maanantai 13. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä


On kuin olisin haihtumassa ja muuttumassa atomeiksi. Istuudun sohvalle enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minä vain istun. Istun sohvalla liikkumatta ja tunnen kuinka katoan pienenpieniksi mikropartikkeleiksi. Pudistan päätäni saadakseni kummallisen tunteen katoamaan, mutta se ei auta.
Katson kättäni...Näen kuinka toinen käsivarteni haihtuu pois.

Palaan olohuoneeseen, haihdun, en saa ilmaa, sydämeni hakkaa...

Aika on pysähtynyt. En enää tunne ruumistani. En voi hengittää. Tukahdun...Katoan kokonaan.
Minua ei enää ole. Nyt se on todellista.

Martina Haagin Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä) otin lukuun intuitiolla, jonka kirjan suomenkielinen nimi minussa herätti. Se on niin vaikuttava, että alkaa huimata jo ennen kuin on lukenut itse kirjaa. Tietää, että tämä voi olla monen kokemus, mutta ei kaikkien, sillä kaikki eivät ole ensikatseesta...eivät ylitse väen, eivät muutenkaan, sillä meillä, olin siitä aina aivan varma, oli jotain aivan erityistä. Olimme kuin valitut, sillä kaikki eivät ikinä löydä ihmispariaan. Olimme toistemme nuotio ja sen tanssivat liekit. Hengitimme samaa hengitystä. Minulla on ikävä meitä.

Tiesin heti, mistä Haagin kirjassa oli kyse, mutta en voinut tietää, miten hän sen purkaa. Sen tapahtuman, että hänen lastensa isä ja aviomies viidentoista vuoden ajalta jättää hänet toisen takia. En uskaltanut edes toivoa, että hän osaa kertoa, millaista on seisoa kuilun reunalla ja missään ei ole kaidetta, johon tarttua. Miltä tuntuu, kun herää painajaiseen, eikä voikaan alkaa itkeä ilosta, että se oli vain painajaisuni, vaan henkeä ja tajuntaa salpaa kauhistava tieto painajaisunen todellisuudesta. Miltä tuntuu, kun alkaa hajota eikä koskaan enää nälkä, ei koskaan enää uni ja edes kaupankäynti Jumalan kanssa ei tuo Petralle Andersia takaisin.

Automatkalla takaisin kaupunkiin ilmoitan Jumalalle, että jos Anders muuttaa mieltään kahden vuoden sisällä, lahjoitan Lääkärit ilman rajoja –järjestölle kaksisataaviisikymmentätuhatta kruunua.

Haagin kirjan vahvuus on riipaiseva menetyksen kuvaus. Se tunne kun tajunnan läpäisee kauhuista suurin. Saa kuulla menettävänsä elämänsä rakkauden vertautuu ehkä tunteeseen saada kuulla sairastuneensa vakavasti ja kuolevansa vuoden sisällä.

Haagin kirjan heikkous on alku, jossa Petra lähtee etsimään itseään pohjoiseen erämaamökkiin. Näin vahvassa kirjassa ei yhtään kiinnosta, miten Petra ei erota varista harakasta, ei tajua miten komposti käännetään, ei kiinnosta lukea hänen kirjailijuudestaan, sillä ne kaikki ovat niin ohutta, niin ohutta verrattuna siihen, miten hajotaan, miten kadotaan ja siinä Martina Haag on mestari. Hän kohoaa ja vahvistuu kuvatessaan Petran menetystä. Miten Petra pitää itsensä kasassa, etteivät lapset vain huomaa mitään. Miten hän pakonomaisesti alkaa laittaa perhealbumeita uuteen järjestykseen kuva kuvalta ja on aivan varma, että kun albumit on kaikki järjestetty, Anders palaa kotiin. Miten hän lopulta ymmärtää hakea apua, vaikka ei saa unilääkkeilläkään nukutuksi. Lopulta pohjoinen luonto parantaa kyvyn tarttua asioihin, sillä tuntureilla kaikki asettuu mittasuhteisiinsa, mutta on asia, joka ei katoa koskaan: Ikävä!

Haagin kirjan timanttius on sen raastava menetyksen maku! Jos olet joskus joutunut tahtomattasi hyppäämään pimeään, tämä kirja koskettaa sinua. Haagin paniikin kuvaus on aivan omaa luokkaansa eikä sitä ole kirjoitettu ehkä koskaan näin osuvasti. Näin eletynoloisesti. Henkeä salpasi suru, ikävä ja toisen petos. Onko lupa vaihtaa tähteä kesken tähdenlennon? Voiko enää koskaan luottaa kehenkään? Voiko itsensä pakottaa surun läpi?

Minulla on ikävä sitä, kuinka katseemme kohtasivat ruokapöydän yllä kun jompikumpi lapsista sanoi jotain erityisen suloista. Minulla on ikävä sitä, kuinka kinastelimme kumpi saa lukea ensin sanomalehden kulttuurisivut aamiaispöydässä. Minulla on ikävä sitä, että herään keskellä yötä ja huomaan että joku on ominut kaikki peitot..Minulla on ikävä hänen nauruaan. Minulla on ikävä hänen epämusikaalisuuttaan. Minulla on ikävä seksiä hänen kanssaan...Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi...Minulla on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä,  Ullan luetut kirjat  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi

23 kommenttia:

  1. Tämä oli mulle ihan täsmäluettavaa mutta olet oikeassa, miksi se koko mökkihässäkkä siinä? <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, samaa mieltä, sitä ei olisi tarvittu ollenkaan, sillä Martinan kuvaus menetyksestä oli riittävä sillään. Ihme, että kustannustoimittaja ei ollut yhtään rajoittanut, sillä se alun hässäkkä häiritsi, kunnes tuli se oli ohi ja tuli menetyksen pohjaimu.

      Odotan, miten sinä tämän tarjoilet!

      <3

      Poista
  2. Mielenkiintoista, että ihan jo sen takia, ettei sulle ja Annikalle toiminut alun mökkiosuus, tekee mieli lukea tämä kirja. Ihminen on erikoinen tapaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, no kun siinä Petrasta oli tehty ei ihan penalin terävin kynä, mutta kyllä se siitä sitten...Tämä on myös kirja sinulle!<3

      Poista
  3. Minäkään en alkuun päässyt kiinni ollenkaan mutta onneksi sitkeästi jatkoin lukemista. Ja olihan tämä hyvä, vaikkei millään tavoin aiheeltaan "minun kirjani" olekaan - mutta se olikin omalla tavallaan tämän hienous. Päästä toiseen maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, Petrasta oli tehty alkuun vähän liian simppeli, mutta kyllä se siitä sitten kehittyi ja aivan yli odotusteni. Minä olen kokenut aivan Petran kuvaamia tunnetiloja pari kertaa elämässäni, mutta en siksi, että minut olisi hylätty, vaan muusta syystä. Vakuuttavan aitoa!!!Kirjallisuuden kutsu onkin usein se toinen maailma, ehkä siinä yksi syy, miksi luen niin paljon käännöskirjallisuutta. Toisaalta kuilun reunalla seisominen on universaalia eikä se kysy maiden rajoja ja kieltä, se vain saa hapen loppumaan, toivon valon sammumaan...

      Poista
  4. Tarina kerrotaan usein tästä naisen näkökulmasta, mutta sama kokemus se taitaa olla miehelle, jonka vaimo lähtee ja ottaa lapset mukaansa. Tai kun muuten menettää yhtäkkiä kaiken. Taidanpa tarttua kirjaan, jos se joskus osuu kohdalle. Kiitos kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, ja sanotaan vielä, että mies heikommin tajuaa avioliitossa mitään olevan vialla eli hänelle se tulee täysin sokkina. Tässä nyt niin kävi naiselle, joka luotti sataa!

      Ei tämä kirja katso sukupuolta, sillä tuo putoaminen on yhtä rankkaa on sitten nainen tai mies.

      <3

      Poista
  5. Minulle sopi tuo erämaamökkijuttu, vaikka en itse lähtisi yksin erämaamökille suurin surminkaan. Minun mielikuvitus laukkaa omallakin sängyllä sellaista kyytiä, jos olen yksin, että nukun valot päällä. Tykkään vaeltaa ja liikkua metsissä ja erämaassa sekä tuntureilla (seurassa).
    Tutut tunnetilat, ero on vaikeaa, en uskokaan, että voi erota ystävinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai,kiva kuulla, minulle se oli tässä kuin joku turha polyyppi:) Ei mitään luontoa vastaan, mutta kun Martina kirjoittaa niin intensiivisesti ja upeasti tunemtuksistaan, tässä ei tarivta muuta. Tai olisihan hän voinut kostaa...ja sitten taas onellinen loppu, jossa kaikki kokoontuvat yhdessä syömään. Minäkin vaellan ihan konkereettisesti, mutta kirjallisuudessa haluan vaeltaa mielten pimeillä kentillä.

      <3

      Poista
  6. Ensimmäiset rivit koin melkein noin lentokoneessa New Yorkista Helsinkiin ,ja sen jälkeen, vuonna 2007.... Kuulostaa hyvältä kirjalta Leena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tiedän...♥♥♥

      Tämä on, tämä on!

      Poista
  7. Luin kirjan tuoreeltaan kun se ilmestyi täällä Ruotsissa ja tulkitsin tämän erämaa-osuuden niin, että sillä haluttiin häiventää yhteyksiä tosielämään. Haag kirjoittaa tässä nimittäin omasta avioliitostaan ja silloinen julkinen salaisuus on sitten myöhemmin vahvistettu. Olen samaa mieltä siitä, että tämä sivujuoni oli aivan turhaa ja kirjan ydin on Haagin raastavan avoimesti kuvailema petetyksi tuleminen ja avioeroprosessi./Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mrs Karlsson, niin minäkin sen ymmärsin, mutta tarinan kannalta se vähän laski tunnetasoa, jossa Haag on mestari: En melkein voinut välillä hengittää, kun hän kuvaili oloaan, joten ei epäilystäkään, että on omakoettua, mutta hänellä on oikeus pitää asiansa privaattina.

      Mietin, että tämä voisi toimia vertaistukikirjana jollekin saman kokeneelle ja lopussahan kuitenkin...

      <3

      Poista
    2. Näin sen juuri koin myös itse, tämä kirja on varmasti todella lohduttava kirja jos on joutunut käymään itse läpi saman. Että tällaisestakin voi selvitä! /Mari

      Poista
    3. Mrs Karlsson, niinpä. Minua ei ole jätetty, mutta olen kokenut jotain tähän verrattavaa, joten meni suoraan ihon alle, niin hyvin kuvattu.

      Poista
    4. Mrs Karlsson, otan myös osaa, että koit tämän. Ei takuulla helppo kulkea tuosta läpi, nousta ylös.

      Poista
  8. Nyt kyllä tuntuu, että olen ihan ulkona tämän kevään kirjatarjonnasta, kiitos sen erään yhden päätökseni. Tämäkin olisi kirjoittamasi perusteella niin niin ihana...

    Ehkä tartun jossain vaiheessa myös tähän kirjaan, saa nähdä...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tämän kirjan vaikuttava nimi Atenan katalogissa sai minut kiinnostumaan. Tämä kirja tuntuu...

      <3

      Poista
  9. Olin niin varma meistä on kirjoitettu uskottavasti, sillä elämä menee joskus noin. Aina ei suhdetta voi korjata. Joskus on vain pakko lähteä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, hyvin uskottava ja onhan kirjailija tämän kokenut. Erot ovat surullisia, mutta joskus tarpeellisia.

      <3

      Poista
  10. Mä tavallaan tykkäsin siitä mökkiosuudesta, koska koin että siellä Petra lopulta löysi rauhan. Sai tilaa ajatuksille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neph, sehän on vain makuasia. Tajusin, että hän tarvitsi rauhaa ja irtiottoa eli käytännössä varmaan tosi hyvä. Jokin vain siinä miten avuttomaksi hänet siinä kuvataan, ei minulle stemmannut. Sen sijaan muistan tämän kirjan ikuisesti siitä, miten koetunoloisesti kirjailija kuvaa suurta menetystä ja myös paelkoa pudota, menetä otteensa kaikesta. Ehkä tunturit sitten laittoivat mielenkin järjestykseen.

      Poista