Se ei tarvitse kystä kyllin, sillä sille riittää matalakin porstua ja riisipuuro. Se saapuu navetoille ja henkii joulun henkeään lempeiden lehmien sieluun. Se puhaltaa hellästi hevosen kanssa samaa hengitystä. Se rapsuttaa possuja ja suukottaa hevosen samettia. Matkallaan se murustelee siemeniä lintujen syödä ja osalle pääsevät lumiset hiiretkin.



Lapset juolu huomaa aivan erityisesti. Se tulee luokse tulitikkutytön, joka seisoo megamarketin välikössä hiukset ja vaatteet likaisina, katseessa osattomuus. Pieni tyttö silmissään kysymys: "Tätäkö on elämä ja tältäkö tuntuu se, kun joulu tulee?"



Lasten eriarvoisuus maassamme on tosi. Siinä, missä toinen lapsi näplää älypuhelintaan ja kantaa laukussaan IPadia sekä kertoo Lapin tai etelän joulustaan, toinen vaikenee, sillä hänellä ei ole mitään kerrottavaa, ei mitään hämmästyttävää näytettävää. Aikuisten varustelukilpailu on heittänyt jo osan lapsistakin elämän ulkokehälle, jossa vain välittäminen ja puuttuminen voi pysäyttää putoamisen.



Joulu vaeltaa läpi metsien ja yli tunturien. Sen henki koskettaa kiepillä nukkuvaa kettua, sen henki suojaa supikoiria. Joulu ei tunne vieraslajeja, vaan sille kaikki ovat tuntevia ja elämän suojatteja. Joulu hyväilee maahanmuuttajalapsen poskea ja ripottelee hänen ylleen suojeluksen taikapölyä. Unohduksen tomua lentää metsästäjien ylle ja niille, jotka vouhkaavat vieraslajeista. Unohtaneille muistikirkastuspölyä, että emme unohtaisi itse olleemme monissa maissa vieraslajeja. Tulevaisuuttamme emme tiedä, joten annetaan kaikkien eläinten ja ihmisten elää rauhassa. Korskeus ja pöyhkeys pois, sillä saatamme olla itse huomisen vieraslajeja. Kohdelkaamme kaikkia elollisia siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, jos joutuisimme vieraille vesille, outoihin kyliin juurissamme vieras multa.



Onneksi joulu on kuin rakkaus. Se ei kysy lupaa. Se menee sinnekin, missä sitä ei osata odottaa. Se hipaisee kaikkia vauvasta vaariin. Se menee luo sairaan ja uupuneen. Se menee luo varattoman ja vauraan. Se leijuu sukujoulujen henkenä, mutta istuu myös yksinäisen pirttiin puurolle. Se silittää ryppyistä kättä, se lohduttaa leskeä. Se ei pelkää pimeitä kujia eikä tyhjien asemahuoneiden yksinäisiä miehiä. Se kaihtaa riitaa ja rähinää. Se tuo pilkkeen silmiin ja valoa pimeään. Se vaeltaa haudoilla ja muistoissamme. Se rakentaa sillan rakkaisiin poisnukkuneisiimme. Se saa lasten silmät säihkymään tähtinä. Se tuo mummon silmään kyyneleen. Se saa vanhatkin koiruudet leikkimään ja pennut ihan villeiksi. Se puhaltaa lämpimästi jouluruusun nuppuihin, jotka hämmästyneinä alkavat avautua lumessa.



Joulun henki koskettaa yön kulkijoita. Se laastaroi niin ihmisten kuin eläinten kivut. Yksinäisyyteen käpertyneen se avaa rauhaan ja iloon. Se vaeltaa sairaaloiden käytävillä, suukottaa niin vastasyntyneet kuin jouluna poisnukkuvat. Joulun henki kulkee mukana hautuumaan kynttilämeressä. Se ottaa koirat sisälle perhelaumansa pariin. Se täyttää lintu- ja oravalaudat pähkinöillä. Metsäpeuran kostea katse kuin metsälampi...Pienet eläimet nukkuvat jouluyön untaan: punaturkki kiepillä, pikkuhiiret koloissaan, tupsukorvat naavapesissään. Uneton koiranulkoiluttaja tähtitaivaan alla. Joulupöydissä mummot ja papat kertovat tarinoitaan ja kaikkihan kuuntelevat, sillä tarinat ovat sukupolvien viestikapula. Vanhempamme ovat kokeneet, mitä me emme, heillä on avain tarinoiden taikaan:



"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä...Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat lattialle..." (Ann-Marie MacDonald, Linnuntietä, suomennos Kaijamari Sivill)

Tarinoiden taika on yhtä lumoava kuin on Joulu♥



Toivotan hyvää joulua lukijoilleni. Toivotan hyvää joulua laivoille merillä. Toivotan hyvää joulua heille, jotka viettävät ensimmäistä jouluaan maassamme kaukana kotoaan. Toivotan hyvää joulua yksinäisille ja unohdetuille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman ihmisille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman eläimille. Toivotan hyvää joulua heille, jotka tekevät pyyteetöntä työtä eläinten hyväksi. Toivotan hyvää joulua vaivaishiirille ja maailman kuninkaille. Toivotan hyvää joulua sairaille. Toivotan hyvää joulua meille kaikille, että joulun rauha saisi laskeutua yllemme kuin lumen valo ja tähtihuimaus...

"Lumi: pimeän maan ainoa valo."

"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus."

- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg

rakkaudesta jouluun
Leena Lumi

White Christmas

Silent Night

Chestnuts Roasting On An Open Fire

O Holy Night

kettu kiepillä kuva Marjaana Rinne-Loikala
muut kuvat Hannele Salmela

maanantai 18. joulukuuta 2017

Joulupöytiin ja fiiliksiin!


Nyt alkaa tunnelmat tihetä! Huomenna on minun viimeinen keikkani ruoka- ja kynttiläostoksille ja loppuviikosta Lumimies hoitaa yrtit, mädin, rypäleet etc. Lauantaina piti lähteä moneen kauppaan, mutta uuvahdin kesken kaiken ja tulimme kotiin Hese-aterian kanssa. Sitten sanoin huilaavani 'ihan vähän' ja siihen simahdin.Heräsin vasta parin tunnin päästä. Perjantaina saapuvat nuoret koirineen pitkän joulun viettoon ja se tarkoittaa, että meillä menu menee aika tavalla entiseen tahtiin eli koko ajan syödään ja samalla seurustellaan. No juu, on kuusen alla paketteja, on. Lapsille pitää olla ja ehkä mekin ollaan jouluna lapsia. Koiruudet etenkin!

Jouluaattona aina haudutettu riisipuuro, sauna vanhan ajan tyyliin aikaisin ja joulupöytään istutaan hämärän pudotessa, vai olisiko se jo pimeä silloin...Ensin on graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut alkupalana, se tarjotaan pöytään. Sitten on keittiöön tehty noutopöytä, jossa on kinkkua muille paitsi ei minulle, graavisiikaa ja -lohta, sekä Leenan valkosipuliyrttisilakat, rosollia, imellettyä perunalaatikkoa, porkkanalaatikkoa, pateeta, mätiä, lanttulaatikkoa edesmenneen anopin ohjeella, punajuuripiparjuurisalaattia etc. ja teen nykyään aina saman vihreän salaatin joulupöytään sekä aattona että joulupäivänä: rapeaa salaattia, persikkaa, sinihomejuustoa, halottuja rypäleitä. Tämän jälkeen on juustotarjotin, johon nuoret vuosittain keksivät jotain uutta. Meiltä siinä on tänä vuonna kovana juustona Ritaria ja mustapippurituorejuustoa sekä valkohomejuustoa, joka on oma suosikkimme. Suolakeksejäkin on. Lisänä päärynöitä ja rypäleitä. Nuorilta tulee ainakin jotain espanjalaista juustoa etc. Sitten on luovaa paussia ja vaikka lahjojen hidasta availua. Dolce seuraa vasta viimeisellä junalla ja se on useimmiten nykyään Aino Samettinen nougat -jäätelöä. Parasta mitä tiedän! Lopulta keräännymme ihailemaan yläterassillemme katsomaan lumen ihmemaata ja nautimme vielä Glühweinit. Oi Jouluyö!

Leipänä on Satakunnasta tuotua makeaa setsuuria sekä graavisiikatartarilla tietty saaristolaisleipää.

Lohien ja siikojen perkeet tietysti pakastetaan ja niistä valmistuu mahtava liemi uuden vuoden kalasoppaan.

Tapanina on jo pääosin aivan eri ruoat eli tällä kertaa lohilaatikkoa ja jälkkärinä hedelmäsoppaa kermavaahdolla. Hedelmäsopan juju meillä on se, että siinä on vain aprikooseja ja luumuja ja ne ovat todellakin paloiteltu pieniksi, joten tulee mieleen vähän anopin ihana luumukräämi...

Kaikki nämä mainitut reseptit löytyvät Ruokareseptit Leena Lumissa


Joulu jos mikä paljastaa minussa sekä rentouden että nipottamisen, karjalaisuuden että satakuntalaisuuden. Auta armias ellei huomenna löydy just niitä oikeita antiikkikynttilöitä tai en saa oraville kuorellisia saksanpähkinöitä. Vitsi! Ei mitään väliä. Ja olen niin onnellinen, kun saan aattona pukeutua tähän


Marimekkohameeseen, johon onneksi löysin just sopivan värisen neulejakun.


Ihan kohta, ihan kohta...Meri ja...


muut. Joulupäivänä katamme lisälautasia pöytäämme, mutta aatto mennään näin. Huomenna tulee vasta kaksi viikkoa operaatiostani, mutta onneksi tontut ovat luvanneet auttaa kaikessa. Vain lanttulaatikko ja valkosipulisilakat ovat ehdottomasti mun juttu, muuten saavat miestontut hallita keittiötä.


Kaikkein eniten toivon valkoista joulua ja nyt lunta on tullut niin paljon, että eihän se voi enää sulaa pois, eihän! Winter Wonderland on täällä nyt♥ siltikin vaikka jouluruusu puutarhassa ei nyt kukikaan.

Mukavia ja stressittömiä fiiliksiä viikkoonne!

joulusielu Leena Lumi

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kestävää, suloista jouluiloa pikkurahalla!


No jestas sentään mitä löysimme Prismasta: Suloisia tyynyliinoja, joista tulee heti hyvälle mielelle kun niitä vain vilkaiseekin. Mallin nimi on Villipedot ja suunnittelija on Jenna Kunnas.


Näitä on nyt sitten itsellä joitakin ja lahjapaketeissa lisää...Tämä vain vahvistaa, että kaikki kaunis turhuus ei ole aina tyyristä designia, vaan sen voi löytää omasta tavaratalosta, siitä tutusta ja arkisesta.


Elokuussahan tapahtui tämä Prisma -ihme: Edullisesti uusi, satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset!


Kyllä on kiva illalla painaa pää tuohon ketun ja jäniksen kumppaniksi tai ottaa iltapäivänokoset suurten kauriin silmien lempeässä katseessa.

Tässä teille vinkkiä, jos Välikaton Feetun kirjalistalta ei mieluisaa löydy!

rakkaudesta villieläimiin
Leena Lumi



Sain juuri kurkistuksen Marjaana Rinne-Loikalan ateljeehen, jossa valmistuu arvatkaa kenelle? omavalitsema kettumaalaus♥♥♥


Marjaana ateljeessaan.