tiistai 5. huhtikuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Minusta tuntui jo silloin kuusivuotiaana, että äiti yritti kaikin keinoin osoittaa minulle, etten merkinnyt hänelle mitään. Hän ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Hänen ruumiinsa inhotti minua, minkä hän luultavasti vaistosi. Äiti oli tummanvaalea, sinisilmäinen, rehevä. Mutta hänen oikeasta silmästään ei ikinä tiennyt, mihin suuntaan se katsoi. Myöskään oikea jalka ei totellut häntä...Äidin ontuva käynti teki minut levottomaksi, etenkin öisin, kun hän ei saanut unta ja kulki eteisen ja keittiön väliä. Joskus kuulin hänen murskaavan kiukkuisesti kengänkorollaan torakoita, joita tuli...

Jostakin syystä olin varma, että jos pysyisin Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa, niin äitini laahustus, joka oli syöpynyt minuun lähtemättömästi, lakkaisi vainoamasta minua. Tulin siihen tulokseen, että minun täytyi seurata tuota tyttöä, olla päästämättä häntä näkyvistäni, vaikka hän suuttuisi ja yrittäisi hätistää minut pois.

Elena Ferranten Loistava ystäväni (L’amica geniale, WSOY 2016, suomennos Helinä Kangas) on takuulla jotain sellaista, johon meillä lukijoilla, on ollut suunnaton nälkä: Löytää loistava tarina, jolle voi antautua vain rentoutumalla ja antamalla tarinan viedä. Näin minulle kävi Ferranten kanssa. Jo kirjan aloitus tempaa vahvaan otteeseensa kuin itsevarma rakastaja: Tarina alkaa siitä kun kirjan kertoja, Elena eli Lenù, saa soiton Rinolta, jonka äidin nimi on Raffaella Cerullo, mutta jota kaikki muut paitsi Elena kutsuvat Linaksi ja Elena Lilaksi. Elenan kuusikymmentäkuusivuotias ystävä on kadonnut ja nelikymppinen poika soittaa itkeskellen Elenalle, joka ei halua ottaa aikuista miestä hoteisiiinsa vaan alkaa miettiä, miten hänen paras ystävänsä on voinut toteuttaa suuren haaveensa ja kadota  kuin tuhka tuuleen. Pelon sijasta Elena raivostuu ja päättää kirjata heidän tähänastisen tarinansa ylös ja siitä syntyy napolilaissarjan ensimmäinen osa: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus. Alkaa köyhän napolilaiskorttelin tarina, jonka keskiössä on ehdottomasti kahden tytön monimutkainen ystävyys, jossa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista. He ovat aurinko ja kuu, toinen saa valonsa toiselta, mutta kuka loistaa milloinkin, se vaihtelee ja loistava ystävä on milloin Elena, milloin Lila, ainakin kunnes...

Tyttöjen elämä on Napolin köyhien elämää, jossa kuumat kadut haisevat, pöly tunkeutu sieraimiin, kärpäset ja torakat juhlivat, mädäntyvän kalan löyhkä yhtyy katutyömiesten alastomien ihojen hikeen. Kaiken joukossa myös konditorioiden tuoksua, tuoretta leipää ja avoimista ravintoloista hönkivien ruokien tuoksua. Lopultakaan Elenan, Linan ja heidän perheidensä ja ystäviensä elämä ei ollut hääviä Napolin pahanhajuisessa läähätyksessä jatkuvien torailujen, läimäysten ja suoranaisten pahoinpitelyjen alistamina. Uhka makasi kaiken aikaa jokaisen päivän yllä, meri ei tuoksunut ja ainoat tähdet, jotka oikeasti tyttöjen korttelista nousivat olivat he itse. Tytöt pärjäsivät koulussa todella hyvin ja Lila, suutarin tytär, oli suorastaan nero, jonka vauhdissa Elena päätti pysyä. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun, maestra Oliviera yritti puhua molempien vanhemmat ympäri päästämään tytöt kouluun, mutta vain Elenan vanhemmat antoivat periksi painostuksen alla ja näin alkoi se muodonmuutos, jossa yhdestä yritti tulla kaksi, mutta toisistaan eroon he eivät päässeet, vaikka Elenan tie jatkui lukioon ja hän pääsi kesälomalla opettajansa avulla jopa Ischian saarelle ja mereen uimaan, kun taas Lila raatoi perheensä suutarinverstaassa kuuman kesän koskaan merta edes näkemättä.. .Tässä työläiskorttelin väkivaltaisessa maailmassa tyttöjen piti kasvaa nopeasti aikuisiksi ja jo neljätoistavuotiana he alkavat saada vakavia ehdotuksia, mutta joutuvat pysymään tiukasti veljiensä ja isiensä vartioinnin alaisina: Neitsyys on vaadittu huomenlahja!  Toki etenkin Lila joutui kantamaan koko ajan veistä mukanaan, sillä varakkaan perheen camorristipoika piti häntä kohtalonaan...

Loistavasta ystävästäni tuli mieleeni montakin asiaa. Ensinnäkin se, miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista. Tässä kirja muistuttaa Silvia Avallonen Terästä, jossa myös kaksi nuorta tyttöä ja saari, Elba, joka kuului muille, ei heille. Saaren kangastus on molemmissa kirjoissa, toisessa Elba, toisessa Ischia. Saari edustaa toista maailmaa. Sitä missä ihmiset hymyilevät toisilleen, kulkevat kuin liitelisivät ilmassa, maailmaa, jossa he ovat näkymättömiä, maailmaa, jossa ei herätä aamuvarhain töihin ja jossa lapset saavat olla lapsia joutumatta väkivaltaisesti hyppäämään suoraan lapsuudesta aikuisikään. Teräs on näistä kahdesta ehdottomasti traagisempi – tähän mennessä, mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

30 kommenttia:

  1. Ansiokas analyysi taas kerran Leena ja parasta näissä on se, miten itse koet kirjat ja haet korrelaatioata ja yhtäläisyyksiä toisiin vastaaviin teoksiin. Minä kiitän:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Plaza de Mustis, kiitos<3 Voisihan tätä lisätä, että vaikka kyse on aivan eri aiheesta ja maasta, viihdyin yhtä hyvin kuin lukiessani Doerrin Kaikki se valot jota emme näe. Mikä sattuma, kun katsoo, millä sijalla oli ilmestymisvuonnaan vuoden parhaissa minulla sekä Doerrin teos että omana vuonnan Teräs. Tämä on nyt ylempänä, mutta tulossa laadukkaampi kirjavosi kuin uskonkaan. No, nyt on vasta huhtikuu:) le hyvä <3

      Poista
  2. Tämä pitää ehdottomasti lukea! Kuulostaa hurjan hyvältä, tulee vähän Munron tyyli mieleen. Voi olla, että olen ihan hakoteillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, täysin samaa mieltä! Jos tämä muistuttaa Munroa, niin sitten mun pitää vielä kerran yrittää häntä:) Munro ei vain uppoa, ei millään. Olen väärä ihminen sanomaan, muistuttaako tämä Munroa, mutta olen oikea ihminen sanomaan, että Ferrante on taikaa!

      Poista
  3. Olen varannut tämän kirjastosta, joten tässä sitä odotellaan :)
    Kuulosti kyllä hyvältä. Tuli kaipuu Italiaan. Milanossa otettiin hotelli vähän kauempaa keskustasta, joten kuljimme paikallisilla busseilla ja raitsikoilla ja kävimme paikallisten lähikaupoissa ja torilla. Eräässä kaupassa äiti sanoi noin 10v tyttärelleen kassajonossa, että hän käy hakemassa vielä jotain ja tyttö voi jutella minun kanssa. Ymmärsin sen verran italiaa. Sanoin tytölle, että puhun vain englantia. Tyttö kiljui äidilleen koko kaupan kuullen jotakin, mutta äiti vain shoppaili ja tuli sitten meidän luo. Sillä aikaa olimme jo tytön kanssa puhuneet vähän englantia ja äidin tullessa takaisin hän oli kuin hymyilevä aurinko, ja kehuin tietysti, että tyttö puhuu jo hyvin englantia. Äiti ei puhunut. Ihana muisto siltä reissulta. Ihmiset olivat huikean ystävällisiä ja ruoka valtavan hyvää. Todellakin turistipaikoista pitää lähteä pois ja mennä tavallisten ihmisten joukkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, toivotaan, että olet ensimmäinen!

      Tämä on hyvällä tavalla hyvä. Tiedät sitten, mitä tällä tarkoitan, kun olet lukenut. Tai ainakin toivon sitä:)

      Koska kävimme monta vuotta keävisin Sveitsissä, ajoimm usein myös Italian puolelle. Kolme lasta mukana! Koska poikani on yhtä vaalea kuin minä, liikkeissä naiset, asiakkaat ja myyjät, tulivat koskettamaan hiuksia ja ihailemaan, Meri oli vauva ja jotkut myyjät suukottivat häne käsivarsiaan ja paljaita varpaitaan rattaissa. Myöhemmin olimme Decenzanossa, koska eräällä tutullamme siellä firma. Itseasiassa tuli työtarjous sinne, mutta Veronassa tapahtui jotain, jonka takia Italia jäi. Pidän Italiasta sen parhaat puolet: keittiön ja valkkarit ja sitten tällaiset yllättävän huikeat kirjat. Italiamme on nyt Itävalta, josta olemme löytäneet huikeita italialaisia ravintoloita ja siis myös sitten niitä valkkareita, joita valmistuu Koillis-Italiassa. Yli 10 vuotta meni hulluna Italiaan ja vieläkin pidän Italian alppeja kauneimpina, mutta Itävallassa on nyt niin paljon, mikä vie. Tosin taidamme tehdä pienen piipahduksen Italiaan samalla kun kerran menemme niin rajalle kuin Luganoon.

      Olen itsekin huomannut, että monissa maissa lapsiin saa englannilla kontaktin,kun taas vanhempi väki välttämättä puhu englantia tai saksaa. Oma italiani on äärettömän heikkoa, vaikka pidinkin Avallonelle kirjamessuilla puheen italiaksi, mutta sain apuja:)

      Ehdottomasti turistipaikoista pois! Tämän takia liikumme omalla autolla. Mielettömiä tapaamisia, joista voisi kirjoittaa kirjan. Kerran majoituimme Etelä-Sveitsissä pieneen kylään. Otimme vaatimattoman hotellin, jota piti italialainen perhe. Illallisella, siellä siis oli kyllä tasokas ravintola, tutustuimme erääseen pariskuntaan kiitos heidän noutajansa, joka oli heidän mukanaan. Ilta meni hauskasti ja aamiaisella herra tuli tuomaan Merille valtavaa suklaarasiaa. Meillä hän osoitti suklarasiaa olevaa nimeä ja kuiskasi: 'Ich bin das.' Sormi osoitti nimeä Sprüngli. Hän oli toinen omistaja Lindtin suklaan takana ja niin vaatimattomia ja valloittavia ihmisiä.

      Ainoa todellinen turistipaikka, josta en voi pysyä pois on Salzburg, mutta emme ole siellä sesongin aikana. Leikimme, että se on toinen kotikaupunkimme:)

      Ihan kuin ilmassa olisi maktakuumetta!<3

      Poista
    2. Voi Leena mikä pettymys tämä kirja oli. Tämä oli yhtä kieroilua ja perheväkivaltaa ja tämä ystävyys oli kaikkea muuta kuin ystävyyttä. Nietu, ei minun kirja alkuunkaan.

      Poista
    3. Mai, ikävä kuulla. Ihan kävin katsomassa, mitä olit kommentoinut Teräkseen, mutta et ollut tainnut sitä lukea. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, mikä oli ero. Teräs on kyllä vahvempi, en kiellä. Minusta tässä ote herposi jollakin mystisellä tavalla vasta kirjan loppupuolella. Niin tämä 'ystävyys', siitä voi tulla ihan mitä tahansa.Näin sitä joskus käy. Minä en jaksaisi lukea Juha Itkosta:) Olen yrittänyt, mutta niin tylsää...

      Poista
  4. Katselin juuri viime viikolla Elena Ferranten kirjoa (englanniksi) kirjakaupassa.Viime vuoden puolella oli kiinnostava juttu hänestä lehdessä,silloin kiinnostuin. Nyt vielä enemmän,tämän postauksesi johdosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, jos innostut, lue ensin tämä eka, sillä tästä on ilmestynyt jo Italiassa sarja. Kiva kuulla<3

      Poista
  5. Vau! Tämä täytyy lukea, sopivasti onkin taas kirjapino huvennut tyhjiin =).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, ihan sataa sun kirjasi.Lue tämä just nyt: Tässä tulee sellaisia vibroja, jotka sopivat huhtikuuhun:)

      Poista
  6. Tämä oli tilauksessa, mutta...

    Varmmasti luen kirjan jossakin välissä tässä kevään aikana, odotin tätä teosta kovasti sitä asti kun sen katalogeista bongasin.

    Ihanasti tästä kirjoitat, luvassa tuntuisi olevan hyvä lukukokemus - sitten joskus:)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, juu, huomasin...

      Varmasti odotit: Tämähän ihan huutaa tulla luetuksi.

      Kiitos<3 Luet vaikka toukokuussa kesän puhjetessa kukkaan: Oi, ihana toukokuu!

      <3

      Poista
  7. En ihan vakuuttunut. Koin tämän olen perustusten luontia tulevia osia ajatellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No...nyt minä annan sinulle yhden avaimen minuun, jos sen halaut. Vihaat sitä sanaa, mutta se sana on osa minun lukijaidentiteettiäni, joten pyydän ota se vastaan: Ferranten Loistava ystäväni on loistava LUKUROMAANI. Puolustan haudan tuolta puolenkin käsitettä lukuromaani, laadukas lu,uromaani, kirja joka saa viedä ja kirja jonka ääressä saa myös viihtyä. Minusta kirjan yksi tärkeä funktio on viihdyttäminen. Minä ikävystyn helposti. Olisin takuulla kuollut jo 45 vuotta sitten ellen olisi oppinut lukemaan 4-vuotianaa. Lukeminen pelastaa!

      Olen täysin samaa mieltä sen kanssa mitä sanot Loistavasta ystävästäni, mutta mietinnpä hiukan, missä jännite katkesi. Luin kirjan ja haudutin sitä pari vuorokautta ennen kuin kirjoitin siitä. En saanut kiinni, missä ote herpaantui, mutta se oli jossain puolen välin jälkeen tms. Alku nimittäin on helvetin tiheää ja takuulla vie mukanaan. Miksi jännite katkeaa just silloin, kun aloin odottaa, että tytöt voisivat 'alkaa tositoimiin' (hyi minä!)? Petyimmekö me Lilan tekemään ratkaisuun? Vai jaaritteliko Elena liikaa? Vai mitä taphtui? Tätä minulle ei tapahtunut Teräksen kanssa.

      Silti, aion lukea joka ikisen tämän sarjan kirjan, sillä jos Ferrante nyt on kirjoittanut vahvaa, kaikki vasta alkaa. Nyt perustettiin gruntti ja tämän päälle rakentuu iso tarina ja se ei voi olla ilman suurta draamaa ja tragediaa! Mieti kuka vaarallinen tyyppi nyt hautoo kostoa? Ja eikö Lilan aviomiehen käytös ole vähintäinkin omituista, kun peilaamme sitä kenkiin, jotka häissä kiiltelevät Lilan vaarallisen exän jaloissa? Kenet hän on oikein nainut? Minua on nyt alkanut kiinnostaa sekin, että saamme seurata näitä naisia ainakin 66 -vuoden ikään asti.

      Toistan itseäni, mutta tässä oli kerronnassa jotain Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, se oli minulla kai 5. ilmestymisvuonnaan. Ja tässä on paljon Terästä, joka oli minulla 5. ilmestymisvuonnaan. Sattumaako? Ehkä. Tai sitten ei.

      Edelleen jään miettimään, miksi ensimmäinen puolikas niin vei ja mitä sitten tapahtui: Ei se pudonnut, ei katkennut tarinan lanka, mutta se taisi vähän venyä, löystyä, sillä siitä puuttui teräs!

      <3

      Poista
  8. Oi oi mikä romaani... Olen ihan fiiliksissä! Mutta nyt luen Kotiinpaluuta enkä osaa sanoa kumpi parempi. Kummatkin kuin meille tehtyjä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, eikö vain! Paljon samaa kuin Teräksessä. Onpa sitten iinnostavaa kuulla, joko tohdit asettaa nämä kaksi paremmuusjärjsetykseen:) Mitä minä sanoin:)

      <3

      Poista
    2. Niinhän sinä sanoit ;) <3 Tuolta Lumikin on kuoltava odotan muuten myöskin paljon!

      Poista
    3. Annika, niin sanoin:) Vain hyvät ystävät saavat sanoa toisilleen 'mitä minä sanoin'. Katson, että olet hyvä ystäväni<3

      Saan sen luettua tänään, mutta odotamme koko vapunajaksi vierasta Itväallasta eli huomenna megaostoksille ja sitten sitä roanlaittoa, joten sinä ehdit lukea ensin takuulla kirjoittaa sen ulos. Jos en nyt sanokaan mitään, nähdään sitten oltiinko samoilla aalloilla.

      Poista
  9. Olen lukenut italiaksi kaikki Loistava ystäväni- sarjan romaanit. Eniten pidin ehkä toisesta osasta, jossa Lila ja Elena ovat nuoria. Tämä sarja jos mikä selostaa ettemme elä pelkästään omaa elämäämme, vaan siihen vaikuttaa sekä ystävämme/perheemme että ympäröivä yhteiskunta. Ehkä paras romaanisarja jonka olen koskaan lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanneli, kiinnostavaa: paljon kivaa odotettavissa. Minuakin kiinnostaa nuorten naisten aikuisuus. Ensimmäinen teos jäi tosi jännittävään kohtaan. Huima suositus sinulta: Kiitos.

      Poista
    2. Aloitin kakkososan eilen. Vaikuttaa erittäin lupaavalta.

      Poista
    3. Omppu, nauttimisiin! Minä luen uudelleen Paul Austerin Näkymätöntä. Olen halunnut tehdä sen jo kauan ja nyt tuli se hetki.

      En sasisi istua ollenkaan vielä, vain seisoa ja kävellä varovasti ja olla vatupassissa, joten en voi viipyä koneella kuin aivan lyhyitä pätkiä.

      Poista
    4. Huh! Eli olit jo leikkauksessa. Toivon paranemisen etenevän hyvää tahtia. Halit <3

      Poista
    5. Omppu, niin...olin. Kiitos ja kiitos samoin <3

      Poista