torstai 24. toukokuuta 2018

En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen!


En ole ollut ahkera enkä hyödyllinen. Olen pyörinyt neljä päivää länsirannikolla, käynyt kaksi kertaa Tampereen Ikeassa, lukenut uudelleen Gillian Flynnin Paha paikka, syönyt jäätelöä samalla ja tietysti myöhään, liian myöhään. Olen ostanut Porin Ratsulasta ylihintaisen kesäpaidan farkkujen kanssa pidettäväksi ja nauttinut vohveleista hillolla ja kermavaahdolla. Olen tavannut länsirannikon perhettä ja nauttinut yhdessäolosta.


Olen saanut ystävältä upean hortensian, jota aion seurata syksyyn eli miten värit muuttuvat.


Aamulla aikaisin. Villiviini ruokakatoksen ympärillä vasta nyt tekee lehteä.



Olen ihaillut tyttäreni Merin ja hänen rakkaansa parveketta Aurinkolahdessa tämän vuoden kuosissa kuvien kautta, mutta ehkä kohta sinne piipahdamme...Tuossa kun istuu näkyy meri.


Nuorilla kukkii laatikossa alppikärhö ja tässä minusta erittäin kaunis ryhmä kellokukkia.


Oravia siellä sun täällä ja meidän pihalla ainakin yksi pesäkin.


Maisemassa lemmikkejä...eli se niitty on toteutunut ja vielä etupihalla. Kohta aloittavat puna-ailakit, lehtosinilatvat sekä akileijat. Huomatkaa köynnöshortensian kasvu jo yli parveekkeen reunan.


Ikeasta ostimme tällaisen minisetin, jonka pysyvä paikka on rapun pielessä. Siinä on kiva istahtaa joskus kun aurinko paahtaa toista puolta ja voi ihailla vaikka lehtoa tai katsella kirjosieppopariskunnan perhetouhuja lähipöntössä. Entinen kalusto oli käytetty niin loppuun, että se saa finaalinsa green housen (vanha, kivinen leikkimökki) terassilla alapuutarhassa. Kun minä valitsin tyynyjä, tuolit olivat jo kärryssä, Lumimies valitsi hyllystä 'pöydän'...Kotona hän sitten kiitettävällä ahkeruudella vielä paluun iltana kokosi ryhmän ja totesimme ostaneemme pöydän sijasta jakkaran. Onneksi tuollaiset matalat tasot ovat nyt ihan in, joten no hätä:) Parikin alppikärhöä kiipeää pitkin mongolianvaahteran rosoista runkoa...


Jo monta suvea olemme saaneet seurata kirjosieppojen lähtöä ja joka vuosi löytyy yksi pahnanpohjimmainen, joka haluaisi jäädä täysihoitoon. Hän ei ole ollenkaan tyytyväinen, mutta kyllä vanhemmat huolehtivat kunnes nousi lentoon. Vielä saamme nukahtaa ja herätä isäkirjosiepon lauluun...


Atsaleat ovat vielä nupulla. Tässä viime vuoden kaunein eli revontuliatsalea 'Northern Hi-Lights'.


Kirjasta Erään avioliiton muotokuva:  Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...


Sellainen puutarha, millainen puutarhuri. Haluankin olla kesytön puutarha, villi cottage garden, jossa kukat vaeltavat minne huvittaa!

torstaiterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Philip Roth: Ihmisen tahra


Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain,1998) on kirja, joka vie kenet tahansa 'heikoille jäille'. Se paljastaa, kuinka pienestä elämämme käsikirjoituksessa on kysymys. Luulemme, että kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sitten sanomme vaikka vain yhden sanan, jonka merkitys on varhempina aikoina ollut aivan toinen ja samalla koko elämämme saa uuden, tässä tapauksessa katastrofaalisen suunnan. Professori Coleman Silkille tuo sana oli 'spoke' ja sen jälkeen mikään ei koskaan enää ollut kuten ennen.

Kirjan kertojaääni on Nathan Zuckermanin, joka on Philip Rothin alter ego. Nathan on sivustajakatsoja ystävänsä Colemanin elämän syöksylaskussa. Siinä missä Coleman aloittaa rajun elämän ja uuden nuoruuden elämisen Viagran avulla, Nathan tyytyy epäonnistuneen prostataleikkauksen jälkeen seuraamaan kaikkea sivusta vaipat housuissa. Kauhuissaan hän näkee sivistyneen ystävänsä aloittavan kiihkeän suhteen lukutaidottoman Faunia Farleyn kanssa, jonka ex-mies on Vietnamin sodassa pahoin tasapainonsa menettänyt, mustasukkainen, hyvin vaarallinen traumaatikko.

Philip Roth on yksi Yhdysvaltain kirjallisuuden huippunimiä, jonka kuuluisin teos on Portnoyn tauti (1969). Kyseisen kirjan jälkeen Roth otti alter egokseen Nathan Zuckermanin, jonka kautta hän on tilittänyt tunteitaan vanhenemisen sietämättömyydestä keskiluokan heikon moraalin arvosteluun. Ihmisen tahra on kuitenkin aivan liian monitasoinen kirja ollakseen vain vanhenemisen tilitystä tai keskiluokan arvostelua. Se on kirja joka jättää 'tahran' lukijaansa. Kirjasta eivät jää ikuisesti mieleen Shakespeare ja Thomas Mann -lainaukset, vaan nuoren tytön runo Colemanille: "Hän on älykäs ja röyhkeä. Hän on neljä vuotta vanhempi, mutta joskus hän tuntuu nuoremmalta. Minä olen tälle miehelle miltei vaaraksi...", Coleman Silkin epätoivonen, raastava, epäonnistumaan tuomittu yritys selvitä erehdyksen suosta, vajota sinne ja sitten yritys aloittaa ihan uusi elämä lukutaidottoman, tuhon merkillä tatuoidun naisen kanssa.

Ihmisen tahra on Philip Rothin unohtumattomin teos! Ja tätä mieltä olen luettuani Rothilta Salajuoni Amerikkaa vastaan, Amerikkalainen pastoraali, Jokamies...

Lähde heikoille jäille Ihmisen tahran avulla, jos sinulla on jään tajua. Tee se vaikket tietäisi jäästä mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista, vaikuttavaa. Minun elämäni järähti lopullisesti sivulla 109...Tässä kirja, joka ei unohdu, kun kannet ovat sulkeutuneet.

In memoriam Philip Roth 22.5.2018

tiistai 22. toukokuuta 2018

Pierre Lemaitre: Verihäät



6. tammikuuta 2001

Sophie on syvästi masentunut. Anoppinsa kuolemasta lähtien hän on suhtautunut kaikkeen tulevaan pelolla. Minä taas huolestuin siitä, kun kuulin poliisin tutkivan kuolemaa, mutta onneksi se oli lähinnä muodollisuus. Tapaus luokiteltiin nopeasti tapaturmaksi. Minä ja Sophie kyllä tiedämme, minkä kanssa me olemme tekemisissä. Nyt minun on kiristettävä verkkoa hänen ympärillään, en voi ottaa riskiä, että Sophie pääsee livahtamaan ulottumattomiini. Huomikykyni on tällä hetkellä viiltävä. Joskus suorastaan vapisen.

Kuluneiden päivien jälkeen Sophie ei voi mitenkään enää uskoutua Vincentille omista ongelmistaan. Hänet on syösty yksinäisyyteen.

Pierre Lemaitren trilleri Verihäät (Robe de marié, Minerva Crime 2018, suomennos Kaila Holma) sai minut kiertämään itseään tovin, sillä huolimatta romaanista Näkemiin taivaassa, joka on takuulla huomisen klassikko eikä dekkari, elin Lemaitren Silmukkaan asti vakuuttuneena Lemaitren kovimman luokan dekkarien liiasta pelottavuudesta. Sitten eräs ylilääkäri, joka voisi myydä minulle hiekkaa Saharassa, kertoi lukevansa juuri näitä Lemaitren ’koviksia’. Päätin osalllistua Verihäihin ja olen vaikuttunut: Mestari on mestari, ei sille mitään voi.

Miettikää, voisiko tämä tapahtua kenelle vain:

Kolmekymppinen Sophie Duguet alkaa hukata kaikkea, hän ei tunnu muistavan enää mitään ja aviomies samoin kuin työkaverit toteavat hänen unohtavan niin omat tekemisensä kuin sanomisensa. Tilanne menee niin pahaksi, että Sophie jättää työnsä ja hakeutuu lapsenhoitajaksi uravanhempien lapselle. Sitten tapahtuu mitä tapahtuu ja lopulta Sophie miehineen muuttaa kauas maalle ja Sophie alkaa odottaa lasta...

Mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi vaan pahenee. Lopulta Sophie tajuaa, että pelissä on kolmas osapuoli, josta jää vain vahingollisia jälkiä, häivähdyksiä. Kaiken kohteena on kuitenkin Sophie, aina vain Sophie, joten Sophie päättää kadota, vaikka se onkin tuskallista, sillä

Äkkiä ajatus, ettei hän enää voisi mennä isänsä luo, saa hänet hätääntymään. On kulunut melkein puoli vuotta siitä, kun hän viimeksi kävi tämän luona...Hän näkee vanhan miehen, aina yhtä hoikka ja vahva kuin tammesta veistetty, iäkäs ja jykevä. Sophie valitsi Vincentin samalla sapluunalla: pitkä, rauhallinen yksitotinen mies...Enää hän ei voisi mennä isänsä luo eikä puhua hänen kanssaan.

Verihäät onkin yllättäen verisestä nimestään huolimatta psykologinen tarina, sairaskertomus sekä armottoman ovela juonipunos: dekkarien aatelia! Aiheesta tuli mieleen elokuva Kaasuvalo, tyylistä monet hyvin ovelat trillerit, joissa lukija yllätetään vielä finaalissa. Lisäksi on Pierre Lemaitre –bonus, sillä hänellä on käsittämätön kyky vuodattaa tarinaa ilman, että lukija ’tösähtää’ ärtyneenä johonkin väärään painotukseen. Lemaitre ei ikinä korosta naishahmojensa ulkonäköä itsetarkoituksellisesti, vaan vain jos tarina sitä vaatii ja hän tekee sen tasapuolisesti niin miehille kuin naisille. Tarinan focus on henkilöiden pään sisällä, joka ainakin minulle on laatudekkarin leima. Verihäissä kertojina toimivat sekä uhri että...

LUOTTAMUKSELLINEN

Lähettäjä:
Tohtori Catherine Auverney
Clinique Armand-Brussiéres

Vastaanottaja:
Ylilääkäri Sylvain Lesgle
Clinique Armand-Brussiéres

16.11.1999

On mahdollista, että geneettiset tekijät, joihin tämän raportin puitteissa ei ole mahdollista syventyä, ovat edesauttaneet Sarah Bergin sairauden puhkeamista. Suositan, että potilaan jälkeläisten kehitystä seurataan tarkasti siltä varalta, että heissä ilmenee merkkejä pakkomielteisistä tai kuolemaa ihannoivista taipumuksista.

Symbolisena korvaajana lapsi alkoi Sarahin mielessä välittömästi edustaa potilaan omista vanhemmistaan kokemaa tuskaa, ja Sarahin toistuvat aggressiot puhkesivat pojan myötä ja...

Raskauskuukausia sävyttivät myös Sarahin kaksi IMY:ä, joita voi pitää merkkeinä vaikeudesta hyväksyä uutta lasta (Sarah oli täysin varma, että lapsi oli poika), joka hänen kuvitelmissaan...Raskaus päättyi lopulta lapsen syntymään 13.8.1974. Pojan nimeksi tuli Frantz.

*****

torstai 17. toukokuuta 2018

Toukokuulta


Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

maanantai 14. toukokuuta 2018

Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä


Varmaan useimmat meistä vähintäin tietävät Marlene Dietrichin ja toiset osaavat hänen kuuluisimmat laulunsakin useammilla kielillä. Tiedämme, miten hän jätti kotimaansa Saksan vastalauseeksi Hitlerin hallinnolle ja miten hän sodan alettua kierteli viihdyttämässä liittoutuneiden sotilaita ihan eturintamassa. Hän ei vaaroja kaihtanut! Mutta kuinka moni tietää, että hänen sisarensa pyöritti Bergen-Belsenissä miehensä Georgen kanssa parin tuhannen hengen elokuvateatteria natsisotilaille vain puolentoista kilometrin päässä keskitysleiristä. He olivat sisarukset Maria Magdalene ja Elisabeth, Leni (Lena) ja Liesel, perheensä ainokaiset, jotka elämä vei niin eri suuntiin kuin mahdollista. Kuitenkaan he eivät koskaa kadottaneet sisaruuttaan, vaikka se kätkettiin koko maailmalta. Marlenelle olisi ollut kauhistus, että maailma olisi tietänyt hänen siskostaan, joka työskenteli Bergenissä natsivallalle. Jos sisar vain vaikenisi ja kieltäisi, asian ei pitänyt olla vaikeaa, sillä heitä ei sisariksi olisi  voinut ulkoisesti eikä suhteessa Hitleriin uskoa. Molemmat saivat kuitenkin vain yhden lapsen ja he pitivät loppuun asti toisistaan niin tiukasti kiinni, mitä Marlenen ylityöllistetty elämä vain salli. Marlene oli myös liittoutuneiden kärjessä näiden mennessä Bergen-Belseniin, sillä hän halusi kuumassa tilanteessa pelastaa Lieselien ja tämän pojan Hans-Georgen.

Heinrich Thiesin teos Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä (Fesche Lola, brave Liesel. Marlene Dietrich und ihre verleugnete Schwester, Minerva 2018, suomennos Maikki Soro) toi mieleeni ajot läpi Bergenin, jonka lähellä, Cellessä toinen ’kotihotihotellimme' sijaitsee, niin likellä, että Hans-George lähti oppikouluunkin Celleen. Marlenelle Berliini oli villi kotikaupunki ennen Hitlerin valtaan tuloa. Berliinissä kaikki oli mahdollista ja kaikkea tehtiin luvalla tai luvatta. Berliinissä Marlene aloitti itävaltalaisen elokuvaohjaaja Josef von Stenbergin avulla nousun elokuvatähdeksi. Stenbergin isä oli Wienin ortodoksijuutalaisia, mutta Marlene ei tunnustanut rotuoppeja ja viihdemaailmahan Berliinissä oli vielä suurelta osin juutalaisten varassa. Marlene teki joitakin huonoja filmejä, mutta Stenberg loi tähden:

”Minä upotin hänet valoon,” kunnes muodonmuutos oli valmis,”Marlene heräsi kirjaimellisesti eloon, Stenberg toteaa. ”Hän toteutti ohjeeni niin vaivattomasti, etten ole ennen kokenut vastaavaa.”

Muutoksessa toki meni muutamat poskihampaat kasvojen kaventamiseksi, korkeita poskipäitä korostettin ja valaistuksen valvoi itse ohjaaja. Tähti oli syttynyt, sillä elokuva oli Sininen enkeli, jonka ensi-iltaan Marlene saapui miehensä Rudin kanssa. Lola rooli oli Marlenen ensimmäinen huomattava menestys ja se huomioitiin myös Atlantin toisella puolella, jonne Marlenea kohta kutsuttiinkin. ”You’re The Cream in My Coffee”, ”Ich bin fesche Lola” (Olen kaunis Lola) ja ”Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt” (Olen rakastunut päästä varpaisiin) , nämä mm. jäivät soimaan Marlenen kiertue-esityksiin loppuun asti.

Mitä teki tällä aikaa Liesel? Perheen harmaavarpunen, ahkera lukija, mutta ei kunnianhimoisen äitinsä suosikki, opiskeli opettajaksi, josta työstä sitten kovasti piti. Ikävä vain, että väliin tuli avioliitto natsimielisen Georgen kanssa, joka houkutteli hänet Bergen-Belseniin kanssaan töihin viihdyttämään SS-sotilaita ja leirin muita tuöntekijöitä.


Kuvassa Dietrichin (1906) perhe pyhäpuvussa. Elisabeth vasemmalla, äiti Josephine, isä Louis Erich Otto sekä Marie Magdalene. Perheen kuri oli preussilaista eli tiukkaa. Tottelemista, kaikkeen työhön tarttumista ja velvoitteita. Tämä jätti vahvan jälkensä Marleneen niin, että hän ei ikinä halunnut peruuttaa esitystä, ei edes vaikka oli jalka verellä kaaduttuaan näyttämöllä rautanaulaan, tai oli muutoin hyvin sairas...Hän käytännössä roikkui kulisseissa myöhemmin ja vaati esitysten jatkamista, vaikka kunto olisi edellyttänyt sairaalaa.

Ihminen voi näyttää parastaan, vain jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Äiti Josephine tuki Marlenea häpeämättä jättäen Elizabethin huomaamattomuuden varjoon, mutta Marlenesta tuli hänen toiveensa täyttymys.


Kuvassa Elisabeth Will ja hänen puolisonsa Georg Bergen-Belsenissä. Elisabeth vaikeni ja Marlene maksoi takaisin toimittamalla siskolleen etenkin tämän miehen muutettua pois toisen naisen luokse, paljon taloudellista avustusta, kalliita lahjoja, myös matkoja hänen ensi-iltoihinsa Pariisiin ja Lontooseen.  Marlene stailasi siskoaan, mutta kun Liesel palasi Bergeniin hän oli taas jälleen vain yksinäinen, vaatimaton nainen, jonka poikakin oli muuttanut jo muualle. Ihan näin yksiselitteistä mikään ei tietenkään ollut, sillä lähipiiriä tietysti kaivoi aihe, miten paljon Liesel oli tietänyt ja nähnyt Bergen-Belsenissä, mitä hän oli tehnyt? Luultavasti sen mitä sen ajan saksalaisille opetettiin eli 'pois katsomista'. Kun et katso ja näe, et tiedä.


Marlenen suuri rakkaus oli Jean Gabin, mutta tämä ei estänyt muita suhteita. Marlenea rakastivat sekä miehet että naiset ja hän vastasi rakkauksiin.  Häneen ihastuivat myös monet kuuluisuudet ja jopa valtioiden päämiehet. Mainittakoon nyt vaikka John. F. Kennedy, jonka kanssa hän vietti samppanjaisen tuokion makuuhuoneen puolella. Naisista mainittakoon laulaja Edith Piaf ja miehistä vaikka Frank Sinatra. Kaikesta huolimatta Goebbels jaksoi uskollisesti houkutella Dietrichiä takaisin Berliiniin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirja juoksuttaa esiin nimiä, joita ei voisi kuvitellakaan. 


Unohtumaton Marlene ottaa tässäkin teoksessa pääroolin, sillä hänestä tiedämme niin paljon enemmän ennen ja jälkeen tämän teoksen. Lieselietä ei ole kuitenkaan unohdettu, sillä jo pelkästään hänen ajoittainen häälyvyytensä suhteessa Hitlerin valtavuosiin kiinnostaa. Myös hänen eristyneisyytensä...ja sen dramaattisempaa loppunäytöstä ei voi olla kuin oli Marlenen siskolla.

Marlene Dietrich ja salattu sisar toi minulle mieleen Ray Connollyn elämäkerran Elvis Presleystä, sillä kummankin työtahti oli eläimellinen. He kestivät vain piristeillä, rauhoittavilla sekä alkoholilla. Kumpikin halusi myös elättää sukuaan. Marlene kustansi sekä siskonsa elämän, että oman tyttärensä, Maria Rivan, neljän pojan elämän ja koulutuksen. Marlene oli suuri taiteilija ja niinpä hän joskus vähän väritti tarinoita ja silloin kuvaan astui tytär Maria Riva, joka kertoi, miten asia oli ollut. Mutta värikkään elämän Marlene eli ja Thies tuo sen esiin kuten koko maailman kuningattarelle sopiikin
Lopulta, vanhana ja työkyvyttömänä, Marlene vetäytyy Pariisin asuntoonsa, jossa hän ei suostu tapaamaan ketään muuta kuin Romy Schneideria, häntä paljon nuorempaa naista, jonka kanssa heillä on ollut hämmästyttävän samanlaiset elämät. Thiesin teoksen ansioksi on myös luettava superlähdeluettelo sekä paljon antava 'Liitteet' päivämäärinen.

Marlene nukkui pois 6.5.1992. Pitkän uran tehneen näyttelijän arkku vietiin hänen toiveestaan Berliiniin. Tällöin voidaan katsoa hänen palanneen kotikaupunkiinsa, jonne ’Ich hab noch mein Koffer in Berlin’. Kymmenet tuhannet ihmiset seisoivat katujen varsilla vastaanottamassa kotiinpalaajaa.

Wenn sich die späten Nebel drehn
Werd´ihc bei der Laterne stehn
Wie einst Lili Marleen
Wie einst Lili Marleen

Kun illan usva laskeutuu,
taas lyhdyn alle seisahdun,
sun kanssas, Liisa pien’,
sun kanssas, Liisa pien’.

ja

Sag mir, wo Blumen sind.
Wo sind sie gelieben?
Sag mir, wo die Blumen sind.
Was ist geschen?

Kerro, missä kukat on.
Minne ovat kadonneet?
Kerro, missä kukat on.
Mitä tapahtui?

Sag, wo die Soldaten sind?
Über Gräbern weht der Wind...

Missä ovat sotilaat?
Tuuli käy yli hautojen…


*****

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Lumoavaa päivää kaikille äideille ja isoäideille!


Valkoisten scillojen antaessa parastaan, toivotan ihaninta äitienpäivää ikinä kaikille äideille ja isoäideille♥


Omalle äidilleni tietysti kaunehimmat kera tämänkin kuvan muiston♥


Kaikille teille mukavaa ja aurinkoista juhlapyhää omalla tyylillänne♥

♥:lla Leena Lumi

tiistai 8. toukokuuta 2018

Äidille omaa aikaa, kirjoja, kukkia ja rakkautta!


Käymme aurinkoisena viikkona lujaa kohti äitienpäivää. Moni miettii, miten muistaisi omaa äitiään tai isoäitiään. Tarjoan omat kirjalliset vinkkini tässä jutussa. Kirjan ei välttämättä tarvitse aina olla juuri ilmestynyt eli kuten Suomessa usein, uudehkon teoksen voi löytää alepöydältä jo puoli vuotta sen ilmestymisestä. Ja tietysti äidille omaa aikaa eli muut kokkaavat tai mennään ulos syömään. Äitiä voi muistaa myös lehtitilauksella, josta otin kuvaan uusimman Oma aika -lehden. Kotiliesi, Anna, Eeva ja monet sisustus- ja puutarhalehdet lienevät myös haluttua lukemista. Ja nyt niitä kirjoja:


Pirjo Rissasen Äitienpäivä, ihan klassikko jo


Pirjo Rissanen Posliinihäät, saatu uusi painos


A.J.Finn Nainen ikkunassa dekkareista pitävälle äidille


Minna Lindgrenin monenikäiset tavoittanut Vihainen leski


Pirkko Soinisen Ellen, joka kertoo taiteilija Ellen Thesleffin Firenzen vuosista fiktiivisesti ihon alle mennen


Anne Svärdin yllättävä Vera, joka ei unohdu, kun kannet ovat sulkeutuneet


Elena Ferranten huikean tetralogian kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


Rosa Liksomin Everstinna!


Marjo Vilkon ravisuttava Vilpitön sydän


Heinrich Thiesin Marlene Dietrich ja salattu sisar on tosielämän perhedraama, joka paljastaa paljon uutta myös Marlenesta aina lapsuudesta asti


Lucia Berliinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on monet tyylillään hurmannutta kerrontaa yksinhuoltajaäidin elämästä


Leena Kellosalon Hevosenpääsumussa runoista pitävälle äidille


Pikkulinnut lauloivat vähän aikaa sitten äidistä, joka valitti arkikahvikuppiensa olevan ihan 'kamalat'. Hän oli ihaillut Arabian Keto-orvokki -sarjaa ja nyt on niin, että hän sitä tulee saamaan. Malli on Heikki Orvolan ja se on suunniteltu Paratiisi -astioiden muotoon. Varuilta mukaan lähtivät myös Keto-orvokki -mukit teen nauttijoille.

Eikä sitten muuta kuin leipomaan kirjalliselle äidille Potter -kakkua:


Hortensiat ilahduttavat aina:


Mukavaa äitienpäiväviikkoa! Arvatkaapa, minne minä lähden nyt:


Love
Leena Lumi

lauantai 5. toukokuuta 2018

Peili ei voi uskotella, että...


Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni, 
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

torstai 3. toukokuuta 2018

Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat


Millainen taakka onkaan ollut kasvaa huomattavan natsirikollisen lapsena. Sen on täytynyt olla sitä siitäkin huolimatta, että osa lapsista ihaili isiään varauksetta. Pitää kuitenkin muistaa, että he olivat pikkulapsia sodan aikana, joten heidän isänsä olivat heille isiä kuten keille tahansa muille lapsille. Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,  -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman alaisuudessa. Nyt pääsevät ääneen he, jotka näkivät Hitlerin sisäpiiriin kuuluneet kuoleman arkkitehdit toisesta kuvakulmasta kuin muu maailma ja heidän uhrinsa.

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset kertovat (Hitler’s Children, Sons and Daughters of Third Reich Leaders, Minerva 2018, suomennos Niko Jääskeläinen) on tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään ensimmäisen kerran 26 vuotta sitten. Ehkä jopa tärkeämpikin, sillä antisemitismi kasvaa ja voi hyvin, esiintyy nimillä ja arvoilla eikä tunne mitään häpyä, armosta ja menneestä oppimisesta nyt puhumattakaan. Luen paljon kolmatta valtakuntaa koskevaa kirjallisuutta, mutta silti kirja tarjosi runsaasti uusia nyansseja, hämmentäviäkin, jotka eivät olleet tavoittaneet mieltäni. Tiesin natsien lapsista varsin vähän lukuunottamatta Rolf Mengeleä, josta luin todella paljon jälkeen Gerald Posnerin yhdessä John Waren kanssa kirjotetun tuoreen Mengele –elämäkerran. Isäni oli natsi kirjassa haastatellaan yhtätoista Hitlerin sisäpiiriin kuuluneen henkilön poikaa ja tytärtä. Ihan kiinnostavaa on kuitenkin ollut valita mukaan myös muutama ihan tuntematonkin ja kysyä heidän lastensa mielipidettä. Tällaista henkilöä voi edustaa vaikkapa yksi ensimmäisistä natsipuolueeseen liittyneistä, itävaltalainen Ernst Mochar, joka liittyi puolueeseen jo vuonna 1927. Hänestä kertoo värikkäästi vasta vuonna 1945 syntynyt tytär Ingeborg, joka taisteli tulisieluisesti isänsä kanssa antisemitismistä joka tapaamisella. Lopulta hän jopa avioitui juutalaisen kanssa ja sai Ernestille lapsenlapsia. Toinen tuntemattomaksi ja vaille tuomiota aiemmin jäänyt oli Max Drexel, jonka tekemät kauheudet vain odottivat esiintuloa. Vuonna 1953 syntynyt tytär Dagmar kertoo,millaista oli elämä kun ei tiedetty mitään isän teoista ja millaista oli kun kauhein paljastui. Dagmar oli henkeen ja vereen vuoden 1968 opiskelijamellakoiden viemä ja poliittisesti vasemmalle aktivoitunut. Sattumalta hän löysi isänsä laukusta syytelauselmat ja tajusi mistä oli kysymys. Dagmar ei tietenkään hyväksynyt isänsä tekoja, mutta kun tämä oli vangittu ja pääsi sitten aikanaan vapauteen, on kuin mikään ei olisi muuttunut: Drexelin ystävät ottivat hänet vastaan kuin lomamatkalta saapuneen ja paheksuivat hänen kokemaansa vääryyttä! Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti miten Dagmar ratkaisi isä-asiansa etenkin sen jälkeen kun hänestä oli tullut äiti.


Kirjan tunnetuimmat natsirikolliset olivat Hermann Göring, Rudolff Hess ja Josef Mengele. Näiden lapsista Rolf Mengele oli vähiten haluton vastaamaan Posnerin kysymyksiin isästään. Hänhän ei ollut edes kasvanut Josef Mengelen kanssa, vaan kun hän tapasi isäänsä lapsena, kuten yläkuvassa Sveitsin alpeilla maaliskuussa 1956, Josef esiteltiin Fritz-setänä. Rolf  oli ätinsä ja tämän uuden aviopuolison, humanistisen isäpuolen kasvattama, joten hän maailmansa oli etäinen totuudelle kunnes hän matkusti tapaamaan biologista isäänsä Argentiinaan. Rolfin välit Josefiin ja koko Mengelen Günzburgissa asuvaan klaaniin katkesivat, eikä suku hyväksynyt Rolfin asennetta, vaan auttoi Josefia loppuun asti.


Hans Frank oli lakimies ja natsien asianajaja, Puolan entinen kenraalikuvernööri, idyllisessä perhekuvassa, jossa mikään ei ole aitoa. Kuva vuodelta 1942 pitää yllä Hitlerin perheidylliä: paljon lapsia eikä mitään avioeroja! Lapsia Frankit hankkivatkit, mutta avioeroa Hitler ei heille sallinut. Saksan miehittämässä Puolassa Frank oli julma johtaja, joka tapatti katolisia pappeja, tyhjensi Puolan juutalaisista sekä uhosi tekevänsä puolalaisista jauhelihaa. Jo joulukuussa 1942 85 prosenttia Puolan juutalaisista oli kuljetettu keskitysleireille. Pojista isä oli erityisen kiintynyt Normaniin ja halusi pitää hänet lähellään. Niinpä Krakovaan rakennettiin natsien toimesta koulu, johon myös Norman Frank kutsuttiin, vaikka hän olisi halunnut jäädä Baijeriin, jossa muu perhe asui Schlierseehen kauniissa ja tutussa kotikylässä.


Suurimman sensaation nostatti veljistä nuorempi Niklas. Hän julkitoi armottoman vihansa isäänsä kohtaan ja julkaisi 1987 isäsuhdettaan kuvaavan kirjan, Der Vater: Eine Abrechnung. Niklas sai vastaansa järkyttävän kritiikkivyöryn isävihastaan. Siinä missä Norman itki vielä aikuisena ristiriitaa isänsä julkisen ja yksityisen persoonan kohdalla, Niklas ei antanut ikinä anteeksi ja teki vihansa kuuluvaksi. Niklaksesta tuli Stern –aikakauslehden vastaava kirjeenvaihtaja.  Kuvassa Brigitte Frank vierailemassa Nürnbergin vankilassa syyskuussa 1946. Niklas on kuvassa seitsemänvuotias. Frank hirtettiin alle kolme viikkoa vierailun jälkeen.(Niklaksen haastattelu!)


Kuvassa Rudolf Hess poikansa Wolffin kanssa muutamia päiviä ennen Hessin lentoa Skotlantiin. Hessistä tuli Hitlerin läheisin ystävä jo 1924, mutta vaikka tämä nosti Hessin valtakunnan ministeriksi heti valtaan noustuaan, heidän ajatuksensa eivät aina käyneet yksiin. Hess tietysti oli antisemiitti, mutta hän kaihtoi suoraa väkivaltaa. Tätä Hessin poika Wolf käytti vahvana vastavetona isänsä puolesta, kuin myös sitä, että tämä yritti erillisrauhaa Britannian kanssa ja teki sinne kuuluisan yksinlentonsa. Puolesta perusteluksi kävi myös se, että Rudolf virui brittien vankina suurimman osan sotavuosista. Hess sai Nürnbergissä elinkautisen ja lopulta hänestä tuli Spandaun viimeinen vanki, vanki numero 7. Liittoutuneet julistivat Hessin kuoleman itsemurhaksi, mutta todisteet kirjassa puhuvat isäänsä loppuun asti puolustaneen pojan puolesta eli Hess olisi surmattu.


Nürnbergin oikeudenkäynnissä nähtiin monta yllätystä, mutta yksi oli eittämättä talousvelho tohtori Hjalmar Schattin toteaminen syyttömäksi. Tytär Cordula suorastaan palvoi isäänsä ja kuvassa hän nojaa isänsä kylkeen tämän palattua kotiin. Kirja sisältää paljon rakastetusta isästä tyttären kertomana.

Hitler yritettiin pysäyttää montakin kertaa, mutta aina hän selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hän vaihtoi aikatauluja kaiken aikaa ja mitään rutiineja ei päässyt syntymään. Syksyllä 1943 Claus von Stauffenberg asettui Hitlerin vastaisen toiminnan johtoon. Tämä komea, karismaattinen, lahjakas  aatelissuvun vesa, joka oli olympiatason ratsastaja ja osasi monia kieliä,  oli nähnyt itärintamalla saksalaisten julmuuden. Poika Franz Ludvig kertoo:

Hän ei ollut Hitlerin jyrkkä vastustaja alusta alkaen, mutta ei myöskän innokas ihailija. Sellainen olisi ollut hänelle hyvin epäluonteenomaista. Muunlaiset väitteet ovat yksinkertaisesti valheellisia.

Franz Ludvig oli oikeassa, sillä hänen isänsä alkoi epäillä natseja juuri näiden juutalaisiin kohdistaman julmuuden takia.

Miten operaatio Valkyyriassa sitten kävi, on tiedossa. Minulle oli kuitenkin aivan uutta tietoa, että kostonkäsi ulottui lapsiinkin, jotka vietiin leirikeskukseen, Bad Sachsan vankileirille, Harzin vuoristossa Göttingenin lähellä. Olen useasti ohittanut nuo vuoret, tietämättä tästä historian kohdasta mitään.  Paikka oli suunniteltu noin kolmellekymmenelle lapselle ja siellä Stauffenbergin lapset viettivät aikansa miltei sodan viime hetkiin.


Kirjan kansi kuvaa yhtä Hitlerin lähimmistä eli Göringiä tyttärensä Eddan kastetilaisuudessa. Eddasta ja isästään tuli toisilleen hyvin läheiset. Edda oli isän prinsessa, joka sai liikuttavia kirjeitä Hermannilta vankeudestakin. Yläkuvassa Hitler, Edda ja Göringin toinen vaimo Emmy.


Tässä Emmy ja Edda matkalla vankilaan tapaamaan Göringiä aavistamattakaan tapaamisen olevan viimeinen. Posnerille Edda puhuu isästään palvovasti, mutta myös arvonsa tuntien eli olihan hän Hermann Göringin ainoa lapsi ja isän prinsessa.


Saksan  merivoimien päällikkö  Karl Dönitz oli henkilö, jonka Hitler nimesi seuraajakseen testamentissaan. Dönitz ei ollut yhtään poliittinen henkilö, hän oli sotilas. Tytär Ursula jopa väittää, että kristalliyön jälkeen hänen isänsä teki virallisen valituksen ylemmälle sotilasjohdolle. Ursula itse avioitui merivoimissa palvelevan Gunther Hesslerin kanssa, joka ei kuulunut natsipuolueeseen. Dönitzin oikeudenkäynti oli yksi dramaattisimmista, sillä amerikkalaisen yllätyspuolustajan mukaan Dönitz olisi kuulunut vapauttaa, koska...

Isästään kertoo laajasti tytär Ursula, sillä Dönitz ei suinkaan viettänyt loppuelämäänsä toimettomana, vaan halusi kirjoittaa muistelmateoksia ja hänestä myös kirjoitettiin paljon ja eniten puolesta. Ursulan vanhin poika alkoi neljätoistavuotiaana käyttää nimeä Dönitz-Hessler ilman, että siitä aiheutui hänelle mitään harmia.

Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi on todella kiinnostava teos. Se täydentää jo tiedossa olevaa ja muistuttaa, mitä ei saa tapahtua enää. Posnerin tyyli kirjoittaa on elävä ja hän kertoo runsaasti myös kulissien takaisista haastattelutilanteista, mutta hänellä on myös draaman tajua:

Bussi saapui Alvarengan tullikadulle São Paulon rähjäiseen lähiöön, ja Rolf seisahtui keltaiseksi rapatun rakennuksen eteen. Hiekasta sakea tuulenpuuska väistyi ja paljasti portin luona seisovan vanhan kumaraselkäisen miehen, joka oli kammannut hiuksensa huolella. Josef Mengele astui eteenpäin syleilläkseen poikaansa.

Rolf Mengele on muuttanut sukunimensä ja hyvästä syystä:

”Olen saanut tarpeekseni”, Rolf Mengele sanoo.” En voi vaikuttaa siihen, kuka olen. Kohtaloni oli syntyä Josef Mengelen pojaksi. Kuitenkin harva oman sukupolveni saksalainen ajattelee toista maailmansotaa, natseja ja sotarikoksia yhtä paljon kuin minä. Isäni osallistui noihin rikoksiin, ja nyt minun tehtäväni on vastata niistä hänen puolestaan. Se ei ole enää lasteni velvollisuus. Isäni varjo päättyy minuun.”

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."