keskiviikko 23. elokuuta 2017

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät


Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämäsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, projisoit sen, sanot sitä rakkaudeksi.

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono, WSOY 2017, suomennos Taru Nyström) on Ferranten toinen romaani eikä siis kuuluisaa uudempaa Napoli –sarjaa. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Avaimen kustantamana jo 2004. Koska olen tiukassa koukussa Ferranten Napoli -tetralogiaan, halusin löytää, kuka hän on lähtöään, mistä virrasta ammensi suosittu kirjailija ennen kuin hän oli niin suosittu? Oliko hän heikompi? Oliko hän julmempi? Oliko hän mitäänsanomaton? Vai oliko hän peräti valmis tähti, jota ei vain heti löydetty isosti?

Hylkäämisen päivät kertoo Olgasta, jonka mies eräänä huhtikuun iltapäivänä ilmoittaa lounaan jälkeen jättävänsä vaimonsa. Tilanne on arkipäiväinen, astioita siivotaan, lapset leikkivät, mies tekee ilmoituksen viidentoista avioliittovuoden hylkäämisestä. Mies kehtaa lapsellisesti hymyillen kertoa, että ’kuuli nyt hiljaisten äänten kuiskaillen kutsuvan häntä muualle.’ Siitä hetkestä alkaa Olgan hajoaminen. Se on kuin ruukku murenisi epätoivosta, että ei enää jaksa kantaa itseään. Halkeama toisensa jälkeen, suru, raivo, kostonjano...Kesällä Olga jää kuumaan kaupunkiasuntoon ja ensimmäistä kertaa hän ei pääse lasten kanssa pakoon elokuun hellettä rantalomalle. Hän kiehuu lasten ja suuren, ihanan Otto-koiran kanssa kuin pätsissä miltei tyhjässä kerrostalossa Torinossa. Kaikki ovat heitä ja yhtä muuta asukasta lukuunottamatta jossain viileämmässä. Kouluista on lomaa ja päivät käyvät sietämättömiksi. Muurahaisia kaikkialla, läkähdyttävä, painava helle, joka vain nopeuttaa Olgan mielenruukun hajoamista. Tulee tilanteita, joissa lapset Ilaria ja Gianni ovat heitteillä, mutta ehdottomasti sisällä, sillä ulkona on vieläkin kuumempaa. Eniten heitteillä on suuri paimenkoira, jolle Olgalta ei riitä enää mitään annettavaa. Joskus hän vie koiran ulos ja sielläkin tapahtuu jotain...Tapahtuu Otolle, pyyteettömän rakkauden kantajalle.

Koska kirja on vain 253 sivuinen, vedin sen yhdeltä makuulta. Tätä ei voi jättää kesken. Tulevan suosikkikirjailijan tarinankertojan lahja tulee kirjasta ilmi, mutta tyyli on jo aiheenkin ja tiiviyden takia raastavampi kuin Napoli –sarjassa. Lukija ei ehdi varautua, hän imahtaa mukaan, ja näin tehot kasvavat. Aina se ei ole varoittamatta hyväksi. Happi menee kortille. Toiset sitä janoavat. Minulle passaa tässä kaikki, paitsi Oton kohtalo. Toisaalta olen saanut siitä esimakua jo livesti kerran Veronassa. Toki piti pelätä, miten käy lasten, mutta hyvinkin itsevarma Ilaria on kuitenkin tuikkiva valo. Silti vain lapsi äidin mielen murtuessa.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen ehdottomasti samaa aihetta käsittelevä Martina Haagin Olin niin varma meistä. Viime mainitussa oli täydellisin paniikkikohtauskuvaus ikinä ja se voimattomuus, millä hylätty nainen yritti saada ajan kulumaan ja samalla pitää itsensä koossa. Ferranten kirjassa hylätty nainen keskittää paljon vimmaiseen toimintaan, jolla on seurauksensa muille. Turhaa lienee kuitenkin näitä verrata, sillä kuilun reunalta putoamiselle ei ole tiettävästi kirjoitettu kultaisen käytöksen kirjaa.

Hylkäämisen päivät tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta ja harhoilta. Turvaverkon puuttuessa Olga saa huomata, miten yksin ihminen voi olla, kun hän on todella hukassa. Kirjassa on kaikuja, jotka Ferrante on siirtänyt Napoli –sarjaansa. Selvästi syvyys lisääntyy ajan myötä, mutta Olgan kotikaupungin Napolin tunnelmia kantaa tämäkin teos. Kirja naisen mielen särkymisestä. Tarina tuskasta, mutta myös raivosta.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.

*****


Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni  Annika/Hylkäämisen päivät  ja Katja/Lumiomena

14 kommenttia:

  1. Luin tuon kirjan hepreaksi ja se kai vähän pilasi itse kirjasta nauttimista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anu, ihan tosi...Mitä se kieli siis siinä vaikuttaa, olen nyt vähän utelias, sillä sinähän kai osaat sitä täydellisesti?

      Poista
  2. Sain tämän käsiini tänään. Tiedän, mitä luen ensi viikonloppuna. ;) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä on just niin viikonloppukirja, että ei tosikaan. Tiedät kai, että luin tämän viikonloppuna:)

      Poista
  3. Kuulostaa upealta ,En ole vielä lukenut yhtäkään Ferranten kirjaa,mutta on suunnitelmissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, millä kielellä luet? Loistava ystäväni odotti sinua täällä aika kauan, mutta kun nyt oli näitä esteitä puolin ja toisin...

      Poista
  4. Raastavan hyvä! Huomasin välillä nauravani sen kaiken raivokkuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, olihan siinä niitäkin kohtauksia, mutta kun se Otto -juttu meni silleen...

      Poista
    2. Juu, mukana oli kamaluutta. Kauhua lähes. Mutta entä se lukko? Siihen saatoin samaistua.

      Poista
    3. Bleue, etsin jo juttuasi, nyt se on ilm. tullut 'ulos'. Tässä oli kauhuakin ja se lukko, josta aiheutui paljon lisää painetta.

      Poista
  5. Juuri tulin tänne tuolta Vihreiltäniityiltä, jossa oli tuo Napoli-sarja esillä. Kirjoitinkin sinne kommenttilootaan, että se voisi olla seuraavaksi minun juttuni. Täällä sitten sama esillä, eli pakko se on siis lukea:). Jos vie mukanaan, niin sitten voisi olla tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, takuulla pitäisit. Tämä Hylkäämisen päivät eivät ole siis Napoli -sarjaa, vaan Ferranten varhempi työ eli hänen toinen teoksensa.

      Poista
  6. En osaa nyt muuta sanoi kuin että tämä on HUIP-PU! niin mulle!! ja noi kannet, ah! mä luin teoksen kirjaston aiempana painoksena, mutta sain onneksi tämänkin kappaleen. Nuo kannet sopisivat tauluksi.

    Mulla on ihan karsea lukujumi... en tiedä mitä tehdä.

    <3 <3
    Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, lukujumiin käytän useimmiten dekkaria. Jotenkin ajattelen, että se toimisi sinullakin. Tai kokeile jotain toisenlaista: Anne B. Radgen Perintötila! Viimeinen mahdollisuus on breikki. Joskus pitkä viikonloppu somevapaata tekee jo ihmeitä.

      Poista