keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos

Hän oli säilyttänyt kuvaa kaikki nämä vuodet. Se oli repaleinen ja haalistunut ja kulunut reunoiltaan pehmeäksi.

Kuvassa nuori perhe söi jäätelöä Seurasaaren sillan pielessä. Kuuma kesäpäivä, juuri maalatut sillan valkoiset kaiteet, värikkäät – 1980-luku oli murhaa myös muodille – kesävaatteet, sortsit ja T-paidat, vuoden ikäinen poikalapsi rattaissa isän ja äidin välissä: perhe, joka näyttää nuorelta ja onnelliselta.

Päivä, jolloin kuva otettiin: Hänen elämänsä parhaimpia päiviä.

Päivä, jolloin hän joutui luopumaan kuvan ihmisistä: hänen elämänsä päivistä pahin.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015) on paras kotimainen jännityskirja, jonka olen lukenut ikinä! Aloitin hyvin epäillen, sillä jo se, että kirja liikkuu jossain nikkelissä, lyijyssä ja kullassa, kaivoksessa ja sen ympäristövaikutuksissa, on minulle trillerinä yhtä kartettava aihe kuin huumemaailmaan sijoittuvat tarinat: Luen ja välitän niistä livesti, en nauti lukea niitä yökirjoinani. Niinpä vain kirjailija Tuomaisessa ’se jokin’ ja olen ihan myyty. Millä ihmeellä tämä mies kirjoittaa kuin runoa, sen olematta runoa. Enkä voi tässä käyttää sanaa runoproosa, ei ja ei. Kaivos vain on niin vetävä, että voin tarjota tätä reissukirjaksi Lumimiehelle Herman Kochin Naapurin ohella. Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä:

Lumisateen ensimmäinen hetki oli joka kerta yhtä ihmeellinen asia: yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla jotakin ja kohta maailma oli valkoinen.

Tai:

Luminen yö oli kuin hyvä uni, pehmeä ja upottava.

Luminen kirja, jossa toimittaja Janne Vuori tammikuun kylminä päivinä tarpoo Pohjois-Suomessa sijaitsevalla nikkelikaivoksella ollen samalla vajoamassa elämänsä suurimpaan kinokseen, sillä avioliitto Pauliinan kanssa korisee henkitoreissaan parivuotiaasta Ellasta huolimatta ja kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut isä palaa niin hänen kuin hänen äitinsä Leenan elämään. Samoina lumisina viikkoina kuolee myös paljon kaivoksen toimintaan liittyneitä ihmisiä, mutta mikään ei ole sitä, miltä Jannesta aluksi näyttää. Ja isä Emil taas:

Aika kuroutui umpeen ja aika repesi railoksi. Oli entistä vaikeampaa hyväksyä, että hän oli ollut omasta päätöksestään poissa melkein koko sen ajan, jonka poika oli maan päällä elänyt ja että pojan koko elämä oli hänelle tuntematonta. Ei ollut mitään tuolta ajalta, mitä he olisivat yhdessä kokeneet, yhtäkään muistoa.

Kuitenkin:

Samassa oli selvää, kristallinkirkasta, mikä hän oli ja mikä oli hänen roolinsa tässä ja nyt ja samalla aina.

Kaivos on trilleri, joka laajenee kuin aurattu lumitie sekä isä-poika –kirjaksi että avioliittoromaaniksi. Kirjan murhatkin kuin todetaan, niillä ei mässäillä, joten voin suositella tätä jännitysromaania myös heille, jotka eivät ole kaltaisiani jännityksen ahmijoita. Toisalta taas kirjan loppu...tunnen miten John Irvingin Marion ja Eddie kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen palaavat muisti-iholleni: Ne kaikki vuosikymmenet välissä ja sitten...oih!

Antti Tuomaisen Kaivos on yhtä ihmeellisen uniikki kuin on yksi lumihiutale.

...tuossa Leena istui, viehättävänä ja viisaana, tässä samassa ravintolassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, samassa pöydässä. Emil ei muistanut mitä viiniä he olivat silloin juoneet. Tänään pöydällä oli pullo tummaa, tuoksuvaa chileläistä punaviiniä, ja pöydän toisella puolella nainen, jonka ennen epävarmat, nuoret kädet pitivät nyt lasia varmoin, levollisin sormin.


Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kaisa Reetta  Annika/Rakkaudesta kirjoihin.   Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kirsin kirjanurkka

*'***

10 kommenttia:

  1. En meinaa ehtiä kommentoimaan, kun sinulla on niin kova vauhti postauksissa ja minä poloinen jään miettimään jotain vähän fiksumpaa sanottavaa. No, nyt sanonkin vain, että tämähän pitää lukea.
    Kävin lukemassa myös Katjan ansiokkaan kirjoituksen.
    Näillä suosituksilla lähdenkin seuraavaksi varaamaan tämän kirjaa. Ja toinen, joka on ehdottomasti saatava on Heidi Köngäksen uusin Hertta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä nyt...;) Pidän muutaman päivän ihan sitten sapattia kirjoista, on asioita ja...Nyt sattui vain olemaan niin kovat tarinat, että olen lukenut aika vauhdilla, jota tietysti pyytelen anteeksi, mutta seuraavaksi jottain kevyttä ja koska vien tietokirjaa rinnalla, kestää nyt kauan ennen kuin tulee uutta kirjaa.

      Kaivos yllätti!

      Köngäs on tuttu minulle kahdesta kirjasta, joista etenkin toinen oli niin hot, hot...Hertta on nyt mietinnässä.

      Poista
  2. Olen niin iloinen, että pidit tästä! Kaivos oli ensimmäinen lukemani Tuomaisen kirja ja minäkin pidin suuresti. Miten hyvin Tuomainen kirjoittaa! Aion - sitten joskus ;) - lukea Tuomaisen aiemmatkin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, mie olen ihan myyty! No, minä yritn häntä kyllä jo aiemmin eli muistin tilanneeni Parantajan, mutta en sitten kai ollutkaan. Synkkä kuin sydämeni on upea kirjan nimi, joten olisiko se etiäinen. Minäkään en vähään aikaan ehdi ottaa mitään uutta...,mutta aion - sitten joskus samaa.

      <3

      Poista
  3. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Voisikin lukea joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, tämän lukee yhdeltä maakuulta;) Susoittelen!

      Poista
  4. Oi, Tuomainen, oi <3 Jospa jo huomenna ehtisin tämän koneelle naputella...

    VastaaPoista