sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Katariina Vuori&Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - Kertomuksia itsemurhasta

Olen kasvanut jo alun perin vinoon. Tulen taiteilijaperheestä, joissa poikkeuksetta kasvaa epänormaaleja ihmisiä. Kun kasvoin, minulla ei ollut mitään sääntöjä, ei ruoka-aikoja. Se oli sellaista hippikasvatusta.

Minulla on isosisko, ja hän on alkoholisti. Niin, meitä on kaksi sekaisin mennyttä. Minulla on mielenterveysongelma ja siskolla alkoholiongelma.

Tapio oli todella paljon pois kotoa, milloin mistäkin syystä. Sitten tuli outo puhelu, joka laukaisi kaiken. Puhelin soi kuudelta aamulla. Mies puhelimessa sanoi, että miehesi makaa täällä vaimoni vieressä, alasti.

”Halusin vain, että sinustakin tuntuu yhtä pahalta kuin minusta”, soittaja sanoi.

Tapio ei tullut kotiin ennen kuin illalla, olin laittanut lapset jo nukkumaan.

Sanoin, että alan seota. Kerro kaikki tai tapan.

Ja hän kertoi.

Naisia oli ollut esikoisen syntymästä saakka. Kertapanoja. Pitempiaikaisia suhteita. Kesäkissoja. Naisten kanssa, joita tunnen. Naisten, joista joku pamahti paksuksi.

Uskottomuus on kuoleman piikki. Se on sama, kuin se olisi tappanut minut. Menin jotenkin sekaisin, en tehnyt muuta kuin valvoin…

Näin kertoo Nainen, 47, kirjassa Kourallinen tabuja – Kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014), tekijät Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen. Kirjan nimi voi tarkoittaa vaikka kourallista pillereitä, mutta enemmän se kuvastaa sitä, miten tabu itsemurha kuitenkin yhteiskunnassamme on. Naisen, 47 vee, äitikin, julkisuuden henkilö, olisi tehnyt mitä vain, että asia olisi saatu salattua ja keinot eivät olleet kauniit vaan pahensivat tyttären syvää masennusta entisestään. Jokainen voi arvata, mihin päädyttiin, mutta Nainen jäi kuitenkin kertomaan meille tarinaansa.

Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Luku on kaksinkertainen EU:n keskiarvoon. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen joukko yrittää itsemurhaa. Itsemurhaa suunnitellaan eniten huhtikuussa, joten ehkä T.S.Eliot oli oikeassa, että huhtikuu on kuukausista julmin, mutta itsemurhia toteutetaan eniten toukokuussa. Aivan kuin masentunut olisi töin ja tuskin jaksanut juuri ja juuri sinnitellä läpi huhtikuun, mutta sitten puhkeava kevät olisi taittanut kaiken jaksamisen.

Kirjan tekijät alkusanoissa:

Tässä kirjassa itsemurhasta puhuvat ne, jotka asiasta tietävät parhaiten: itsemurhaa yrittäneet ja itsemurhan tehneiden lähipiiri. Kertomuksissa toistuu usein raadollisella tavalla suomalaisen terveydenhuollon riittämättömyys. Kun julkinen sektori ei ole vastannut hätään ja ahdistukseen, monien tukena on onneksi ollut väsymätön taustajoukko, joka on jaksanut välittää ja vaatia.

Päällimmäisin meille kirjan tekijöille jäänyt ajatus oli voimattomuus. Eihän tällaista voi olla Suomessa, maassa, jonne on lottovoitto syntyä.

Niinpä, mutta sen sijaan, että puututaan aikuisen ihmisen oikeuteen itse päättää omasta elämästään ja kuolemastaan, voitaisiin alkaa aidosti ajatella, mikä mättää tässä näennäisessä lottovoittomaassa, jossa vanhuksetkin pääsevät laitoshoidossa vessaan vain kolme kertaa viikossa. Kyllähän sitä sitten alkaa kaivata kuolemaa viimeistään tuossa tilassa, jos ei ole sitä ennen ymmärtänyt tehdä. Jos ei saa päättää edes omista tarpeistaan, niin turha ihmetellä, miksi vanhusten masennus lisääntyy. Jos ei tunne hallitsevansa omaa elämäänsä, miten jaksaa missään iässä. Kuka määrittää, mikä on ihmisensietoista elämää? Kuka mittaa, mikä on ihmisen kyky kestää vastoinkäyminen, kun se vaihtelee henkilöstä toiseen rajusti? Kun luin kirjan kaikki kertomukset, huomasin sen, minkä olen jo aavistanutkin, että itsemurha ei katso ikää, sukupuolta eikä säätyä. Kaiken voi laukaista vaikka 'vain' puolison pettäminen, kuten on Naisen, 47 vee, tapauksessa. Toinen kestää sen, toiselle se on kuolemaksi. Kirjassa vaikeinta oli lukea koulukiusauksen uhrin toivottomuutta, sitä, että ainoa apu löytyi kuolemasta. Ei ollut ketään kenelle olisi voinut kertoa, sillä nuorihan tietää, että kertominen vain yllyttää kiusaajia. Toinen, mikä tuli esiin jo selvinneiden kertomuksissa oli hoitohenkilökunnan suorastaan häijy käytös itsemurhaa yrittänyttä kohtaan. Miksi ihmeessä noita tapauksia ei saada pois alalta, jolle he eivät ollenkaan kuulu! Muistan kuinka hyvä ystäväni lukiosta, kaunis ja monipuolisesti lahjakas nuori nainen, jolla välit kotona vanhempiin rankat, yritti itsemurhaa lääkkeiden yliannostelulla. T. kertoi jälkeenpäin, että kun häntä oksetettiin sairaalassa, kohtelu oli äärimmäisen tylyä. Eräs nuori lääkäri totesi toimenpidehuoneen läpi kulkiessaan: ”Antakaa sen kuolla.” Pieni kaupunki ja pienet kuviot: T. tunsi kandin. Nyt seuraan, miten samainen epäempaattinen tyyppi huseeraa ison sairaalan johtavana lääkärinä ja on usein haastateltuna eri medioissa. T. jätti lukion kesken, mutta sai elämänsä kuitenkin lopulta järjestykseen ja on elänyt omannäköisensä taiteellisesti vahvan elämän, joka jatkuu edelleenkin, vaikka jonkun mielestä hän olisi joutanut kuolemaan jo 16-vuotiaana.

Onko niin vaikeaa antaa myötätuntoa hänelle joka haluaa vain kuolla. Kyllä, suurin osa todellakin haluaa kuolla ja vain murto-osalla kyseessä on hätähuuto, johon meidän kaikkien pitäisi olla valmiit vastaamaan. Ei kukaan tahallaan aiheuta itselleen niin pahaa oloa tai vaikeita olosuhteita, että ei jaksa enää elää. Tähän kohtaan en voi olla sanomatta, että lukekaa myös teologian tohtori Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Jo kirjan nimi kertoo, mistä on kysymys ja Heberlein itse elämään väsyneenä osaa analysoida, mistä on kysymys.

Vuori ja Pulkkinen ovat tehneet kiinnostavan kirjan antamalla äänen heille, joiden sivu ja ohi usein puhutaan. Kukapa paremmin voisi tietää itsemurhasta kuin sitä kerran tai useammin yrittänyt. Joskus omainen voi olla kiinnostava ja todenmakuinen kertoja, kuten oli Delphine de Vigan teoksessa Yötä ei voi vastustaa, yrittäessään selvittää äitinsä itsemurhaan johtaneita tekijöitä.

Lupaan loppusanat kirjan tekijöille, mutta poimikaamme muutamia sirpaleita Naisen, 60, 
kertomuksesta:

Koen, että en ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa.

Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä.

Nämä jutut menevät kolmanteen ja neljänteen polveen. 

Tajusin 17-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä.

Itsemurhahan on ihan hirveä sana. Murha on sitä, että otetaan toiselta tämän tahdonvastaisesti henki. Itsemurha on hyvän tekemistä itselleen.

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen:

Kirja on omistettu mudassa oleville timanteille.


*****

47 kommenttia:

  1. Luen juuri parhaillaan tätä samaa kirjaa hitaasti, pohdiskellen. Ajatuksia teos todella herättää. Minua hätkähdytti esimerkiksi tuo, miten itsemurhaa yrittäneitä on kohdeltu terveydenhuollossa. Mikä meissä on vikana, kun emme voi tukea ihmistä, joka on riekaleina? Järkyttävä tuo kertomasi esimerkki: tulee vihainen olo moisesta kohtelusta. ☁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, mites me nyt tälleen huhtikuussa...Sinun edellinen oli kyllä rankka ja täytyy myäntää, että minussa Yötä ei voi vastustaa tikittää vieläkin.

      Terveydenhuollon psykologisen seulan läpi voi teeskennellä kuka vain. Tiedän henkilön joka inhoaa vanhuksia, mutta opiskeli lähihoitajaksi ja meni vanhustyöhön!

      Jokainen täyspäinen aikuinen tajuaa, että nuoruus ei ole mikään paratiisi ja tuossa tapauksessa ystävälläni oli niin jäiset välit etenkin isäänsä, että ihmettelen, että hän jaksoi edes tuohon asti. Kun puhun itsemääräämisoikeudesta elämään tai kuolemaan, tarkoitan aikuisia, mutta en nyt sentään sitä, ettei kaikille tarjottaisi apua ja mahdollisuuksia. Mutta: Nuoret ovat aina oma lukunsa, sillä silloin kaikki kärjistyy ennen kuin liekki joko syttyy kunnolla tai sammuu ennenaikaisesti. Lasten, nuorten ja vanhusten masennus on alidaignosoitu ja muista ei välitetä. Ihminen on ainoa peto luomakunnassa. Kummallista, että susia kutsutaan pedoiksi,..Eläin ei tee mitään pahuuttaan, kuten ihminen.

      Näistä tulee sekä vihaiseksi että turhautuu.

      Poista
  2. Serkkupoika 20v. teki itsemurhan helatorstaina . Olisi nyt 36-vuotias. Armeija ja opiskelu takana, työpaikka odotti maanantaina alkavaksi. Juhli kavereiden kanssa. Tyttökaveri jäi yöksi. Kukaan ei arvannut tai tiennyt miksi halusi lähteä. Setäni mustat hiukset muuttuivat surusta valkeaksi kahdessa kuukaudessa.
    Itsemurha on varmasti läsnä jokaisen lähellä, sillä Suomessa tehdään niin paljon niitä.
    Kriisiterapia auttaa sekä masentuneita että itsemurhaa yrittäneitä ja omaisia. Ehkäpä Suomessa kannustetaan olemaan jo pienestä pitäen itsenäisiä ja hoitamaan omat asiat itse ja sitten se avun hakeminen ja pyytäminen koetaan häpeänä tai ahdistavana. Pitäisi jaksaa itse, mutta ei jaksakaan.

    Omaisilla ja läheisillä on tärkeä merkitys auttamisessa ja kuuntelemisessa ja asioiden hoitamisessa, kun masentunut ei pysty eikä jaksa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, hirveä tragedia,

      Jokainen tuntee jonkun...Toisia auttaa, toisia ei, se käy kirjastakin ilmi. Täällähän on se pärjäämisen kulttuuri niin kova jo lapsesta asti. Missä muussa maassa lapset tulevat epulta ja topulta tyhjään kotiin koulun jälkeen tuntikausiksi. Työn raskauttamat vanhemmat sitten vain kehuvat, miten 'meidän tyttö on jo niin itsenäinen'.

      Eihän se, keneltä apua haetaan, tiedä välttämättä yhtikäs mitään, miten pahalta toisesta voi tuntua. Suomessa käytetään lisäksi pakkokeinoja, joihin nyt onneksi tulee lain muutos heinäkuun alusta. Miten sekavaksi tulekaan sekava vanhus, kun hänet sidotaan kolmeksi vuorokaudeksi sänkyyn kiinni.

      Lähimmäisten pitäisi olle erityisherkkiä, jotka vaistoavat hädän ja ahdistuksen.

      Minulle vain tutun tutun kautta kerran tapaamani ihminen teki itsemurhan niin, että kun aamulla heräsin, oli sähköpostillani kuvat järjestelyistä, ja kun sitten soitin hätänumeoroon, R. oli työmatkalla Kiinassa, niin kaveri oli kadonnut. Hän löytyi juuri niin kuolleena illalla myöhään, kuin oli kuvannut kaiken. Että tällaiseen voi joutua ihan sivullisena..., mutta jotenkin olen jälkenepäin ajatellut, että hän oli sen ehdottomasti näin päättänyt. Vaikka mitä olisi tehyt, hän olisi myös tehnyt mitä oli aikonut - enemmin tai myöhemmin.

      Poista
    2. Ystäväni oli pakkohoidossa viime vuonna masennuksen vuoksi ja sai mm. sähköhoitoa. Tällä hetkellä todella paremmassa kunnossa. Hänen kohdallaan pakkohoito auttoi.

      Yksinäisyys on kauheaa...kaikille

      Poista
    3. Mai Suomi on nyt maailmalla negatiivisessa valossa pakkokeinojen ja -hoitojen vuoksi. Uusi laki tulee voimaan heinäkuusssa. Esim. dementoitunut vanhus menee vielä enemmän sekaisin, jos vaikka hänen hoitopaikkansa vaihtuu, puhumattakaan siitä,että hänet sidotaan kolmeksi vuorokaudeksi sänkyyn.

      Sähköhoito voi olla mainettaan parempaa. Monen kohdalla se on auttanut.

      Se on.

      Poista
  3. Kuulostaa siltä, että haluan lukea. Tosiaan asioiden pitäisi muuttua, jotta osalta kuolemista vältyttäisiin :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, tämän pitäisi koskea kaikkia.

      Etenkin alalle pitäisi saada sinne sopivia henkilöitä.

      Poista
  4. Olin tarjoilemassa hautajaisissa, jonka "päätähti" oli itsemurhan tehnyt perhetuttu. Minua kaksi vuotta vanhempi poika. Siitä on nyt yli 20 vuotta ja edelleen hän on usein mielessä. Miten turha kuolema. Ei sen ikäisen pitäisi olla toivoton, kun kaikki on vasta edessä. Siinä oli kuitenkin yksi syy ammatinvalintaani. Viikonloppuna olen kirjoittanut työhakemusta, näiden asioiden ääreen tai niitä ehkäisemään. Saas nähdä kuinka käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, niin monet kuolemat ovat turhia, osa aikuisten itsemurhista hyvin tarkkaan mietittyjä. Nuoret ja vanhukset, siinäpä eritysiryhmät tässä asiassa.

      Toivottavasti olet alalle oikea henkilö. Paras ystäväni on.

      Poista
  5. Ei itsemurha onneksi enää tabu, kirkon valta vähentynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, katolisissa maissa edelleen tabu. Siellä papit eivät hautaa, jos on tehnyt itsemurhan. Siksi perhe maksaa lääkärille, että tämä kirjoittaa vaikka minkä muun tahansa syyn kuolintodistukseen kuin itsemurhan. Portugalin itsemurhaluvut esim. ovat todellista paljon korkeammat.

      Poista
    2. Niin, mutta ethän asu katolisiessa maassa.

      Poista
    3. Hannele, en. Tämä on osa isompaa keskustelua itsemurhista.

      Poista
    4. Niinpä, suomalainen kirja suomalaisista itsemurhista.

      Poista
    5. ....ja vertailu muiden maiden lukuihin.

      Poista
  6. Tämä on aihe, josta mulla on valitettavan paljon henk.koht. kokemusta. Yhden olen onnistunut pelastamaan kahdesti. Toista en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, läheisten ja omaisten tunnot tulevat tässäkin kirjassa esiin, mutta vain osin, sillä nyt on tarkoitus antaa ääni heille, jotka haluavat kuolla. Yötä ei voi vastustaa taas on tyttären kannalta nähtynä kerrottu tositarina äidin itsemurhasta.

      Poista
  7. Tämä kirja on äärettömän tärkeä. En silti tule koskaan lukemaan tätä. Itsemurha on koskettanut minua hyvinkin läheltä ja lisäksi tuttujen kautta kauempaakin. Monille kirja tuo lohtua ja auttaa ehkä jollain tasolla ymmärtämäänkin, mutta itse en voi lukea tätä. Mutta jos (ja toivottavasti kun!) kirja auttaa monia, on se kirja paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tässä oli niin eriliaisia kuoleman kaipaajia, että se jo valottaa asian laajuutta. Joskus tulee mieleen, että onko Suomessa ketään, jota itsemurha ei olisi koskettanut jollakin tavalla. Valitettavasti.

      Kaikkea ei voi, eikä ehkä pidäkään lukea. Minullakin on rajani, mutta se ei mene tässä.

      Poista
  8. Tämä kuulostaa hyvin tarpeelliselta kirjalta. Meillä pitäisi todellakin saada yksinpärjäämisen sijalle enemmän yhteisöllisyyttä. Monet, varsinkin nuoret, ajautuvat niin "turhaan" itsemurhaan, syistä, jotka ovat ohimeneviä.

    Perushoitajiksi hakeutuvat monesti koulussa huonosti pärjäävät, pelottavannnäköiset, kovat tytöt, eivät reippaat, tomerat ja empaattiset. Olen monesti kauhistellut tätä asiaa, mutta sitten yllättäen nämä tytöt muuttuvat. Nuoruuden angsti onkin juuri sitä herkkyyttä, jota hoitotyössä tarvitaan jopa enemmän kuin suoraviivaista käytännöllisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, nyt oli eilisessa Helsingin Sanomissa niitä yhteisökoteja, joita on alkanut snytymään. Sehän on meillä niin uutta, että esim. kaikki ruoanvalmistus ja ruokailu olisi AINA yhteistä. Uskon, että maassamme yksinäisyys on vieläkin suurempaa kuin mitä aavistellaan. Jollekin voi viikon aikana ainoa livetapaaminen olla kaupan kassa.

      Uskon tuon, mutta tarkoitinkin kyllä esimerkissäni niitä, jotka lähtevät alalle kypsässä iässä, kun eivät muualle pääse/osaa mennä. Joku menestyksen huipulta pudonnutkin voi sen tehdä, vaikka olisi koko ikänsä kertonut, miten vanhukset inhottavat tms.

      Nuoruuden angsti on monipuolista herkkyyttä, Se on kykyä ymmärtää toista, mutta se on usein myös suurta maailmantuskaa, jossa valoa ei näy. Kun se pimeys on valaistu, näemme perhosen, joka sätielee: "Hei maailma, täältä tullaan!"

      Poista
    2. Huomasin sen yhteisökotiartikkelin - hieno juttu!

      Poista
    3. Eikö vain! Mehän vähän aikaa sitten vaihdoimme mietteitä vähän samansuuntaisesta...

      Poista
    4. Kyllä, kyllä!
      Niin, vielä noista alalle sopimattomista. Olen monesti ihmetellyt bisneselämässä väsähtäneitä, jotka saavat päähänsä, että hoitoala pelastaa heidät ja kouluttautuvat lyhyillä kursseilla kaikenmaailman hoitajiksi ja terapeuteiksi kun heidän itsensä pitäisi siinä tilanteessa olla hoidon kohteena.

      Poista
    5. No, minä tarkoitin juuri sellaisia. Ja heitä on yhtäkkiä yllättävän paljon ja miten jokukin oli saanut selvitettyä, miten pitää vastata niihin psykologisiin juttuihin...Sää olet kyllä niin mahtava kirjoittamaan, että mun tarttee saada sut kirjoittamaan johonkin lehteen;) Tuo on just niin totta, mutta meneppä ja sano se heille!

      Poista
  9. Tuntuu niin surulliselta, että joidenkin hoitohenkilökuntaan kuuluvien ns. ammattilaisten tarjoama "apu" on tuon tasoista julmuutta :( Hirvittävän tärkeä kirja, mutta Katjan tavoin minäkään en todennäköisesti tule tätä lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka kirja hyllyssä, paino etenkin sanoilla joiden ja heidän syytäänhän eivät sitten ole laissa olevat pakkokeinot, mutta niidenkin käyttö vaihtelee paljon laitoksittain.

      Tieto lisää tuskaa, sille ei mitään voi. Minulle tämä tuli kuin jatkumona kirjaan Yötä ei voi vastustaa, jonka hienon arvion löysin eräästä kirjablogista. Tosin viime mainitussa olemme Ranskassa, mutta ahdistus, masennus ja suru eivät tunnusta maiden rajoja.

      Veikkaan, että tämä on monelle tärkeä kirja...Minäkin nyt aion kyllä jotain aivan muuta, sillä mitä lukee vaikuttaa kyllä itseenkin.

      Poista
  10. Tämä Kirja on todelliseen tarpeeseen tehty.

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoinen kirja ja hyvä, että tällainen on tehty. On aina hyödyllistä, että tabuja puretaan ja asioista kirjoitetaan/puhutaan. Ja ihan varmasti kirja voi auttaa joitain ihmisiä, niin ainakin toivon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, samaa mieltä. Meilasin just yhden lukijani kanssa ja totesimme, että tabut on tuotava päivänvaloon ja varmaan ne, joita tämä kirja eniten auttaa, eivät kommetoi, mutta he lukevat tätä ja sitä myöten toivottavasti tämän kirjan. Kannattaa huomata, että 'he jäivät kertomaan, he ovat elossa'.Vaikka voi tuntua niinkin pahalta, että yrittää täältä lähteä, voi valo elämään löytyä sen jälkeenkin.

      Poista
  12. Olen menettänyt liian monta ystävääni itsemurhalle. Kaikki ovat olleet miehiä. Joskus kuvioissa on ollut huumeet, jotka ovat sekoittaneet pään lopullisesti. Aina ei ole syitä, kuten pettäminen, kiusaaminen, masennus tms. eikä mitään keinoa mikä voisi auttaa. Ihana ystäväni Leif Färding päätyi itsemurhaan vaikka häntä rakastettiin paljon, se ei vain auttanut. Mietin miksi usein juuri lahjakkaat ihmiset päätyvät tähän lopulliseen ratkaisuun. Masennus on kuin syöpä, se ei aina näy ulospäin, mutta saattaa olla tappava tauti. Kun aikoinaan kärsin vakavasta burn outista, varoitteli lääkärini minua. Kun sanoin, etten luule olevani itsetuhoinen, hän sanoi, ettei se ole niin varmaa, itsemurha ei aina ole suunnitelmallista, pahan olon kourissa vain toimii spontaanisti; hyppää hetken mielijohteesta bussin, rekan tai junan alle. Kuka tietää kuinka moni onnettomuudeksi luokiteltu tapaus onkin itsemurha. Itsemurhan tehneiden läheisten suru on paljon raskaampi taakka kuin "tavallisen" kuoleman aiheuttama, AINA on mukana syyllisyys.
    Liian usein olen myös törmännyt siihen, ettei lapselle tai nuorelle saada mitään apua selkeän masennuksen hoitoon jos ei ole totaalisen mielisairas.
    Kaikki julkaisut, tiedottaminen, mutta ennen kaikkea taitava ja asioihin puuttuva taitava terveydenhoitohenkilökunta on tarpeellista. "Antakaa sen kuolla", jää ikuisiksi ajoiksi soimaan potilaan mieleen, samoin läheisten mieleen. Hyödyllinen kirja ja toivottavasti lohduttava läheisensä itsemurhan kokeneille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cheri, jos lukisti Elaine Aronin kirjan Erityisherkkä eli se HSP, tietäisit miksi juuri lahjakkaat ja luovat ihmiset niin usein masentuvat. He ovat koko ajan kuin antenneja, jotka vastaanottavat kaikkea mitä ympärillä sanotaan, tehdään, toimitaan, niin oikean kuin väärän, hyvän ja pahan. He eivät kestä sitä mitä muut katsovat vaikka ihan tavalliseen elämään kuuluvaksi. Tästä kirjassa ovat minusta hyvänä esimerkkinä koulukiusaamisjutut, Miksei myös Nainen, 47, jonka mies petti häntä vuosia.

      Jotkut tosiaankin päätyvät itsemurhaan äkillisesti ja täysin varoittamatta. Toiset ovat voineet olla aineissa ja ehkä sitäkin tarkoituksella, toiset tekevät kaiken selvin päin. Kukaan ei tiedä, onko puuta päin ajanut menettänyt ajoneuvon hallinnan tahallisesti vai ei. Tiedän miehen, joka teki näin jouduttuaan konkurssiin, mutta hän halusi pelastaa perheensä ja teki kaiken niin, että teko näytti liikenneonnettomuudelta, ja leski ja lapset saivat henkivakuutusrahat. No, näitä riittää, surullisia tarinoita.

      Minä uskon, että vaikka ei olisi alttiutta masennukseen, se voi tulla kenelle vain esim. just burnoutin seurauksena. Se voi iskeä myös puskista!

      Tätä en voi olla vielä kertomatta: Tunnen naisen, hyvin lahjakkaan ja luovan, joka joutui psykoosiin koiransa kuoltua. Kohtuullisen pitkän hoitojakson jälkeen ja terapian sekä lääkkeiden avulla, hän on taas mukana elämässä, mutta hän ei koskaan enää naura kuin joskus...Olen miettinyt häntä nyt aika paljon, kun Olgan hauta on silmissäni puutarhassa ja tiadan vasta nyt alkaa surra. Minulla on tapana kapseloida suruni ja etenkään ketään en halua suruni äärelle. Se on kauhea piirre, myönän. Tapasin viikonloppiuna Olgan kaverikoiran ja sain kuulla, että E:llä on ehkä syöpä. Hän ihanuus, joka on ollut joulublogini tähti vuosi vuoden jälkeen...

      Lasten masennus vasta tabu onkin! Se on alidiagnosoitu ja siitähän oli juuri viikon aikana iso artikkeli Hesarissa ja kertomus erään perheen kriiisistä.

      Olisi lottovoitto, kun apua hakeva kohtaisi aina just hänelle sopivan ja empaattisen lääkärin, terapeutin etc. Taisi olla de Viganin kirjassa, jossa väärä terapeutti jopa pahensi tilannetta. Potilaan ja terapeutin/lääkärin kemian pitää toimia.

      Minusta tämä kirja lohduttaa kumpiakin, mutta ehkä tästä voivat voimaa saada eniten juuri itsemruhaa yrittäneet, jotka tauavat, että he eivät ole yksin kärsimässä ja että pimeimmänkin yön jälkeen voi tulla valo, elämä. Toivo on tärkeää, Se on vähän kuin mun reppanat lumikellot, joita myyrät sallivat minulle keävisin 1-10 eli elän toivossa. Pidän siitä kiinni lujaa: Isommassa mittakaavassa sama: Jokaiselle pitäisi näkyä edes yksi toivon tähti.

      Poista
  13. Hyvä että Suomessa on alettu viime(in!) aikoina puhua itsemurhista. Mutta enemmänkin voisi puhua ja tehdä.
    Minusta Suomi on, ikävä kyllä, joillan tavoilla tunnekylmä maa, ja meillä on yhä häpeän kulttuuria ja pärjäämisen pakkoa. On aina raivostuttavaa ja surullista kuulla alalle sopimattomasta hoitohenkilökunnasta. Vastaavaa ihmisyydestä piittaamatonta käytöstä löytyy muiltakin aloilta, työpaikoilta, kouluista, siihen törmää kadulla, satunnaisissa kohtaamisissa, perhesuhteissa jne. (Tietenkin vastaavaa löytää myös muista maista.) Sitä ei koskaan tiedä mikä katkaisee kamelin selän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, avimuus on tässäkin tärkeää.

      Samaa mieltä. Pidän monesta asiasta Suomessa, mutta tietty tunnekylmyys on ja vaikuttaa. Ja pärjätä pitää - yksin. Se on kuin joku karman laki, että niitä on. Vrt. hoitaja, joka pari viikkoa sitten tiuski syöpäkuomeaa tekevälle tutulleni. Sama tapahtui E:n kohdalla. E. itse ehti kertoa minulle, minkä pilkkanimen hoitajat hänelle keksivät, mutta M:n tapauksesta minulle kertoi paikalla ollut ystävä.

      Netti. Ihmiset kuvittelevat, että netissä saa sanoa mitä vain kenelle vain.

      Koska sitä ei tiedä, kannattaa elää itsekin sen opin mukaan, että ei tee tai sano toiselle, mitä ei itse kestäisi.

      Poista
  14. Jäin miettimään tuota "Huhtikuu on kuukausista julmin". Oliko siihen liittyvä tilasto yleinen vain Suomesta? Keväthän etenee eri vauhtia eri maissa. Kevät, joka terveelle on riemun ja uuden lupauksen aihe, onkin masentuneelle viimeinen viesti siitä, että ei jaksa. Kun ei ole mitään mitä toivoa.

    Pahin asia meillä on juuri tuo, että apua ei saa. Jos masennuksesta kärsivä tapaa vastaanotolla joka kerta uuden lääkärin ja joutuu aloittamaan hoitosuhteen aina alusta, ei siinäkään voi pitkään uskoa saavansa todellista apua. Eikä se ole edes mikään hoitosuhde, yksi näkeminen. Käynnit loppuvat. - Tämäkin on tositapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, tuo kuuluisa Eliiotin runo on kokoelmasta Autio maa. Se oli muistaakseni Suomesta ja Hesarissa tai sitten jossain aikakauslehdessä ihan parin viikon sisällä. Voi olla terveyslehtikin, sillä vaihdamme lehtiä ystäväni kanssa. Suomessa kevät on todella hidas ja se antaa lupausta, mutta sitten heräätkin lumiseen aamuun tai kovaan pakkaseen ja kestää kuukausia ennen kuin lehti on puussa. Jos voisin, olisin Suomesta pois jokaikisen huhtikuun ja olen osin ollutkin. Nyt on vain niin, että viime vuonna ja ensi vuonna, matka oli otettava toukokuuhun, sillä minulla on iso työ siinä, että laitan puutarhan kuntoon ja suojelen yli 10 kartiovalkokuustani. Ketään en jätä tuon työn alle, joten kotolainen käy kastelemassa vain sisäkukat. Lasken jo päiviä, jolloin tämä kuukausi on ohi. Minulle riittää kun lehti tulee puuhun ja saamme ensimmäisen kevätsateen.

      Se tuli just tuossa kirjassa esille, että joka kerta voi olla eri lääkäri ja terapeutin vaihtuminen voi olla asiakkaalle hirveä sokki, jonka jälkeen kaikki menee pieleen. Näin tapahtuu joka päivä jollekin.

      Sinä olet selvästi kevätihminen, joten ihanaa huhtikuun jatkoa!

      Poista
    2. Raili, niin ja onhan tässä Kourallinen tabuja kirjassakin noita lukuja, mutta tuo lause, että 'hihtikuussa suunnitellaan, toukokuussa toteutetaan' voi olla vaikka ystävälleni tulevasta terveyslehdestä.

      Poista
  15. Muistanko oikein, että Karpo käsitteli nimenomaan itsemurhia ohjelmassaan niin, että hän alkoi hitaasti laskea lukuja yhdestä alkaen. Ainakin hän luetteli niitä hyvin pitkälle, en muista kaikkiko yli 1300 uhria, senaikaista itsemurhien lukumäärää. "Jokainen luku on ollut elävä tunteva ihminen ja jokainen luku on liikaa."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raili, jotenkin kuulostaa Karpon tyyliltä.

      Minusta Sanna tuossa sanoi oikein, että Suomi on varsin tunnekylmä maa. Oikeasti tosi harvat välittävät toisista.

      Poista
  16. Kipeä ja rankka on tämä aihe itselleni, on vaikea on vieläkään avautua aiheesta. Ehkä sitten joskus kun saan tarpeeksi etäisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustis, ehkä kaikesta ei tarvitse avautua. Aika on vanha hyvä lääke, mutta joskus sen tehoaminen vie aikaa.

      Poista
  17. Itsemurha on aihe, joka kiinnnostaa. Se on tavallaan niin erikoista, kun ihmisen biologinen tarve on selviytyä, että joku pystyy tekemään sitä vastoin. Mutta samaan aikaan se ei ole mikään ihme. Elämä ei ole helppo.

    Mutta kyllä se kauheaa on, miten välillä suhtaudutaan ihmisiin, jotka kaipaisivat elämäänsä apua. Tuntuu, ettei haluta ymmärtää eikä auttaa. Ennakkoluuloja riittää. Eihän esimerkiksi mielenterveysongelmia vieläkään oikein lasketa sairauksiin. Sehän on ihan okei, että et mene kouluun/töihin/minnekään jos on kuume, mutta enkä kun on masennus/ahdistus/jokin muu? Kyllä vaan silloin pitäisi jaksaa ja kyetä. Ei se ole riittävä selitys olla pois.

    Huoh. Mutta kiinnostava kirja! Tätä jo töissä katselin, mutta täytynee ehkä harkita jo ihan lukemista :)

    Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, sinä sen sanot: Elämä ei ole helppo ja sitten se on ohi. Jos tuota jää liikaa miettimään, voi tulla alakulo, josta ei enää pääse ylös. Jotenkin Heberleinin kirja on tehokas avaamaan silmät, sillä siitä näkee, että koulutus, pienet lapset, hyvä ura, mikään ei voi estää, jos 'ei tahdo kuolla, mutta ei jaksa elää.' Tämä on sitten sellainen kirja, josta moni löytää tavallaan jonkun 'tutut tai tutun tutun'.

      Esimerkiksi koulukiusattuja, jotka miettivät itsemurhaa, pakotetaan kouluun ja sitä kautta he ajautuvat huumeisiin, lintsaukseen ja jopa itsemurhaan. Tälläkin hetkellä moni nuori miettii, miten pääsisi pois.

      Tämän lukee nopeasti, mutta kannattaa olla itse vahvoilla, kun tähän ryhtyy. Minulla painoi de Viganin kirja tämän alla eli otti hiukka lujille. Nyt aion lukea muuta kuin rankkaa...Lue tämä, vaikka tieto lisää tuskaa. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka voisit tätä kautta vaistota, auttaa, tajuta...jotakuta lähelläsi.

      Poista
  18. Erittäin tärkeä aihe. Mitä enemmän tästä keskestellaan, sen parempi... Syyllisyys, häpeäkin, varmasti tuovat vielä lisäkuormaa suremaan jääneiden elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, täysin samaa mieltä. Vaieta tästä on kuin olisi pupujussi, joka laittaa päänsä pensaaseen. Ei tämä vaikenemalla parane, vaan pahenee.

      Monet salaavat koko asian, toiset antavat haastatteluja, mutta mitä kenenkin jälkeen jääneen sisällä on, sitä ei tiedä.

      Poista