sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Pirkko Soininen: Murretut päivät

Jokaisessa metsässä asuu lintu ilman siipiä.
Nyt olette matkalla sinne, toisina öinä tähdet tippuvat.

Tänä aamuna olin kirjoittamassa juttua kollektiviisesta ahdistuksesta sekä kahdesta suurvaltion päämiehestä, joista toisella on somessa 42 miljoonaa seuraajaa ja hän itse seuraa 650 000 ihmistä tai yhteisöä. Toisella on 61 400 seuraajaa ja hän seuraa yhtä - itseään. Kun toinen näistä valittiin ensimmäistä kertaa presidentiksi, nautimme samppanjaa ja varistin yltäni liian nuorena lukemani, maailman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen, Setä Tuomon tuvan, ja itkin ilosta. Kun hänet valittiin toistamiseen, näimme taivaalla uusia tähtiä, jotka eivät tipu ikinä, ikinä, sillä ne ovat piirtyneet taivankannen ikilyhdyiksi. Kuka tohtii peittää lyhdyt! Sitten puhuin puhelimessa sisareni kanssa, joka oli lähdössä katsomaan saattohoidossa olevaa ystäväänsä. M. täytti pyöreitä naistenpäivänä, mutta nyt hän ei ole kaikin ajoin enää läsnä. Kollektiivinen ahdistus muutti muotoaan ja tartuin varmaan pelastusrenkaaseeni: runoihin.

Pirkko Soinisen runoteos Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013) soi tänään mieleni melodiaa, eikä vain hullun sodan varjoa ja kuolemaa, vaan myös erotiikkaa, aistillisuutta, joka viettelee eikä käy suoraan kiinni, mutta saavuttaa silti, tai ehkä juuri siksi:

Kellarissa loukut, jotka laukeavat
sängyssä nainen joka laukeaa, joka saattaa laueta, jos ase
                      korvantäysi äkkikimeää
                                 ihontäysi suudelmia
kuinka viipyilevästi nautinto, kuinka viipyilevä ja nautinnollinen
on silta, jonka hän taivuttaa kahdesta jalasta ja kädestä
sama yö eletään puhki
oletko unohtanut miltä se tuntui / oletko vieläkin siellä?

Murretut päivät on kaunis monellaan, ei vähiten kanneltaan, josta saamme kiittää taiteilija Merja Ylitaloa. Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen Runo-Kaarina-kilpailun esikoisrunoilijoille. Kaupunki palkitsee voittajan kustantamalla kirjoittajan teoksen. Jos tämä siis on Pirkko Soinisen esikoisrunoteos, niin kuumasti suosittelen runoilijaa jatkamaan, sillä minä joka luen runoja joka päivä, sain vahvoja väristyksiä, jotka jo kolmannella lukukerralla muuttuivat etiäisiksi: Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa. Se miten runojen nainen teitittelee kuolevaa miestä, toi mieleeni Marguerite Durasin, jonka kirjoissa jopa rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Teitittely ei aina ollenkaan etäännytä vaan tuo mukaan aivan uudenlaista intiimiyttä.

Huolestuin, kun Teitä ei näkynyt pihamaalla viikkoon. (Menin
vaivihkaa ja nostin kaivosta vettä, kompastuneen haravan,
pyörtyneen korituolin.)
Ihan suotta, kerrankos sitä ihminen kotiinsa kuolee.
Teillä on hirvitauluja joka huoneessa. Metsästättekö?
Minä pidän hirvistä.
Ja kuva Viipurista.
Minä pidin Viipurista.

Miten sattuikaan Murretut päivät minulle näinä epätalvipäivinä, jolloin väliin on kuin toukokuu, väliin on pakkanen ja magnoliani on ajautunut identiteettikriisiin. Miten sattuikaan Murretut päivät minulle nyt, kun sydämeni itkee ukrainalaisten puolesta ja mielessäni pyörii, että ilman Karjalan pakkoluovutusta olisin ehkä viipuritar. Korkoni piiskaisivat Viipurin katuja ja jossain kohden ne koskettaisivat mammani kulkua samoilla kaduilla. Hengittäisin isoäitini ilmaa, kulkisin saman torin poikki, ostaisin samasta kaupasta verhokangasta, hymyilisin samoille puille.

Tulen valtakunnassa kristallikruunut helisevät, peilisali vavahtaa.
He puhaltavat lintuun hengen, se lensi pois.
Hallitsijat vapisivat torneissaan.
Helvetti on täällä, lasihytissä.

(Ja vuosia myöhemmin he laulavat: "Ken tietää salaisuuden, on
vanki aina vaan. Tuleen hän puhaltaa ja toivoo kuolemaa.")

Helvetti on täällä, Viipurissa. Josta he eivät halua lähteä, josta
heidän on lähdettävä. Lasinen toive.

Runossa on lasinen toive. Minun Viipuri-uneni ovat lasisia unia. Elämä on hauras lasi. Se särkyy itsevaltiaista ja sairaudesta. Peilisalin peilit kuiskivat kuolemaa. Peittäkää peilit!

Murretut päivät on ominta minua: Osuu ja uppoaa. Se on kevät Viipurissa. Se on kevät sydämessä. Se on toivo rauhasta ja ketunjäljet puutarhan lumessa. Se on tämä päivä ja kaikki päivät.

Ihmisenmultaisuus, hevosenkaltaisuus.
Joku hengitti hevosta, kengitti läpikuultavat kaviot.
Ratsasti läpi roudan noutamaan sirpaleita
jotka jätimme jälkeemme.
Ethän pelästy aamuja, jotka vuotavat?
Taivas, kun hevonen laukkaa sen poikki.
Ja särkee sinisen kupolin tähtien maahan sataa.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jonna  Erja ja Sara

*****

Runokirjat Leena Lumissa

26 kommenttia:

  1. Voi, Leena, ihanaa että luit tämän! Sain kirjan Turun kirjamessuilla ja siitä saakka se on ollut yksi aarteistani. Pirkko kirjoittaa niin elävää, vahvaa, omanlaistaan tekstiä, että minä olen vähän rakastunut Murrettuihin päiviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, sama täällä. Luin aamulla jo kolmanteen kertaan ja tuntui kuin jokainen runo olisi sanonut juuri minulle jotain....Se on merkki siitä, että on syntynyt yhteys, rakkaus, jotain. Et ole tainnut tästä vielä kirjoittaa...

      Poista
    2. Kirjoitin lyhyesti silloin Turun messujen jälkeen. En välttämättä muuten kirjoitakaan - mutta mistäs sitä ikinä tietää. Alan rankan kirjoitusrupeaman ja muidenkin juttujen jälkeen palata blogimaailmaan, mutta en tiedä, milloin jaksan palata harrastamaan omaani. :)

      Poista
    3. En minäkään aina kirjoita kaikesta mitä olen lukenut, Joskus syy on aikapula, joskus tunnesyy.

      Tervetuloa takaisin! Ota rauahassa: Mikään ei täältä karkaa;)

      Poista
  2. Murretut päivät on niin hieno! Hyvä että osui sinulle luettavaksi, olisin voinut vaikka vannoa että pidät. Ihanasti otat esiin tuon Viipurin, mulla se jäi vähän sivuun, mutta nyt tuntuu hyvältä että sinä sen huomasit. Voisin taas lukea uudestaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, taisin löytää kirjan kannen takia eli tässä taas näemme, että kyllä kansi vaikuttaa. Olisit meilannut minulle vinkkiä: Kyllä sinä mun maun tunnet;) Viipuri sieltä nyt hyppäsi sydämeen ja syystä. Kiitos. Tätä luetaan uudestaan ja uudestaan.

      Poista
  3. Kirja on mullakin yöpöydän laatikossa ja palaan siihen vähän väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkko, tämä on ollut muutaman päivän yöpöytähyllylläni (muistat varmaan, että minä tarvitsen 'yöpöydäksi' kolme Ikean hyllyä;) ja sitä olen sitten siinä lueskellut ja tänään Hesarin yhden jutun jälkeen halusin ihan muuta ja luin vielä kerran kokonaan. Minäkin jätän tämän makkariin käden ulottuville.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Maria, ole hyvä. Tämä olisi ihan sinulle.

      Poista
    2. Minä tilasin oman ,ja voi ,se on aarteeni.

      Poista
    3. Hyvä juttu! Olisin voinut arvata...

      Poista
  5. Rakastan Pirkon blogin postauksia, en ole vielä ehtinyt tähän runokirjaan mutta aikomus on suuri.
    Jossain vitsailtiin, että Venäjän Karjalassa pitäisi järjestää nyt kansanäänestys haluaisivatko liittyä Suomeen :). Elämme rauhattomia aikoija, tekisi mieli panna pää pensaaseen ja olla ajattelematta lainkaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, upea blogi, upeat kuvat. Minulla ei ole järkkäriä eikä ehkä tulekaan, joten se jonkin verran rajoittaa kuvien tasoa itsellä, mutta voi käydä ihailemassa muilla, kuten Pirkolla. Nyt olen kuitenkin täysin hänen sanojensa lumoissa...

      Yhtä epäreilu äänestys se olisi kuin nyt Krimillä. Miten tällaista voi tapahtua meidän aikanamme. Ihminen on käynyt kuussa ja kehittänyt vaikka mitä, mutta kukaan ei pysty kehittämään selväjärkisiä ja rauhaa rakastavaia valtion päämiehiä. Sisareni ei nyt halua tästä enää mun kanssa keskustella ja sanoinkin hänelle,. että ei tuo pään pensaaseen laittaminen mitään auta. Joskaan ei auta pelkokaan. Tosin en pelkää, vaan olen hemmetin vihainen. Se ei vain auta yhtään, Sekään. Mietippä sitä, että vaikka Krimin tataateille luvaittaisiin nyt seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista, mikä on sitten heidän tuleva todellisuus...

      Poista
  6. Murretut päivät on hieno runoteos. Olen lukenut sen moneen kertaan. Pirkon tekstit niin runokirjassa kuin blogissakin ovat omanlaisiaan ja vahvoja. Olen onnekas, kun olen tutustunut ihanaan ja aitoon Pirkkoon myöskin kasvotusten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, juuri näin. Minäkin jo kolme kertaa ja sitten aina vähän välipaloja sieltä. Kävin tutustumassa eilen Pirkon Viipuri-juttuihin ja kuviin hänen blogissaan. Näin ovat: Ystävät, omanlaisemme, ovat aidosti elämämme aurinko, kuu ja tähdet.

      Poista
  7. Ihana Pirkko, jonka runot on vielä lukematta. Talossa sitten, kun takassa räiskyy tuli ja matot on lopultakin pistetty lattioille.

    VastaaPoista
  8. Voisiko tähän hetkeen olla parempaa kuin runot. Aivan mahtavaa kerrontaa ja tunnetta. Pitääpäs käydä katsomassa tuo Pirkon blogikin, kun siitä oli mainintaa.

    Sinä ylväästi kopisuttaisit korkojasi siellä Viipurin kaduilla. Aivan näen sinut siellä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, sun on vain tämä runokirjanen hankittava omaksi. Usko minuas;) Pirkon blogi on upea ja siellä aina muistan, että minulla ei ole ikinä varaa järkkäriin, sillä remontit ja matkat syövät meidän suunnitellut kunnon kamerat mennen tullen. Siis siellä aivan erityisiä kuvia ja suloinen koiruus, niin suloinen...

      Olinkin ja niin tein. Humalluin sekä Viipurista että suudelmista Monrepos'in puistossa.

      Nyt kantsii lukea runoja....sinun, minun, meidän kaikkien. Runo on elämän lähdettä,Sanojen lääkettä minipakkauksessa. Tiivistyksen timanttia.

      Poista
  9. Tämä Pirkko Soinisen runoteos kiinnostaa, ollutkin jossain mieleni listoilla (ei siis vielä esim. paperille kirjoitettu...) jo jonkin aikaa. Mulla on just nyt jano runouteen, johonkin syvälle osuvaan, mutta itselleni uuteen, lukemattomaan.
    Mulla on pöydällä nyörirulla, sellaista punavalkoista nyöriä. Se sopii oikein mainiosti tuohon kanteen, kun syrjäsilmällä vilkaisee.

    Tuossa kun katsoin noita Ilona Pietiläisen kirjan kuvia, mulle tuli oikein kuvanälkä. (siis jano runoihin ja nälkä kuviin?) Tuli ihan olo, että pitää mennä kirjastoon ja lainata jotain sisutuskirjoja katseltaviksi. (siis olen ihminen, joka ei omista ainoatakaan sisustuskirjaa. Mulla on kyllä joitain lehtileikkeitä, sentäs.)

    Krim... surullinen huokaus. (nyt ei ole sanoja enempää tälle)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, miten minusta tuntuu, että pitäisit tästä.

      Ja sitten sinä nyörinarutat kirjan ja kuvaat sen...

      Tämä on kuin pidennettyä huhtikuuta eli pakko saada nähdä jotain kaunista, lukea jotain ihanaa. Ostan matkoilta sisustuskirjoja, jotka ovat kuin toisesta maailmasta. On kiva katsella vaikka ranskalaista sisustuskirjaa, kun kuvat kolahtavat ja lujaa, mutta tekstistä ei hajuakaan;) Myös taidekirjoja Italiasta.

      Älä muuta sano. Se on koko ajan mielessä ja vie voimia työntää asiaa pois.

      Poista
  10. Oi oi, hienoja välähdyksiä! Tämän tekijän tuotantoon pitää tutustua, ehdottomasti! Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, lämpimästi suosittelen ♥

      Poista
  11. Kehtaisinkohan jo tänne kommentoida, että kiitos Leena kauniista ja viisaasta arviostasi. Ihanaa, että kirjani luki ihminen, joka rakastaa runoutta, hengittää ja elää sitä.

    Ja voi, se Viipuri..niin, jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, voisimme ehkä istuskella siellä katukahvilassa yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, ole hyvä ja kitios: Ilo on minun ja lukijoiden ♥

      Niin...niin se olisi. Miten voikin yksi kaupunki niin viedä sydämen, että tällainen maalaistyttökin siihen heti rakastui. Viipurin illat, Viipurin katukahvilat, sen mukulakivikadut ja se kaikki siinä ilmassa siellä, se jota siellä hengittäisimme, tuntisimme.

      Poista