tiistai 5. maaliskuuta 2013

Tallilla tapahtuu, Sinttu


Lin Hallbegin kirjoittama ja Margareta Nordqvistin kuvittama kymmenes Sinttu-kirja Tallilla tapahtuu, Sinttu (Äntligen, Sigge, Tammi 2013, suomennos Marvi Jalo) on tavallista monisivuisempi, kuin juhlakirja sille, että Elina on päässyt jo hoitajaksi, vaikka ei ole vielä kymmenettä syntypäiväänsä viettänytkään. Hänen paras tallikaverinsa Roosa on jo täyttänyt kymmenen ja saa nyt hoitaa Sappoa, joka on Sintun ja Samin pikkuveli.

Kirja on kuin juhlakirja, mutta kirja, joka jo alustaan tuoksuu paitsi ihanasti tallilta, myös haikealta menetykseltä…

Elina saa hoitoponikseen jo 31-vuotiaan Atlen, joko on tullut Inkalle hänen ollessaan kahdeksan. Inka ei edes muista aikaa ennen Atlea.

Kirjassa on entuudestaan tuttua isojen tyttöjen ärtymiset uusiin hoitajatyttöihin ja etenkin Jossu kunnostautuu jälleen Elinan kiusaamisessa.  Onneksi Elina kokee hoitotyön niin tärkeänä, että hän ei jaksa kauaa Jossua miettiä ja etenkin kun Inka painottaa, miten suuri vastuu Siltakylän hoitajilla on:

Inkan on voitava luottaa siihen, että he tekevät niin kuin on käsketty. He saavat ottaa ponit sisälle ja käydä maastossa, mutta aina kaksittain. Eikä poneilla saa laukata silloin, kun Inka ei ole mukana.

”Mitään ei saa sattua sen enempää teille itsellenne kuin poneillekaan. Ratsastakaa lyhyitä maastolenkkejä, mikäli muita ei ole mukana. Ratsastakaa mäkeä alas uimarannalle ja taas takaisin. Se riittää alkajaisiksi. Ponit käyttäytyvät eri tavalla, kun minä en ole mukana. Älkää viipykö pitkään pois tallilta.”

Mustikkakisojen ja katrillin jälkeen koittaa vihdoin se suloinen sunnuntai, jolloin Elina ja Roosa lähtevät kahdestaan Atlella ja Sapolla rantaan ja mukana on myös eväät.  Rantaan päästyä tytöt antavat ponien syödä ruohoa pelkät riimut päässä ja tytöt kuulustelevat toisiltaan hevostietoutta. Kun aika tulee pitkäksi tytöt vievät ponit kahlaamaan veteen ja Atle olisi niin halunnut uida. Aika unhoittuu, eivätkä tytöt näe pilveä, joka yrittää peittää auringon…

Olen lukenut aika monta Sinttu-kirjaa ja tämä on niistä kyllä sekä opettavaisin että tummin. On aika kohdata niin uudet ratsastushaasteet kuin kokea sekä eläimen että ihmisen suru ja menetys.  Reipas ponityttömme Elina on sydämeltään herkkä ja hyvin empaattinen tyttö, joten kyynelvirroilta ei voida välttyä.

Kokonaisuutena kirja on jälleen vahva, tallintuoksuinen elämys, jonka aromissa häivähtää varsaa, haasteita, menetystä, saamista, iloista yllätystä kuin myös näitä Sintun ihania ilmeitä:



Kirjan lopussa on jälleen tervehdys Liniltä, Sintulta ja Samilta sekä paljon tilaa omille tallimuistoille, ponihaaveille ja ratsastuskokemuksille. Toivon tätä kirjaa kaikille ponitytöille- ja pojille ikiomaksi ja sen päälle vielä rutkasti oikeaa heppaelämää!




12 kommenttia:

  1. Kiitos Leena tästä kirjaesittelystä :). Meillä pikkuneiti on alkanut puhumaan kovasti hevosista, kun serkkutyttökin heppailee. Näitähän voisi alkaa lukea. Minä kun en hevostelusta piittaa yhtään, niin en näistä tiedä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, ole hyvä. Minusta sinun pitäisi kerätä koko sarja ja antaa yksi nimpparina, toinen synttärinä, kolmas jouluna...Odotas vaan, kun alat viedä neitiä tallille, pian hurmaannut itsekin lajiin;-)

      Poista
  2. Oi, ihan nostalgiset muistot tulee mieleen:) Ihana postaus! Ihan hirmuisena hevostyttönä ja lukutoukkana luin Merja Jalon kirjoja minkä ehdin, ne oli niin jänniäkin! Jutut jäi sen verran mieleen elämään, että kerran opettaja (muistaakseni olin 3 lk) huomautti, että oliko ainekirjoitus minun vai Merja Jalon käsialaa..;) Kivaa viikkoa Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhan kaakelitakan talossa, niin minullakin;-) Kymmenen vuotta vierähti ponitallilla. Nyt olen käynyt ratsastamassa issikoilla, mikä on hauskaa ja turvallisempaa kuin isoilla lämminverisillä. Tai ainakin sopii minulle paremmin.

      Hauska tuo opettajasi huomatus;-)

      Kiitos samoin sinulle!

      Poista
  3. Oman ekaluokkalaiseni suosikkeja, ihanaa että pidät näistä! Meillä ei ole nyt mahdollisuuksia ratsastusharrastukseen mutta kirjojen kautta voi haistella tätä maailmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, luen jokaisen Sintun. Nämä ovat varmasti ala-asteikäisten suosikkeja, mutta myös isommat tytöt pitävät Sintuista.

      Tulee uusia aikoja, jolloinm ratsastus voi ehkä alkaa, siihen asti Sintut ovat innoittavaa seuraa. Ja kun näissä on muutakin kuin ratsastusta eli tyttöjen ja osin poikienkin kehitystä ja keskinäistä vuorovaikutusta.

      Poista
  4. Ihana postaus, meillä neidillä onkin kaikki Sinttu-kirjat, nämä ovat NIIN valloitaneet heppatytön sydämen, mummu on näitä neidille kerännyt ja luvannut koko sarjan ostaa ja hyvin usein neiti itse (nyt 9-vuotta) bongaa uuden kirjan ilmestymisen ja soittaa mummulle :) Ja näitä luetaan monen monta kertaa, yhdellä kerralla ei saa tarpeekseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anu, kiitos. Minua on kovasti ilahduttanut, kun varsin nuoria tyttöjä on käynyt näihin kommentoimassa;-)

      Mitä parempaa voi heppatytölle ostaa - paisti oman ponin!

      Poista
  5. Suloinen Sinttu, heppakirjojen aatelia. Tätä odotetaan, P ehkä vielä enemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, just pakkasin. Lähtee aamulla R:n mukana. Ehkä paras tähän asti, lue sinäkin.

      Poista
  6. Ihana Sinttu! Perille tuli :) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, ole hyvä. Vahva kirja, joka saa kyyneliin...

      Poista