keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Anna Ahmatova - Valitut runot

Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. Hänen elämänsä pitkä kaari on kuin kärsivä Äiti Venäjä. Ahmatova ei lähtenyt emigrantiksi monen muun runoilijaystävänsä tavoin. Hän tiesi, että jonkun piti todistaa yölliset koputukset ja vangitsemiset omankin tuhonsa uhalla. Hän tiesi, että oli oltava joku sovittamaan rikokset. Hän kärsi kärsivien kanssa, hän itki itkevien kanssa. Häneltä vietiin monta, myös oma poika ja puoliso, rakastettu, moni sydänystävä, mutta kuten hän antoi nälkäiselle viimeisen maitotilkkansa, niin hän saatteli ystävänsä kerta kerran jälkeen. Hän ei väistänyt kohtaloaan, vaan kihlasi itsensä kansalle ja Pietarille, jotta ”ikuinen kaupunki jäisi eloon, oli välttämätöntä jäädä sen sisälle tiettynä historiallisena hetkenä.” Ahmatovasta tuli rakkausrunoissaan miltei maaginen, loitsiva, taikova, noitamainen ja myös mahdikas, sillä mahdikas hän oli syvimmässä nöyryydessäänkin. Annan hyvä ystävä Marina Tšvetajeva suotta varoittelee Annaa todeten: ”Ettekö siis tiedä, että runot käyvät toteen.” Ahmatova varmaan tiesi, mutta hän oli valmis maksamaan hinnan ja ottamaan ylleen kirotun leiman:

Toin tuhon rakkaimmilleni.
Yksi toisensa jälkeen he kuolivat.
Voi minua! Omat sanani
kaikki nuo haudat ennustivat.
Ne kaartelivat kuin varikset
ja tuoreen veren vainusivat,
nuo villit laulut lähetti
minun riemuitseva rakkauteni.

On suloista sinun kanssasi,
olet läheinen kuin oma sieluni.
Anna kätesi, kuuntele tyynesti.
Luen viivoista: lähde luotani!
Jääköön salaan olinpaikkasi.
Älä kutsu häntä, Muusaani!
Hän jää henkiin, kun en hänestä laula,
eikä hän minun rakkaudestani välitä.

Tämän runon suomennos on Marja-Leena Mikkolan, kuten muidenkin joita tässä jutussa esille tuon. Luin ensin Anna Ahmatova Fontankan talossa ja sen jälkeen vihdoinkin hain kirjastosta Marja-Leena Mikkolan toimittaman ja suomentaman Anna Ahmatova – Valitut runot (Tammi 2008), jossa runojen lisäksi saamme aluksi lukea Anna Ahmatovan (1889-1966) runoudesta perusteellisen selostuksen Anna Ahmatovan runous.Tähän liittyy paljon tyylin selventävää upeaa tekstiä Mikkolalta ja selventäessään Ahmatovan runokieltä törmäämme akmeismiin ja koko tuon ajan akmeistisen suuntauksen muihin edustajiin. Mikkola kuvailee akmeistista suuntausta perusteellisesti ja kiinnostavasti, joten jokainen Ahmatovasta kiinnostunut takuulla vaikuttuu sydänverensä tuolle puolen.  Akmeistit kuvasivat aineellista maailmaa, he eivät puhuneet tunteista. Silti tuntuu kuin suurin tunne syntyisi vaikka teemoista lyhdyt, Neva, talo, peilit, lumikellot, lumi, Pietari…tai siitä kun nainen vetää hansikkaansa väärään käteen:

Suojaton sydän kylmeni,
mutta kevein askelin lähdin.
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni.

Ahmatova pyrki välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä.

Anna Ahmatovan runoilijan ura oli uskomattoman pitkä. Ja sitä huolimatta siitä, että hänen tuotantonsa julistettiin kielletyksi jo ’20-luvulla keskuskomitean salaisella päätöksellä ja taas uudelleen samaisen elimen toimesta ja korkean puoluevirkailija Andrei Ždanovin karkein teilauksin 1946, Ahmatova kirjoitti lähes keskeytymättä kuusikymmentäviisi vuotta. ’40 –luvun hyökkäys oli tarkoitushakuisen julmaa leimaten Ahmatovan  runot ’ontoksi, tyhjäksi, aristokraattiseksi salonkirunoudeksi’ ja hänet itsensä ’puoliksi nunnaksi, puoliksi lutkaksi.’ Kaikesta tästä huolimatta Ahmatova selviää sekä taiteensa että henkilökohtaisen elämänsä ja koko Venäjän kansan kohtaamista iskuista osin vahvan tahtonsa, osin lukuisien vaikutusvaltaisten tukijoidensa avulla.

Enemmän Anna Ahmatovan elämästä saamme lukea Marja-Leena Mikkolan Anna Ahmatova – Valitut runo teokseen kirjoittamasta toisesta esipuheesta Anna Ahmatovan elämän vaiheet.  Saamme lukea miten Ahmatova vietti lapsuutensa Tsarskoje Selossa, luki salaa kiellettyjä ranskalaisia runoilijoita Verlainea ja Baudelairea sekä tutustuu ensimmäiseen puolisoonsa Nikolai Gumiljoviin, jonka kanssa saa pojan, Lev Gumiljovin, vuonna 1912. Tuon ajan ja yhteiskuntaluokan tavan mukaisesti poika lähetään kasvatettavaksi isovanhemmilleen maatilalle, jonka katsottiin olevan lapselle suotava kasvuympäristö. Tästä alkaa kuitenkin ikuisesti Annan ja Levin välejä hiertävä tunnetila, sillä Lev katsoo äitinsä hylänneen hänet. Myöhemminkin he kokevat vain harvoin suhteiden suojasäätä ja Lev syyttää äitiään itsekkyydestä sekä ymmärtämättömyydestä. Stalinin vainojen alettua Anna siirtyy kohtalokkaasti näkemään monen ystävänsä lähdön aina Osip Mandelštamista rakastettuunsa Puniniin. Kun on hänen oman poikansa vuoro ja tämä saa kymmenen vuoden tuomion, seisoo Anna Krestyn vankilan jonossa muiden naisten joukossa, voidakseen tavata poikansa, mikä hänelle sallitaan vain kerran.

Don se virtaa hiljalleen.
Kuu käy sisään huoneeseen,
tulee lakki kallellaan,
löytää varjon nurkastaan.
Sairas tämä nainen on,
yksin tämä nainen on.
Miehen peittää multa maan,
poika pantiin vankilaan,
puolestani rukoilkaa.

Ei tämä ole minä, joku toinen kärsii näin.
Minä en pystyisi samaan, ja sen mikä tapahtui
peittäköön musta verka,
ja vietäköön lyhdyt pois.
     Yö.

Vuoden 1938 pimeydessä Ahmatovan elämänlähteeksi tulee häntä yli kymmenen vuotta nuorempi kirjailija ja kustannustoimittaja Lidia Tšukovskaja.

Ajan troikkaa ei kuitenkaan mikään pysäytä ja Stalinin kuoleman jälkeen 1953, valta vaihtuu Neuvostoliitossa  ja Stalinin vainojen kauheudet paljastuvat. Alkaa ’suojasää’, jonka aikana monet leireillä kuolleet saavat tuotannolleen tunnustusta, Lev Gumiljov vapautuu ja Ahmatova kutsutaan komissioon, jonka tarkoitus on koota ja säilyttää Osip Mandelštamin kirjallinen perintö.  Annan monien vaikeiden vuosien tukija, Boris Pasternak, kokee kuitenkin Živagon Italiassa julkaisun ja Nobel-palkinnon saamisen jälkeen vainoa, joka horjuttaa hänen terveyttään ja johtaa lopulta kuolemaan 1960, vain vähän jälkeen Ahmatovan vierailun hänen luokseen. Anna ehtii vielä kokea mainetta ja matkoja ennen kuolemaansa 1966.

Vertasin alussa Ahmatovan runoutta musiikkiin ja sitä se on minulle. Myös Marja-Leena Mikkola toteaa, että:

Monet tutkijat ovat viitanneet Ahmatovan runojen novellimaisuuteen, onpa niitä verrattu romaaneihinkin. Runossa llta, kuvataan ulkoisten detaljien kautta runon minän syvää pettymystä, odotuksen luhistumista, murtumaa. Mutta Ahmatovan runot eroavat romaaneista siinä, että varsinaista juonen kehittelyä ei ole, ei syitä, ei seurauksia. Ehkä niitä voisi paremminkin verrata musiikkiin, etsiä kontrapunktia, teemaa ja variaatiota. Lyyrinen teema ei kehity kerronnallisen mallin puitteissa vaan kontrapunktin periaatteen mukaisesti. Ajatus ei esiinny valmiina kuvana vaan vastakkaisten elementtien dialogisena kehkeytymisenä. Synteesi ei poista ristiriitoja, ei kiellä niitä, vaan harmonisoi, sovittaa ne yhteen.

Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa:  Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan runoja!  Kiitos Anna Ahmatova, kiitos Marja-Leena Mikkola On suvi ja ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen –
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan –
mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli…
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.



*****

Runokirjat Leena Lumissa

20 kommenttia:

  1. Minulle tuli itku näitä runoja lukiessa... Miten karua elämä olisikaan ilman runoutta! Suorastaan kestämätöntä.

    ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, molemmin puolin sitten on kyynelehditty. Ahmatovalla on minuun sellainen vaikutus. Ja runous...mitä olisi elämä ilman runoutta: Autiomaa vailla keidasta, elävän ihmisen hauta. Pakahduttavaa...

      ♥♥♥

      Poista
  2. Kiitos, Leena-IhaNainen, olipa vaikuttava postaus!

    ♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-IhaNainen, ole hyvä ja kiitos: Sydänverellä kirjoitettu, kyynelin kostutettu. Ahmatova vaikuttaa minuun näin.

      ♥♥♥

      Poista
  3. Voi Leena,

    "sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa" aivan näen tämän silmieni edessä.

    Kiitos Kiitos Ystäväiseni ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, näemme samaa ahmatovalaista unta...

      Ole hyvä, Sunny♥

      Poista
  4. Minulle tuntematon runoilija, mutta ihanaa, että sain tutustua hänen runouteensa sinun avullasi. Vaikuttavaa tekstiä, menee ihan selkäytimeen asti:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, muistathan viime vuotisen kauniin kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa...sama nainen, sama runoilija. Se kaunein kirja 2012, ihanat kuvat ja runot etc.

      Kiitos. Koen Ahmatovan näin. En voi muuta.

      Poista
  5. Jotenkin aavistin postausta lukiessani, että se päättyisi näihin säkeisiin 'Juhli kanssani tätä lumista yötä ... '

    VastaaPoista
  6. Kiitos Leenushka. Ahmin tämän postauksesi kiiltoa silmissä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, ole hyvä. Ahmatova on erityinen...Kokeile sinäkin.

      Poista
  7. Kaunista....lyhyesti ja ytimekkäästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Black Rose, kiitos. Oma Ahmatovani saapui tänään...

      Poista
  8. Mielenkiintoista tietoa Ahmatovasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risa, ja kun lukee koko tarinan, vaikka vain Mikkolan molemmat esipuheet, vielä mielenkiintoisemmaksi käy...

      Poista
  9. Ahmatovan runoissa kukkii itse Elämä.

    Kiitos tästä, ihana oli taas lukea postaustasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, juuri sitä ja jossain elämän ja intohimon rajapinnassa myös lähtemisen tunnustettu läsnäolo.

      Kiitos♥

      Poista
  10. Anna Ahmatova on upea, hänen runonsa järisyttäviä, pakahduttavia. Kristallinkirkkaita ja samalla kietoutuvat Nevasta nousevaan usvaan..(runoissa tämäkin yhdistelmä on mahdollista:))

    Minusta Requiemin 'Esipuheen sijasta' (s.197) on upea, lohdullinen ja samalla myös jotenkin voitokas kuvaus kirjallisuuden ja runouden mahdollisuuksista, merkityksestä ja tärkeydestä. Kirjallisuuden, runouden, sanojen mahtavuudesta ja voittamattomuudesta. (näin paatoksellisesti tänään..;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, tuo usvaan kietotuva Neva on kuin Anna itse. Kristallinkirkasta, kuulasta, haurasta ja kuitenkin niin vahvaa.

      Erittäin vaikuttava! Ja olihan hänellä ystävä, Tšukovskaja, joka luki lapulta runon toisensa jälkeen ja opetteli ne ulkoa samalla kun Anna jutteli niitä näitä 'Ottaisitteko teetä?' tai 'Olettepa te ruskettunut'. Sen jälkeen laput poltettiin tuhkakupissa. Näin tiettävästi saatiin talteen mm. Requiem.

      Paatoksellisuus sopii joihin päiviin, nostalgia toisiin ja...

      Poista