lauantai 12. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan.

Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Väärän kissan päivä (Atena 2017) leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, mutta etenkin kissaa. Juuri kun olet tavoittamassa kirjan päähenkilön, Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelun toimiston pääinnovaattorin, hän lipeää otteestasi ja muuttuu pikkupojaksi, jonka näet hyvin kilttinä, kunnes tulee varjo ja hän katoaa sumuun palatakseen ilkimyksenä, jonka kaltaisesta et halua tietää mitään. Tarinan alussa hän on keski-ikäinen herra istumassa taksissa ruuhkaisilla kaduilla matkalla äitinsä hoivakotiin, josta on ilmoitettu muistisairaan äidin olevan kuolemaisillaan. Kaarna ei ole kovastikaan pitänyt yhteyttä 71 –vuotiaaseen äitiinsä, jonka takana on huikea ura psykologian tohtorina. Äidin nimi on Alice aivan kuten Lisa Genovan kirjassa Edelleen Alice (Still Alice): kummallakin samasuuntainen ura ja muistisairaus. Pidin kovasti siitä, että äidin nimi on Alice: Se antoi hänelle kuvitteellista vahvuutta, jota varmaan, jos Kaarnalta olisi kysytty, äidissä oli ollut liikaakin. Näin ollen äidin poissaolo jokapäiväisestä elämästä oli kuin vahvistanut sekä Kaarnaa että hänen avioliittoaan Minervan kanssa hetkellisen jääkauden väistyttyä. Kaarna on täynnä huimia suunnitelmia Marrasvirran kaupungin suhteen, mutta ajoittain hänet saavuttaa sumu, joka kuiskuttelee äidin äänellä maagisesti synnyttäen kaipauksen olla taas äidin kanssa. Olla siten kuin oltiin ennen kuin hän sairastui lapsena vakavasti ja oli vuoteenomana kokonaisen vuoden. Kaupungin Syysfestivaali hidastaa entisestään kulkua ja Kaarna ehtii muistaa myös toisenlaisen äidin. Äidin, joka oli pitkä tyylikäs nainen, äidin joka piti vain pitkistä ihmisistä, äidin jonka nauru raikui pitkien herrojen seurassa. Äidin, joka sanoi omalle pojalleen:

Ei sinun töppöjaloillasi minnekään ehdi, vaikka miten pinkoisit ja kipittäisit. Ellet opi toimimaan ajoissa, myöhästyt ikuisesti kaikkialta.

ja:

Lyhyeksi jääneet ihmiset ovat ihmisinä merkityksettömämpiä kuin pitkäksi kasvaneet. Eivät varsinaisesti lyhyytensä vuoksi, sehän olisi naurettavaa, ja epäreiluahan se on totta kai, mutta lyhyet ovat tutkitusti vähäisempiä sekä muiden ihmisten mielessä että omassaan, ja se on ratkaiseva juttu.

silti kuiskaten:

varpunen, pikku prinssini

Väärän kissan päivä on ehdottomasti minulle kirja äidin ja pojan suhteesta. Sellainen värisyttävän kiinnostava, kuten oli vaikka Paul Austerin uusin 4 3 2 1, jossa poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia –novellikokoelma ja etenkin Per Petterssonin Kirottu ajan katoava virta, jossa Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen ja äiti näyttää hyvännäköiseltä kuin filmitähti kulkiessaan aina kirja käsilakussaan, ollen kaikessa niin ylivertainen.

Kaarna oli saanut äidiltään paljon poissaoloa tämän uran takia ja isäkin oli kaikonnut kauas. Sumuinen ulkopuolisuuden tunne syleili Kaarnaa niinä hetkinä, kun hän muisti. Menneisyys painoi kuin raskain varjo ja nyt pitää sitten mennä istumaan äidin hoitohuoneeseen, mennä kohtaamaan hänen lähtönsä, alkaa järjestellä hautajaisia...Aika ja ikä alkavat saavuttaa Kaarnankin päivänä, jonka jatkon hän luuli tietävänsä:

Keski-ikään tultuani olin oivaltanut, että nuorelle ihmiselle vanhuus oli kaukainen maa, johon aikanaan purjehtisi joku toinen, täysin hypoteettinen versio itsestä.

Nuoruutta sen sijaan oli vanhuksenkin helppo kuljettaa mukanaan kuin olkapäälle heitettyä takkia. Siksi ikäerot...Oli lohdullista samaistua itseään nuorempiin, kun taas vanhuutta kukaan ei halunnut syleillä ennen kuin oli pakko. Elysia oli tästä ainoa tietämäni poikkeus.

Elysia...

Väärän kissan päivä on maagisen jälkimaun jättävä tarina, joka mielestäni on Jääskeläisen vahvin teos. Kaikki on kohdillaan sivumäärästä kirjan intensiteettiin. Henkilögalleria on hyvin hallittavissa ja kiehtova. Tarina tapahtuu pienessä tilassa, Marrasvirran maiseman yhdessä päivässä, tilan laajetessa muistoihin, oikeisiin tai vääriin, sen päätelköön lukija. Kaarnan lopulta saavuttua äidin hoitokotiin ja lukittua itsensä pakokauhussaan vessaan, alkaa maaginen jännitystarina, jossa varjot ovat isossa roolissa. Iäkäs lääketehtailija Lang kokee olevansa vain vaivainen varjo, Schatten. DDR:n Stasikin väijyy varjoissa. Arkkitehtuuri vie taloon, jossa varjot estävät valon. Muistojen varjot, jotka vääristävät menneet. Eletyn elämän varjot, ne jotka estävät näkemästä oikein vieläkään. Vaan heijastavatko peilit valoa? Oliko viisaus Elysiassa, Herrain Vaatehtimon toisinajattelijassa, jolle aika oli suuri kuvanveistäjä ja tulos arvaamaton? Kuka oli keski-ikäinen mies peilissä? Pitäisikö hänen sulkea mielestään menneisyys voidakseen olla täydemmin oma itsensä?  Vai tuliko valoa jostain niin paljon, että Kaarnan oli vielä mahdollista ylittää suuri autiomaa omaan itseensä lapsena ja samalla äitiinsä?

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata  Kirja vieköön!  Susa/Järjellä ja tunteella  Tuomas/Tekstiluola  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja/Lumiomena

17 kommenttia:

  1. Tämä teos odottaa oikeaa hetkeä... Luin tekstisi kahteen kertaan, ihanaa, kuinka suuren vaikutuksen kirja sinuun teki! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, olet oikeassa, pitää olla oikea hetki oikealle kirjalle. Mieti: Meni 'harjukaupunkikirjan' ohi!!!

      Olen saletti, että sinun painotuksesi tässä kirjassa ovat eri kuin minun, mutta tästä riittää.Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta? No, ehkä äidin ja pojan suhteesta.

      Elysia on hyvin cinemaattinen tyyppi:)

      <3

      Poista
  2. Minäkin sain tämän luettua pari päivää sitten. Tykkäsin - hienoja teemoja ja kirjan rakenne... <3. Pitää vaan miettiä, mitä sanailen blogijuttuun, jottei tule spoilereita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, niin minäkin, mutta kirjan julkaisu tänään. Erittäin vahva teos, erittäin. Sehän tässä olikin vaikeaa eli jouduin jättämään pois sellaista, joka oli sydämelläni. Mietin, että kerro se, mitä kertoisit dekkarista.

      <3

      Poista
  3. Minusta ei ehkä ole Jääskeläisen vahvin, mutta villein ja karnevalistisin, vaikka teema on raskas. Teema on minulle sekä raskas etä rakas eli muistin ja muistamattomuuden dilemma, ja sitä kirja käsittelee mielenkiintoisesti, osuvasti ja seikkailullisesti. Jopa fantastisen toiveekkaasti, kuten tulevaisuudennkaupunkikuvaakinnlukevine ihmisineen.. ihanaa, miten tempauduit kirjaan, luin siitä ilokseni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, Jääskeläinen on varmaan tunnettu fantasiakirjailijana ja minä olen heikoin lenkki siinä. Pasi Ilmarin Harjukaupungin salakäytävät osui suoraan suoneen eli siinä tapasin melankolisromanttisen Jääskeläisen. Myönnnän tässä ja nyt, että kirjan tapahtumat tapahtuivat OSIN minulle silloin. INHOAN ja PELKÄÄN kasrnevaaleja, koska olen introvertti. Tässä Jääskeläisen kirjassa karnevaalit ovat vain surun kulissi. Kuten sinulle, Tuija, myös minulle, on sekä raskas että rakas kokea/elää muistamattomuuden dilemma - vai sekö kuitenkin, että muistamme! Pasin kirja on huippu ja kuka tätä on kokenut, enkä puhu nyt vain dementiasta, vaan myös varjoista muistojen edessä, hän vaikuttuu ja väristyy. Tuija, paljastus sinulle ja nyt kaikki sen näkevät, tämäkin kirja on koettu ja eletty, vaikka en ole Alice enkä herra Kaarna. Sattui, osui ja upposi, mutta minua ei jäävätä, tämä voi yllättäen koskea ketä vain! Olen vakuuttunut, että Pasi Ilmari on armoton romantikko, jonka kyvyt yltävät kuoleman&intohimon 'nerudaksi': Tässä se nyt on!

      Kiitos, oli kiva kuulla, että luit rivien välitkin♥♥

      Poista
  4. Varjot muistojen edessä - hienosti sanot. On etuoikeus lukea kirjaa, joka puhuttelee koettua ja antaa sille perspektiiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, sitä elämän 'dementiaa', jossa yllättäen varjon väistyessä muistat kristallinkirkkaasti. Sellaiset kirjat omistetaan:)

      Poista
  5. Ai miten houkutteleva postaus. Olen varauslistalla jo numerolla 60 :), eli ehdin lukea muutaman kirjan tässä ennen Jääskeläistä. Kiitos kun kirjoitat näin houkuttelevia kirjapostauksia, elämä on ollut niin paljon rikkaampaa, kun olen löytänyt erilaista, uutta ja vieläpä kotimaistakin. Olen rikkonut monta kummallista uskomusta tässä vuosien aikana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, kiitos<3 Kuusikymmentä!!! Toivotaan, että teidän kirjastossa on useampia kappaleita. Kirjoitan vain kirjoista, joista pidän.Hienoa, että olen saanut toteuttaa lukemisen levittämisen missiota ja kiva, että aina kerrot minulle näin käyneet kohdallasi.Kummalliset uskomukset huis, huis...

      Poista
    2. Nyt ne saivat kunnon kyytiä: Katso s-postisi:)

      <3

      Poista
  6. Hyvänen aika, minulta on mennyt aivan ohi että Jääskeläiseltä on tullut uutta! Lukulistalle siis. Kannestakin itseasiassa tykkään. Hauskan värikäs!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, tämä julkaisu oli vasta eilen, joten no hätä. Ensin en pitänyt kannesta: Pelkäsin,että saan jo sen katsomiesta migreenin, mutta nyt olen jo tottunut:)

      Poista
  7. Tämä oli tosi hieno Leena, vaikka spefi / fantasia ei ole minunkaan juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, täysin samaa mieltä! Eikös tämä ole sitä maagista realismia. Paljon helpompi minulle kuin 'sielut'.

      <3

      Poista
  8. Luin tämän tällä viikolla ja bloggasin juuri. Hieno romaani! En osaa sanoa, mikä olisi Jääskeläisen paras (Sieluja en ole lukenut, mutta epäilen ettei se ainakaan olisi, mutta muut - kaikki - ovat hienoja). Toivon, että oma muistini pelaisi niin, että muistaisin tämän kauan. Vinksahtanut, surullinen, hallittu romaani. Vähän vilisee jo kuvitteelliset kissat tuolla nurkissa.

    VastaaPoista