tiistai 19. syyskuuta 2017

L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset


Jos jostain olen odottanut uusintapainosta, niin se on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Se on kirja, jossa palaamme Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Mainitun kirjan luettuani olen jaksanut toistaa, että ’jos haluat päästä Maud Montgomeryn kirjoihin aidosti sisälle, lue tämä avainkirja!’ Kirja julkaistiin ensimmäisen Anna –kirjan ilmestymisen 100 –vuotismuistoksi. Minerva -kustannus, jolla on suuri ansio Montgomeryn vähemmän tunnettujen tyttöjenkin suomeksi julkaisijana, tarjoaa meille nyt kuin kaksi Montgomery –onnea samoissa kansissa, sillä saamme Anna ja muut ystävämme sekä Montgomeryn varhaiselämäkerrallisen Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine Path: The Story of My Career, suomennos Saana Rusi)  Alppipolku ilmestyy Rusin tulkitsemana sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Alppipolun Montgomery kirjoitti aikanaan jatko-osina Everywoman’s World –lehteen. Tarinat kertoivat Maudin lapsuudesta, luontorakkaudesta ja jo varhain heränneestä kirjallisesta innoituksesta. Tarinat etenivät päiväkirjanomaisina kertomuksina, joissa Maud piti suitset tiukoilla eikä edes toimituksen painostamana alkanut kertoa oman elämänsä rakkausjutuista. Alppipolun sävy on kepeä, mutta ken on lukenut kaikki Montgomeryn suomennetut kirjat, löytää kyllä haluamansa kipupisteet. Ne, jotka kirjailija kirjoitti henkilökohtaiseen päiväkirjaansa ja joka julkaistiin vuosikymmeniä hänen kuoltuaan.

Sisko Ylimartimon Alppipolulle saatteeksi kerrotaan, miten hän halusi lastenlastensa saavan tietää, hänen joskus olleen nuori ja poikien ihailema, nuori nainen, joka kulki pitseissä, sorsetissa ja silkkisukissa:

Ystävät arvostivat (”se on Maudia se”), ja viholliset pitivät häntä flirttinä.

Alppipolulla on arvonsa Lucy Maud Montgomeryn varhaisena omaelämäkertana. Hän oli orpotyttö, joka oli sinnikkäästi kouluttautunut opettajaksi ja tullut maailmankuuluksi kirjailijaksi. Hänen arvostamansa sosiaalinen status oli kohdallaan: puoliso oli pappi, ja heillä oli kaksi pientä poikaa. Keski-ikäisenä hän eli silkkisukka- ja pitsivaihetta ja oli jo saavuttanut erään huipun.

...kaipuu korkeuksiin on ainainen. Milloinkaan ei voi saavuttaa kaikkein korkeinta huippua. Kuitenkin on ihanaa päästä ylängölle ja...

...ja mitä sitten? Unohtaa ne huiput, joihin ei koskaan uskaltautunut ryhtyä, joita ei koskaan tavoittanut tässä elämässä?

Alppipolku on kuvaannollisesti ne vuodet, joina Maud asui vielä kotonaan Prinssi Edwardin saarella. Cavendish, sen punaiset tiet ja suuret puut, saaren rannat ja jokainen tuttu kivi, jokainen kukka, keiju ja rantojen kotilot, olivat hän luovuutensa lähde josta ammentaa. Vanha, rakas koti kuitenkin etääntyi kun isoäiti Macneill kuoli 87 vuoden iässä 1911. Yllättäen Maud menee naimisiin heinäkuun viidentenä ja matkustaa kaksi päivää myöhemmin Ewaninsa kanssa Montrealista Brittein saarelle. Matkapäiväkirja on tavallaan hyvinkin yksityiskohtainen, mutta paljon täynnä pettymystä kohde kohteen jälkeen. Eikä se missään tapauksessa ole pitkällä häämatkalla olevan onnellisen naisen kirjoittamaa auvoa. Se on hirveää koti-ikävää ja sitten vielä jotain muutakin...Nyt liudennumme Sisko Ylimartimon teokseen Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja siihen, mitä en kirjoittanut ja mitä kirjoitin aikanaan tästä kirjasta:

Anna kyllä villitsi minut täysin. tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä : Carrot! Carrot!

Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois...Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin...

Voisiko Gilbert olla Ewan? Kun lukee janoissaan kaiken Maudin tytöistä, ei selkoa ehkä tee kuin Pat – Vanhan kartanon valtiatar, jonka luin vasta aikuisiällä, koska se suomennettiin paljon myöhemmin kuin Anna- ja Emilia –kirjat. Oliko Gilbert Herman? Ei. Gilbert oli sekä Ewanin kuva että toivekuva. Tosi ja uni. Järki ja tunne. Haalea kylpy ja tulinen lähde. Tuskin kummastakaan oli tekemään Maudista yhä vain janoisempaa...

Päiväkirja ei ujostele: ”Ja kuitenkin Hermanin huulten ensi kosketus teki minusta hänen omansa ikuisesti: en ole ollut sen jälkeen kenenkään toisen, en edes sen miehen, jonka vaimo olen ollut kaksikymmentä vuotta ja jonka lapset olen synnyttänyt.”

Patin kihlattua David Kirkin, hän väistelee äidin utelua todellisesta rakkaudesta kuin selittäen, että mitä tässä on, se riittäköön. Käytännöllisyys ajaa ohi intohimon, mutta sitäpä ehkä Maud ei jaksanutkaan harmaahapseksi enää kantaa. Ja varmaa lienee, että Maud olisi toisessa elämässä osannut antautua intohimolle sovinnaisuuden ja tylsyydensijasta. Pidättyväisessä kirkkoherra Ewan Macdonaldissa ei ollut kaivattua tulta,  ei jakajaa sille kauneudenjanolle ja intohimolle, josta Maud uneksi. Ewanista ei ollut. Onneksi Maud kirjoitti päiväkirjaansa kiittäen kohtaloaan, että hän oli kokenut myös toisenlaista rakkautta.

Avioliittonsa vankeudeksi kokeva Leaskdalen pappilan rouva haluaa paljastaa lapsenlapsilleen päiväkirjamerkinnöissä:

En koskaan ole rakastanut Ewania – en koskaan rakastanut häntä. Mutta pidin – olen pitänyt – ja pidän edelleen hänestä hyvin paljon. Hän tuli elämääni sen pimeimmällä hetkellä...

Tutkijat ovat hämmästelleet Maudin kihlausta ja vihkimistä. Nainen, joka oli innokas harrastelijakuvaaja: häneltä ei jäänyt jälkeen yhtäkään kuvaa hääpuvustaan, myöskään kihlajaisista ei ole kuvaakaan.

Kunpa hän vain voisi rakastaa!

Tunnen, että nyt en tehnyt vääryyttä Ylimartimolle, sillä en hurmiotunut liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) enkä antanut järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) enkä heittäytynyt suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuikin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa...

Kuka haluaa koskaan tietää kellonajan puutarhassa?

Tule puutarhaan, Maud,
sillä yö, tuo musta lepakko, on paennut,
tule puutarhaan, Maud,
olen täällä, yksin, portilla;
ja kuusama tuoksuu ympärilläni,
ja ruusu, nuppunsa vasta avannut.

(Lordi Tennyson: Maud. Osa I, 1. säkeistö, suom. SY.)

*****


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat


Florence kimmelsi pesuveden jäljiltä. Hän hehkui raivoa, ja hänen pitkät tummat hiuksensa kieppuivat kuin kiivaasti etenevä merenneito, eikä John pystynyt ajattelemaan muuta kuin että hänen täytyi olla jonkin unen pauloissa, sellaisen, jossa tavallisesti niin jäykkä ja koruton rouva Trieves oli korvattu tällä raivottarella, tällä mainadilla, tällä alastomalla naiseuden ilmentymällä.

Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto) on kuin menneen ajan kamarinäytelmä mustan farssin tyyliin. Pinnan alla tarkka lukija kuitenkin havaitsee syitä ja seurauksia, jotka huipentuvat loppua kohden auki räjähtäen kuin suven ensimmäinen unikko paljastaen mustan sylinsä salat. Kiinnostavaa on lukea Sternen perheen kartanoelämästä juuri sillä hetkellä, kun perheen isäntä on muualla, tytär Emerald täyttää kahdeksantoista ja kutsutut vieraat tulevat huonojen uutisten kera: Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus ja kartanon velvollisuus on majoittaa selvityneet matkustajat. Taloudenhoitaja Florencen kannalta kaikkein huonoin päivä ikinä ottaa taloon lisää ihmisiä ja muutenkin perhe kokee paikasta toiseen vaeltelevan matkustajajoukon kärpäsinä, vihamielisyyttä hautovina kärpäsinä, jolle heillä ei olisi ollut sijaa. Brittiläinen pidättyvyys saa kyytiä ja talossa alkaa tapahtua käsittämättömyyksiä, joihin sekaantuvat niin Emeraldin kosijaehdokkaat kuin talon kuningatarmainen rouva Swift, ent. rouva Torrington, Charlotte. Etäinen äiti edellisen avioliittonsa lapsille, mutta täydellinen kartanon rouva Sternelle, jota hän rakastaa. Kartanoa, joka hänen edellisellä miehellään oli kantti hankkia. Hän rakasti Sterneä lastensa tavoin, ’kuin loputtoman pitkästä vaelluksesta selvinneet uupuneet matkustajat rakastavat ensimmäistä ja viimeistä kotiaan.’

Kutsumattomat vieraat todistaa Jonesin vahvan kirjailijalaadun: Hän ei toista itseään vaan kirjoittaa aina uudet ladut paperin lumivalkeaan. Kotiinpaluu oli esikoinen, joka värisyttää vieläkin ja Ehkä rakkaus oli totta teki minusta tuhman leikin ja tulevaisuuden eli sekosin eräästä herrasta sekä rakastuin Sadie Jonesin lauseisiin. Näiden väliin Sadie Jones on kirjoittanut Kutsumattomat vieraat, joka ei auta päättelemään muuta Jonesin kirjailijanlaadusta kuin laatua. Timanttista laatua! Aloitat tarinan ennalta-arvaamatta mitään ja voimatta lopettaa lukemista, sillä aavistat kulkevasi jännittävillä jäillä kun seuraat Jonesin mukana.

Kello oli neljännestä vaille seitsemän. Florence Trieves oli hikoillut paksun mustan silkkikankaan läpi kainaloitten ja rintavaon kohdalta. Hänen reitensä tuntuivat kuumilta, ja alushousujen kostea puuvillakangas hankautui niiden väliin likaisiksi poimuiksi. Jalat olivat turvonneet...

Kartanollahan on juhlat, mutta kutsumattomista vieraista rankin, Charlie Traversham-Beechers, keksii ehdottaa pirullista seuraleikkiä, johon perhe painostettuna alistuu. Vain Charlotte olisi voinut aavistaa, mitä tuleman pitää, mutta hän vaikenee. Syystä.

Yöstä tulee myrskyisä ja pimeä sekä kuvaannollisesti että todellisesti. Pimeydessä vaeltavat eksyneet sielut tavoitellen jotain josta pitää kiinni. Jotain tavallista ja turvallista.

Haluaisin jakaa erään kirjan tapahtumien määrittäjän, sillä se on kiinnostanut parissa varsin uudessa kirjassa aikaisemmin ja nyt se on tässä, mutta pelkään niin paljon spoilaamista, että en uskalla edes henkäistä sitä yhdyssanaa. Keskustelu siitä olisi kiintoisaa... Sen sijaan voisimme kurkistaa, mitä taloudenhoitaja Trieves ja snobi John Buchanan touhuavat, kun Florencesta on kuoriutunut ensin raivotar:

Naisen paljas liha, hänen vartalonsa hauras valkeus painautui vasten Johnin puunsavuntuoksuista, hiilen tahrimaa paitaa, ja housuja myös, ja ennen kuin sanaakaan oli lausuttu, ennen minkäänlaista susotumusta tai keskustelua – ja rajuudella, joka ei ollut vihamielistä mutta jossa silti oli jotakin väkivaltaista – John tarttui Florencea käsivarsista, käänsi hänet ympäri ja rusensi hänet ovea vasten samalla sen sulkien.

”Voi kyllä”, Florence huusi riemuissaan ja alkoi repiä Johnin paitaa.

”En ole koskaan tehnyt tätä”, John töksäytti...John ei keksinyt käsilleen yhtäkään tarkoitusperää, joka olisi ennen tätä millään lailla oikeuttanut niiden olemassaolon.

Tuli vähän mieleen Ian McEwanin Sovituksen kirjastokohtaus...

Emeraldkin saa yöstä hetkensä, kun kylpee yöllä tähtien valossa niiden kipinöidessä hänen ja erään kartanon vieraan ympärillä.

”Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”

- Haper's Bazaar -


Tässä yön etäisessä erämaassa teot leijuvat holtittomina kuin voikukansiemenet kaukana avaruudessa.

*****

lauantai 16. syyskuuta 2017

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...


- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit  ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään 
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja - (1920-2017)
Aurinko on tallella Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)

torstai 14. syyskuuta 2017

Wim's Red syyshortensia - hortensiavaihtelun kliimaksi


Kun etupihalla on yli 30 vuotta kasvanut komeita syyshortensioita, paniculata 'Grandiflora', jotka ovat nyt noin 3,5 metriä korkeita, oli vaikea löytää vastapuolelle sisääntuloa pihavalon viereen mitään vastaavaa, joka ei olisi ihan sama. Mutta hortensia sen piti olla. Ensin tuli Endless Summer, mutta se oli niin erikoinen väriltään, että pihallemme alkoi tunkea ihan outoja ihmisiä kaikkina vuorokauden aikoina. Silloin nämä uudet hortensiat eivät olleet vielä markkinoilla. Sen jälkeen istutin kuutamohortensian, joka oli niin vaatimaton, että puutarhuriystäväni ihmetteli, että 'miksi just etupihalle?' No, se siirrettiin 30 asteen helteessä pohjoispuolen japanilaiseen rinteeseen ja voi siellä hyvin. Sen jälkeen tuli mustilan hortensia, josta en niin tuossa paikassa pitänytkään ja nyt se viihtyy hyvin ison männyn juurella kaarisiltamme likellä. Sen jälkeen vanille freise, jonka oksat taas olivat aivan liian hintelät suurille kukille. Nyt se voi varsin upeasti alapuutarhassa varsin liki mustilanhortensiaa. Juttu Voihan Vanille Fraise! kertoo, miten innostunut siitä olin ja


viime vuoden syyskuun juttuni Syyshortensia Wim's Red syrjäytti  Vanille Fraisen etupihallamme, koska... , jossa selitystä tähän vaihtelunhaluun, joka ei oikein ole minua. Tai on se, ellen ole löytänyt mieleistäni.


Tässä on nyt kuva muutaman viikon takaa eli valkeat kukat ja hyvin tanakat oksat.

Nyt sitten ollaan alettu jo vähän saada sitä toista eli vaaleanpunaista väriä.

Tällaista ja


korostuu vasten syyshortesioita, jotka vielä eivät ole saaneet punaa itseensä.

Samaa.

Eiliseltä illalta tämä.


Eiliseltä tämäkin ja kuvaaaminen jatkuu, sillä tähän lupaukseen, joka on Hankkijan kuvassa on vielä matkaa:


Odotellaan ja ihmetellään, sehän on puutarhailun taikaa. Sarja siis jatkuu.

hortensiaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa



Yli syyskuun puolen välin, muttas en huomaa wimsissä suurtakaan värimuutosta. Tosin ei ole meillä ollut kylmiä öitäkään, sillä Päijänne lämmittää saartamme pitkään. Takana vasemmalla yksi vanhimmistä kartiovalkokuusistamme.



Tämäkin melkein samannäköistä kuin aloitettaessa, mutta hyvin ihanaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mauri Leivo: Kylän linnut


Joskus tekisi mieli kyetä sanomaan ylitse blogin rajojen, miten joku kirja vaikuttaa, miten upeat kuvat olen elänyt ja minkä eläväisen tekstin tietäen koko ajan, että nettiviesti ei ole sama kuin: Elä tämä kanssani! Putosin järisyttävään nostalgiaan lukiessani kylän linnuista. Palasin Luvialle, jossa lapsena kuulin leivoa eli kiurua lähestyvän suven merkkinä, kuulin taivaanvuohta, asuin pellon laidalla, jossa töyhtöhyypät, kuovit, juotsenet...ja räystäspääskyt. On aivan eri lintumaailma asua maatalousvaltaisessa merenrantakylässä kuin Keski-Suomessa Päijänteen saarella. Paratiisisaarellamme on omat lintunsa, nyt meille jo rakkaat kuusi- ja töyhtötiaisetkin tunnistan jo äänestä ja pyrstötiaiset näen jopa isona joukkona ja tilhet joka vuosi, mutta ei se ole sama, se vain ei ole sama, kuin kylän linnut.

Mauri Leivon Kylän linnut (Docendo 2017) on hurmaava kunnianosoitus Suomen kylien linnuille, noille jotka me maaseudun kasvatit tunnemme jo lapsuudesta. Kylän linnut on myös biologi Leivon tuhti tietoteos, mutta Leivon tyyli kirjoittaa on eläväinen. Jopa tunteellinen, missä täysin jaan Leivon näkemykset. Kylän lintujen elämä on kiinni vanhanaikaisesta kylämiljööstä, ei tehomaataloudesta:

En ihannoi entisaikojen alkeellisuutta tai rappeutuneisuutta, menneisyyden ryysyrantoja. Enkä haikaile sodan jälkeisiin oloihin. Mutta paljon enemmän silmiäni ja mieltäni hivelee se monimuotoisuus, jollainen maalaiskylillä vallitsi vielä lapsuudessani puoli vuosisataa sitten ja joka modernin viljelystekniikan sekä maatalouden rakennemuutoksen myötä on monin paikoin kadonnut.

Tässä tiivistys, jota kirja aukaisee paljon runsaammin, mutta tekee mieli vielä huudahtaa: Vapauttakaa lehmät ulos parsinavetoista, sen ovat ansainneet niin lehmät kuin luonnon monimuotoisuus!


Niittykirvinen laulaa metsäruusun latvassa ojanpientareella! Jätetään pusikkoja linnuille ja muillekin luonnon eläimille, annetaan Suomen luonnon soida!

Kun sanon, että Leivon Kylän linnut on runsas, tarkoitan sitä todella. Tätä kirjaa ei lueta vatupassissa vaan kauniisti sohvalla istuen, kirja pöydällä. Kattaus on siis antava ja lintuhulluna luin kaiken. Teos jakaantuu Kylillä, Kylän linnut tänään ja eilen sekä Kylän lintujen vuosi, joka viime mainittu on tietysti Suomen rikkaus eli neljä vuodenaikaamme. Heti ensilehdeltä löytyy Kylän lintulajit, joissa uhanalaiset on lihavoitu. Jaksan edelleen järkyttyä, että varpunen on uhanalainen, mutta myös huuhkaja, räystäspääsky!, selkälokki, peltosirkku, tukkasotka, merikotka ja taivaanvuohi eli hyvästi lapsuus! Mukana on muitakin uhanalaisia, mutta nämä nyt kolahtivat sieluun omakohtaisesti.

Hyvin kirjan alussa on laulujoutsenperhe tulvalla ja se on minulle se rakkain näky kotikylästäni. Kylä tässä kirjassa tarkoittaa maalais- ja peltomaisemaa. Sellaiseen on jokin aika sitten muuttanut biologi Leivokin. Tällä kirjalla hän taisi myös avata minun sieluni tajuamaan, että jos joskus tästä liian isosta talosta saarella luovumme, koti on maalla, ei kaupungissa. Mahdotonta elää ilman ettei ole kiinni luonnossa...Kylän linnuilla puolestaan tarkoitetaan ennen muuta pelloilla pesiviä sekä niillä ruokailevia lintuja.

Sivulla 53 Leivo kuvailee, miten leveät ja syvät valtaojat ovat kuvaajan painajaisia ja enpä voi olla muistamatta viime kertaista Saksan matkaamme, kun putosin sellaiseen ja ilman puhelinta. Mistä Lumimies tiesi, että minulla on hätä, kun en voinut soittaa hänelle parkkipaikalle ja itse olin syvässä ojassa. No, Leivo on keksinyt keinonsa ja valtaojakin on parempi kuin salaoja, joka ei mahdollista reunapöpelikköjä, joissa viihtyvät pensastaskut, ruokokerttuset ja pensaskertut.


Kuvassa urpiaisia laskeutumassa pellolle. Alla taas keltasirkut oleilevat pelloilla niin pitkälle talveen kuin voivat.


Suomen talvi on armoton linnuista pienimmille, joten ihmisen apua tarvitaan:

Erityisen tähdellisiä lintulautojen ja ruokintapaikkojen antimet ovat kylän linnuista pienimmille. Niiden kiivaat elintoiminnot vaativat jatkuvaa energian ja ravinnon tankkausta - ruokailua. Niille on elintärkeää löytää talveksi paikka, josta ne saavat pakollisen päivittäisen ruoka-annoksensa selviytyäkseen pitkästä pimeästä yöstä ja ylipäätään talven kylmyydestä. Sekään ei aina auta, sillä kuolon viikate niittää kaikkein hanakammin juuri sitä haurainta elon heinää. Yksikin erehdys, säänoikku, pedon isku tai pelkkä huono tuuri tarjoaa matkalipun tuonelaan.

Minua todella kylmäävät ihmiset, jotka voisivat ruokkia talvella lintuja, mutta eivät viitsi tai halua sitä tehdä: Kylmää kyytiä! Hyvä ruokintaopas on Leivon kirja Lintulaudan elämää Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, josta itse olen saanut monta hyvää vinkkiä.


Erittäin elävä on Maurin kuvaus valppaiden peltopyiden eli peltokanojen kuvaamisesta:

Parvi tuli ruokinnalle!

Koska uumoilin, että peltopyyt saattaisivat säikähtää viidentoista metrin päästä kuuluvia kameran ääniä, päätin aloittaa kuvaamisen vasta, kun linnut olisivat tarpeeksi hyvin esillä. Silloin ehtisin saada ainakin muutaman kuvan.

...vielä metri, sitten annoin kameran laulaa. En railakkaasti sarjatulella, vaan verkkaisesti rapsautellen laukaisimen hiljaisella asetuksella. Peltopyyt kuulivat äänen, mutta hetken ihmeteltyään ne jatkoivat ruokailua. Lopultakin pääsin kuvaamaan peltopyitä.

Pel-to-pyi-tä!



Upea, upea kuutamokuva lapinpöllöstä! Tämähän voisi olla luonto- tai vaikka joulukortti!


Ja kukas tuolla pellolla kyköttää lumituiskussa ettei vain tunturipöllö, minun alter egoni lintumaailmassa. Mitä sitä turhia enempää näyttämään, kun tehot on muutenkin tiedossa, miettii ukuli suulin likellä. Vähäeleisyys on joskus enemmän. Ihan toisin ajattelevat teeret,


joiden näyttävistä soidinmenoista on kirjassa kuvia useampia sivuja.

Mauri Leivon Kylän linnut on upea teos juhlistamaan satavuotiasta Suomea, sillä kirja kantaa sitä kotimaatamme, joka koskettaa tai on koskettanut niin monia meistä. Tekstit ovat elettyjä, ne maistuvat tuulelta, sateelta ja lumipyryltä, pakkasiltakin, mutta myös Suomen suvelta. Osata kirjoittaa ollen itse osa luontoa, ei ole aina selvä asia, mutta Mauri sen hallitsee. Kuvia on mielettömästi ja tarinoita, tiedolla ja tunteella, paljon. Sivuja on 263 ja teos on täydellinen arvokkaaksi lahjakirjaksi yhtä hyvin kuin tietokirjaksi oman pöydän kulmalle muistuttamaan, millaista on asua vaikka likellä tulvan kahlaajia, noita ikikoskettavia. Kirjaa voi tilata Maurilta suoraankin täältä ja saada siihen signeerauksen sekä halutun omistuskirjoituksen.

Olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole Suomi 100 vuotta lintujen ja maalaiskylien puolesta! Ja Mauri Leivo on omistanut kirjansa maanviljelijöille, joita ilman ei olisi kyliä. Eikä kylän lintuja.


Osa kylämaisemaa, Sibeliuksen linnut, Suomen kansallislinnut, valkeat laulujoutsenet unelmoivat vielä jostakin, kun jo ensihiutaleet satavat niiden valkeille höyhenille, upeille sulille. Olisiko jo aika lähteä matkaan, että voisi sitten palata? Turvallista matkaa! Varokaa tuulivoimaloiden siipiä! Kantakaa Suomea unissanne...Palatkaa kun kevätpurot solisevat.

torstai 7. syyskuuta 2017

Nyt on aika...

Nyt on aika

tuntea puutarhassa kypsyvien hedelmien kutsu

syöttää pihan siilit vahvaan kuntoon, että ne selviävät talvihorroksestaan hyvin

jättää puutarhan takakulmaan kasoja risuista ja syksyn lehdistä, joihin siilit saavat kuivan talvipesän

hipelöidä kaikkia ihania villalankoja


hyvästellä suvi kauniisti

kerätä talteen kukkien siemeniä

ostaa lisää jänisverkkoja, sillä niitä ei ikinä voi olla liikaa


lähteä puolukkaan, sillä omatekemää puolukkasurvosta ei voita mikään

ostaa callunat/kanervat, jotka sesonkikukkien tapaan loppuvat ennen kuin 'nyt on aika'

kitkeä kukkapenkit, mikä työ keväällä kiittää

istuttaa sipulikukkia kevään riemuksi

istuttaa mitä tahansa, sillä syyskuu on loistavaa istutusaikaa


valmistaa helppoa, herkullista, kanelista ja vaniljaista omenasosetta


valmistaa omenapiirakkaa, jonka kanssa tarjotaan vaniljakastiketta, vaniljajäätelöä tai nautitaan silleen


lukea yhdessä perheen kanssa tai vaikka yksin iki-ihana Malinka kuuntytär


lukea Ray Conollyn Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977


lukea elämäkertoja


Nyt on aika

sytyttää vihoviimeisetkin sisäledit

ostaa viininpunainen neule ja/tai viininpunaiset kengät


antautua pikkusisustuksille


Nyt on aika

olla kiitollinen

nauttia kallionauhusten vahvasta keltaisesta

hengittää syvään syksyä

herätä aamuisin hitaasti

kuunnella itseä

ottaa pieni breikki...

syysterveisin
Leena Lumi

Still Loving You

tilhikuva Pekka Mäkinen


Nyt on aika

valmistaa äidille&co tätä herkullista lohilaatikkoa

Anne B. Ragde: Perintötila


Erlend katsoi ikkunasta ulos tammikuun pimeyteen. Oli satanut lunta. Jouluna maa oli ollut paljas, mutta nyt se oli valkoinen. Hän kuunteli talosta kantautuvia ääniä, Krummea, äitejä, kattiloiden kalinaa. Ja hän tunsi niin suurta kiitollisuutta, että häntä alkoi melkein kuvottaa. Tässä hän seisoi, perheensä keskellä.

Hän.

Erlend Neshov.

Homo, jolle oma äiti oli kääntänyt selkänsä silloin kun hän oli nuori mies eikä vielä tiennyt mistään mitään. Yksin maailmassa, kunnes hän tapasi Krummen.

Hän tapasi Krummen.

Anne B. Ragden teos Perintötila (Alltid tilgivelse, Tammi 2017, suomennos Katriina Huttunen) yllättää iloisesti meidät, jotka monta vuotta sitten ehdimme hyvästellä Neshovin sikatilasta kertovan trilogian päättöteoksen Vihreät niityt:

Emme kuitenkaan jäähyväisten aikaankaan unohda kirjojen oleellisinta asiaa eli sikoja. Ja nyt uskotaan Anne B. Ragdea ja katsotaan tähtitaivasta kaukoputkella ja mitä me näemmekään: tähtimyrskyn..., mutta kun vähän tarkennamme, huomaamme tähtien välissä saparo ojossa taivaankannen yli kiitävän porsaan! Sikahauskaa kyyneltenkin lävitse!

Sarja Neshovin norjalaissuvusta jatkuu vaiheessa, jossa tila on ollut jo kauan tyhjillään ja sioista ei ole enää tietoakaan. Torunn, joka lopulta peri tilan, on mennyt tahollaan avioliittoon häntäheikki Christerin kanssa ja on perin juurin kyllästynyt mieheensä ja elämäänsä, vaikka rahasta ei olekaan huolta. Lopulta Christerin touhut menevät niin sikailuksi, että Torunn tekee äkkipäätöksen palata Neshoviin. Hän lähtee mukanaan vain yksi valkoinen koiranpentu, jonka ottaa Christerin pentueesta ja lähtee ajamaan kohti menneisyyttä voidakseen vihdoinkin kaikkien välivuosien jälkeen kohdata traagiset muistot sekä hoitokodissa asuvan isoisänsä  että Margidon, Neshovin veljessarjan pinttyneen poikamiehen ja hautajaisurakoitsijan. Kohdata kaikki ne suvun katkerat valheet, joissa isoisästä tulikin julmasti kohdeltu setä, kohdata talon, jossa nauru ei raikunut vaan kauna, valhe ja viha ruokkivat jokaista hetkeä.

Perintötilan tarinan keskiöön nousevat riemukkaat homppelit Tanskasta, Erlend ja Krumme, jotka ovat saaneet kaksostytöt sekä pojan lesboystäviensä Jytten ja Lizzin kanssa. Naisten raskausaika ottaa miehiä kovasti voimille, sillä he ovat luvanneet palvella naisia kaikin tavoin vuorokaudet ympäriinsä, toimittaen mitä ikinä he keksivät halutakaan ja tytöthän keksivät. Suunitelmissa on ostaa iso talo, johon koko suuri perhe muuttaisi lasten synnyttyä. Erlendiä suunnitelma kauhistuttaa, sillä miten niin vähän tyylistä ja siivoamisesta välittävät naiset voisivat asua saman katon alla heidän kanssaan, mutta Krumme rauhoittaa Erlenden mielen myrskyt ja äitien sovitaan olevan osa suurta, ihanaa perhettä.

Neshoviin oli kiinnostavaa palata, vaikka hyvästelykirjasta onkin kulunut jo kahdeksan vuotta! Piti muistella, mitä kukakin oli kenellekin ja mitä draamoja oli tapahtunut, sillä nykyisyys lepää menneen päällä. Hyvin äkkiä trilogia muistui mieleen, vain pari pahista on mieleni hukassa, mutta ihan tulollaan. Suosittelen edelleen lukemaan kirjat järjestyksessä, sillä tämä on sukutarina. Ensin Berliininpoppelit ja Erakkoravut, sitten Vihreät niityt, jonka jälkeen Perintötila avautuu parhaiten. Jatkon ilmestyminen on minusta vain merkki lukijoiden innostuksesta: Näitä kirjoja suosittelen kaikille, jotka pyytävät jotain tragikoomista luettavaa. Ragde ei kaihtele sanomisiaan, mutta osaa virittää myös herkkiä tunnetiloja. Vailla tragediaa tästä paluusta Neshovin suvun pariin ei selvitä. Ragde myös aukoo raolleen ovia tavoilla, jotka antavat luvan odottaa tarinalle jatkoa.


 Perintötilan luettuaan alkaa luonnollisesti pohtia Torunnin siirtoja niin tilan tilan luin oman elämänsä suhteen. Sioista ei ole enää varjoakaan näkyvissä. Myös hautausurakoitsija Margido, joka osaa väistää naisten ansat, voi kokea ties mitä, sillä hän on Perintötilassa hyvin keskiössä. Olen saletti siitä, että kaiken alkaessa järjestyä eräs hurmaava saateenkaarenvärinen suurperhe Tanskasta saapuu sekoittamaan koko Neshovin uuden, mutta Erlendin mielestä vailla stailia olevan maalaiselon!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen!


Olen kiitollinen Meristä♥

Olen kiitollinen tyttärestäni, jonka saaminen ei ollut itsestään selvyys. Tarvittiin iso leikkaus ja hormonihoitoja. Silti sitten keskenmeno. Keskenmenon kokemus menetyksenä on aliarvostettua. Kun kevätpurot virtasivat olin varma, että unelmamme käy toteen ja niinhän siinä sitten kävi: kuin joululahjaksi syntyi tyttäremme. Kesälapsemme, auringon rakastaja, lämpien merien sukeltelija, syntyi -30 asteen pakkaseen. Tyttö kuin meri. Täynnä arvaamattomuutta ja seikkailuja, mutta myös hiljaista tyventä. Tyttö kuin aurinko, kuu ja tähdet. Meidän baby 4-ever, mutta myös nuori nainen, joka tässä poikaystävänsä kuvaamana Espanjan Pagueralla viime viikolla.


Olen kiitollinen Samista♥

Vävyehdokas kuin unelmaa. Järkeä ja tunnetta. Musiikkia ja pilkettä. Saa anoppiehdokkaan tuntemaan itsensä kuningattareksi ja appiehdokkaan kanssa pitkiä antoisia keskusteluja niin saunan lauteilla kuin puutarhassa löylyjen jälkeen. Samin seurassa omakin täydellisyyden tavoitteluni unohtuu ja olen vain minä milloin väsyneenä, milloin seuran ilonpitäjänä. Yllätyslahjojen ylin keksijä: Viime jouluna minulle elokuva Mamma Mia, jonka katsoimme yhdessä. Mistä tuli mieleenkään: No, kun minä kuulemma muistutan juuri tuossa elokuvassa niin Meryl Streepiä!!!


Olen kiitollinen rakkaudesta♥

Löytää ihmispari. Itsensä osa. Erilainen ja samanlainen. Hänet, jota olet kaivannut koko ikäsi. Sellaista tapahtuu elokuvissa. Sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Voi rakastua ylitse väen yhdestä katseesta. Siinä kaikki on heti selvää. Kuitenkin edessä suuri seikkailu, yhteinen elämä ja intohimon ihmemaa. Kuvassa Reposaaressa samana vuonna kun juhlimme 30 -vuotishääpäiväämme lokakuun matkalla Itävaltaan. Tänä vuonna 3.3. tuli 33 vuotta ensikatseesta. Eläköön se toinen ja viimeinen kierros!


Olen kiitollinen rohkeudestani♥

Julkaisin kirjoituksen Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Vuosi oli 2013. En ole ujo, enkä ole hiljainen, mutta vei aikaa tajuta, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka lukevat minua väärin. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin olenkaan ja sellaiselle on tässä ajassa kysyntää. Huomasin kuitenkin, että jotkut ihmiset kuin söivät energiani. En vielä itsekään ymmärtänyt, että sosiaalisuuteni oli jyrkkä piikki, mutta sitten putosin upiuupuneena lakoon. Kaipasin luolanainen aikaa, mutta ystäväni eivät sitä ymmärtäneet, vaikka kuinka yritin sanoa, että en jaksa lähteä kaikkiin kissanristiäisiin tai että kalenterini ei voi olla ihan täynnä menoja tai että en jaksa puhua kenenkään kanssa ennen kuin olen saanut kunnon yöunet, ison mukillisen Robertsin suklaakahvia ja päivän Hesarin. Olin pakkoraossa, jossa oli alettava 'puhdistukseen'. Likelleni ja arkeeni ei enää pääse kuin muutama ystävä ja tietty oma rakas perhe. Tilaisuuksissa olen tyköottava ja tapaan mieluusti uusia ihmisiä. Kirjamessuillakin olen yltiösosiaalinen ja osa tapaamisista on kyllä johtanut myös sielusiskouteen. Perhe on kuitenkin loppupeleissä parasta. Siihen kuuluu tietysti äitini ja siskoni miehineen. Siskoni siltikin, vaikka hänen kanssaan aina tapahtuu jotain hullua, mutta nauru on elämää! Viime syyskuussa kun olimme Viherlandiassa lounaalla ja ostoksilla sunnuntaina, siskoni onnistui laukullaan avaamaan taimivälikön vesihanan. Tietysti hän itse kastui vähän farkkujen takapuolesta, mutta minä onneton isosisko en ymmärtänyt juosta karkuun! Ensin kastuin takaa, sitten käännyin sulkemaan hanaa ja kastuin edestäkin. Olipa kiva olla kashmirponcho märkänä sunnuntailounaalla. Topakasti äiti komensi siskoni vessaan laittaamaan housuihinsa muovipussin ja paljon käsipaperia. Noudettuamme ruokamme ja Merjan lähtiessä hakemaan lisää, R. kuiskasi äidille ja minulle, että 'katsokaa Merjaa.' Hän kulki ylväästi pöytien välissä, käsipaperit lahkeiden suista putoillen ja uuden farkkuvyön yläpuolella loisti kuin merkkivalo muovikassi:)


Kyllä oli kolmella tuskaa pitää naurulta ruoka suussa! Viikon sisällä olemme taas yhdessä ulkona syömässä ja minä vain toivon, että...:)


Olen kiitollinen jatkoajasta♥

Viime vuoden heinäkuussa vasemmasta jalastani leikattiin melanooma. Se oli iso leikkaus. Isompi kuin millään tajusinkaan. Mieli kulki vuoristorataa vakavasta syystä, mutta siitäkin on jotenkin selvitty. Viime viikon perjantaina sitten kiipesin jo ylös kalliota, jossa on narut kiipeämisen helpottamiseksi ja hyvin meni.


Miss Syyssääri ja nappiskengät joitakin vuosia sitten keijunmekkosillalla. Elämä on vaikka Hard Day's Night...ja oodi mun säärille. Keijunmekoilla tai ilman.


Olen kiitollinen kirjallisuuden kääntäjistä♥

Kotimaani on maailman kirjallisuus. Olen aina osannut olla kiitollinen kääntäjille heidän työstään. Ilman heitä en olisi päässyt kiinni niihin kirjallisuuden helmiin, jotka ovat kirjataivaani tähtiä. Olen itsekin hämmästänyt miten paljon minuun vaikuttavat sekä ranskalainen elokuva että kirjallisuus. Ei ole ranskan taitoa, mutta on suomentajat. Ranskalaiset kirjat blogissani ja elämässäni taidan joskus käydä läpi, mutta heti tulee mieleeni Lemaitren Näkemiin taivaassa, Anne Delbéen Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä, kaikki Simone de Beauvoirin kirjat, Sartren ja Durasin teokset, Barberyn Siilin eleganssi, Philippe Claudelin Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Tosin myönnän kotimaani olleen kauan saksalanen kirjallisuus ja siihen Marcel Reich-Ranicki ei ole aivan syytön eli kiitos hänen!


Olen kiitollinen neljästä vuodenajasta♥

En jaksaisi pelkkää kesää yhtä vähän kuin jatkuvaa talvea. Olen syysihminen. Silloin alkaa kuin toinen sesonki, minun uusi vuoteni. Kun se kääntyy talveksi, nuuhkin tuulta ja haistan ensilumen. Siinä on taikaa. Ensilumessa.

Sain kiitollisuus -haasteen Millalta blogista Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita. Kiitos♥ Haastan edelleen Katja/Lumiomenan blogista Kirjoja ja haaveilua, Sailan blogista Saaripalsta, Main blogista Kirjasähkökäyrä ja Birgitan blogista Skool ja kulaus ja Riitan blogista Kirja vieköön!

kiitollisena
Leena Lumi

Feeling Good

kuva 4 Pirkko-Liisa Surojegin
Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat...


Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat: Tiia&Tommi, mimon mami, Anja, Bruno Solveig ja Tuula. Voittajat saavat nyt voittojärjestyksessä valita täältä haluamansa kirjan tms. Pyydän sitten ilmoittamaan valinnan sekä postitusosoitteen minulle, jolloin merkitsen palkinnon varatuksi ja pääsen pakkailemaan. Sähköpostini on leenalumigmail.com Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥

Viiletän seuravaat kolme viikkoa, mutta aion alkaa pakata juuri sen tähden jo huomenna, joten olkaa ystävällisiä ja tehkää valintanne. Kiitos♥

Viime kerralla opin sen, että jos antaa vaikka 1-3 suosikkiaan minulle niin sillä päästään jo pitkälle: Eli saa jonkun haluamistaan, jos ykkösvaihtoehto menee myöhemmin ilmoittautuneelle. Osa on jo näin tehnyt, mutta mieltään saa vielä muuttaa:)

*****

Suvi on ollut suurenmoinen ja nyt kääntyy kohti syksyä. Oi ihana syyskuu, mitä se tuokaan tullessaan...tuhon vai tähdet!, jos olen vähän ahmatovalainen. Ainakin lähdemme vähän auttamaan äitiä puutarhassa etc ja sieltä siirtyy meille kolmas helmiorapihlaja!


Tähän pikkupuuhun ei voi kyllästyä, vaan sitä haluaa vain lisää. Puutarhassa en sano 'less is more' vaan 'less is bore'.

Lumoavaa syyskuun sunnuntaita teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

lauantai 2. syyskuuta 2017

Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977


Hän oli mies, jota miljoonat palvoivat. Etenkin naiset ja nuoret tytöt. Hän tuli köyhästä kodista, jossa hänen äitinsä oli hänen kuningattarensa. Hän varttui vaatimattomassa talossa Yhdysvaltojen etelässä, jossa rotuerottulu oli ilma jota hengitettiin. Hän oli jo varhain huomattavan kiinnostunut musiikista. Hän oli pieni poika, joka kurkki värillisten kirkonmenoja ja imi sieltä siemeniä tulevaan musiikkiinsa. Koulu ei häntä kiinnostanut. Mieluummin hän soitti vaatimatonta kitaraansa ja unelmoi tulevasta suuruudesta, jonka äiti oli hänelle luvannut. Hänestä todellakin tuli laulaja, joka huomattiin. Hänet tunnettiin kaikkialla. Hän tienasi miljoonia ja taas miljoonia, mutta hän kuoli ylläpitäen perhettään ja itseään lainarahalla. Häntä ei tuntenut kukaan, sillä hän oli sulkeutunut simpukka, joka kätki itsensä. Kaikki tunsivat rocktähti Elviksen, mutta kukaan ei tuntenut ihminen Elvistä. Hänestä on kirjoitettu paljon, sanottu ja luultu vieläkin enemmän, mutta todellisuus luulemusten takana on kipeämpi kuin arvataankaan. Onko tämä totuus nyt enemmän kuin joku muu totuus Elviksestä? En tiedä, mutta sattuu....Kyyneleitä.

Ray Connollyn teos Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977 (Being Elvis – A Lonely Life, Minerva 2017, suomennos Jere Saarainen) on raadollisen alaston. Se on syväsukellus mielen pimeyteen yhtä hyvin kuin kurkotus tähtiin. Se on hellyyttä ja väkivaltaa. Rahaa ja köyhyyttä. Se on kurkistus uskomusten taakse. Se on sairauskertomus yhtä hyvin kuin suuri menestystarina. Tarina ei pyhitä laulajatähteä, ei sinnepäinkään, mutta silti kirjan luettuasi itket Elviksen elämän tähden. Et siksi, että hän kuoli niin nuorena, vaan siksi, miten hän oli riistetty sekä sisältä että ulkoa. Tässä oli se, mistä en tiennyt mitään, mutta sitäkään en tiennyt, että sulkeutuneisuus piilotti myös väkivaltaista mieltä, epäilevää mieltä, Suspicious Minds, tosin myös liikaa toisiin uskovaa. Siitä hetkestä kun Sam Phillipsin studio vaihtui ja kaikki Elviksen toiminta alistettiin manageri Tom Parkerin alle, siitä hetkestä alkoi orjatyö vailla vertaa. Äiti Gladys oli ”Eversti” Tom Parkerista omaa mieltään nimittäessään tätä paholaiseksi, mutta hän ei ehtinyt nähdä, miten oikeassa oli ollut. Onneksi ei ehtinyt.


Pieni, totinen perhe vuonna 1937 otetussa kuvassa, jossa Gladys ja Vernon poseeraavat kaksivuotiaan Elviksen kanssa. Elvis oli perheen ainoa lapsi. Hän oli kaksosista eloonjäänyt eikä muita sisaruksia tullut myöhemminkään, vaan Elvis oli perheen silmäterä.

Elviksestä ja rotuerottelusta on sanottu varmaan monenlaista, mutta hän ihaili mustien musiikkia ja liikehtimistä ja hänen ei tiedetä olleen rasisti vaan päinvastoin. Toisaalta hän esiintyi myöhemmin paikoissa, joihin värillisillä ei ollut pääsyä, vaikka monet muut tähdet boikotoivat rotuerottelua tukevia paikkoja. Pääasiassa Elvis teki kaiken mitä Tom Parker halusi, sillä hän luotti ja tahtoi keskittyä vain musiikkiinsa. Ei hän voinut tietää miten Parket pyöritteli tulovirtoja. Itse Elvis oli maaninen tuhlari sekä koskien itseään, perhettään että kaikkia ympärillään. Keittiötyöntekijä saattoi saada häneltä Cadillacin, tyttöystävä toisen.

Hän kertoi, että ei voi laulaa ellei saa liikkua. Niinpä levytysstudioihin oli tehtävä sitä varten järjestelyjä. Hän laulunsa olivat hänen jalkansa. Tosiasiassa hänen lantiosakin oli laulua, mutta se oli kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa syntiä, joten hän sai hyvin pienestäkin lantion liikkeestä lehtikirjoitusten ryöpyt niskaansa tai jopa potkut pidemmältä työrupeamalta, jos yleisö oli vaikka itärannikon snobeja, joita Elvis ei sietänyt. Nyt voisi päätellä Elviksen olleen kovakin (pari)tanssimaan, mutta hän taisikin ennakoida jo Beatlesien ja hippien aikakautta ennen kuin heistä tiedettiin mitään. Kerran eräs viehättävä vanhempi nainen pyysi Elvistä tanssimaan jiveä, mutta rocktähti vastasi:

”Suostuisin kyllä, jos osaisin. Olen pahoillani, mutta en koskaan oppinut tanssimaan”, hän sanoi. Ja näin hän vastasi aina, kun häntä pyydettiin tanssimaan.

”Tarkoitan siis, etten osaa tanssia kenenkään kanssa”, Elvis änkytti nolona.

Tavallaan Elvis oli kuin pyhäkoulupoika, hän ei ryypännyt eikä tupakoinut. Sen sijaan hän tottui jo varhain käyttämään amfetamiinia piristeenä jaksaakseen ja sitten taas muita pillereitä saadakseen unen. Ja hän teki juuri sen, mikä olikin sitten osa hänen traagista elämäänsä ja kuolemaansa. Hän kätki itsensä vaikka muka oli koko ajan esillä. Kätkeytyä voi niin monin tavoin ja sitä voi tehdä niin suuren yleisön kuin oman perheen ja läheisten kesken.


Tässä yksi suosikkikuvani kirjasta, jossa Elvis matkustaa aina kun mahdollista junalla, koska Gladys äiti oli liian huolissaan, jos Elvis lensi. Tässä hän on palaamassa Memphisiin heinäkuussa 1956 äänitettyään New Yorkissa kappaleet ”Don’t Be Cruel” ja ’Hound Dog”. Liikuttava otos tähdestä kuuntelemassa raitoja kannettavalla levysoittimellaan.


Elvis saattoi kuvitella elävänsä täydellistä elämää vaimonsa Priscillan ja tyttärensä Lisa Marien kanssa. Connollyn mukaan tämä kuva on lähinnä sitä kuvitelmaa todellisuudessakin, mutta tämä oli kaikesta vain murto-osa, sillä Elviksen seureu eli hovi vain kasvoi ja kasvoi. Hän elätti peliaddiktin Parkerin lisäksi yhä kasvavaa ihmisjoukkoa. Tarvittiin lisää piristeitä ja lisää jotain, että voi nukkua. Häntä kulutti myös hänen pimeä puolensa. Hän ei ollut uskollinen aviomies, mutta Priscillan piti olla neitsyt, kun he menivät avioliittoon ja Elvis ei voinut kuvitella enää rakastelevansa synnyttäneen naisen kanssa. Kummitteliko kaiken taustalla rakkaimman eli äidin muisto? Elvis oli ylenpalttisen antelias, mutta hän kiihtyi myös sekunnissa sataan, mistä saattoi aiheutua ongelmia. Hän ei ollut uskonut Jackie Gleasonin neuvoa:

”Elvis, sinusta tulee todella iso tähti. Paina tämä mieleesi. Älä piiloudu. Kävele kadulla, käy ravintoloissa, mutta älä piiloudu. Koska jos niin teet, sinusta tulee maailman yksinäisin kaveri.”

Hänestä tuli suuren hovinsa keskellä maailman yksinäisin mies, jonka kuolemasta tuli tämän vuoden elokuun 16. päivänä kuluneeksi 40 vuotta. Hän kuoli aivan liian nuorena, aivan järkyttävän yksinäisenä. Hän ei ollut nero, mutta hän oli parhaiden tenorien veroinen ellei enemmänkin. Hänen äänensä oli silkki ja sametti, johon maailman naiset kietoutuivat kuumissa unissaan, levyjä kuunnelleessan sekä konserteissa. Hän rikkoi käsittämättömiä levymyyntiennätyksiä. Hän oli mies, jonka valtiomiehet tunsivat.


Tällainen hän oli 1973, Gracelandin omistaja, koko maailman tuntema rocktähti antamassa parastaan lavalla, sillä niin hän halusi tehdä, kuin ei tietäisi muusta.

Jos luet tänä vuonna vain yhden elämäkerran, lue Ray Connollyn Elvis Presley  Legendan elämä 1935-1977. Saat samoissa kansissa koko Elviksen tiedetyn julkisen ja yksityisen elämän kuin myös tiedot hänen levyistään ja elokuvistaan, joita viime mainittuja, tähti itse häpesi. Saat myös lukea miksi Priscilla eikä vaalea ruotsalaistähti Ann-Margret, johon Elvis oli rakastunut. Mikä oli se asia, joka erotti Ann-Margretin kaikista muista rocktähden naisista? Entä jos toinen heistä olisi valinnut toisin, sillä...Kirja vilisee kuuluisuuksia, saat lukea, mitä et ole ennen tiennyt.


Tässä kuvassa on kaikkensa antanut mies. Hän teki sen kerta kerran jälkeen ja useimmiten kahdesti illassa. Kun luet kiertuetahdista, alat itkeä, sillä kyse on ihmisrääkkäyksen ja itsetuhoisuuden kuoleman syleilystä. Tässä on mies, joka kerran sanoi papille:

”Olen onnettomin nuori mies, jonka olet koskaan tavannut. Minulla on enemmän rahaa kuin ehtisin koskaan käyttää, tuhansia faneja ja paljon kaverikseni itseään kutsuvia ihmisiä. Olen kuitenkin onneton.”

Ja vuosi oli vasta 1957, joten raha ja kaverit kasvoivat miljooniin samaa tahtia yksinäisyyden kanssa. Kuka häntä todellisuudessa odotti missään paitsi miljoonat fanit ja hänen siivellään eläjät. Kaikki odottivat eikä kukaan odottanut. Hänestä oli tullut maailman yksinäisin ihminen.

”Elvis oli liekki, joka valaisi nuoruutemme pimeän huoneen.” 

- Paul McCartney -

*****