torstai 16. maaliskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet


Linnunrata kohisee selkärangassani, ulottuu käsiini, liituihini.

Värit ovat avaimia kaikkiin lukkoihin. Sain ne isältä, sillä isä ja minä olemme samaa heimoa. Me molemmat tiedämme, että tarvitaan vain muutama veto – ja ihminen on ihmeellisen vapaa.

Paperi on kuin nimetön lumi, jonka sekaan jätän haparoivat tanssiaskeleeni.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto 2017) on takuulla yksi vuoden kauneimpia teoksia, sillä tekisi mieli jättää nyt omat sanat kaikki vaiti ja antaa ääni vain Milalle. Teräs ’piirtää’ kuvaa yhdestä rakastetuimmasta kuvataiteilijastamme Helene Schjerfbeckistä, joka on myös minulle enemmän. Niin enemmän, että luin Milan kirjan oheen myös Riitta Konttisen Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä, sillä oli saatava tietää lisää. Lopulta kuitenkin heittäydyin Teräksen viemäksi, sillä halusin antaa tilaa tunteelle, askelille lumessa, ja vähemmille ihmisille, Milan kirjalle. Halusin päästä Helenen iholle, halusin löytää rohkean, vaativankin Helenen, en sitä yliherkkänä invalidina pidettyä taiteilijaa, josta olemme saaneet lukea niin paljon. Tosin Konttinen on kiitettävästi tuonut kirjoissaan esiin Helenen tarmon ja vaativuuden, josta hänen taideoppilaansakin ovat kertoneet, mutta yleiskuva...Ei ole arkuutta, jos haluaa eristäytyä päivittäisistä ihmisten tapaamisista ja kahvihetkirupatteluista. Taiteilijan on saatava kuulla omaa mieltään. Taideajatukset eivät hengitä tiskausten ja päivittäin samoina toistuvien huushollirutiinien tahdissa! Onneksi Mila näyttää tämänkin Helenen kirjassaan etenkin tyttären ja hänen äitinsä pitkinä Hyvinkää –vuosina. Tässä eräs kohtaus joka lienee toistunut useinkin:

”Minä haluan kuolla ilman vakituista palvelijaa”, äiti päättää juhlallisesti.

”Naisen maalaustelineelle ei ole paikkaa missään”, sähähdän. ”Elämä on yhtä siivoamista ja tiskaamista. Maalarinajatuksia ei voi pitää päässään hetkeäkään, vaan aina revitään kappaleiksi.”

Äiti kääntää minulle selkänsä.

”Värisyttää ajatellakin tulevaa talvea”, kähisen hänen selälleen. ”Jos koko talvi menee ilman maalaamista.”

”Miten paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään!”, äiti voihkaisee. Näen, kuinka väri valahtaa hänen kasvoiltaan ja miten hänen huulensa alkavat sinertää. ”Enkä silti ole sinulle mitään.”

Meidänkö herkkä, nilkuttava Helenemme tässä? Nainen joka oli elänyt Pariisin, Bretagnen ja St. Ivesin? Nainen, joka oli väärin perustein tullut englantilaisen kihlattunsa jättämäksi ja selvinnyt siitäkin? Nainen, joka oli kuin kotonaan taiteilijapiireissä, jossa oli ymmärrystä antaa tilaa hiljaisuudelle kuulla omat ajatuksensa, mutta joissa myös jaettiin aihetta sivuavia innoittavia ajatuksia. Nyt Helene oli yli viisikymmentävuotias ja kuin jumissa Hyvinkäällä kuten myöhemmin Tammisaaressa, mutta kyllä hän äitiään ymmärsi ja rakasti. Äidillä ei vain ollut riittävästi juttuseuraa ja pitkän aikaa heillä oli taloudellisesti hyvin niukkaa. Helene kaipasi yhtä vahvaa viivaa elämästään, kuin hän vaati kädeltään maalauksiinsa. Sen viivan piti tulla helposti, mutta sen piti olla kaikki, kaikki. Viivan piti hengittää maalauksen sielua ja Helene halusi hengittää elämää. Vielä kerran hän halusi kokea millaista olisi rakastaa ja silloin hän otti irto-ottoja äidistään, kun tämä vielä selvisi yksin ja lähti Hyvinkäältä viettämään kesiä Tammisaareen kohdatakseen uudelleen miehen, joka oli yllättäen tullut heille visiitille. Herra Reuter oli 36 -vuotias ja komea, Helene oli 56 –vuotias ja odottava, mutta ikä ei merkitse kun rakastaa. Ehkä kaikki on jopa mehevämpää nyt, kun sydän on pehmeä kuin luumu ja puraistessa mehua valuu...

On ihmeellistä rakastaa niin kuin vain syksyllä rakastetaan, kesän hehkuessa täyttyneenä, lumen tuoksuessa vielä jossakin etäällä.

Mila Teräksen Jäljet kertoo selvin otsikoin, missä ajassa ja paikassa kulloinkin kohtaamme taiteilijamme, joten on todella helppoa päästä Helenen ihon alle. Kirja on minä –muodossa, joka on mielestäni tässä juuri oikea valinta eli olemme Helenessä. Koemme nuoruuden, lonkan vaurioitumisen, perheen ilmapiirin, luomisen himon, elämän janon, arjen harmit sekä syysrakkauden kuin vahvemmin. Helenen tyyliin vahvemmin olemme mukana värissä, jonka taiteilijamme paletistaan valitsee ja ne värit tuntuvat!  Vasta elämä niitä riisuu, mutta vielä kerran pitää palaa. Teräksen kirja on pakahduttava juuri hyvällä tavalla. Se on kuulas kuin yökylmän puraisema punakaneliomena. Se on valojen ja varjojen leikkiä, jossa näemme Helenen eri aikoina, mutta heti tunnistaen.

Erityisen lahjakas veto Milalta on aloittaa kirja vuodesta 1945 Saltsjöbadenissa ja päättää se samaan paikkaan ja aikaan. Ratkaisu ei ole uniikki, mutta tässä kirjassa siitä tulee enemmän...Helene asuu sotaa paossa Saltsjöbadenissa Grand Hotellissa. Siellä hän muistelee menneitä ja seurustelee maalariystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Aika on vuosi ennen Helenen kuolemaa, jolloin Helene on fyysisesti jo varsin voimaton, mutta taiteilijana kesken, sillä eräs tärkeä työ odottaa. Teräs kuin aavistaa, että moni Helenen omakuvat nähnyt alkaa odottaa, mutta sitä ennen kokonainen eletty taiteilijaelämä kaikkineen. Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa: Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa. Kaiken tuli kasvaa sillaksi ja kirjoitetunkin tuli tuoksua kuin vastasatanut lumi. Ja silloin alkaa Helenen viimeinen viiva...

Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.

En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivotan sen tervetulleeksi.

Jäljellä on vain kallon ääriviiva, lujempi ja raaempi kuin koskaan – ja hellempi.

Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan.

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kaisa V/Kirja hyllyssä Elämän krestomatia Kaisa Reetta T  ja Kirjapolkuni

26 kommenttia:

  1. Jaaha, leena, blogistasi löytämieni hyvien "pakko lukea" -kirjojen lista kasvoi taas yhdellä. Kuulostaa suorastaan vavahduttavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Airi, Helene ihmisenä, tyttärenä, taiteilijana, ei aina niin eteerisenä, mutta silti itseltään paljon vaativana. Pidät takuulla!

      Poista
  2. En ollut tiennytkään tästä teoksesta. Ihanaa saada tutustua nyt eri suunnasta upeaan Heleneen. Ja tuo kansi, se on hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, sinä olet itse taiteilija, joten tämän on sulle ihan must.

      Kansi on järkyttävän upea eli muistuta minua, kun koittaa Valitse Vuoden 2017 Kaunein Kansi:)

      Poista
  3. Tämä on lukulistalla <3
    Hieno taiteilija tarinan pääosassa, olen kiinnostunut <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olikin ihan minun kirja. Loistava aloitus ja lopetus, hieman rakkautta ja ihailtava ura aikana, jolloin naisia ei arvostettu millään tavalla.

      Poista
    2. Mai, erittäin hyvin tehty ja pidin just siitä omakuvateemasta tämän tarinan runkona. Tai siis huikeana aasinsiltana, ja tämä nyt siinä parhaassa merkityksessä. Helene ei kuitenkaan antanut itseään nujertaa, siitä nautin. Miten moni muu tehtiin hulluksi: Madetojakin laittoi vaimonsa mielisairaalaan heti kun uskalsi eli Leinon kuoltua. Ja eiköhän vain Rodin ollut mukana puuhaamassa Camille Claudelia mielisairaalaan iäksi. Kuka vain olisi murtunut, jos olisi kokenut saman kuin Camille!!! Ne ranskalaiset miestaiteilijat olivat naisille oikeasti fyysiesti vaaraksi. Suomalaiset niitä matkivat, mutta eivät uskaltaneet ihan kaikkea samaa.

      Poista
    3. Miten tämä kirja suhteutuu Rakel Liehun (2003) Helene -romaaniin?

      Poista
    4. Unknown, tietääkseni en ole lukenut Liehun Heleneä, mutta se on jossakin kirjastoni sokkeloissa.

      ♥♥

      Poista
  4. Arvostan ja pidän Helenin taiteesta. Hauska on aina nähdä persoonaan taiteen takana. Usein sieltä löytyy herkkyyttä ja lujuutta, taiteellisuutta ja mielenhäiriöitä. Kuin taide kumpuaisi paremmin silloin, kun pää antaa luvan mennä "normaalin" yli. Ehkä Helenille riitti ruumiin vamma?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, introverteistä löytyy enemmän luovan työn tekijöitä, sillä he suorastaan menehtyvät ilman omaa luolanainenaikaansa, ilman omaa tilaa ja jos kalenteri on liian täynnä. N.s normaalit, tämän päivän sosiaaliset ovat määrittäneet normit normaaliudelleja heille esim. eristäytyminen voi olla jo merkki mielenhäiriöstä. Toisia se vain ärsyttää. Uskon että ainakin kuvataide ja kirjallisuus kaipaavat hiljaisuutta ja sitä, että antaa myrskytä tarvittaessa vaikka laitojen yli. Helen sekä kärsi sitä, että sisuuntui siitä. Ulkomailla maalatessaan hän halusi maalata mahdollisimman paljon ulkona, ja usein oli paljon hankalia rappuja, joita hän kulki lonkka vihloen, mutta päämäärä mielessä kirkkaana loistaen. Ehkä riitti se sekä jo lapsena havaittu lahjakkuus. Jopa hänen kätensä lapsuudenkuvassa herättivät ja herättävät huomiota, sillä ne eivät ole pyöreät ja lyhyet leikki-ikäisen kädet, vain kuin jo valmiit hänen tulevaisuuden uralleen.

      Poista
  5. Tämä kuulostaa niin mielenkiintoiselta! Oletan että tämä kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota? En muista minkä elämänkerran hänestä luin ,ja sainko kirjan sinulta? mutta muistan ahmineeni hänen elämänkertaansa,joten tämäkin varmaan kolahtaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on. Juuri niin, mutta faktat ovat kohdillaan ja se muu olisi voinut olla juuri näin. Vrt. esim. Hurmion tyttäret. Tämä oli minulle ensimmäinen Mila Teräs, joten häntä et ole minulta saanut, mutta saatoit saada Silvia Avallonen kirjan Teräs, ainakin sitä sinulle suunnittelin...Luen nyt joka rakosessa Konttisen elämäkertaa Schjerfbeckistä, mutta kevät on alkamassa ja puutarhakirjat saapuvat. Helenen elämä oli kiinnostava, mutta niin oli eräiden muidenkin, jos luit kuka oli Rodinin ateljeessa opiskelemassa kirjassa Täältä tullaan...

      (Meillä menossa nyt se The Affair kolmas kausi: Ihan addikti olo:)


      <3

      Poista
  6. (uusia kirjahyllyjä poikani laittoi, löydän kaikkea jännää)

    VastaaPoista
  7. Oi oi, tämä kirja sopisi mainiosti pääsiäiseksi kaavailemaani taiteilija-romaanien kimaraan, johon olen jo valinnut Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Torgny Lindgrenin Taiteilija Lingsorin.

    Kiitos tästä, Leena! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, just pääsiäispyhiin ja teiteilijakimaraan! Kirja on rauhallinen, kaunis, mutta myös riittävän rosoinen.

      Ole hyvä Kaisa Reetta!<3

      Poista
  8. Luin suosituksen tästä kirjasta kodinkuvalehdestä nyt mökillä ja ajattelin, että olet varmasti lukenut tämän. Tämähän on ihan pakko lukea!
    Kirjoittamasi arvio on niin houkuttelavan aistikas:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, olen varma, että pidät! Kiehtova<3

      Kirjan henkeen...Kiitos<3

      Poista
  9. Luen kirjaa parhaillaan ja yhdyn niin täysillä ajatuksiisi. Hieno kirja ja avaa monipuolisesti Helenen persoonaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, olin varma, että pitäisit tästä. Vaikuttava tunnelma, todenmakuinen myös. Täysin samaa mieltä.

      ♥♥

      Poista
  10. Tervehdys
    Kannattaisi miettiä, miksi juuri tällaiset yritelmät ovat muodikkaita. Viittaan mm. Viikilän "akvarelleihin", joka on vielä heppoisempi opus eikä missään nimessä saamansa Finlandian arvoinen.
    Haluaisin kuulla kommenttisi Teräksen kirjan ja Rakel Liehun Helene-kirjan (2003) suhteesta. Eikö Teräs todellakaan ole tuntenut sitä? Miksiköhän hän teki täysin samalla kaavalla opuksen, joka häviää Liehulle 6 - 0.

    Kind Regards Eppu-setä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Eppu-Setä, no, minä en kiinnostunut ollenkaan Viikilän kirjasta. Intuitio sanoi, että se ei ole 'mun juttu'. Huvin kirjallinen ystäväni, kääntäjä ja itsekin kirjailija hankki Viikilän kirjan ja on melkein painokelvotonta, millä sanoilla hän kirjan teilasi, mutta tekotaiteellisuus oli kiltein negatiivisita määreistä. Minulla ei ole Viikilästä omaa kantaa, koska en ole lukneut. Olen pitänyt viime aikoina vain kahdesta Filnadia -voittajasta ja sitä ennen hoin, että Filnadian voittajat ovat laatukastin alapäästä:) Silti on heitä, jotka vaikka eivät mitään lue, ostavat joka vuosi Finlandia -voittajan: Mikä sääli! Jos he lukisivat muuta, he voisivat lukea innostuneena enemmän!

      Teräksen olen lukenut ja pidin. Raakel Liehulta olen lukenut vain tosi, tosi hyviä runoja. Mutta hyllyssäni on nyt lahjaksi saatuna Liehun Helene, en vain ehdi ryhtyä siihen nyt. Seuraavat 3 viikkoa olen putkessa, jossa ei paljon lueta, mm. äitiä on lähdettävä tapaamaan ja vähän auttamaan, hänellä ollut välisarjan kesä etc.etc. No, luollisempaa on ajatella, että Teräs on tuntenut Helene -kirjat, mutta ovatko ne sitten niin samanlaisia, sillä Helene -kirjoja kyllä luetaan innolla, vai onko siinä sitten tuo mainitsemasi laatuero. Olen pahoillani, että nyt en tähän tyhjentävästi pysty vastaamaan.

      ystävällisesti
      Leena Lumi

      Poista
    2. Lopettelen juuri Jäljet-kirjaa ja olen kuin unessa! En osaa analysoida tekstiä muuten kuin tunteitteni kautta. Kirja on niin lähellä itseäni, kaikki taiteilijan kokema koskettaa myös minua. Vahva, herkkä kieli on kuin taiteilijan vetämä viiva. Jotkut kirjailijat vain puhuttelevat minua, ja sen tuntee jo ensi sivuilta. Minua puhutteli myös edellä parjattu Viikilän teos. Se oli todella akvarelli pienimuotoisuudessaan, mutta niin kauniissa kielessään! Liika analyysi usein pilaa tunteen, minkä minusta pitäisi olla tärkein!
      Terv. Yks' tavallinen lahtelainen

      Poista
    3. Yks' tavallinen lahtelainen, liika analyysi pilaa aivan kaiken. Intohimolla minäkin näistä kerron, mutta pitä yrittää muodon uvoksi pitää hippunen järkeä mukana ja tehdä ikäviäkin vertailuja.

      Olen itse taidehullu, joten tällaiset teokset kuin tämä, menevät minuun lujaa. Viikilä ei kiinnostanut minua ja minut hyvin tunteva ystävä, itsekin kirjailija etc. teki siitä selvää silppua monipuolisesti, kun tapasimme. Vahvin sana oli Viikilästä 'tekotaiteellinen', joka laittoi minulle sitten muita kirjoja ohitse Viikilän, sillä kaikkia kirjoja en ehdi lukea. Oikastaan koko ajan vähemmän. Minustakin tunne on tärkein<3

      Poista