sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Anna Kortelainen: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta

Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi, mutta se on uni ja osin unelmakin, joka ei jätä näkijäänsä. Se saa ravintonsa isovanhempien ja omien vanhempien kertomuksista, vanhoista seepianvärisistä valokuvista, ryijystä seinällä, kirjeestä, joka on säilynyt, perheen oman kannakselaisen sukututkumuksista, lukuisista pitäjäkirjoista, joissa oman pitäjän, tässä tapauksessa Valkjärven, ihmiset elävät elämäänsä, juhlaansa ja arkeaan, äitikin siellä pikkutyttönä kanoja nurmella syöttämässä ja isovanhemmat juhlallisina hääkuvassaan, jo pikkutyttönä rypyttelin karjalanpiirakoita ja kuuntelin mamman tarinoita etenkin Viipurista. Paljon myöhemmin vierailin äidin kanssa hänen kotitalossaan ja näin mamman istuttamat omenapuut, katsoin ulos ikkunasta, josta äitini oli katsellut, miten Leningrad paloi piirityksen aikaisissa pommituksissa vasten yön pimeää, uin mamman lapsuuden rannalla, kuljin Viipurin katuja kuin kuumeessa, sillä tästä hetkestä oli tullut eilinen: Viipurin tori, piirakat, ihmiset, kielet, mielet, kohta jossa kulkuni kosketti mamman askelia, talo jonka ikkunasta äitini kumartui katsomaan kadulle ollessaan tädillään kylässä, paikka johon pappa jätti hevosen ja Valkjärven kiesit hoitaaksen asioita, valokuvaamo, jossa otettiin kihlakuva, kahvila, jossa nautittiin leivos, kauppa, josta ostettiin kaunis kangas...

Anna Kortelaisen kirja Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan kannakselta (Gummerus 2015) on jokaisen karjalaiset juuret omaavan unelmateos. Vaikka oman suvun pitäjän, minun tapauksessani Valkjärven, kirjat ovat tärkeitä, ne ovat historiallisesti merkittävää pikkutarkkaa muistiinpanoa jälkeläisille, jotain mistä ammentaa paljon tietoa ja yksityiskohtia, löytää omaa sukua, tietää kuka meni kenenkin kanssa avioon ja kuka oli kenenkin serkku ja mitä siihen aikaan tehtiin ja miten. Ne ovat kuin talon perustus ja seinät, mutta kun aletaan sisustaa muistojen Karjalaa, kaivataan tunnelmapaloja tapeteiksi ja ryijyiksi, karjalaista lahjakkuutta ja eloisuutta ilmaksi, jota hengittää, jotain koskettavaa sielulle, kuten vaikka Avojaloin kannen Hilma tyttönen sylissään Bunka-karitsa.

Hilman ensimmäinen kesätyöpaikka oli Niemenlautan kartano tai hovi, kuten karjalaiset sanoivat. Hilman ikä 12 vuotta oli pikkupiialle tuohon aikaan riittävä ja Hilman työ oli helppoa, sillä hän lapsenlikotti taiteilija Hugo Simbergin ja tämän Anni-vaimon esikoispoikaa Tomia.

Jossain vaiheessa kesällä 1913 Hugo Simberg pyysi Hilman mallikseen. Hilman tuli seistä Niemenlauta navetan ovella ja pidellä Bunka-karitsaa sylissään. Hilmaa ei kuitenkaan voinut velvoittaa seisomaan liikkumatta niin kauan kuin aikuisia ammattimalleja. Muistin tueksi Simberg otti myös valokuvan. Valmis maalaus sai nimen Tyttö ja lammas.

Anna Kortelaisen kirjan houkutus ja koukutus perustuu kiinnostaviin henkilöihin, joita Anna on kutsunut Avojaloin teoksen kirjoittajaksi, kuin myös hänen omiin kertomuksiinsa, joissa hyvinkin erilaiset henkilöt pääsevät esille: Kiihkeän suomalaismielisen ja –kielisen säveltäjä Toivo Kuulan tarina jutussa Kuolema Viipurissa, kertomus Emilia Sofia von Zwygbergistä, josta tuli kuuluisa kauppias jutussa Naisten aarreaitan tytär, Lintulan luostarista eräs ihmiskohtalo luvussa Työntäyteinen köyhyys tai kuvaus runoilija ja taiteilija Jelena Genrihovna Gurosta, joka syntyi Pietarissa yläluokkaiseen perheeseen 1877 ja avioitui säveltäjä Mihail Matjušinin kanssa 1906. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tulee mieleen kun katsoo Matjušinin ottamia kuvia vaimostaan, mutta sanat paljastavat, miten paljon kannaksen pyhä luonto merkitsi runoilijalle ja koloristille:

Keväinen saapuminen Uudenkirkon datšalle oli Jelena Gurolle rituaali, henkinen ja ruumiillinen juhla. Jelena kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen tosiaan päässyt huvilalle! Koko ruumiini ilakoi ja hengittää. Huokoset avautuvat ja imevät ahnaasti sisään appelsiininkeltaisen huoneen kuivaa, lapsellisen tervettä ilmaa.” Jelena kulki huoneesta toiseen ja nautti: ”Aurinkoinen ikkuna lepää lattialla. Menen seisomaan sen päälle, lämmittelen paljaita jalkoja.”

Teoksen viehätystä vain lisäävät runsaat mustavalkokuvat, joissa kuvattavana ollaan oltu myös muissa kuin juhlatällingeissä. Arki ja työ avautuvat etenkin Kortelaisen jutussa Ulkoilmakonttoristin avara toimisto, jossa seuraamme minullekin aivan uutta aluetta eli Viipurinlahden saaristoa, jossa Uuras ja Ravansaari muodostivat merkittävän yhteisön täynnä eteenpäinmenoa ja uuden rakentamista. Ennen sotia Uuras oli maailman suurin puutavaran ulosvientisatama! Uuraan saaristossa oli 1930-luvun alussa melkein 6000 asukasta, aallonmurtajat ja katuvalot sekä levennetyt tiet, sillä suunnitelmissa oli tehdä saareesta Viipurin esikaupunki raitiotievaunuineen. Tämä kaikki jäi kuitenkin sitten sodan ja kannaksen menetyksen tragediaan. Kirjan aikakausi onkin kuin myrskyinen meri, mutta alkaa tyvenestä, jossa voimme nähdä, mitä karjalainen elämä oli ennen kuohuja. Sitten tuli ensimmäinen maailmansota, bolsevikkivallankumous, Suomen sisällissota ja lopulta toinen maailmansota, jonka rauhan ehdoissa menetimme Karjalan Neuvostoliitolle. Vaikka monen kaipuu Karjalan laulumaille on ollut kova, tuskin kukaan haluaa sodan revanssia. Silti...miulle Viipuri on suomalainen kaupunki, vaikka kartan raja kertoisi mitä. Sitä ei tarvitse edes sanoa, sillä se on siellä ilmassa, suomalaisuus. 

Tässä kohtaa haluan antaa museotoimenjohtaja Päivi Partasen kertoa:

Kannaksen kiehtoviin näkymiin ja elämänkohtaloihin johdattaa myös Lappeenrannan museoiden tuottama ja Anna Kortelaisen käsikirjoittama näyttely: Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella, joka on esillä Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 26.4.2015-10.1.2016. Näyttely esittelee kymmenen kertojaa, joiden avulla katsojalle avautuu koko Kannaksen kiehtova elämä. Näyttely takaa uudenlaisen tavan katsella 1900 –luvun alkupuolen Kannasta. Avoimin mielin, herkästi, ennakkoluulottomasti. Näyttelyn suojelijana toimii Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio, jonka isoäiti on kotoisin Uudeltakirkolta.

Toivon mahdollisimman monen löytävän polun kannaksen menneisiin tuuliin, joissa kärryjen jäljet voivat vielä näkyä. Äitini on niillä jäljillä ollut jo 20 kertaa, mutta tuleeko vielä 21. kerta...Nyt hän kuitenkin lukee kirjaa Avojaloin ja etsii kuumasti kirjaa, jonka mainoksen näki jossain lehdessä viime keväänä, mutta ei muista nimeä, ei kirjoittajaa: Kuka tietää melko uudesta kirjasta, joka koskee Suomen oloja tsaarinvallan viimeisinä vuosina ja kirjan nimessä oli mainittu luvut 1900-1917? Äiti haluaisi nyt päästä oman äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. On värisyttävää tajuta, että mammani on kävellyt isänsä kanssa Pietarin katuja Nikolai II:n vallan aikana...kävellyt siellä Ahmatovan kaduilla, Nevan rannoilla...

Koen syviä tunteita tämän kirjan äärellä. Äitinsä puolelta sekä viipurilais- että viipurinvenäläisjuurinen Anna Kortelainen osaa kirjoittaa järjellä ja tunteella. Hänen skaalansa soi kaikilla asteikoilla. Kirjan lopussa saamme lukea pienen Svetlana-tyttösen tarinan 1980-luvun Viipurista. Uskokaa tai älkää, se sopii tähän Karjalan kannaksen tarinaan kuin piste iin päälle...tai tahtipuikon viimeinen liikahdus.

Valitsen juttuni lopuksi kahden henkilön lausumat ja ensin tulee Anna Kortelainen, joka tiivistää hienosti Avojaloin kirjaansa, huomatkaa erityisesti sanat ’eloisa’ ja ’rouhea’:

Avojaloin-nimi on kumarrus yhden henkilömme eli Uudenkirkon kesäasukkaan, pietarilaisen runoilijan ja taiteilijan Jelena Guron (1877-1913) suuntaan. Hänen lausahduksensa mukaan runoilijan tulee alati kulkea paljain jaloin. Kulkekaamme siis avojaloin, jolloin tunnemme kaiken – Kannaksen maankamaran lämmön ja roudan, katujen karheat kivet, Rajajoen veden kirpaisun, Terijoen hiekan hellivän kuumuuden, ratakiskojen metallin, havunneulasten pistot – yhtä lailla salongin vahatun parketin kuin vankilan likaisen sementtilattian...Kannas ei ollut maanpäällinen paratiisi, vaan paljon rouheampi, eloisampi ja ristiriitaisempi maankolkka, jonka kertomukset ilmentävät sisua, tragediaa, kovapintaisuutta, toipumista, oppimista.

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt kirjailija Eeva Kilpi:

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin myös Maria/Sinisen linnan kirjasto

*****

Karjalaisuutta löytyy myös teoksesta Edith. Runoilijan elämä ja myytti

36 kommenttia:

  1. Kiitos Leena, tämä on ollut mielessä, täytyy ehdottomasti hankkia. Sakkolalainen äitini kulki myös sodan jälkeen kesät avojaloin ja koska kenkiä tuli säästää, lapset kilpailivat siitä, kuka kauimmin syksyllä ilkesi avojaloin juosta kouluun... Routa oli kuulemma maassa viimeisinä aamuina :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, ole hvyä. Se oli takuulla sekä rankkaa, että kilpailuun innostavaa. Muistan itse, miten olin tarkoituksella koko suven avojaloin ja kun koulu alkoi, tuntui oudolta laittaa kengät jalkaan. Parhaat siis ylsivät routaan asti;)

      Poista
  2. Miten hengästyttävän ihana postaus; kiitos Laana-IhaNainen! ♥♥♥
    Vedet simissä luin tämän;)
    Kaunista sunnuntaipäivää sinulle & co! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, kiitos ja ole hyvä, Aili-IhaNainen!♥♥♥
      Kyllä on täälläkin kyynelehditty...

      Kiitos samoin sinulle&co!♥

      Poista
  3. Kikka "mopsi sylissä " Laurila3. toukokuuta 2015 klo 14.12

    Minäkin haluan tuon lukea, vaikka milliäkään karjalaisia juuria ei suvussamme ole.
    Karjalasta kuulin lapsena paljonkin, kylään, missä asuimme, Leena tietää, oli muuttanut paljonkin ns. siirtolaisia ja heidän juttujaan olen kuunnellut.
    Näin mainoksen kirjasta, mutten tiennyt sisällöstä mitään, kunnes nyt, kiitos vinkistä, Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kikka "mopsi sylissä" Laurila (miten sinä tämän keksitkään;), kaikki voisivat tämän lukea. Tiedän heistäkin paljon ja sinä tiedät miksi. Vieläkin tuntuu, että siirotkarjalaiset siellä, heidän jälkeläisensä ja muut ketä ovat elossa, ovat kuin tutumpia. Varmaan etenkin äidille, mutta myös minulle. Äidn naapurina Suomen paras karjalanpiirakan paistaja...

      No kiva kuulla, että sait kauttani herätyksen: Ei kirjasta voi tietää ennen kuin saa siitä enemmän tietoa. Kirjan kuvat ovat myös hyvin kiinnostavat. Ole hyvä, Kikka!

      Poista
  4. Voi miten sykähdyttävää tekstiä !! Isäni,joka oli Soanlahdelta,- tarinat myös muistaen."Muistojeni Karjala" - niinkuin isäni ja sisarukset sanoivat läpi elämänsä. Ja me jälkipolvet kuuntelimme....KiitosLeena..tämä täytyy lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, kiitos!! Me vielä kuuntelimme, mutta miten on meidän lastemme laita. Meidän jälkeemme he jäävät tätä osaa paitsi. Ole hyvä.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Sannabanana, kiinnostavaa kuulla. Onkohan sinulla karjalaiset juuret?

      Poista
  6. Samoin, lukulistalle menee, vaikka en omaakaan karjalaisia juuria, mutta miehelläni on, ja tätini mies 90 vuotias Arvo on Valkjärveltä ja käynyt aikoinaan kotiseutumatkoilla useampaan kertaan!
    . Kiitos Leena hienosta esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minttuli, ehkä Arvo ja äitini ovat siellä tavanneetkin. Onhan Valkjärvellä pidetty sekä Karjala-Liiton juhlia että Vakjäven pitäjäjuhlia.

      Kiitos ja ole hyvä, Minttuli <3

      Poista
  7. Ihana, koskettava, voimaannuttava...
    Heti huomenna kirjakauoppaan...
    Kiitos sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, ja kuin kylpy kannaksen lammessa, kuunlijojen valossa...

      Hienoja hetkiä sinulle luvassa.

      Ole hyvä <3

      Poista
  8. PAKKO SAADA! Siis ihan pakko. Joskus haluaisin vielä tehdä reissun Karjalaan ja kiertää kaikki kylät ja ainakin päästä vanhaan Valamoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, samaa mieltä. Oma kappaleeni jää minulle;) Minulle oli iso juttu saada olla vieraana äitini syntymäkodissa. Luostarikierroskin olisi hieno. Minä aina vain sinne Viipuriin...siellä tuntui kuin olisi tullut kotiin.

      Poista
  9. Minulla on sukulaisia,tosin ei enään elossa olevia,jotka olivat Viipurista kotoisin. Tämänkin lukisin mielelläni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, muistaisinkin sinun kertoneen niin. Katsotaan ja toivotaan...;)

      Poista
  10. Tämä on luettava. Anna Kortelaisen teokset ovat aina mielenkiintoisia ja tämä liippaa niin läheltä sukuani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, suosittelen! Kortelainen kirjoittaa järkyttävän kiinnostavasti: Kun tutkijassa on vahva kallistus taiteisiin, saamme parasta satoa.

      Niin minunkin sukuani.

      Poista
  11. Voi että Leena, liikutuin kyyneliin, kun luin tämän hienon kirjoituksesi. <3 Minulla ei ole juuria rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa, mutta olen loputtoman kiinnostunut tästä aiheesta ja tämä on siksi minullekin unelmakirja, jonka aion ostaa omaan hyllyyni.

    Veikkaan jo kirjaa lukematta, että tässä on (ainakin minulle) vuoden kovin tietokirja. <3

    Kiitos tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos<3 Tämä aihe aiheuttaa kyynelkanavien herkistymistä...Tämä on juuri niitä kirjoja, jotka pitää saada omistaa.

      Minä ehdin voi laittaa kovimmaksi Hieno vai huono?, mutta ehkä peruutan ja siitä tulee kakkonen tai sitten jaettu ykkössija. Minä en voi ohittaa tätä.

      Ole hyvä!<3

      Poista
  12. Tämä kirja on varmaankin todellinen aarre - varsinkin heille, joilla on omaa, rajantakaista perhehistoriaa - toki meille muillekin!

    Kiitos kauniista, tunnekylläisestä kirjoituksestasi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, ehdottomasti. Minusta olisi erinomaista, jos kaikki suomalaiset tietäisivät, mitä eräälle osalle suomalaisia tapahtui: He menettivät kotinsa kaksi kertaa ja jatkosodan jälkeen lopullisesti. Vaelsivat pitkin teitä lehmineen ja lapsineen tietämättä, missä seuraavan yön viettäisivät, kenen nurkissa.

      Ole hyvä! <3

      Poista
  13. Isäni suku on kotoisin Karjalasta, ja viitisen vuotta sitten kävimme etsimässä juuriamme Suojärveltä. Isä ja hänen kaksi veljeään ehtivät vielä toisen polven mukana kotimailleen. Isojen talojen kivijalat löytyivät (talot poltettiin toisen lähdön jälkeen) sekä valtavat metsät ja kuohuva joki uimapaikkoineen. Löytyi myös sodassa parikymppisenä kaatuneen isosetäni hautapaikka. Itse olen tuntenut aina olevani vieraalla maalla, mutta siellä vierailimme karjalaismummon tuvassa, jossa pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa, ja mummo lauloi meille karjalan kielellä lauluja. Se oli niin sykähdyttävää, kuin olisi ollut omassa mummolassa.

    Useita Karjalaan liittyviä kirjoja jo on. Tämäkin pitää ehdottomasti hankkia. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, paljon samaa kokemusta kuin minulla. Tosin se ero, että äitini kotitalo on pystyssä ja babuška, joka siinä asui ja hänen perheensä Pietarista, kestitsivät meitä. Minä siis kerran siellä, mutta äiti 20 kertaa. Äidillä on venäjän kielen taitoinen ystävä, joten matkat on tehty tilatulla isommalla autolla, jossa kokenut kuski etc. Venläiset ovat vieraanvaraisia kuten karjalaisetkin. Babuška on kokenut elämässään kovia, käynyt mm. Siperian ja monta muuta. Siellä oli kaihoisaa nähdä, miten sukumme oli asuttanut upeita maisemia Valkjärven rannalla, jollain ei talosta näy mitään, toisella kivijalka, äidillä sentään vielä oma koti, mutta ei enää oma.

      Niitä on, mutta minulla pääasiassa kaikki Valkjärveen liittyviä paitsi nyt tämä. Ole hyvä!

      Poista
  14. Kiitos Leena! Minä olen pitänyt kaikesta Anna Kortelaisen kirjoittamasta, pitäisin varmaan tästäkin.
    Kortelaisella on taito tehdä asiasta tärkeä ja saada lukija/kuulija kiinnostumaan. Kuulin häntä kerran Joensuun kirjallisuuspäivillä. Hänen alustuksensa oli jäntevin ja eloisin (taas eloisa) ja hänen esiintymisensä kuin puheviestinnän koulutuksen parhain arvosanoin suorittaneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, ole hyvä! Sama täällä. Se ei aina ole tutkijalle, joka kirjoittaa itsestäänselvyys, että tavoittaa lukijan mielen: Kortelainen sen osaa. Hänen taiteellisuutensa, rakkaus taiteisiin tuo hänet likemmäs ja tekee tekstistä ainakin minulle läheisempää. Ihailen hänen tyyliään. Juuti tuo sana: Eloisa! Sitä minä niin rakastan. Ja kuunnella eloisaa ihmistä, on niin antavaa. Karjalainen parhaimmillaan on oma eloisa itsensä, jolloin jaetusta asiasta tulee kaikkien elämys, ei mikään puiseva luento. Lue sinäkin tämä!

      Poista
  15. Hei, pitkästä aikaa! (heräilen pikkuhiljaa piiitkästä talviunesta... :) ) Tässäpä kirja, joka ehdottomasti pitää hankkia "Karjala-kokoelmaani". Kiitos vinkistä, tämä on jostain syystä mennyt täysin ohi silmien!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Katri! Mikä voittaakaan pitkää suloista talviunta...;) Tämä ehdottomasti mukaan, jos sinulla on oikein Karjala-kokoelma. Avojaloin on uusi teos, joten ehkä et sen takia ole ehtinyt vielä huomata. Ole hyvä<3

      Poista
  16. Tuo kannen kuva on sydämeenkäypä.

    Minäkin olen tykännyt kaikista kirjoista mitä olen Anna Kortelaiselta lukenut. Ja olen käynyt kuuntelemassa häntä kerran kirjastossa. Kerrassaan mainio esiintyjä. Hän todellakin osaa kertoa ja kirjoittaa elosaisti, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi säilyttäen samalla tutkijan tarkkuuden ja älyn. Hänessä yhdistyy loistavasti järki ja tunne. Ja sitten vielä hänen selkeästi esiin tuleva rakkaus taiteisiin.
    Silloin kirjastossa hän puhui myös Viipurista; hänellä oli selvästi rakkaus Viipuria kohtaan, muttei liian romantisoiva, mikä ei tutkijalle/tutkimuksiin minusta oikein sopisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, eikö vain. Kurkkasin myös maalausta. Tällä kertaa mustavalkokuva oli mieluisampi.

      Sama täällä. Marjatta ylempänä mainitsee samoin. Tämä kirjakin on kirjoitettu järjellä ja tunteella. Rakkaus kuvataiteisiin lähentää häntä entisestään.

      Minun Karjalaiset juureni ovat ihan liki Viipuria eli Valkjärveltä. Äiti kävi usein Viipurissa, sillä hänellä oli siellä täti ja hyvä ystävä. Mutta Viipuri 'tuntuu', se on se, mikä tuntuu, kun siellä on ja se tuntuu, kun sitä ei ole.

      Poista
  17. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja sinä kirjoitat niin runollisen palavasti, että kyllähän tämä on hankittava, semminkin kun minullakin on isän puolelta juuret Karjalassa, Laatokan rannan Sortavalassa, puuarkkitehtuurin helmessä. Olen käynyt siellä, tuonut tuliaisiksi suolattuja särkiä isäni kotipaikan läheltä, vieraillut Valamossa (kannattaa!) ja katsellut entisten laidunmaitten hiljaista rehevöitymistä (karja piti kasvun kurissa), kuunnellut ruisrääkkää jne. Viipurissa olen ollut vapauttamassa erästä kuuluisaa suomalaista urheilijaa putkasta ja ihmetellyt sotahistorian kertomuksia sen antautumisesta. Anna Kortelainenhan on kirjassaan Ei kenenkään maassa kuvannut Viipurin tapahtumia 1900-luvun alussa. Kirja oli tosin aika raskas lukea, oletko lukenut? Mielenkiintoinen vinkki lopuksi: Aleksandra Kollontai, ensimmäinen naispuolinen "neuvostoliittolainen" diplomaatti vietti lapsuuskesiään Muolaassa Karjalan kannaksella äidinisänsä maatilalla Kuusaan "hovissa" ja kertoo noista ajoista kirjassaan Hetkiä elämästäni. Kollontaihan toimi Neuvostoliiton sodanaikaisena lähettiläänä Tukholmassa ja lie vaikuttanut positiivisesti rauhanneuvotteluiden käynnistymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reijo, tämä on kiinnostava, kiitos<3 Asia on minulle likeinen, äidin kautta koettu. Sinullahan on ihan todellinen karjalainen historia alkaen juurista noihin myöhempiin seikkailuihin.

      Onko Annalta tullut sellainen kirja? Nyt on soitettava äidille: Kiitos vinkistä<3 En ole lukenut. Hetkiä elämästäni on varmasti kiinnostava kirja, sillä jo lehtijututkin hänestä ovat värikkäitä.

      Äiti luki juuri Avojaloin ja piti. Hänelle siinä paljon tuttuja nimiä ja paikkoja. R. lukee nyt ja pitää myös, joten eikun lukemaan;)

      Poista