torstai 6. kesäkuuta 2013

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

muistatko boris leonodovitšin, hän on runoilija, ei ole toista yhtä suurta venäjällä, mutta sanoi minulle: jonakin päivänä haluan kirjoittaa suuren romaanin, rakkausromaanin, jonka päähenkilönä on nainen, sankaritar, niin kuin Balzacilla, ja minä ajattelin…

tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) kertoo yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta eli Aljasta sekä heidän loputtomasta yrityksestään löytää toisesta rakkautta, välittämistä, yhteyttä. Pelon teos kertoo myös heidän koko perheestään paossa Venäjän vallankumousta ensin Tšekkoslovakiassa ja myöhemmin Pariisissa, jossa isä, Sergei Efron, alkaa työskennellä Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Tähän tehtävään häntä seuraa Marinalta asian salaten Alja, joka haluaa lupakirjan ja passin takaisin kotimaahansa hyväuskoisen tietämättömänä isä Aurinkoisen todellisesta järjestelmästä koputtelijoineen ja viiskaseineen:

Ja kaiken johtotähtenä oli Moskova, jossa voisin viimein syntyä uudestaan, löytäisin paikkani maailmassa. Siellä sykki maailman lämmin ja hyvä sydän, Isä Stalin, joka oli syntynyt maailmaan päästääkseen meidät irti tuskallisesta menneisyydestämme ja antaakseen meille onnen ja tulevaisuuden.

Marina eli tuotteliaimman kautensa Tšekkoslovakiassa, siellä perhe oli vielä perhe: Ilves, Leijona ja Hippo. Emigranttiperhe, jossa luettiin paljon ääneen, seurusteltiin kirjallisissa piireissä, tunnettiin yhteyttä. Pariisi muutti parisuhdetta, muttei kadottanut Marinan haavetta äidin ja tyttären kirjasta, jonka nimi voisi olla Arjen enteitä tai Jokapäiväisen leipämme merkit. Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta.

Ja kautta kirjan kulkevat kuumat elokuut, joissa aikamatkustamme vuosien 1923 ja vuosien 1939 välillä. Näin myös siirtyilemme hyvin sujuvasti Marinan ’hyvässä elämässä’ Tšekkoslovakiassa kuin myös Aljan ja Serjozan haluamassa uudessa Neuvostoliitossa. Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa,  razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämänkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

mutta hän ei kuule minua ei tunne joutsenen siipeä vatsassani vaan työntää minua pois kauemmas niin kauas ettei ole yhtään tuttua ainesosaa hengitettävänä on vain pimeintä pimeää, hän kääntää minut ympäri ja minä näen hetken valonsarastuksen mutta olemme taas pimeässä tunnelissa vuorien alla…

ja kun hän on päässyt alas vuorelta hän tulee uudestaan ja laittaa minut kontalleni, hänen niskansa nousee, korvansa luimistuvat ja hän painaa kurkkuani kaidetta vasten, ikkunan kaidetta, ja näen allani laakson jossa maat halkeavat vedet kiehuvat yli ja minä kysyn, että rakastaako rakastaako enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, ja hän vain mumisee ja huohottaa ja näen hänessä kaikki miehet joita olen koskaan rakastanut ja tiedän että…


*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Elina/Luettua elämää Susa/Järjellä ja tunteella, Kaisa Reetta T. Krista  Jenni/Kirjakirppu Arja  Anna-Liisa  Helmi-Maaria  Jokken kirjanurkka  Anneli Katja/Lumiomena Kirjasähkökäyrä Päivi Kosonen Valkoinen kirahvi  Sanna/Luettua Jonna  Annika K Kirsi Minna Vuo-Cho Donna mobile Jaana ja Liisa 

*****

Riikka Pelon tv-haastattelua

Tuuletusta Finlandia -voitosta!

AVAn haastattelussakin mukana Jokapäiväinen elämämme  sekä AVAn myöhemmässä haastattelussa Mitä tunnettu kirjabloggaaja suosittelee luettavaksi?


*****
Minä ja blogini yli viisivuotisen taipaleen paras kirja.

Nyt on menossa syyskesä 2015 ja annoin viime kuussa Pelon Jokapäiväinen elämämme lahjaksi Ednalle, kun vietimme elokuista iltapäivää Sen Yhden Paikan viinipihalla. Sain Ednalta kirjan Minä, Maija Plisetskaja, jonka luen vaikka joulun suloisina pesäviikkoina.


Nyt Edna oli lukenut kirjan ja näin hän vaikuttavasti kommentoi teosta minulle sähköpostilla:


Oikean kirjan minulle valitsit, Snegurotshka (= Lumineito); olin haltioissani! Miten kieli helmeilee, solisee, pulppuaa, räiskyy, särisee, kumisee, vaikeroi. Ja ne metaforat! Tällä hetkellä en pysty muistamaan yhtään teosta, jossa metaforia olisi käytetty yhtä raikkaasti ja luovasti. Elin vahvasti mukana tekstissä myös sen takia, että kuljin pitkin Moskovaa henkilöiden kanssa, tunsin suurimman osan kirjassa mainituista mosk. paikoista, Lubjankan (kidutuskohtaus oli enemmän kuin puistattava) onneksi vain ulkopuolelta. Ja että koiran nimi oli Onegin – Jevgeni Onegin on yksi lempiteoksistani – ja kun mukaan tuli vielä Erlend Nikolauksenpoika, Kr. Lauritsantytär kuuluu sekin läheisiin kirjoihini – niin siinä vaiheessa sanoin ääneen: “Tämä on taikuutta!” Kiitos sinulle Elämyksestä.

Kiitos♥

56 kommenttia:

  1. Nyt olet taas kyllä esitellyt niin houkuttelevan kirjan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, miten uskomatonta, että minulla, jonka kotimaa on maailman kirjallisuus on tältä vuodelta jo kaksi suomalaista huippukirjaa: Harnon Ne jotka jäävät ja sitten tämä Pelon uskomaton teos.

      Poista
  2. Luettavien listalle menee, kiitos Leena!

    VastaaPoista
  3. Mietinkin kirjaa lukiessani, että saattaisit pitää tästä. Pelon kirja tosiaan on loistava, parasta suomalaista aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, ihan mieletöntä! Mietin, että pidänkö yön yli viilennyspaussin, mutta ei tarvitse: Tämä on hothot.

      Poista
  4. Arvelinkin, että vihjailit tästä... :-) odotukset olivat jo valmiiksi pilvissä, sinä veit ne tähtiin! Kiitos! Pian...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, sinähän luet mua läpi;) Meillä on jossain eriä, mutta että tässä, en jaksa uskoa. Nyt on sitten kaksi kovaa kotimaista Harno ja Pelo.

      Nauti tämä ajalla. Minä luin ajalla vaikka luinkin putkeensa eli en tehnyt oikein mitään muuta...en pystynyt.

      Poista
  5. Minä olen aloittanut tätä muutaman sivun verran, ja vaikuttaa kyllä niin lupaavalta! Pian ehdin lukemaan tämän kokonaisuudessaan, muutama kirja vielä tätä ennen...:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, minä luin tätä sivun ja silloin siirtyivät muut kirjat syrjään, myöhemmäksi.

      Jos minua ei kuulu, vinkkaatko, kun olet tehnyt tästä jutun. Kiinnostaa! Epäilen, että tämän kirjan yhtä hyvin kuin Harnon kirjan, pitää olla Finlandia-ehdokkaina. Nyt luetaan vuoden kuumaa sarjaa! Usko mua;)

      Poista
  6. Voi että. Kuten tiedätkin, aion lukea kirjan. Olen varma, että tulen pitämään - suuresti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minä luin Harnon kirjan sinun arviosi takia, lue sinä nhyt tämä;) Nyt tehdään suomalaisen kirjallisuuden historiaa.

      Poista
  7. Luin tätä kirjoitustasi vain silmäillen. (viittaan nyt tässä epätoivooni jota vuodatin tuolla grillauspostauksen puolella) Luen tämän joskus sitten paremmin. Tämän hetkistä epätoivoni syvyyttä ja naurettavuutta kuvaa ehkä se, että kuljetan mukanani melkein kaikkialle kirjaston Marina Tsvetajevan Koottuja runoja. Mutta tunnen kuinka tämä suuri kirjallisuuden aiheuttama epätoivoni alkaa hiljalleen väistyä, kyllä tämä tästä...hullu nainen väittää..;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, epätoivosi syvyyttä kuvaa etenkin se, että M.T.:n runokirja ei ole oma. Kohta minä lainaan Ahmatovan runot ja sekään ei ole oma. Lainaan myös Marina T.:n Kootut runot. Tuplasti vahvaa elämystä, tuplasti epätoivoa, koska kirjat eivät ole omat. Olen tehnyt töitä Ahmatonva Valittujen runojen uusintapainoksen eteen, mutta ainakaan vielä ei kuulu mitään.

      Asioilla on tapana järjestyä;)

      Tiedän, että luet tämän kirjan ennen syksyä!

      Poista
    2. Tiedätkö, mulla tapahtu semmonen typerä moka kirjojen ostamisen kanssa, siis liittyen näihin "epätoivon kirjoihini". Pitkä ja typeräkin juttu. Ja ihan pieni ja naurettava, monien silmissä. Mutta tällaisen kirjallisuuden rakastajan kohdalla se tuntui hetken katastrofaaliselta. Mutta katastrofitunnelma menikin hetkessä ohi ja koko tämä (naurettavakin) epätoivoni näitten venäläisten ja Pelon suhteen katosi. Mitä tässä jatkuvaan ja venyvään epätoivoon, kyllä ne asiat järjestyy. Ahmatovan Valittuja odotellessa... (Mutta välillä sitä vaan tarvitsee dramatiikkaa, epätoivoa (kirjallisuudesta?)ja suloista melankoliaa!)

      Sitten sainkin Jokapäiväisen elämämme kirjastosta. Luin välillä ahmien, välillä hitaasti nauttien. Lopulta luin kuitenkin melko hitaasti, johtuen ihan ulkopuolisista tekijöistä. Minulla ei ollut aikaa ja tilaisuutta vain hautautua tämän kirjan maailmaan niin kuin olisin halunnut tehdä! (pieni miinus loistavan kirjan lukutunnelmiin)

      Itse kirjasta. Minulla ei ole sanoja. Eikä minulla ole juuri nyt halua niitä etsiä. Eikä minun tarvitsekaan. Etköhän sinä ne tiedä. sydänsydänsydän!!!

      Poista
    3. Slaavilaista melankoliaa ja vähän draamaakin...Pelon kirja meni mulla suoraan suoneen. Slaavilaista huumetta Suomesta!

      Minä en kestä edes ajatella muuta kuin, että sinä hulluna pidit Pelon kuvaamasta Marinasta ja hänen tyttärestään ja kaikesta siinä, sillä en kestä muuta!

      Mitä minä osaan sanoa jumalaisesta Ahmatovasta...Marja-Leena Mikkola saa sanoa. Palvon Ahmatovaa ja olen epätoivoinen ellen saa tuota kirjaa omaksi just tuolla kannella ja hyväkuntoisena. Eihän kirjaston kirja voi 'kadota', eihän...Siellä kaikki ihanat kirjastotädit tuntevat minut.

      Sydänsydänsydän....

      Poista
    4. Ajattele juuri niin, ei tarvitse kestää muuta!:)

      Kirjaston kirjan 'katoaminen' on suuri rikos, ehkä jopa syntinen suuri rikos... Mullakin on Ahmatovan Valitut juuri kirjastosta (ajattelin pitää itselläni koko kesän!) ja joku Mikkolan suomentama vanhempi Ahmatovan runoja. Jos on aikaa, teen suomennosvertailuja.;)
      Mä olen saanut kerättyä kevään aikana joitakin "pakko saada" rakastamiani venäläisiä kirjoja. Hyväkuntoisina jne. Pikku hiljaa mun kaipaamani kokoelma karttuu... Kyllä me molemmat vielä tuo Ahmatovan Valitutkin saadaan (tuolla kannella!), jostakin putkahtaa esille tai sitten Tammi(?) ottaa kuin ottaakin uusinta painoksen. Pidän silmät ja korvat auki, jos vaikka löydän kaksi...:)

      Poista
    5. Mun slaavilainen puoli ei kestäisikään muuta.

      Minusta ei tule rikollista: Tilasin just kirjan. Yksi ystävällinen herralukijani kertoi mulle sen adlibriksen tai mikä se nyt onkaan ja se tulee ihan nopeasti OMAKSI.

      Siis ymmärsithän, että nyt mä saan sen, mutta jos laitat noin 39 euroa likoon saat uuden Ahmatovan valitut sieltä samasta paikasta. Tingin sitten jostain muusta...En luovuta ikinä arvontoihin runokirjoja enkä taidekirjoja, olet ehkä huomannutkin, en vain voi.

      Tammi ei ole vastannut mitään, vaikka olen pyytänyt uutta painosta...

      Kyllä sääkin sen vielä omaksi saat...

      Poista
    6. Ahaa, siis Ahmatovan Valittuja on vielä myynnissä. Hmm, mietin ostamista. Mulla on tällä hetkellä vähän säästökuuri kirjojen(kin?) suhteen ja yritän ostaa (kun en voi olla tyystin ostamatta!) käytettyjä, tarjouksesta tai muuten vaan halvemmalla. Mutta tätä täytyy harkita...Kiitos tästä tiedosta!

      Mun yksi ystävä on kerran 'hukannut' kirjaston kirjan, tämä tapahtui ennen kuin me tunnettiin. Sitten vahingossa kertoi hairahduksestaan ja mä olin kuulemma pitänyt suorastaan pelottavan saarnan aiheesta. Minun mielestä nuhteeni ei ollut pelottava, pelkästään asiallinen.;)

      Poista
    7. Mulla on säästökuuri kaiken suhteen, sillä haluan mitä pikimmin lähteä rakkaaseen Eurooppaani kiertelemään vailla aikatauluja, mutta jos Ahmatova on vapaana, en voi itselleni mitään. Senhän voi sitten kiristää takaisin vaikka syömällä nuukuussoppaa. Halusin tämän primana ja just tuolla Ahmatovan kuvalla. On asioita, joissa ei voi joustaa;)

      Well...miten outoa, että sympatiseeraan nyt ystävääsi etenkin jos kirja oli sen arvoinen;) Ei vaineskaan: Ei saa 'hukata' kirjaston kirjoja!

      Poista
  8. Harno ei saanut minua ihan liekkeihin, vaikka vahva esikoinen onkin, mutta tämän edessä lasken kaikki aseet. Kansainvälistä huippukirjallisuutta, vuosikymmenen kotimainen tapaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, en syttynyt Harnosta tulee, olin enemmänkin ällikällä lyöty, sillä kirjan tyyli ja taso yllättivät. Ne jotka jäävät on mielettömän täydellinen kirja ja etenkin esikoiseksi.

      Tämän edessä minä polvistun ja niin olen tehnyt vain muutaman kerran yli neljän blogivuoteni aikana.

      (Kirsi, en löytänyt arviotasi: Olisin tietenkin linkittänyt...?)

      Poista
  9. Tuli kylmät väreet tätä lukiessa, pakko saada itsellenikin luettavaksi tuo kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sannabanana, sanon nyt suoraan sen: Tässä sinulle vuoden must to read!

      Poista
  10. Hyvältä kuulostaa. Olen jonottanut tätä kirjaa muutaman viikon. Nyt olen jonotuslistalla ensimmäinen, joten piakkoin pääsen nauttimaan kirjasta.

    Kaikkea hyvää viikonloppuusi ja R:lle mukavia eläkepäiviä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, minusta tämän on oltava Finlandia-ehdokkaana, vähintäinkin. Ah mikä elämys sinulla onkaan edessäsi.

      Kiitos samoin ja kiitos psta! Hän ei jää eläkkeelle vaan Vapaaherraksi;) Nyt pitää alkaa sisustaa uudelleen, että hänelle saadaan oma toimistonurkkaus johonkin päin taloa...

      Poista
  11. Vaikuttaa tosiaan vanhvatla kirjalta ja teksinäytteiden perusteella sopivan runolliselta, kauniilla tavalla rujoltakin. Täytynee laittaa nimi ylös: luulen, että voisin pitää tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, vahvaa, runollista, kaunista ja julmaa. Rujonkaunista. Try it!

      Poista
  12. Vaikuttaa hyvin kiinnostavalta kirjalta. Aloin jopa lukea, mistä tulee kirjailijan erikoinen sukunimi. Sehän näyttää olevan vanha suomalainen sukunimi, joka sai alkunsa 1600-luvulla Pelo-nimisestä talosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, sitä juuri. Hyvin erikoinen sukunimi, hyvin erikoinen lahjakkuus.

      Minä puolestani aloin googlata kirjan henkilöitä...

      Poista
  13. Toivon, että tämä pokaa Finlandian <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, ehkä meillä on jo etiäinen siitä...

      Kiitos kirjavinkistä♥

      Poista
  14. Voih, mikä arvio! Eihän tätä kertakaikkiaan voi olla lukematta tämän jälkeen.

    Tuon saman tunteen, että luennassa oleva kirja värittää koko olemisen, muuttaa yön päiväksi ja päivän yöksi, olen kohdannut muutaman kerran. Kokemusta ei unohda koskaan.

    Kiitos tästä arviosta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, kiitos. Lueluelue♥

      Luin Sinuhen uudelleen pari vuotta sitten suven yksinäisenä viikkona,miehen ollessa työmatkalla ja silloin koin saman: Aika katosi. Tuli vain kirjan rytmi, johon Olgakin sopeutui hyvin: 'mami' luki yöt, mutta huolto pelasi;) Ja puhelin oli tietysti suljettuna.

      Ole hyvä.

      Poista
  15. Pelon kieli on uskomattoman hienoa. Kaunista ja runollista olematta lainkaan imelää. Ja se tunnelma!

    Ehdottomasti vuoden parhaiden kotimaisten joukossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, täysin samaa mieltä kaikesta!

      Olen niin onnellinen, että olen saanut lukea tämän kirjan...

      Poista
  16. Mä en uskaltanut lukea juttuasi kokonaan, koska kirja vielä lukematta. Pelon kirjan varaus meni vanhaksi matkan aikana, mutta uusi on jo vetämässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkko, varoin kyllä paljastuksia, mutta jos haluaa alusta asti kokea uniikisti, niin parempi sitten välttää muiden lukukokemuksia.

      Tämän vuoden suurin yllättäjä - tähän mennessä.

      Poista
  17. En tiedä oletko tämän lukenut, mutta jos kiinnostaa:
    http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/09/pelon-jokapaivainen-elamamme-virvoittaa.html

    Muutama päivä sitten jotain keittiössä puuhatessani mulle tuli yhtäkkiä mieleen tämä kirja ja siitä erityisesti, kun ärtyisänä, hankalana ja arkiaskareissa avutomana kuvattu Marina kuvattiinkin lopussa suht järkevänä ja käytännöllisenä (ja rakastavana) mitä tuli tyttären vangitsemiseen ja esim. paketteihin vankilaan. En tiedä miksi, mutta se toi mulle jotain hyvää mieltä kaiken sen kuvatun hirveyden keskelle. Ehkä se johtui kertojaratkaisusta, mikä oli eräällä lailla "suotuisampi" Ariadnalle. Äh, mun pitäis kirjoittaa hirveen pitkästi, jos edes yrittäisin saada näihin ajatuksiini enemmän tolkkua! Joutuu nyt tällä kertaa jäämään...
    Mulle tuli myös mieleen se hillitön Marinan kivillä kävely siellä näyttelyssä/messuilla.:)

    Olen muuten lukenut yhden Boris Pasternakin kirjoittaman kirjeen Marinalle. Olisin minäkin sen perusteella voinut kuvitella ja olettaa vaikka mitä..;)

    (Katos, olin aivan sanoton tämän kirjan edessä sen luettuani, mutta nyt muutaman kuukauden kuluttua saan jo jotain epämääräistä sanottua ihastukseltani!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, ihan mieletön arvostelu: Kiitos♥ Lisää vain minun Pelo ja Marina euforiaani;)

      Just se juttu! Marina oli kuin valittava drama queen, mutta toisaalta hän oli kaiken kauhun ja kurjuudenkin keskellä varsin selväjärkinen. Minusta oli häneltä myös varsin selväjärkistä itse päättää päivänsä. Hän oli Näkijä! Hän yritti usein varoittaa Anna Ahmatovaa, mutta Anna ei kuunnellut, ei uskonut, mutta heidän ystävyytensä tiettävästi säilyi Marinan kuolemaan asti. Ihmettelen vieläkin, että miten Anna sai säilyä kaiken todistajana...

      Se näyttelyjuttu oli uskomaton, mutta moni saa siitä vain bensaa Marinan hulluudelle. No, taiteilijan pitää saada jostain kicksejä (mikä hirveä sana, mutta nyt en juuri muuta keksinyt), tasapaksuus ei tuota mitään. Siksi aina hoenkin, että tullakseen kirjailijaksi, pitää elää vähintäinkin Ruth Colen elämä (Irving:Leski vuoden verran).

      Mistä ihmeestä sinä löydät Pasternakin kirjeitä Marinalle? Voin hyvin kuvitella Marinan saaneen moitetta sieltä sun täältä, mutta syvällä sisässään hänessä tuntui asuvan vahva tahto ja myös järki.

      Minulla kijan vaikutus vain kasvaa. Sanotaan, että hyväkin kirja unohtuu, kun sen kannet on sulkenut, vaan eipä unohdu Jokapäiväinen elämämme. Luen kirjan uudestaankin, joten se jää hyllyyni. Kirjassa oli jotain joka mieltäkohottavaa, vaikka moni tuota määrettä välttämättä kirjaan liittäisikään. Kaikki kirjassa toi minulle lopulta valoa...enkä osaa selittää miten. Kaikkia asiota ei pysty laittamaan sanoiksi.

      Vaipukaamme siis polvillemme ja suudelkaamme puutarhaamme pudonneita tähtiä...

      Poista
    2. Ihanaa, sä tajusit selvästi mun ajatukset, vaikka ilmaisinkin ne sekavasti!
      Ite en kehannut kirjottaa tuosta itsemurhasta, koska aiheenahan se on vaikea ja herkkä, mutta ajattelin tuosta Marinan tapauksesta pitkälti samalla tavalla kuin sinä. Ihastuin myös (kirjan) Marinassa siihen miten sen kaiken vouhotuksen ja kauhun ja ihannoin keskellä hänen suhteensa Neuvostoliittonkin oli jotenkin niin...selväjärkinen.

      Luin kerran kirjan, mihin oli koottu Pasternakin kirjeitä, ja yksi (vain!) näistä oli osoittettu Marinalle. Mä etin sen kirjan nimen sulle, pieni hetki! Tämän Pelon romaanin tiimoilla olen kuullut paljon puhetta siitä, kuinka Marina osasi vain rakastaa etäältä ja kuin hän kuvitteli ja kehitteli rakkauksia sinne missä niitä ei ollutkaan (esim.Pasternak). Mutta tämän yhden kirjeen perusteella...jaa-a, ehkä Pastrenakkin osasi rakastaa etäältä. Tiedä heistä.

      Valoa, todellakin! Tähtien valoa...

      Poista
    3. No niin, sen kirjan nimi.
      Boris Pasternak: Taiteesta. Kirjeitä vuosilta 1907-1960
      (täytyy myöntää, että osa kirjeistä meni multa kyllä ihan yli, ali ja ohi.;))

      Poista
    4. Minusta Marina oli usein silloinkin käsitettävä kun ympäristö ei häntä käsittänyt. Hänen ehdottomasti oli helpompi rakastaa etäältä ja se näkyi myös hänen runoissaan. Mika Waltarilla taisi olla vähän sama juttu...Tulee väistämättä mieleen Dickinsonin runo "On ihananmpaa sinut menettää kuin saada/ muu kaikki minkä haluan./ Jään totta, janoon näännyttävään,/ vaan kastetta sain sentään pisaran." Tässä siis runon eka säkeistö ja suomentaja on Merja Virolainen. Minusta suuret taiteilijat ovat kautta aikain kehitelleet rakkauksia ja suhteita ja rakastaneet etäältä. Miten paljon itseasiassa Onerva ja Leino saattoivat olla toistensa elämässä läsnä ja miten paljon meille onkaan siitä jäänyt upeita runoja. Kyseessä ei mikään harha tai valhtelu, vaan taiteilijan tapa antaa tarinan kasvaa, jos ei ollut mahdollisuutta muuhun.

      Marinan suhde Neuvostoliittoon olikuin Näkijän. Hän näki edeltäkäsin, mitä tulee taphtumaan, kun moni muu ei.

      No juu, 'myit' tuon kirjan niin, että taidan jättää sen väliin;)

      Tähtien valoa!

      Poista
    5. Voi mikä myyntitykki olenkaan!;D

      Taas nyökyttelen. "Kysessä ei ole mikään harha tai valehtelu.." Mä olen aivan samaa mieltä. Kuinka helposti muut tyrmäävät teot, jopa tunteet, jos ne eivät ole juuri niin kuin 'kaikilla' muilla!

      Mulla on muuten tietokoneen näytöllä, kun kirjoitan salasanan, Anna Ahmatovan kuva.:)

      Jokapäiväinen elämämme muka sai minut sanattomaksi, mutta hyvä tavaton, täällähän on kohta puolet kommenteista mun kirjottamia, en vaan saa suutani sulki!;)

      Södegranin runo Tähdet! Siinä kiteytyy tämä kaiken ilon ja surun, kauneuden ja kauhun, valon ja varjon kietoutuminen yhteen. "Kuule, tähti putosi helähtäen!/---/puutarhani on sirpaleita täynnä."

      Poista
    6. ..mutta säästit aikanaani;)

      Samanmielisyys on yliarvostettua: Vastavirran kultaiset kalat aukovat uusia uria.

      Minulla suuriruhtinara Olga ohittaa jopa Ahmatovan. Oma rakas, pitkäikäinen koiruus on ollut näytölläni niin kauan kuin muistan ja on. Siinä lemmikkini lepää lemmikkiniityllä.

      Pelo sai meidät virtaamaan ja sitä eivät kaikki kirjat tee. No onhan se loistavaa, että kykenemme näin syttymään tuleen kirjasta.

      Sepä juuri. Södergranille tähdet olivat enemmän, mutta joskus myös Valalle. Pieni nyanssi myös se, että Emily Dickinsonin kuvan taustana on tähtinen taivas.

      Poista
  18. Leena, nyt täällä. Sait minut lukemaan vaikuttavan kirjan, jota en ehkä olisi muuten aloittanut, ainakaan vielä. Toisin kuin sinä, en kyennyt lukemaan sitä yhtä putkea vaan piti ottaa pienempinä pätkinä. Sanat soljuivat kuin puro, moninaisina, vaahtoavina enkä aina edes ymmärtänyt vaan piti palata takaisin. Huomaan taas olevani ainoa mies täällä.
    Vaikutuin erittäin paljon samasta kohdasta, mitä siteerasit lopussa. En ole ennen sellaista naiskirjailijalta lukenut. Kauniisti, mutta niin tiedostavasti.
    Alja totesi alkupuolella, että haluan olla lapsi ja Marina loppupuolella, että olisi pitänyt antaa tytön olla enemmän lapsi. Kaikki tällä välillä kuvaa hyvin tätä universaalia kysymystä: miten antaa tilaa vaiko ohjailla ja määrätä. Pitääkö totella ja olla kuuliainen? Yhteisestä kirjasta ei lopulta tullut mitään.
    Marinan ratkaisu perheen ja erityisesti poikansa pelastamiseksi hämmentää mielessä vieläkin. Poika pelastuu ilman minua...

    Ei tämä helppo luettava ollut, jälkihiki puskee vieläkin. Kiitos haasteesta! Hyvin aavistelit jo kesäkuussa tämän kirjan arvon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reijo, en minäkään olisi lukneut Koskisen Rasputinia ilman sinua;) Tämä Pelon kirja oli niin minua, että miten olisin voinut pätkittää, miten olla ilman ilmaa, jota hengittää.

      Ei ole noloa olla ainoa mies jossakin: Se voi olla vaikka osoitus fiksuudesta! R. lukee myös tämän kirjan.

      Minusta tuo lopussa siteeraamani oli väkevää ja väkevyydessään kaunista.

      Alja oli usein kuin äitinä Marinalle, sillä Marina oli aika ajoin hukassa oleva lapsi, vaikka oikeasti hänessä oli paljon kaikki kauhut ennustavaa ja oikeassa olevaa tietäjää. Toisaalta Marinan luova sielu oli myös kärsivä ja tästä aiheutui sitten kohtuuttomuuksiakin Aljaa kohtaan, kunnes Aljasta tuli aidosti vahvempi.

      Marinassa oli pelottavaa vahvuutta, jotenkin ahmatovalaista, mutta siinä missä Anna halusi säilyä hengissä todistaakseen murhat, Marina taas halusi itse pois ja hän oli minusta päättänyt sen jo varsin varhaisessa vaiheessa. Marina yritti muuten varoittaa Ahmatovaakin.

      Ei llut helppo minullekaan ja kuitenkin oli. Luin tätä yllättävän kauan ja olin silloin pois muilta. Luin osia itselleni jopa ääneen, sillä Pelon kieli on myös hyvin kaunista.

      En varsinaisesti tiennyt kirjan arvosta, mutta jos sytyn jostain tuleen, haluan sytyttää uusia pikkutulia etc.

      Kiitos sinulle haasteen vastaanottamisesta ja siitä kunnialla selviytymisestä!

      Poista
  19. ...ja vielä Varjollakin palkittiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iahn tosi, en ole Hesarista sitä huomannutkaan. Hienoa!, antaisin tälle kirjalle kaikki maailman palkinnot ja nyt odotan, että tästä tehtäisiin elokuva.

      Aloin muuten eilen lukea kirjaa, josta veikkaan, että sinäkin sen luet;)

      Poista
    2. PS. Siis kun aloitin Lena Muhinan Piirityspäiväkirjaa ja luin siitä osia R:lle, hän varasi sen heti KMR:n jälkeen eli Pelo siirttyy hänellä, vaikka ensin hän olisi lukenut sen ennen Histvedtin kirja, mutta nyt KMR vie häntä sataa. Hänellä vain urheilu ja muu haittaa (lue:hidastaa) lukemista.

      Poista
  20. Hyvähän se vaan on, että kroppakin sopivasti kitisee, niin jaksaa paremmin lukea. Itse käyn salilla 2-3 kertaa viikossa, sauvalenkillä kerran kaksi, hiihtokautena (jota odotan) hiihtämässä 4-5 krt/vko, lapsenlapset työllistävät 2-3 krt/vko ja klapujakin pitäisi mökillä pilkkoa, linnut syöttää ja lumet työnnellä pois. Ja pilkilläkin istua.
    Olen Antti Tuurin suuri ihailija ja aamuyöstä sain Alkemistit luetuksi. Miehesi saattaisi tykätä siitä.
    Kaunista pakkaspäivää, Leena! Lena Muhinan laitan listalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, en tiedä;) Eilenkin pakotti minut järjettömän pitkälle lenkille -17 asteen pakkasessa ja vaikka olen arktinen tyyppi, niin maximini on -15. Olin illalla ihan kuitti, kun kuitenkin on kaikki muu huushollissa ja sitten vielä olin siellä Leningradissa nälässä...

      Salit jätän suosiolla väliin, sillä kotona on kuntopyörä, josta pidän todella, painot, suvella iso puutarha. Sauvakävelymäärät meillä suunnilleen samat. Hiihtäminen on intohimoni eli sitten kun aurinkoa alkaa tulla minua ei pidättele mikään saaren ympäri tehdyltä erinomaiselta ladulta, Meilläkin on puushow syksyin keväin. Linnut monta kertaa päivässä ja oravat myös. R. hoitaa nykyään lumityöt paitsi minä ison parvekkeen, jossa on vain puolikate ja se viime keväänä hankittu ruokakatos. Ai että pilkilläkin;) Muista aurinkosojakerroin!

      Olet oikeassa: R. pitää niin kovasti Antti Tuurista, että taidan ostaa hänelle kohta yhden....

      Kiitos samoin sinulle! Yöllä oli reippaasti yli -20. Muhina on julkaisuvapaa vasta 27.1. Laita se nyt varaukseen kirjastoon, niin saatat olla ensimmäinen, joka sen saa.

      Poista
  21. Pääsin kakkoseksi. On se niin mukavaa, kun saa näitä hyviä vinkkejä, että voi yhden kerran! Kiitos.
    Tänä aamuna meillä oli -25 kun lähdin kaupunkiin tapaamaan viikottaista ukkoporukkaa. Tehdään vakioveikkaus ja jutellaan kuulumiset. Työkavereita ollaan ja kaikki eläkkeellä.
    Sen verran vielä tuosta salilla käynnistä, että Jyväskylän kaupunki tuli vuoden alusta vastaan meitä jo 65 täyttäneitä ja saatiin Aaltoalvariin koko vuodeksi lippu 70 eurolla. Saa käydä joka päivä jos haluaa. Siispä vaimo vesijuoksee ja minä käyn salilla, saadaan sama kyyti.
    Saapa nähdä, miten pakkanen paukkuu ensi yönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä! Ole hyvä vain. Teilläpä olikin kova pakkanen, meillä vain -21. Te istutte takuulla Mummon pullapuodissa;)

      Mekin ollaan kaupunkilaisia, mutta R. ei ole ihan vielä 65 vee. Minä uisin ja uisin ja hän sitten siellä salilla, siis jos. Hänellähän on se parin vuoden takainen MM-juoksu menneisyys eli nyt juuri en vielä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Jos hän alkaa juosta, minä otan koiran! Minulla oli yli 10 vuotta 2-3 tunnin lenkit säästä viis, paitsi kova pakkanen, kun oli koiruus.

      Ensi yö tuntuu kylmältä. Tuntuu pahalta pikkulintujen ja kaikkien luonnon eläinten takia. Vaikka pidän lumesta, se sama ei koska kovia pakkasia. Lumi on lämmintä ja hellää, pakkanen tappaa - pahimmillaan. Mutta meidän säämies lupasi, että huomenna höllää, joten se tietää minulle taas pitkää lenkkiä;)

      Poista
  22. Aivan huikea kirja. Hieno bloggaus :)

    VastaaPoista