tiistai 30. maaliskuuta 2010

MARLENE DIETRICH - SININEN ENKELI


Wilhelmine Elisabeth Josephine Felsingille ja komisario Louis Otto Erich Dietrichille syntyy toinen tytär 27.12.1901 yhdeksän jälkeen illalla. Lapsi saa nimen Marie Magdalene. Parikymppisenä nuori Marie Magdalene yhdistää etunimensä ensimmäisen ja viimeisen tavun ja siitä lähtien olemme tunteneet hänet nimellä Marlene Dietrich.

Taitavan elämänkertakirjurin Donald Spoton Marlen Dietrich – Sininen enkeli (Blue Angel – The Life of Marlene Dietrich, Ajatus Kirjat 2010, suomennos Ruth Jakobson) vie meidät Unter den Lindenin tyylikkäälle ostoskadulle Berliiniin, joka oli Marlene Dietrichin lapsuuden kasvualustaa. Saamme seurata myös hänen nuoruusvuosiaan ’20-luvun Berliinissä, ’ihmeellisessä paikassa, joka pursuaa mitä mauttomimpia asioita, mutta on silti mahtava elämys’, kuten näytelmäkirjailija Bertol Brecht neljän miljoonan asukkaan Suur-Berliiniä kuvailee. Lukija joutuu aivan mielettömän innoituksen valtaan lukiessaan tuon ajan Berliinin taide- ja kulttuurielämästä. ’Berliner Luft’ tarttuu myös nuoreen Marleneen ja hänestä tulee suurkaupungin rohkea eläjä, joka ei anna enää kodin spartalaisen kasvatuksen rajoittaa kokemuselämäänsä.

Kuka on lukenut Donald Spotin kirjoja, saa jälleen kokea, kuinka hän suhtautuu ’tähteensä’ empatialla ja syvällä tarkkuudella, joka ei anna sijaa filmimaailman ’väärille todisteluille’, joskaan hän ei myöskään yritä mitään salata eli asiat asioina. Hänellä on tutkijan luonne ja pääsemme Marlene Dietrichin elämänkerrassa tutustumaan paitsi valovoimaiseen näyttelijään ja laulajaan, myös aikakauden poliittiseen ja yhteiskunnalliseen perustaan, joka oli kasvualustana Marielle, meidän Siniselle enkelillemme.

Marlenen Berliinin vuodet olivat hänen ’vauhtiin päästyään’ varsin hurjat ja myös työntäyteiset. Aamupäivät menivät filmistudiolla, iltapäivät teatterikoululla ja useina iltoina oli vielä näytelmäesityksiä. Marlenen roolit olivat vaatimattomia, paljon kabareetyyppistä ja hän myös lauloi. Samaten hän viihtyi erinomaisesti Berliinin yöelämässä ja etenkin lesbopiireissä ja –baareissa. Tästä huolimatta hän avioitui 21-vuotiaana Rudolf Sieberin kanssa. Tämä avioliitto kesti ja pari sai yhdessä myöhemmin tyttären Marian, mutta kyseessä ei ollut avioliitto sanan perimmäisessä merkityksessä, sillä kumpikin eli vahvasti omaa muuta yksityiselämäänsä ja Marlene oli selvästi ja sitä mitenkään piilottelematta biseksuaali. Kautta kirjan saamme lukea orvokkikimpuista, joita Marlene aika ajoin hyvinkin innokkaasti toimitti naisille joihin oli ihastunut. Suosittu saksalaisrunoilija Stefan Georg ja hänen opetuslapsensa ,’georgistit’, pitivät laventelinsinistä väriä homorakkauden tunnusmerkkinä ja orvokkeja sen eroottisuuden ilmentymän symbolina.

Marlene oli oman tiensä kulkija liihottaen vaikuttavana Berliinin ravintoloissa ja kahviloissa ilman rintaliivejä ja pikkupöksyjä, mikä oli siihen aikaan erittäin uskaliasta ja modernia. M. suhtautui kuitenkin tiukan pidättyvästi huumeisiin ja liialliseen alkoholinkäyttöön. Käthe Haack muisteli Tribune-teatterin johtajan hienossa talossa pidettyjä hienoja tanssiaisia näin:

Joukosta erottui vain yksi nainen, Dietrich. Hän astui esiin ja tarttui kädestä toista suurta kaunotarta, Carola Neheriä. Sitten he tanssivat yhdessä tangoa. Näky oli unohtumaton, ja kaikki muut tekivät ällistyneinä tilaa ja seisahtuivat katselemaan.

Se muu, mitä tiedämme Marlenesta ennen erästä tärkeää iltaa:

Marlene piti salaperäisen kiehtovaa ruotsalaisnäyttelijää Greta Garboa esikuvanaan.

Marlene oli niin tietoinen kasvoistaan, ettei halunnut tulla kuvatuksi sivusta, sillä hänellä oli hieman pysty nenä. (Eräs Marlenen mielitietyistä paljastaa tähden kesällä 1929 viimein päättäneen kestää plastiikkakirurgian riesat ja antaneen tällöin muotoilla nenänsä uudelleen.)

Ja sitten istummekin jo Kaksi kravattia revyyn katsomossa ja siellä istuu myös mies, joka koluaa Berliinin teattereita etsien laulavaa näyttelijää elokuvaansa. Kun hän kuuli D:n lausuvan ainoan repliikkinsä ja nähtyään, kuinka tämä nojaili kulisseihin ”huokuen jäätävää ylenkatsetta koko ilveilyä kohtaan”, mies poistui salista. Mies oli ohjaaja Josef von Sternberg ja Marlene Dietrichiä ei sen koommin enää teatterinäytelmissä nähty.

Aistiessaan Dietrichin luontaisen eroottisuuden ja lumoavan ylenkatseen von Sternberg näki mielessään naisen, joka oli täysin kykeneväinen syöksemään (tahattomasti) miehen täydelliseen turmioon. Hän ei kelpuuttaisi Lola Lolan rooliin ketään muuta. Sinisen enkelin tähti oli syttynyt!

Dietrich ja Stenberg ovat kuin luodut yhteistyöhön, ystävyyteen ja myös sänkykamariin. Melkein suoraan Sinisen enkelin ensi-illasta Marlene nousee Bremen-alukseen ja lähtee kohti New Yorkia. Myös laivalla on orvokkiromantiikkaa, johon tosin avioliitossa oleva toinen osapuoli ei vastaa. Tähän Marlene valistaa:

Euroopassa ei ole niin väliä sillä, onko sitä mies vai nainen. Rakastelemme kenen kanssa hyvänsä, joka tuntuu houkuttelevalta.

New Yorkissa Marlene joutuu heti ankaralle dieetille, sillä yhdeksän kilon ylipaino on uuden mantereen filmistudioille liikaa. Vuonna 1930 M. pääsee Hollywoodin Paramount –studion tähtikaartiin. Marlene tekee ensimmäisen Hollywood elokuvansa löytäjänsä, ystävänsä ja rakastajansa ohjaaja Stenbergin kanssa. Elokuva on Marokko ja von Stenberg määrää pilkuntarkasti kaikesta, myös siitä millainen tähtikultti Marlenesta on määrä tulla.

Von Stenberg sai Dietrichin näyttämään Paramount-yhtiön ja koko maailman silmissä suurenmoiselta mutta tunnistettavan inhimilliseltä olennolta – uudelta Garbolta, mutta sydämellisemmältä ja jotenkin monisärmäisemmältä. Mutta läheinen suhde paljastaa von Stenbergille, että Marlenessa ei välttämättä ole mitään, joka kuuluisi vain yhdelle mieluiselle ihmiselle tai edes tusinalle. Stenberg peilaa Dietrichiä hänen kanssaan tekemiensä filmien kautta:

Dietrich oli itsetuhoisen miehen viileän etäinen viettelijätär, karkea nainen, jolla oli leikittely verissään (kuten Sinisessä enkelissä). Tahriutunut viihdeartisti saattaa silti olla myös uskollinen perässäkulkija (elokuvassa Marokko); prostituoitu, jolla yllättäen onkin korkeat moraalikäsitykset (Eri lippujen alla); pitkästynyt matkaaja, joka pärjää elämässä sanavalmiutensa ja viehätysvoimansa ansiosta (Shanghain pikajuna); ja lapselleen omistautunut äiti (Vaalea Venus).

Dietrich ja Stenberg tekivät kaiken kaikkiaan yhdessä seitsemän elokuvaa, jotka eivät olleet kriitikko- mutta kylläkin suuria yleisömenestyksiä. Kukaan ei koskaan osannut tuoda Stenbergin jälkeen elokuvassa Marlenesta esiin sitä, minkä toi Stenberg. Stenbergin Marlene, kuvattu valojen ja varjojen leikkinä, on se Marlene Dietrich, jonka me muistamme.

Marie Magdalene Dietrichistä oli tullut Josef von Stenbergin avulla La Dietrich. Emme voi kuitenkaan unohtaa, että Marlenella oli aina ollut kyky hätkähdyttää. Sinisen enkelin ensi-illassa Saksassa hän oli sitonut kimpun orvokkeja haaraväliinsä ja kautta kirjan huomaamme, että kun La Dietrich saapui paikalle, kukaan ei voinut olla häntä huomaamatta.

Spoton kirja kertoo niin paljon myös Hollywoodin sisäisistä suhteista ja muista sen ajan kuuluisuuksista, että tuntee itsensä miltei tirkistelijäksi, mutta – luvalla. Oma suuri tragediansa on Maria tytär, jolle äidin kaunis varjo on niin suuri, että hänen pitää syödä itsensä jo nuorena sairaalloisen ylipainoiseksi…

Marlenen nais-ja miesuhteista on pelkästään kiinnostavaa lukea, sillä kaikki oudolla tavalla myötäilevät Marlenen riippumattomuutta ja oikeutta ottaa ja jättää. Silti aina jää ystävyys.

Kun toinen maailmansota alkaa, Marlene on jo tehnyt tilit selväksi entiseen kotimaahansa Saksaan. Hänen inholleen natsien tekoja kohtaan ei löydy rajaa. Kolmasti saksalaiset yrittävät pyytää Marlenea palaamaan, mutta hän vannookin uskollisuuden valan Yhdysvalloille, saa kansalaisuuden ja päättää lähteä sotilaiden viihdytysjoukkoihin. Siellä hän laulaa liittoutuneiden pojille kotimaansa lauluja, mutta ei saksaksi.  Hän etenee taistelevien joukkojen mukana, syö tölkkiruokaa, kärsii samasta saippuapulasta kuin sotilaatkin, mutta aina kun esitys koittaa, oli pakkasta tai ei, lavalle nousee sädehtivään iltapukuun pukeutunut Marlene, joka saa joukot hetkeksi unohtamaan sodan kauhut ja muistamaan, mitä muuta elämällä on tarjottavana: kauneutta, hauskaa, romantiikkaa…Kun Dietrich illalla aloitti näytöksensä ja lauloi panssariajoneuvojen suojarenkaiden ympäröimänä kappaleen ”I Can’t Give You Anything but Love Baby”, sadat sotamiehet valaisivat häntä taskulampuillaan.


Kenraali Gavinista, joka komentaa divisioonaa hyökkäykseen Berliiniin, tulee Marlenen rakastaja. Vaikka Gavin ei mainitse Dietrichiä kirjassaan On to Berlin (Kohti Berliiniä), niin hän kertoo, että vangitessaan saksalaissotilaita miehet soittivat käsiharmonikalla ”Lili Marlene”, joka oli yhtä tuttu niin liitotutuneille kuin vihollisellekin ja josta oli Gavinin vaatimuksesta tullut 82. laskuvarjodivisioonan tunnussävelmä.


Epilogi

On purevan kylmä helmikuun aamu 1978. Vanha nainen astelee hitaasti ja epävakaasti pariisilaisstudiolle. Hän näyttää vanhalta ja kuihtuneelta rouvalta, joka on eksynyt väärään paikkaan.

Pari tuntia myöhemmin sama rouva saapuu pukuhuoneesta huolellisesti maskeerattuna ja päässään peittävällä harsolla somistettu musta lierihattu. Ohjaaja David Hemmings, tuottaja Sinclair ja pieni kuvausryhmä ovat valmiina ja niin saadaan taltioitua Suuri gigolo elokuvan kohtaus, jossa esiintyy paronitar von Semering.

Seuraavana aamuna on toinen ja viimeinen kohtaus paronittarelta. Hän laulaa erään vanhan saksalaisen laulun. Laulun loputtua putoaa kunnioittava hiljaisuus. Suosionosoituksia. Kyyneleitä. 77-vuotias Marlene Dietrich on astunut 18 vuoden erakoitumisen jälkeen parrasvaloihin vain hyvästelläkseen meidät, sillä jo hetkeä myöhemmin hän on pariisilaiskotinsa suojassa. Meiltä poissa, mutta ei unohdettuna, sillä hänen hurmaavat silmänsä katsovat meitä suoraan kohti hatun harson varjosta.
Lili Marlene 

4 kommenttia:

  1. Vau, täältähän löytyy Marlene♥ Piti heti laittaa youtubesta "Sag mir wo die Blumen" sind soimaan.

    VastaaPoista
  2. Allu, miten minä nyt voin soittaa mun nuoruuteni hippikauden yhden lempibiiseistä;-) Olen säästänyt sitä sen jälkeen kun soitin jokin aika sitten Marlenen matkalaukusta Berliinissä...Minun täytyy sanoa, että tein tätä yli 20 tuntia putkeensa ja suurella tunteella, sillä hän on Marlene on yksi niistä, jotka ovat vaikuttaneet mm. pukeutumiseeni: Menin kerran coctailtilaisuuteenkin miesten puvussa! Kiertää myös sitkeä huhu, että olen eräissä juhlissa laulanut Lili Marleenin suomeksi, englanniksi ja saksaksi...Ajattele tuo viimeinen kuva on hänen viimeistä filmauksestaan, roolistaan paronitar von Semeringinä. Always I'll ♥ Marlene!

    (Olin ihan jäävi tätä kirjoittamaan, sillä koin vain elämystä, en yhtään arvostelua.Mutta väärin en mä tehnyt, sillä Donald Spoto on tuntee tähtensä.)

    Allu, lue tämä kirja, sillä tässä paljon kiinnostavaa myös Saksasta ja etenkin Berliinistä ennen kansallissosialismin nousua. Ja sitten vielä sodan jälkeen, kun Marlene etsii äitiään pommitetusta Saksasta....

    Kun puhutaan tyyli-ikoneista, Marlene on minulle First Lady. Toinen on varmaankin Dame Helen Mirren ja komas on...

    VastaaPoista
  3. Kiehtova persoona oli Marlene, ristiriitainenkin, mutta sellainen, että tuskin jätti kylmäksi ketään.

    VastaaPoista
  4. Soolis, Marlene ei ollut koskaan tylsä ja sitten hänessä oli taikaa, joka näkyy monessa, kun lukee kirjan. Saa ihemetellä, miten hän on yhtäkkiä täydellinen kotihengetär ja sitten taas jo ihan muuta ja miten hän sai lukuisat entisensä miltei pysymään paitsi omina ystävinään, niin teki heistä myös keskenään ystäviä. Mutta hän oli myös aika suorasukainen sille päälle sattuessaan, eikä verbaaliesti ollenkaan heikko. Sotatilanteessa hän oli täydellisen pelkäämätön, eikä yhtään säästänyt itseään. Hänelle oli annettu majurin nimellinen arvo siltä varalta, että hän joutuisi vihollisen vangiksi. Tyylikäs ja välillä ihan jäätä!

    VastaaPoista