lauantai 18. helmikuuta 2017

Henriette von Schirach: Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä


Pitkäperjantai 1943. Aikainen aamu. Baldur ja minä olimme juuri lähteneet huomaamattomasti Berghofista ja ajoimme mutkittelevaa vuoristotietä alas Berchtesgadeniin. Meitä ympäröivässä painostavassa hiljaisuudessa edellisillan kohtaus ei jättänyt minua rauhaa. Näin edessäni lapsuudenaikaisen ystäväni Hitlerin sellaisena kuin olin nähnyt hänet uskoakseni viimeisen kerran: huutavana, raivostuneena, suunniltaan siitä, mitä rohkenin hänelle sanoa.

Salzburgin yllä valkeni jo aamu, kun järeät räjähdykset vavahduttivat maisemaa...Tunsimme autossa, miten maa järisi allamme. Pysähdyimme vartiosotilaan kohdalla ja kysyimme, mitä räjäytykset tarkoittivat. Hän kumartui auton ikkunaan ja sanoi:”Vuorilla tehdään kaivantoja.”

Henriette von Schirachin muistelmissa Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit. Erlebte Zeitgeschiste, Minerva 2017, suomennos Maija Isola) voi kolmannesta valtakunnasta tietämättömälle toimia suorastaan kiinnostavana seurapiirielämäkertana, sillä Hitler on kirjoittajalle perheen rakas ystävä jo pitkältä ajalta. Hänestä kerrotaan nyt kuvan toinen puoli eli ei se huutava, manipuloiva teurastaja, mitä hän useimmiten oli. Ärsytettyyn Hitleriin Henriette törmäsi vain kerran ja se laskettakoon 'Hennylle' ansioksi,  sillä hän uskalsi ylittää erään rajan. Siihen palataan, sillä aamuviiden ajossa alas Berghofista on jotain, josta todella hämmästyin eikä nyt ole kyse Obersalzbergin maisemista.

Faktaa, faktaa tämä kirja on ihan päivämääriä myöten, sillä Henriettellä oli joskus tapana jopa kirjoittaa lautasliinoihin ylös, mitä kukakin sanoi ja toisekseen hän on hyvä kirjoittaja, mutta hän on valikoiva todistaja. Jos puolustaisin häntä, korkean natsirikollisen vaimoa, uskoisin, että hän ei tiennyt muuta kuin sen yhden tapauksen, mutta siihen en lankea. Minullehan kolmas valtakunta on missio, jossa pidän yllä yhteistä muistiamme, jottei syntyisi sukupolvea joka kieltää holokaustin. Nyt sitä on jo ilmassa, joten sitäkin tärkeämpää on lukea tuosta synkästä ajasta kaikki ja tämä kirja sopii heillekin, jotka kauhistelevat lukea, mitä juutalaiset joutuivat kestämään, sillä yhtä poikkeusta lukuunottamatta miltei kaikki on kuin yhtä oopperaa ja illallista, onnellista perhe-elämää ja asumista maailman kauneimmilla vuoristoseuduilla. Jopa niin kauniilla, että eräs amerikkalaissotilas seisoo oviaukossa ja katselee alas vuorelta ja ihmettelee miten kukaan haluaa ryhtyä niin kauheaan hävitykseen saadessaan asua jossain niin lumoavassa kuin ovat Obersalzbergin ja Salzburgin maisemat. Miksi Hitler ja tuhoaminen? ”Eikö tämä riittänyt teille, pitikö teidän sotia?”

Koska tämä kirja, vaikka onkin faktaa, jättää unenomaisen loiston tunnun, kuin menneen maailman kaipuun, on äärimmäisen tärkeää, että alussa ovat puolueettomat alkusanat. Kirjan ensimmäisen luvun Väärän loistokkuuden lumoissa. Historiallis-kriittinen katsaus on kirjoittanut tohtori Steffen Bruendel, joka on historioitsija ja keskittyy tutkimuksissaan ja julkaisuissaan ertiyisesti Saksan ja Euroopan historiaan 1900-luvulla. Ilman hänen alkupuhettaan lukija voisi ajautua Henriettan ’leiriin’, sillä niin taitavasti tai sitten ei, hän ajaa uhrimentaliteettia. Korkeiden natsien rouvat olivat hänen mielestään uhreja siinä missä keskitysleirien uhritkin, vaikka Henriette ottaa koko juutalaisasian esille vain yhden kerran, mikä hänelle ansioksi laskettakoon, koska teki sen perheensä ja itsensä vaarantaen. Hän ei voinut olla tietämätön, mitä miehensä Baldur von Schirach teki ollessaan Reichsjugendführerinä (Hitler-nuorten johtajana. Tai mitä hän touhusi myöhemmin ollessaan Wienin Oberbürgermeister (ylipormestari).


Kuvassa perheen virkahuvila Wienissä, josta käsin Schirach omistautui määrätietoisesti toimittamaan noin 60 000 juutalaista keskitysleireille ja ylpeili sillä vielä 1940. Nürnbergin oikeudessa syytettynä ollessaan hän kuitenkin kertoi tienneensä juutalaisten teloituksista vasta vuonna 1944, ja hänen vaimonsa Henriette puolestaan kertoo saaneensa tietää asiasta vasta sodan jälkeen.


Yllä Baldur von Schirach ja Hitlerjugendin nuoria jäseniä. Tämä siis ennen komennusta Wieniin. (Kirja hyppelehtii ajassa, niin minä myös.) Hitlerjugendiin kuului 6 miljoonaa poikaa ja tyttöä!

Miten Hitler sitten kohtasi Henrietten perheen, onkin oma hämmästyttävä lukunsa, sillä Henrietten isä Heinrich Hoffmann oli valokuvaaja, hyvin kansallissosialistinen. Hoffmann sai vuonna 1923 yksinoikeuden valokuvata Hitleriä, koska oli sattunut ottamaan Hitleristä...Hoffmannilla oli valokuvaamossa apunaan juuri valokuvalaborantin tutkinnon suorittanut Eva Braun...

Henrietten uhrikuvaan itsestään kuuluu se, miten läheinen hän oli tälle ollut lapsesta asti:

Kun tutustuin Hitleriin, hän oli 32 –vuotias ja minä kahdeksan. Häneltä sain ensimmäiset sukseni ja ensimmäisen Homerokseni. Hän soitti minulle pianollamme otteita Nibelungin sormuksesta. Kun äitini haudattiin, Hitler piti minua kädestä, ja minun oli luvattava hänelle, etten itkisi. Hän oli vihkitodistajani, ja myöhemmin hän piti sylissään lapsiani, kun he olivat vauvoja. Pystyin aina puhumaan hänen kanssaan avoimesti...


Kuvassa Henriette lastensa Angelikan, Richardin ja Robertin kanssa. Hetki kuvan ottamisen jälkeen Henriette pidätettiin. Hänen vankeutuomionsa lievennettiin 2 000 Saksan markan sakoksi, minkä jälkeiset kuin myös vankeuden aikaiset kertomukset kirjassa ovat kuin jostain näytelmästä. Baldur von Schirach selvisi 20 vuoden tuomiolla. Alla olevassa kuvassa Schirach todistaa Nürnbergissä ja katuu kansainvälisen oikeuden edessä.


Henriette otti pian eron miehestään ja alkoi elää omaa elämäänsä, josta ei väriä puutu. Hän tavallaan kirjoittaa kuin eli, eli kuin kirjoittaa, mutta tietämätön hän ei ollut. Kirjan lopussa on Klaus von Sirachin lopputeksti Sananen äidistäni, jossa hän kertoo, että hänen äitinsä jo 1956 kirjoittama teos ei ole ”muistelmateos” vaan elämyskirja, joka tarjoaa katsauksen kolmannen valtakunnan etuoikeutetun perheen ajatuksiin ja tunteisiin. Luku on kiinnostava, koska se on kirjoitettu 2016 ja siinä todellakin kerrotaan, miten Henrietten kirjaa pidettiin erityisen ilmaisuvoimaisena, omakohtaisena sekä eri aikatasoja hallitusti käsittelevänä. Kirja myös tarjoaa oivallisen katsauksen Hitlerin ihailijoihin, kuten vaikkapa ’toisinaan Mitfordin sisaret tulevat pöytään. He ova vaaleita ja heillä on taivaansiniset paidat. Hitler selittää, miksi englantilaisilla on vaalea persikkahipiä...’


Tässä alkamassa se tilanne Berghofissa, joka oli Henrietten kovin todistus tietämättömyydestään. Hän oli ollut vierailulla ystävänsä luona Amsterdamissa ja herännyt yöllä kadulta kuuluvaan meluun. Sieltä kuului itkua ja kovia karjaisuja. Henriette otti aamulla selvää mitä oli tapahtunut ja sai tietää, että kadulla ajettiin juutalaisnaisia kuljetuspaikalle...Hän oli luvannut ystävälleen Hollannissa kertoa itse asiasta Hitlerille. Kertoi vielä, mitä Hitlerin omat upseerit olivat pyytäneet tälle sanomaan.

On pitkäperjantain ilta vuonna 1943, ja minun on pidettävä lupaukseni. Tunnustan, että ystävällinen tarjoilija toi minulle tuplakonjakin – se selittää rohkeuden, jolla kohtasin Hitlerin...Ensin hän oli ymmällään eikä sanonut sanaakaan. Myöskään kukaan seitsemästätoista miehestä ei puhua pukahtanut, eikä kukaan edes katsonut minuun.

Henriette oli rikkonut tabun ja Hitler syttyi valkohehkuiseen raivoon. Henriette tiesi ettei enää ikinä tapaisi Hitleriä. Schirachit pakenivat urheiluautollaan aamuviideltä Berghofista. Vuorilla oli työmiehiä, valtava määrä työmiehiä, poraamassa kallioon koloja räjähteitä varten. Työmiehiäkö Henriette? Etkö vieläkään nähnyt, ymmärtänyt, että he olivat keskitysleireiltä tuotuja juutalaisia!

*****

16 kommenttia:

  1. Taas niin hyvin kerrottu arvostelu Leena. Varmaankin todella mielenkiintoinen elämänkerta,pitää joskus lukea. Henriette ja hänen piirinsä taisivat elää ihan omissa maailmoissaan.Luin jostain että Henriettellä oli myös suhde Hitleriin,ihan nuorena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, kiitos<3 Jos tämä jää minulle...:)

      Se on mahdollista, sillä kirjassa on kohta, jossa todetaan, että valokuvausliikkeessä oli kaksi nuorta naista, Eve Braun ja Henriette, mutta Hitler sitten valitsi Evan. Tämä ainoa vihje siitä asiasta...

      Poista
    2. Englanninkielisessä Wikissä lukee että Hitler seurusteli Hennrietten kanssa lyhyen aikaa.

      Poista
    3. Jael, en ehtinyt eilen googlailemaan: Kiitos tiedosta.

      <3

      Poista
  2. Tuo on varmasti hyvin kiinnostava kirja. Antaa eri näkökulmaa ja ajateltavaa. Luin joskus Magda Goebbelsin elämäkerran, se oli pysäyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, tämä olisi sinullekin, sillä kun Henriette vangitaan joksikin aikaa, siellä ovat muutkin korkeaarvoisten natsien puolisot, paitsi eivät he, jotka olivat tehneet itsemurhan. Minäkin voisin lukea tuon Magdan elämäkerran: Kiitos vinkistä <3

      Poista
  3. Jaan huolesi ihmisten muistista ja historian unohtamisesta ja kieltämisestä. Tässä on minusta sama kaava kuin koulukiusaamisessa, eli heikoimman puolella pitää olls. Vähin mitä voi tehdä on olla itse hännystelemättä diktaattoreja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, osa kieltää jo nyt holokaustin, vaikka leireiltä selviytyneitä on vieläkin elossa. Aina pitää olla heikoimman puolella!!! Nimenomaan: Ei saa lähteä myötäjuoksijaksi.

      <3

      Poista
  4. Voi Leena - nyt taisi tulla kirja, jota en usko pystyväni lukemaan. Minä varmasti raivostuisin ihan liian monta kertaa tätä lukiessa; en usko hetkeäkään, etteikö Henriette juutalaisten kohtalosta tiennyt. Jokainen Saksassa tiesi jotain. Ja korkeiden natsirikollisten rouvat enemmänkin. Samoin kuin sinulle, on holocaust sellainen asia, josta pitää muistuttaa. Juuri vietimme holocaustin uhrien muistopäivää ja kauhistuttavaa on, miten Suomessakin jotkut yrittävät väittää, ettei sitä koskaan olisi tapahtunutkaan. Ugh.
    Hyvää viikonloppua sinulle ja Lumimiehellesi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, ei voinut olla tietämättä. Siellä oli vain vaikenemisen laki eli näistä ei puhuttu, vaikka yön aikana naapureita katosi. Näitä holokaustin kieltäjiä tulee koko ajan lisää.

      Kiitos samoin teille<3 Satanut valtavasti lunta eli lumitöihin nyt, kun sunnnuntain Hesarikin on vihdoin luettu.

      <3

      Poista
  5. Jälleen huima kirjaesittely, joka sinulta sujuu. Sait mielenkiinnon heräämään, kirja on otettava lukulistalle. Voi Henriettaa ja muita Hitlerin lähipiirin naisia, vaikea uskoa, ettei kukaan hahmottanut todellisuutta - vai eikö välittänyt nähdä, jos itsellä oli kaikki hyvin ja yltäkylläistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anja, kiitos<3 Uskon, että he tiesivät, näistä oli vain kiellettyä puhua. Henrietta kyllä eli sellaisessa ylellisyydessä, että hänen aikansa meni muissa piireissä, kunnes kohtasi asian omin silmin nähden, omin korivn kuulla Amsterdamissa.

      Poista
  6. Tämä on kirjastosta tilauksessa... Vaikea uskoa, etteivät daamit oikeasti muka tienneet mistään mitään. Ja tosiaan: näitä asioita ei saa lakaista syrjään tai unohtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Airi, hyvä juttu, sillä kirja on kiinnostava kuvaus sellaisesta, josta vähän tiedämme: Elämästä Hitlerin sisäpiirissä. Natsien rouvat ovat oma kiinnostava lukunsa kokonaisuuteen ja miten valikoivaa heidän tietämyksensä onkaan ollut...Nyt on meidän vuoromma pitää tätä asiaa esillä estääksemme ihmiskuntaa toistamasta synkkää menneisyyden lukuaan.

      Poista
  7. Minä en kyllä jaksais lukea mukavia anekdootteja inhimillisestä Adolfista ja miten adolfiinistien piirien naiset eivät tienneet mistään vääryydestä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, ei tämä nyt niin mukavaa ollut, sillä rivien välit kertoivat enemmän kuin Henriette ehkä tajusikaan kirjaa kirjoittaessaan. Jossain vaiheessa vain kansat käänsivät katseensa isoista natseista heidän puolisoihinsa ja olihan heissä vaikka millaisia laidasta laitaan. Henriette itse oli ehdottomasti eräänlainen selviytyjä. Kirjassa on myös kuva, kun von Schirach astelee vapauteen kolme aikuista poikaansa vierellään ja sitten tietty lehdistö.

      Henriette ilmaisee itseään varsin rikkaasti, mutta toki kiinnostavinta on huomata, mitä hän jättää kertomatta.

      Poista