tiistai 24. elokuuta 2010

CAMILLE CLAUDEL - KUVANVEISTÄJÄN ELÄMÄ

Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.

Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.


Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’


Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! ’Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat. Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.


Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!


Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”

Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…

Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!

24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.


Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.


Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…


Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…


Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…


Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…


Maanpakolaisena,
keskellä pilkkahuutoja,
hänen jättisiipensä estävät häntä kävelemästä.


- Charles Baudelaire -

*****

Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?

Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle taphtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajtaella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!

Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.

Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen.  Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistataiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!

10 kommenttia:

  1. Ihana postaus!
    Haluan lukea tuon kirjan,
    Olen nähnyt sen upeana elokuvaversiona muutama vuosi sitten..
    Löytyisköhän se leffa jostain??

    Niin kauniit, vaikuttavat kasvot, jotka eivät voi olla jäämättä mieleen..

    VastaaPoista
  2. Hanne, sun piti lukea tämä jo puoli vuotta sitten;-) Muistatko kun julkaisin myös Camillen töitä. Vielä parmepi kuva, koska on mustavalkoinen, on Camillesta Lumikarpalossa, jossa myös se taideteos Kypsä ikä. Varaa tämä nyt kirjastosta. Lue ensin kirja ja käänny sitten Sooliksen puoleen filmiasiassa ja netistäkin kyllä löytyy tietoa.

    Tiedätkö, minulla on edelleen semmoinen Lundia-kirjasto. Olen asettanut Camillen niin, että kun tulen tähän 'toimistooni' näen ensiksi hänet. Mutta en näe kuin hänen silmänsä, jotka ovat niin vangitsevat...

    VastaaPoista
  3. Hei Leena kiitos tästä esittelystä! Oi, miten traaginen tarina. Olen nyt törmännyt paljon tähän naisten sortamiseen, hulluiksi leimaamiseen ja lukkojen taakse pistämiseen. Lue Leena se Anna Kortelaisen: Levoton nainen, hysterian kulttuurihistoriaa tai selaile ainakin. Se voisi kolahtaa sinuun!

    Katsoin aivan hiljattain Angelina Jolien elokuvan Vaihdokas. Oletko nähnyt? Katso myös se, kun nainen yksinään uhmaa koko miesjohtoista kaupunkia (korruptioitunut) ja minnekäs hän sitten laitetaan? Elokuva on järkyttävän hyvä ja perustuu tositapahtumiin. Kaikki alkaa siitä, kun hänen pieni poikansa katoaa.

    VastaaPoista
  4. Saras, ja lue sinä L Onerva Liekkisydän, toimittanut Hannu Mäkelä (Tammi 2010). Vielä 1900 luvulla Madetoja sai sljettua vaimonsa mielisairaalaan, jossa tämä olisi saanut virua kuolemaansa asti, ellei Madetoja olisi kuukahtanut. Onerva pääsi vapauteen, eikä ollut mikään hullu, vaan Suuri Runoilija, joka olisi Leinonsa ansainnut!

    Koitas uskaltaa katsoa elokuva Frances, pääosassa Jessica Lange. Minä en ole vieläkään topinut. Sen jälkeen voit katsoa Sylvian, joka kertoo runoilija Sylvia Plathin järkyttävän kohtalon ja Ted vain jatkaa sen sen jälkeen kuin ei mitään.

    Sara, kun luin noita sun sosituksia, tuli mieleeni, että olisiko mahdollista lopettaa kaikki muu elämä ja antautua vain kulttuurin ahmijaksi. Himo ja jano taiteisiin on niin kova.

    VastaaPoista
  5. heippa leena!!

    Olet aivan oikeassa..
    Kumma kun sä muiststkin vaiks olet aina nenä kirjassa kiinni=)

    Minä lainasin silloin sen kirjan, mut mulla oli kaikenlaisia muitakin ympärillä, elävältä haudattuja, kirjankanoja ja ties mitä..
    se vain jäi ja oli pakko palauttaa ja unohdin,..
    Nyt yritän keskittyä!!!
    haluaisin lukea sata kirjaa ainakin vuodessa, mut aina on jotain välissä..
    Mulla on tällä hetkellä ainakin kolme - neljä kirjaa kesken:
    "väristys"-Stiefvater,
    Tollen "uusi maa",Fredrikksonnin Simon, Chobran, "kolmas Jeesus"..

    Aina joku tuo tai ehdottaa jotain...menen ihan sekaisin..

    VastaaPoista
  6. Hanne, hah;-) Saatan vaikuttaa toisissa maailmoissa olevalta, mutta joistain henkilöistä muistan kaiken!

    Hyvä Hanne! Keskittyminen on avainsana. Siinä Hellstenin kirjassakin 'perattiin kampeloita, kun perattiin kampeloita'. Tehdään yhtä asiaa kerrallaan.

    Ja nyt sää puhut tuosta Väristyksestä...en ehdi, en ehdi!

    Hanne, mullekin aina joku ehdottaa satoja kirjoja;-)

    Olin muuten varma, että luet Camillen siksi, koska kyseessä naisTAITEILIJA. Tiedän, että tilaat sen nyt, sillä et kestä stiä, että vuoden päästä muistan sun pari vuotta sitten aikoneen sen lukea...

    Älä välitä: Mäkin oon koko ajan ihan pihalla. Pääasia ettei muut huomaa! Boheemit ihmiset ovat tällaisia, ei tähän kaikki pysty.

    VastaaPoista
  7. Tämän luin jo jokin aika sitten, mutta läppärini hajosi marraskuun lopussa (itkua ja hammasten kiristelyä, kadonneita tiedostoja, mieliharmia, stressiä, kiukkua, penninvenyttämistä...). Sultakin vaikka kuinka monta tekstiä lukematta! Diagnosoin tässä samalla itselläni jonkin sortin nettiaddiktion, sen verran on ilmennyt vieroitusoireita... Netistä liikenevällä ajalla olen ommellut punaisesta raakasilkistä monityövaiheisen "turkkilaisen tupakkatakin". Lähinnä joksikin lohdukkeeksi hieman alamäkeä sujuneelle joulukuulle, kun eihän sille varmaan mitään käyttöä löydy. Paitsi kun poltan imukkeella savuketta Olavi Paavolaisen seurassa hieman eksoottisesti sisutetussa salongissa. Tosin, minä en polta...(Olavi Paavolainen putkahti eteeni viime viikonloppuna jostakin mielikuvitukseni syövereistä ja tarinoidessani hänestä siskoni jo luuli minun rasittuneen pitkästä kävelyretkestämme ja hieman seonneen...joten ei siitä enempää täällä kaikkien nähtävillä netissä!;))

    Tämän kirjan lukeminen vei minulta yllättävän kauan. (Toisin kuin esim. Vieraan lapsi, jonka ahmin aikahyppelyistä ja henkilöiden vaihtumisesta huolimatta.) En oikein, varsinkaan aluksi, innostunut kirjan kielestä; hyvin lyhyitä lauseita, paljon toistoja. Välillä pitkiä lauseita, en kuvailisi niitä maalailuksi, vaan sarjaksi pilkulla erotettuja luonnoksia. Ja tämä on ihan hyvällä sanottu, vaikka ei kai valmista kirjaa saisi verrata luonnoksiin. Varmasti tyyli oli valittu ja suunniteltu, ei luonnosteltu. Kirjan tunnelma oli (minusta) usein vahvoja mielikuvia ja tunnelmia ilmaistuna fragmentein, nopein sketsein.
    Itse tarina oli...vahva, koskettava, raivostuttava. Kuinka monta muuta unohdettua ja nujerrettua naistaiteilijaa mahtaisikaan historian kätköistä löytyä? Ja vielä enemmän niitä naisia, joista olisi voinut tulla loistavia taiteilijoita, mutta jotka eivät uskaltaneet tai kyenneet yrittämään kannustuksen ja mahdollisuuksien puutteen ja painostuksen alaisina. Eikä vain naisia taiteilijoina, vaan vapaina, itse elämästään päättävinä yksilöinä. Ja niin kuin kirjoitit, ei tämä ole pelkkää historiaa.

    Rodinistä tuli kuva miehenä, joka ei osaanut sanoa ei, halusi kaiken, mutta saiko sitten lopultakaan mitään. No, saihan hän tietysti hienon ja tunnustetun uran ja pysyvän jäljen taidehistoriaan ja ihmisten mieliin, kuolemattomuuden.
    Luin samoihin aikoihin (tieto)kirjaa Mangus Enckellistä ja siinä oli pieni anekdootti Rodinista. Sen mukaan hän ei suinkaan kiinnostunut vain naispuolisista malleistaan, vaan ainakin jollain lailla Nijinskystä. Ehkei siitäkään enempää täällä verkossa...;)

    Kuvien perusteella ihastuin erityisesti Camille Claudelin Valssiin ja luuta jyrsivään koiraan.

    Siskoni vei nenäni edestä minulta Staffan Scottin Romanovit. Sain sen juuri takaisin, joten varmaan sitä aloittelen pian. Lainasin kirjastosta myös Rappaportin Jekaterinburgin. Myös Lidia Tsukovskajan Vajoaminen odottaa lukemista. Joulukuun toinen puoli on siis hyvin venäläinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, punainen raakasilkkinen takki ja savuke pitkällä imukkeella sopii nuun hyvin seurusteluun Paavolaisen kanssa;-)

      On aivan hirveää kun kone hajoaa: Olen sen kokenut muutaman kerran. Olen huollon poikien mielestä ainoa nainen maailmanssa, joka on kirjoittanut blogia ilman kovalevyä;-) R. ei uskonut, kun sanoin, että 'takuulla kovalevy on hajalla.'

      Hirveän rankka tarina. Ja tosi!

      Rodin halusi kaiken ja eikö hän saanut vaikka mitä kunniaa ja mainetta ja rahaa jo eläessään.

      Rodin saattoi olla biseksuaali, mitä muuten sanotaan myös Marilyn Monroesta...

      Valssi on minunkin suosikkini.

      Upea lukukokemus odottaa sinua Romanoveissa ja Jekaterinburgissa. Vajoaminen oli yllätys, hyvä sellainen. Jotenkin venäläinen on ollut minunkin alkutalveni. Upeasti venäläinen.

      Poista
    2. Olen nyt pidemällä ajalla lainakoneella ja mukani on myös Harri Kalhan kirja Tapaus Magnus Enckell, joten laitanpa sinulle kuitenkin tuon em. lainauksen Rodinista. (katso sitten itse haluatko julkaista tällaista materiaalia;) blogissasi)
      "Jean Cocteau kertoo päiväkirjoissaan seuraavan anekdootin, joka ilmentää kuvataiteen ja faunimanian hulvattomia kytköksiä: Diaghilev oli pyytänyt Rodinia tekemään Nijinskystä veistoksen; toisena istuntopäivänä selin kuvanveistäjään makaava Nijinsky kuuli takaansa outoa ääntelyä ja kääntyi: kuvanveistäjä oli avannut housunsa alkanut masturboida."

      Voihan tietenkin olla, että taiteilija vain huumaantui muodoista, Nijinskyn tanssijanvartalosta ;) Tässä toinen sitaatti samaisesta kirjasta:
      "Siinä oli salaisuus, jota en voinut ymmärtää, mutta jota en koskaan unohtanut", kuvailee taidemaalari Oskar Kokoscha nähtyään Vaslav Nijinskyn Narkissos-baletin Pariisissa 1911, "Pudotin tahallani serviettini ja kumartuessani nostamaan sitä kosketin hänen reittään; se tuntui kuuluvan kentaurille pikemminkin kuin miehelle, sillä hänellä oli teräksiset lihakset. Mutta sekään ei riittänyt selittämään hänen olemuksensa sisintä arvoitusta; se ei paljastunut salaisuutta." Kiehtovinta tässä pienessä episodissa on se, miten heteroseksuaalina tunnettu Kokoschka tapailee Nijinksyn vastustamatonta "mysteeriä".

      Tuota Rodinia ajatellesani, mietin hänen suhdettaan Roseen ja Camilleen (ja niihin muihin naisiin)...mutta niinhän se usein on, että Suurilla Taiteilijoilla kaikki, myös ihmissuhteet, jää taiteen taakse, taide menee kaiken ohi ja yläpuolelle.

      Hei, kerron sinulta terveisiä Olavi Paavolaiselle (joka taisi myös olla kiinnostunut molemmista sukupuolista), kun seuraavan kerran tapaamme savun hämyisessä illassa.:)



      Poista
    3. No ei tämä kai mitään K16 -rajaa kai ylitä;-) Toivon niin, että ponitytöt löytäisivät tuosta palkista Sinttu -kirjat. Vein ne nyt yhden kuvan alle, joten heidän ei tarvitse kaahata kaikkea hullutusta lävitse.

      Minä uskon Rodinista ihan mitä vain! Oskar oli tunnelman viemänä ja ehkä sen päälle Nijinskyssä oli sitä jotakin, joka vetoaa sukupuolesta riippumatta. Niinhän on ollut laita myös Marilyn Monroen ja monen muun kohdalla.

      Rodinille naiset olivat välttämättömyys, joka jäi taiteelle aina toiseksi. Siinä hänen suuruutensa...

      Kerroppa vain, kiitos. Tapasin hänet viimeksi Paavolaisten huvilalla kannaksella kirjassa Hurmion tyttäret. Olin vähän villillä tuulella ja...

      Poista