maanantai 17. maaliskuuta 2014

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Lucilen kuvien joukossa, joita löysimme hänen asunnostaan, huomasin mustavalkoisissa pinnakkaisvedoksissa pienenpienen kuvan äidistäni, joka on otettu perheen pöydässä Versaillesissa tai Pierremontissa. Samassa vedoksessa näkyy Liane, Georges, Gabriel, Lisbeth ja muita.

Lucile näkyy kuvassa sivusta, hänellä on musta poolopusero, hän pitää vasemmassa kädessään savuketta, hän näyttää katsovan jotakuta tai jotakin, mutta todennäköisesti hän ei katso mitään, hänen hymynsä on hämärän pehmeä.

Lucilen musta on kuin taidemaalari Pierre Soulagesin musta. Lucilen musta on Mustan toinen puoli, jonka heijastus, vahvat värit ja salaperäinen valo kertovat jostakin muusta.

Delphine de Viganin teos Yötä ei voi vastustaa (Rien ne sòppose à la nuit, WSOY 2011, suomennos Kira Poutanen) on tyttären kuvaus itsemurhan tehneen äitinsä elämästä. Perhe ja suku yrittää vaikuttaa Delphineen, ettei hän kirjoittaisi aiheesta, mutta hän saa vahvaa tukea etenkin nuoremmalta sisareltaan Manonilta.  Jo kirjan kansi vangitsi minut ja se mitä luin de Viganin kirjasta etukäteen vakuutti, että tämä perhetarina on luettava. Miten oikeassa olinkaan! Kuka ei voi olla kiinnostumatta tarinasta kauniiden kuvien takana: Hälisevä, suuri perhe, jossa yhdeksän lasta, iloinen äiti Liane, charmantti isä Georges, jolla loistava kyky elää yli varojensa, mutta siitä huolimatta lomia Etelä-Ranskassa, Italiassa, Espanjassa…sekä sodanjälkeinen iloinen Pariisi. Usein mukana joku ’köyhä’ serkku lomilla, viikonloppuina, jouluissa oli varaa tai ei. Yksi lapsista oli hurmaavan kaunis Lucile, Delphinen äiti, joka oli jo lapsesta asti toivonut

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Delphine kirjoittaa äitinsä ja tämän perheen tarinan hyvin taiten alleviivaamatta tapahtumia, selittelemättä niitä liikaa puhki. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn ymmärtää, mikä tässä kaikessa ihanan boheemissa perheessä oli niin pielessä. Ja juuri se, että hän ei alleviivaa, saa lukijan näkemään kirkkaammin. Voihan tätä lukea niinkin, että huokailee ihastuneena, miten Georges ja Liane palvoivat toisiaan, miten Liane sanoi heti tulevan miehensä tavattuaan haluavansa tusinan lapsia, voi miettiä, miten Liane palvoi miestään niin, että ei ikinä kyseenalaistanut mitään hänen tekemäänsä tai päättämäänsä, mutta vain kuollut voi lukea tajuamatta, että enempää ei perheessä voi olla pielessä kuin oli Porrierien idyllissä. Perheen kaapin päällä kuolleiden poikien kuvat lisääntyvät ja aina vain kaikkialla kuuluu iloisen Lianen vahva nauru. Kun Lucille on jo äiti ja Liane isoäiti, lapsenlapsetkin saavat todistaa, miten 70-vuotias Liane vielä pukeutuu tiukkoihin trikoisiin ja tekee spagaatin tai nousee hienosta autosta rannalla antaakseen upean vesihiihtonäytöksen.

Perheeseen on valunut myrkky, jonka lähde ovat alkoholi, ilmeinen insesti, kuolleet lapset, itsemurhat, hulluus, vaikka kukaan ei syytäkään ketään, kukaan ei kerro mitään – ei ikinä kaikkea. Kantaako perhe salaisuutta yhdessä, vai johtuuko kaikki kuitenkin kuningatarmehiläismäisestä Lianesta ja itsevaltaisesta Georgesista? Mitä Georges touhusi sodan aikana? Oliko hän ehkä antisemiitti? Mitenkään Delphine ei voi välttyä ajattelemasta, mikä oli hänen äitinsä Lucilen rooli suurperheen kuvassa? Mitä kertoivat Lucilen silmät kun ne eivät katsoneet ketään tai mitään? Mitkä sanat hän jätti lausumatta useimmiten puoliavoinna olevien huuliensa välistä?

Vaikka Yötä ei voi vastustaa onkin Lucilen tarina, sitä ei voida kertoa ilman hänen perhettään. Ja sen tarinan oikeutettu kertoja on hänen esikoistyttärensä Delphine, jonka mukana kuljemme yhä syvemmälle hänen äitinsä mielen mustaan. Lucilen erityislaatuiseen suruun, joka on vailla nimeä. Lucilen miehiin ja hänen liikuttavaan yritykseensä jaksaa pitää kiinni oman elämänsä horjuvista kulisseista kuolleiden veljien, poiskääntyvän äidin, kaikkoavien rakastajien ja itsemurhalla uhkaavan sisaren sekä oman mielensä salaperäisen valon houkutuksessa. Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan!

*****

Baudelaire-suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Arja, Annika Kirjavalas Lukuisa Katri ja Noora

*****

Terveys- ja hvinvointikirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa


Kirja jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa

25 kommenttia:

  1. Tämän kirjan kansi on vaikuttavin, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Ja sisältökin tuntuu koskevalta - kaunis ja surullinen kirja. Rohkeaa kirjoittaa tämä tarina julki, ehkä se auttaa jotakuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, näin minäkin koin. Vaikka tämä oli surullinenkin kirja, niin kuitenkin jotenkin myös muuta, jota en nyt osaa edes sanoiksi pukea. Luin kirjaston kirjan ja nyt aion tämän tilata omaksi.

      Katsoin, että jo kustantaja oli takakannessa kertonut Lucilen itsemurhan, joten miten sitä sitten salaamaan. Nyt tämän löytävät ne, jotka haluavat tästä aiheesta enemmän tietää monelta kantilta. Ja onhan jo tämän perheen tarina hyvin eksoottinen, Suosittelen!

      Poista
  2. Upea kansi! Täytyy kyllä sanoa, että kannen ja nimen perusteella ajattelin jotain muuta. En siis ollut tiennyt tästä kirjasta ennen tätä yhtään mitään. Vaikuttaa kiinnostavalta, täytyy laittaa nimi ylös.

    (Tuo Varistytön kansikin on hyvä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kansi kiinnitti ihan ensimmäisenä huomioni. Nimi etenkin antaa olettaa muuta. Nimen kirja sai Alain Bashungin ja Jean Fauquen kirjoittamasta kappaleesta Osez Josephine, jonka 'tumman ja rohkean kauneuden' kirjailija sanoo seuranneen häntä kirjoitustyön aikana. Suosittelen!

      (Se onkin taidetta, joten ei ihme että pidät;)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, suosittelen. Ja aion suositella eräälle toisellekin kirjailijalle.

      Poista
  4. Minua häiritsi tässä teoksessa se, että se ei ollut elämäkerta, eikä fiktiota, vaan jotain siinä välissä. Luulen, että tämä olisi toiminut vielä paremmin, jos se olisi etäännytetty enemmän fiktioksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, minua taas ei yhtää häirinnyt mikään. Olen lukenut paljon näitä fktion ja faktan välissä kulkevia 'elämänkertoja' ja minulle se on hyvin ok. Tässä muutama esimerkki: Susan Sellers: Vanessa&Virginia, Satu Koskimies: Hurmion tyttäret ja Anne Delbée: Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä.

      Minusta tässä oli suurin osa faktaa, muu oli sitä, mitä 'kukaan ei tiennyt, kukaan ei sanoiksi laittanut', siinähän Delphine joutui arvailemaan äidiltään ja suvultaan kuulemiensa ristivedossa kuin myös äitinsä tekstien hämmentämänä.

      Tämä nyt vain oli minulle ihan 'mun juttu'. Toiselle kolahtaa toinen, toiselle toinen. Olen aina ollut myös hyvin kallellaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, vaikka tämä olikin yllättävän epäranskalainen jossain mielessä.

      Poista
    2. PS. Omppu, en läydä arviotasi tästä kirjasta googlaamalla enkä edes vaeltamalla blogissasi?

      Poista
    3. Eipä ihme, ettet löytänyt, kun en ole tästä blogannutkaan. :) Luin tämän ennen kuin aloitin blogin kirjoittamisen viime vuoden lopussa.

      Ei muakaan ollenkaan aina haittaa tällainen välimaastossa liikkuminen - päinvastoin, toisinaan se voi tuoda teokseen lisäarvoa, kuten mielestäni esim. Helena Sinervon Eeva-Liisa Mannerista kertovassa teoksessa Runoilijan talossa.

      Ehkä kyse on osin siitä, että tässä kirjoittaja kertoo omasta elämästään, paitsi ei sitten kuitenkaan oikein kerrokaan. Miten tahansa, mukavaa että nautit tämän lukemisesta. Itse pidän paljon de Viganin aiemmasta kirjasta No ja minä.


      Poista
    4. Omppu, no minä jo ajattelinkin, että ehkä en osaa etsiä;) Näin minullakin monen, monen kirjan kohdalla. Vain muutamia olen lukenut uudelleen blogiini, yhtenä Shieldsin kirjat.

      Oi, taas sanoit tuon kirjan, joka minun on pitänyt ja pitänyt lukea ja aina see jää. Se oli jo viime suvana kesäkirjalistallani, mutta taas tuli jotain muuta. Yritän uudestaan!

      Ja mietippä vaikka kirjoja, joita on kirjoitettu Edith Södergranista. Suurimman kohdun taisi herättää Ernest Brunnerin teos Edith, josta minä kyllä pidän.

      Tosiaankin, itsestään hän ei paljasta paljon mitään. Senpä tähden kävinkin googlaamassa perheen kuvia;) Miten ikävää, että en osaa ranskaa.

      No ja minä on ollut kovasti pidetty, olen huomannut.

      Poista
  5. Vahvaa, vahvaa... Pitäisikö tähänkin tarttua rohkeasti vain...

    Kiitos arviostasi, kirjan tunnelmat nousivat iholle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, sitä juuri. No, tämä vähän huojuttaa, mutta tuo myös ymmärrystä, toivon niin. Pidän myös de Vigalin kirjoitustyylistä, joka on vahvan tarinan lisäbonus.

      Ole hyvä. Tämä tarina yrittää nyt asua minussa, joten pakko tarttua joko ruokakirjaan tai dekkariin;) Silti. Haluan omistaa Lucilen tarinan.

      Poista
  6. Tämä kirja tuntuu nyt kutsuvan. Etsin sen kirjastosta käsiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, uskon, että koskettaa, tuntuu, vaikuttaa. Kuulin saman kutsun...

      Poista
  7. Tämä on loistava, vahva kirja. Tekee tosiaan sanattomaksi. Minä harmittelen vain sitä, että kirjailijalta on suomennettu ainoastaan kaksi teosta. Olen pitänyt molemmista, tästä eri toten, joten mielelläni lukisin lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, täysin samaa mieltä. Minäkin lukisin mieluusti lisää de Vigania.

      Poista
  8. Väkevä kirja, selvästi! Nyt ymmärrän hyvin suosituksesi. :) Luulen, että sitten kun aika on oikeanlainen, luen tämän. Kirjalla on paitsi loistava kansi, myös nimi. Nimi on jäänyt mieleeni jostain parin vuoden takaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tässä jo kansi kertoo paljon, mutta ei paljasta.

      Kirja vei minut kannellaan. Katso vastaukseni Sannalle, mistä nimi tulee.

      Poista
  9. Vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Kansikin on napakymppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, tämä on. Taidan laittaa tämän kannen Valitse vuoden 2014 kaunein kansi -kisaan....

      Poista
  10. Minä pidän juuri tällaisista tutkimuksista perheen menneisyyteen. Olisipa mielenkiintoista itsekin perehtyä omien vanhempien menneisyyteen tai lukea siitä, jos joku kirjoittaisi. Vaikuttaa niin kiinnostavalta kirjalta, että ei kun lukulistalle ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, sama täällä. Sitä katselee vanhaa valokuva-albumia ja näkee kauniit kuvat, mutta mitä on kuvien takana. Se vain on niin kiinnostavaa. Ja kun sitten joku/jotkut oirehtivat vuosikymmeniä, kukaan ei tiedä mitään, ellei joku porukasta ole uskaltanut avata asiaa auki. Näin nyt teki de Vigan, vaikka oma suku yritti sekä estää häntä kirjoittamasta että pyysi siistimään tiettyjä asioita. Otaksun, että Delphinen oli kirjoitettava tämä teos tietääkseen kuka hän itse on.

      Poista
  11. No niin. Pyysit kertomaan ajatukseni _ihan kaikesta_. Ehken nyt kuitenkaan niiiin paljon kirjoita tänne kommentteihin.;)
    Pidin kirjan rakenteesta: "paljastuksia" ikään kuin kuorittin kerros kerrokselta. Aluksihan perhe vaikutti juuri niin ihanalta, kuin vanhemmat halusivat uskotella. Mitä nyt hyvin nuoret lapset joutuivat hoitamaan pienempiään ja huusholllia. (Sekin on minusta aina surullista.) Toki se liittyy ehkä osin aikakauteen ja toisaalta taas nykyaikanikin suurperheisiin.
    Valtavien kulissien ylläpitoa ja tunnekylmyyttä. Mutta sen takana vielä jotain paljon suurempaa nielevää tummuutta. Suhde Tomiin on mielestäni jotenkin hyvin kuvaava: vanhemmat halusivat pitää huolta lapsesta, joka noihin aikoihin olisi helposti ja hyväksyttävästi annettu huostaan, vanhemmat halusivat tehdä kaikkensa Tomin eteen. Ja samalla kaikille lapsille ei edes vaivauduttu kertomaan downin syndroomasta ja sen tv-dokkarinkin ajan Tom "nukkui". Koko ajan hirveän ristiriitaista viestiä lapsille.
    Tämä kirja oli Lucillesta, mutta olisin lukenut vaikka kuinka myös muista sisaruksista! Barthelemy ja Justine olivat ns. vaikeita lapsia, vastustivat aivoimesti isäänsä, mutta vanhemmiten B. halusi pitää vain hyvät muistot, J. taas oli aikuisena avoimen vihamielinen isää kohtaan. Milosta ei kerrottu paljonkaan, mutta muutaman lauseen perusteella myös vastusti isäänsä avoimesti, ja hän päättyi itsemurhaan. Varmasti eniten vastuuta kantamaan joutunut vanhin tytär myös uhkaili itsemurhalla, sen sijaan nuorin tytär (joka sai olla lapsi pisimpään!) oli kaikkein myötämielisin vanhempia kohtaan. Voi, heidänkin aikuiselämästään olisn halunnut kuulla enemmän! (tämä kirja herätti ajatuksia ja jäi mieleen pyörimään!)
    Lucille oli varmasti Milon ohella perheen herkimpiä ja (ehkä geneettisestikin) altis sairastumaan, tai saamaan "sysäyksen" sairastumiseen traumaattisista tapahtumista.
    Georgesista en oikein saanut otetta. Naistenmies, hurmuri, hyvä jäsentelevä puheissaan, väitti rakastavansa lapsiaan (varsinkin Lucillea..), aina poissa. Myöhemmin hyvin ilkeä ja musertava puheissaan nuorille. Mutta jotenkin hän karkasi minulta kuin saippua käsistä. (Toisin kuin Delphine. Tuossa ylempänä joku kommentoi, ettei kirjoittaja kirjoittanut itsestään juuri mitään. Minä taas sain hänestä hyvinkin paljon "irti". Mutta joidenkin kohtien takia, jotka saattavat olla myös ihan toimituksellisia virheitä, en pidä Delphineäkään täysin luotettavana kertojana.)
    Liane sen sijaan, tuo hauska, iloinen, rakastava, notkea mummo kiiltävissä trikoissa. Minulle yksi kirjain avainluvuista oli lyhyt luku juhlista, minne Barthelemy toi sekä exänsä ja nykyisensä ja Georges sai raivarin ja poistui pöydästä. Vasta kun äiti alkoi itkeä, kaikki (aikuiset) lapsetkin alkoivat itkeä. Ja sitten äiti hymyileekin ja sanoo, että ei se mitään, kaikki on hyvin.

    Tuo kannen kuvasta kertova lause "...mutta todennäköisesti hän ei katso mitään" on varmaankin hyvin totta, ja hyvin surullista.

    Sori, kamaln pitkästi kirjoitin , yrityksistäni huolimatta.;D

    VastaaPoista
  12. Oi Sanna, minä tarkoitin, mielestäni, että kirjoita KAIKKI meiliin, mutta tämä saa nyt olla täällä;) Näit hirveästi vaivaa: Kiitos.

    R. olisi halunnut tietää enemmän Elizabethista. Minä olisin halunnu kuulla Lucillen tarinan hänen kertomaananaan siihen asti kun hän oli.

    Sain tosi outoja väreitä sekä Georgesista että Lianesta. Liane oli minun mielestäni aidosti tunnekylmä, mutta tämä on vain minun näkemykseni ja perustuu käsitykseeni ns. mehiläiskuningataräideistä. Se pöydän itkukohtaus oli kuin spagaattinäytös, yhtä tarkkaan ajoitettu ja se loppui myös hymyilevään finaaliin.

    Ehkä kansi kertoo sen, mitä vielä kaipaamme: Lucillen tarinan tyhjät aukot.

    Ei mitäää sorry, vaan kiitos sinulle ♥

    VastaaPoista