tiistai 24. tammikuuta 2017

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme


Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kirjoitti aikanaan Leo Tolstoi Anna Kareninan kuuluisan ensimmäisen lauseen. Mikä voikaan enempää pitää paikkansa, sillä joka kerta kun tartun avioliitto-tai perhetarinaan, luen jotain ennen kokematonta.  Eräs tamperelaisperhe sai koko eilisillaksi tasan tarkkaan huomioni ja koska olen niin tosikko, uskoin enemmän kuin nauroin, vaikka tyylilaji onkin enempi farssi. Naurukohdat luin vierussänkyynkin, mutta ne muut, niissä olin itse nainen, joka kulkee susien kanssa. Minusta tuli kirjan Johannes, joka kulki supin kanssa. Pieni merkitysero oikeasti, sillä kulkea susien, kettujen tai supien kanssa, yhtäkaikki ne ovat tuntevia koiraeläimiä. Ne kiintyvät helposti  ihmiseen, joka osaa lähestyä niitä vailla uhkaa, hitaasti liudentuen osaksi noiden kiinnostavien eläinten villiä toiseutta. Johannes osasi ja Volmar -supi salli.

Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) on lajissaan loistava esikoinen, joka jänteen notkahtamatta kertoo erään tamperelaisperheen elämän taiten valituin tyylikeinoin. Perheen isä Johannes tuntee itsensä varjona, jota vaimo Orvokki on kyllästynyt kannattelemaan. Tunteella on seurauksia, joiden primus motor on erään supin kuolema. Johannes on ajanut pitkän päivän rekkaa ja sitten hän ajaa vielä parisataa kilometriä omalla autolla kotiin pysähtymättä. Matkalla hän törmää supiparin toiseen osapuoleen, joka menehtyy. Helläluontoinen Johannes palaa hakemaan kuollutta ja hautaa sen perheen omakotitalon puutarhaan. Hän ei heti tajua, että supit ovat yksiavioisia, joten...

Perheen lapset ovat jo aikuisia, Aura ja Arvi, mutta he vain eivät lähde kotoaan. Arvia ei saa helposti edes talosta ulos. Aura sentään käy Ibrahimin baarissa töissä, mutta muut ajat hän viettää haaveillen rikollisista naisista ja kaivaten elämäänsä jotain räjähtävää. Vaikka kirjan tyylilaji on farssi, se on myös tragedia, lupaan sen. Arvi on jättänyt lukion kesken ja pettynyt kaikkeen:

Arvin oli keskityttävä pysyäkseen järjissään. Ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Se tempasi jalat maan pinnasta, vei niin korkealle, että alhaalla liikkuvista pisteistä oli mahdotonta saada selvää. Hämmästyttävää, miten helppoa oli luopua kaikesta, jopa muistoista. Ne palasivat kuitenkin hetkittäin. Tyttöjä kohauttelemassa hartioitaan jotain kysyttäessä. Tyttöjä pelaamassa pullonpyöritystä. Kielet luikertelemassa suusta suuhun. Aina joku halusi kutsua kotiinsa, syöttää ja juottaa seuruetta, jonka jäsenet tuskin tunsivat toisiaan. Arvi riisui pyydettäessä housunsa, mutta tytöt olivat vääränlaisia.

Perheen surullisin tapaus on villakoira Pyhä-Henki, joka jää siitä piittaamattomien seuraan, kun sen aurinko, kuu ja tähdet eli Orvokki muuttaa pois ryhtyäkseen suhteeseen kolmekymppisen miehen kanssa. Muut ovat kuin koiraa ei olisikaan ja koira on menettänyt syynsä elää. Oi Orvokki minkä teit etenkin kun sinun piti tuntea väkesi!

Jossain vaiheessa näennäinen rauha palautuu tamperelaiseen rintamamiestaloon. Volmar –supikin antaa Johannekselle anteeksi menetyksensä ja alkaa jopa saalistaa tälle. Johanneksen elämä saa Volmarista aivan uuden merkityksen, joka täyttää hänen kaikki hetkensä:

Talo oli rauhallinen ja sen asukkaat sopuisia. Joskus kului kokonaisia päiviä, ettei Johannes ajatellut Orvokkia. Hän unohti vaimonsa tuoksun. Mille he olivat yhdessä nauraneet? Hänestä oli yhä työläämpää palauttaa mieleen, mitä erikoista heidän liitossaan oli ollut. Se tuntui kummalliselta, kuin valhe olisi paljastunut.

Johanneksella oli onnellinen olo. Hän tunsi itsensä seesteiseksi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö joku hamppukankaiseen huppariin sonnustautunut nuori mies olisi erottanut hänen päänsä yltä kirkasta ja eheää auraa.

Kesähelle asettuu kuin liian tiukka syli suojelemaan perheen näennäisrauhaa, jonka rikkoo räikeällä tavalla Johanneksen äiti Tuovi alkaessaan tehdä ilmoittamattomia käyntejään entiseen kotiinsa läheisestä hoitokodista ja hänellä on raskas vaade. Sitä juuri seesteiseen oloonsa vajonnut Johannes ei enää kestä. Vai onko hänen pakko, kuten lapsena, totella?

Kaikki minkä menetimme on tragikoominen tarina, joka olisi ihan mahdollista tapahtua. Masentunut Arvi, Auran tarve enempään, haiseva Mirella, kesy supi, lauhkea, mutta itsepäinen Johannes, entistä nuoruttaan jahtaava Orvokki ja sitten Helmi...sekä despoottinen Tuovi. Lopulta jokainen joutuu vastatuksin oman demoninsa kanssa ja on pakotettu ratkaisuun.


Mikäli pidit Siina Tiuranimen kirjasta Kukkia Birgitalle, tämä on sinun kirjasi!

*****


Kirjan innoittama tässä sinulle Riina sekä teille lukijani, valloittava supiperhe sisareni takapihalta. Kuvan on ottanut sisareni mies, lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.

16 kommenttia:

  1. Minä todellakin pidin Kukkia Birgitalle kirjasta, joten täytynee lainata tämä asap.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, me olemme lukeneet 'Birgitan' jo muutamaan kertaan. Tässä paljon samantyylistä, vaikka minä en nauranut niin paljoa kuin 'Brgitassa' mutta kun Pyhä-Henki raukka...Just niin: asap!

      Poista
  2. Tuopa kuulostaa kiinnostavalta, kiitos esittelystä! Aivan ihana kansi, siihen takerruin suorastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, ole hyvä<3 Erittäin ihana kansi, joka lunastaa lupauksensa.

      Yritin hakea kannen tekijää, mutta tässä mainitaan vain, että Taittopalvelu Yliveto Oy eli nää on niitä Minervan ihanuuksia, jossa se paperine kannen kuva on myös apinettu kirjan kanteen!

      Poista
  3. Onpa hieno kansi tässä kirjassa! Huomasinkin, että Saila kommentoi samaa.

    Viime vuosi oli ihan huikea kotimainen kirjavuosi ja voi olla, että tästä tulee kuta kuinkin samanlainen. Paljon hienoa ilmestynyt ja ilmestymässä.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ja tämä kansi on vielä ylivetona kirjassa!

      En muista lonkalta, mitä olen kevään aikana lukemassa, mutta tämän otin ihan vastikään intuitiolla.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Krista, kyllä tässä saa nauraakin...kyynelten läpi.

      <3

      Poista
  5. Jotenkin tämä kirja ja sen esittely teki minut vähän surulliseksi. Syy ei suinkaan ollut esittelyssä, vaan siinä tiedossa miten supeja metsästetään, se ei sovi tämän kirjan tunnelmaan ollenkaan. Sydän vuoti aina verta. Ei kyllä ole ollut muukaan metsästyksen hyväksyminen helppoa, mutta siihenkin kasvaa tai kipu jähmettyy:) Jo alkulause että onnelliset perheet ovat onnellisia ja onnettomat aina jne... niin totta ja surullista. Voisin lukea. Kannen kuvitus toi mieleen 1970 - 1960-luvun, se on Taittopalvelu Yliveto Oy käsialaa, siellä on tuotantopuolella neljä nimeä: Jatta Hirvisaari, Antti Saikkonen, Irja Pesonen ja Aira Tsupukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Plaza de Mustis, minut tekee täysin sama tieto surulliseksi. Yhtä surullinen olen kettujen murhaamisesta. Kumpikin on julmaa ja turhaa. Jak oirien käyttö siinä olisi ensi sijassa kiellettävä, kuten on tehty ennen niin ketummetsäsätyksestä kuuluisassa maassa kuin Britanniassa. Animalia lehti kertoi viiem vuoden lopun lehdessään, miten turhaa ja julmaa on supien tappaminen. Annoin lehden eteenpäin, joten minulla ei ole tässä nyt niitä nimiä, jotka olivat kirjoittaneet alas kaikki supi- ja kettumurhaajien väitteet kapista ja muista taudeista. Luontokuvaajien kaunein kansi oikeassa palkissani on supista, se on kauneinta mitä olen nähnyt.

      Kirjan Johannes ei tapa mitään. Hän pelastaa turvaan kuolleen supin onnettoman puolison, joka itse hakeutuu hänelle.

      Mitä järkeä edes on murhata kauniita, vaarattomia kettuja ja supeja tai mikä järkyttävintä, uhanalaista sutta. Tiedän tasan tarkkaan nykypoliitikoista ne, jotka kannattavat tätä murhaamista ja nimissäni olevat tiedot ovat kaikki äijiä, mutta muutama epäuskottavakin on mukana eli nuoria, koulutettuja miehiä: Heitä älkäämme ääenstäkö enää mihinkään! Liity Animaliaan, saat lehden, joka ei mässäile kurjuuksilla, vaan kertoo faktat ja loistavai tarinoita ihmisistä, jotka välittävät eläimistä. Luomakunnan ainoa peto on ihminen!

      Hain kovasti nimeä kannen takaa, mutta en löytänyt. Hän on varmaan nyt joku mainitsemistasi ja ansaitsee ison kiitoksen.

      Visiteeraan sua illalla. Nyt on lähtö saarelta cityyn...

      <3

      Poista
  6. Leena, vaikka en tähän romaaniin näillä näkymin tartukaan, tekstiäsi oli jälleen kerran kertakaikkiaan ihana lukea - eli lämmin kiitos lukuhetkestä! <3

    Myös minä kiinnitin huomioni tuohon kauniiseen kanteen - mutta myös nimeen: 'Kaikki mitä/jota... on nykyään uskomattoman suosittu nimen 'aloitusfraasi'!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, sinä ihana, miten jaksatkaan muotoilla kohteliaasti/lämpimästi sen, että ei varmaan ehkä sun juttu<3 No, tätä lajia luen just niin vähän, että pidin, kuten 'Birgitastakin' ja pakko myöntää, että kirjoittaja hallitsee tyylilajin.

      Juuri vaikka 'Kaikki se mitä emme näe' etc. Tässä kannessa on kyllä jotain ihanaa ja sitten minulla on vielä heikkous sinisen ja punaisen yhdistelmään. ja jos siihen mukaan tulee kolmas väri, se olkoon valkoinen.

      <3

      Poista
  7. Hyvä kirjoitus kirjasta, jolla on selvästi ansionsa. Tämän perusteella on helppo ratkaista, onko kirja lukemisen arvoinen vai ei. Minut se teki kiinnostuneeksi. Siitä kiitän sinua, Leena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, kiitos<3 Se on minulla iso yritys, että saisin lukijat löytämään omat kirjansa. Ole hyvä Liisu<3

      Poista
  8. Kukkia Birgitalle oli niin ihana, että en voi olla tutustumatta tähänkin. Voi noita supeja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, kiva kuulla, sillä haluaisin kuulla, mitä sinä olet mieltä: Minulle tuli heti mieleen Kukkia Birgitalle:)

      Ne ovat niin kuin suloinen karhukopla<3

      Poista