perjantai 23. huhtikuuta 2010

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin


Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008, Kristiina Rikman) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaalisuuden huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.

Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:

”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”


Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!

Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.

Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…

Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät ympärivuorokautiselle kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.

Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.

Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”

Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa, joten liikumme erittäin pitkän jälkimaun lähteillä. Ja minä en koskaan enää nukahda kuulematta mustakarhujen huhuilua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta   Sonja ja  Helmi-Maaria

6 kommenttia:

  1. "Kaikki mitä rakastin" on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Kirjoitit erinomaisen arvion tästä merkittävästä kirjasta. Totta, että kirjaa ei voi koskaan unohtaa, se lumoaa niin kieleltään, tarinaltaan kuin henkilöiltääkin. Mitä taiteilijaelämää, mikä tragedia ja mikä tunnelma kirjassa onkaan!

    Tuota "Lumousta" en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
  2. Lumiomena, kirja joka minulla on elämäni Top Tenissä. Ja se on jo aika paljon sanottu!

    Ihmettelen, että tästä ei ole saatu aikaiseksi filmiä...

    Lumous on minusta Sirin sikiövaihe Kaikki mitä rakastin teokseen. Ei yhtään huono, mutta 'lyhyt' verratuna siihen, mitä sitten tulee eli Bill & co.

    VastaaPoista
  3. Tätä kirjaa minäkin rakastin. Ehkä minun pitäisi lukea se uudelleen... Amerikkalainen elegia ei yltänyt tähän, mutta Hustvedtillä on uskomaton kyky luoda aivan omanlaisensa tunnelma kirjoihinsa. Nämä ovat sellaisia "night-at-the- modern-art-museum" aikuisille, siis sellaisia jossa taide ja ihmiset heräävät eloon.

    VastaaPoista
  4. Anni, se taide niissä varmaan vie minuakin ja erityiset henkilöhamot, joihin Sirillä on aivan uniikki kyky.

    Luin Amerikkalaisen elegian, mutta en halunnut sitä tehdä - ainakaan vielä.

    Tämä on uusintapostaus. Tämä kirja sai aikanaan reippaasti kommentteja ja on suuresti pidetty.

    VastaaPoista
  5. Tästä kirjasta olen kuullut niin paljon, mutten ole vielä ehtinyt lukea. Toivottavasti pian!

    VastaaPoista
  6. S., tämä kirja kuuluu minun mielestäni maailman kirjojen kympin kärkeen, sillä kirjan outo lumous valtaa lukijan, ainakin minut ja monet muut, täysin. Tarina on traaginen, suuri ja taiten tarjottu. Älä ohita tätä!

    VastaaPoista