sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Javier Marías: Rakastumisia

KUN OLEMME RAKASTUNEITA, tai tarkemmin sanottuna, kun me naiset olemme rakastuneita ja tuo tunne on vasta alullaan ja siinä on vielä uutuudenviehätystä, kykenemme yleensä kiinnostumaan mistä tahansa, mistä rakkautemme kohde on kiinnostunut ja mistä hän puhuu. Emmekä me vain teeskentele ilahduuttaaksemme häntä tai valloittaaksemme hänet tai vahvistaaksemme haurasta asemaamme, vaikka siihenkin kyllä kykenemme, vaan me todella paneudumme toisen asioihin ja annamme sen mitä hän tuntee ja heijastaa ympärilleen vaikuttaa itseemme, oli se sitten innostusta, inhoa, sympatiaa, pelkoa, huolta tai jopa pakkomielteisyyttä. Puhumattakaan että...Yhtäkkiä olemme palavan innoissamme asioista, joille emme ole ennen suoneet ajatustakaan, saamme odottamattomia intohimonpuuskia ja kiinnitämme huomiota yksityiskohtiin, jotka ovat jääneet ennen huomaamatta ja joista...Ehkä on liioittelua ilmaista se tällä tavalla, mutta näin asetamme itsemme sen ihmisen palvelukseen, johon olemme päätä pahkaa rakastuneet, tai ainakin hänen käytettäväkseen, ja suurin osa meistä tekee niin hyvässä uskossa, siis tietämättä että tulee päivä – jos suhteemme vakiintuu ja alamme tuntea olevamme vakaalla maaperällä – jolloin hän katsoo meitä pettyneenä ja neuvottomana tajutessaan, ettei meitä itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa se mikä ennen muinoin herätti meissä suuria tunteita, että meitä ikävystyttää se mitä hän kertoo...

Javier Maríasin teos Rakastumisia (Los enamoramientos, Otava 2012, suomennos Tarja Härkönen) ei aiheuttanut minulle minkäänlaista rakastumista kirjailija Javier Maríasin tekstiin sen koommin kuin ihastumista kirjan miespäähenkilöön Javier Diaz-Varelaankaan. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja minulla on taipumusta ihastua kirjailijoihin kuin myös heidän luomiinsa hahmoihin, mutta kirjailija Marías ehkäisi paasaavalla, pitkäpiimäisellä tyylillään kaiken haltioitumisen niin hänen tekstiinsä kuin kaimaansa, kirjan päähenkilöön Javieriin. Siinä missä Joyce Carol Oates pudotteli jättipitkiä, jopa sivun pituisia ja ylikin, virkkeitä kirjassaan Sisareni, rakkaani ja Javier Marías tekee saman teoksessaan Rakastumisia, palvon edellisiä, kylven niissä ja virkistyn tajuten, että se miksi elän, ovat juuri Oatesin kaltaiset kirjailijat, kun taas Javier Marías saa minut kavahtamaan, suorastaan nuupahtamaan ja tajuan, miksi aika ajoin toivon olevani tuhkaa. Mikä saa ihmisen enemmän kaipaamaan kuolemaa kuin tylsyyys, jonka järkyttävin ilmentymä on tylsä kirja!

Miksi yleensä sitten aloin lukea tätä kirjaa, on se, että ensinnäkin arvostamani kirjabloggaaja Omppu kirjoitti tästä niin, että luulinkirjan olevan minulle. Ei ole kauaakaan kun Omppu sai minut innostumaan Sadie Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta ja niin kävi että luin aamuneljään. Olin siis kuin loitsittu: Otaksuin Ompun tuntevan nyt maagisen sillan siihen osaan omaa kirjallista makuani, jota en itsekään tiedosta, sillä en ikinä olisi itse ottanut Sadie Jonesia lukuun, en kirjaa, jolla tuollainen nimi ja noin liian hurmaava kansi. Ja sitten toinen syy on se, että en ole tätä ennen lukenut Otavan Sinisessä Kirjastossa yhtään tylsää kirjaa! Jospa olisin etukäteen sanonut Ompulle, että ’mikään, mikään ei pitkästytä enempää kuin paasaavat herrat’ tai että ’mikään, mikään ei ärsytä enempää kuin nainen, joka ihailee ja antautuu miehelle, joka rakastaa syvästi toista’. Kirjan naispäähenkilö ja pääkertoja Maria Dolz, kustannustoimittaja, siis tekee tuonkin ’härälle punainen vaate’ –teon.

Lopetan kirjan, joka ei kiinnosta, yleensä heti alkuunsa, mutta kun luin sivulta 29 Maria Dolzin ajatuksia, en ollut vielä yhtään tylsistynyt. Näin kustannustoimittajamme:

Outoa väkeä nuo kirjailijat, suurin osa heistä: heräävät aamulla samaan tapaan kuin olivat nukahtaneetkin, miettien omia juttujaan, jotka ovat silkkaa mielikuvitusta, vaikka vievätkin niin paljon heidän aikaansa. Elävät kirjallisuudesta ja sen sivutuotteista eivätkä siksi käy töissä – ja heitä alkaa olla jo aika tavalla, tässä bisneksessä liikkuu näet rahaa, päinvastoin kuin on tapana julistaa, tosin pääasiassa kustantamoiden johdolle ja jakeluportaalle – sen kun pysyttelevät visusti kotonaan tarvitsematta muuta tehdä kuin muistaa palata tietokoneen tai kirjoituskoneen ääreen...

Aloin odottaa jotain yhtä satiirista kuin kirjoittaa Saul Bellow tai yhtä koettua ja nasevasti ilmaistua kuin kirjoittaa Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki omaelämäkerrassaan Mein Leben (Eurooppalainen):

Thomas Mann oli itsekeskeinen kuin pieni lapsi, herkkä kuin primadonna ja turhamainen kuin tenori, mutta hänen mielestään itsekeskeisyys oli kirjoittamisen edellytys. Vain itseään tärkeänä pitävä kiduttaa itseään. Hän väitti silmääkään räpäyttämättä, että ”kaikki hyvä ja suuri – henkevyys, taide ja moraali – on lähtöisin inhimillisestä itsensä tärkeäksi kokemisen tunteesta”. Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Miten tämä Reich-Ranickin teksti  osuukaan ja uppoaa minuun juuri nyt...Javier Maríasin kerrotaan Rakastumisia kirjan liepeessä olevan Espanjan kenties merkittävin kirjailija, jonka kirjoja on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. Ja samainen Javier kirjoittaa kirjassaan Javierista, joka rakastaa eniten leskeksi jäänyttä Luisaa ja kuin vahingossa paljastaa: toiseksi eniten omaa ääntään. Javier Diaz-Varela paasaa ja jaarittelee, mutta häneen ihastunut ja hänelle antautunut Maria Dolz jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut, koska on niin miehen pauloissa ja viis veisaa siitä, että hän on miehelle vain hetken huvi matkalla kohti Luisaa. Luisa puolestaan on kääriytynyt suruun, johon Miguelin odottamaton ja väkivaltainen kuolema hänet pudotti. Luisasta ei nyt ole rakastumaan eikä ottamaan vastaan kenenkään rakkautta. Ja tässä kohtaa ihan pakko antaa pisteitä tekstistä Maríasille, joka antaa Marian kuvitella erään Miguelin ja Javierin, parhaiden ystävysten välisen keskustelun, jossa Miguel kuin ’testamenttaa’ Luisan lapsineen Javierin huomaan:

....ja mitä vanhempi hän olisi, sitä vaikeampaa se olisi. Luulen ennen muuta että kun pahin epätoivo ja surutyö olisivat ohitse, ja ne kestävät kauan, kun ne lasketaan yhteen. häntä alkaisi laiskottaa koko prosessi. Tiedäthän: Pitää tutustua johonkuhun uuteen mieheen, kertoa hänelle oma elämä edes päällisin puolin, suostua flirttiin tai olla tyrkyllä, innostaa toista, osoittaa kiinnostusta, näyttää parhaat puolensa, selittää millainen on, kuunnella millainen toinen on, voittaa epäluulonsa, totutella toiseen ihmiseen ja saada hänetkin tottumaan ja sulkea silmänsä sellaiselta mikä ei miellytä. Kaikki tämä kyllästyttyäisi häntä, ja ketäpä ei, jos tarkkoja ollaan. Se että otetaan askel, sitten toinen ja toinen. Se on todella väsyttävää ja siinä on väistämättä jonkinlainen itsensä toistamisen ja jo ennen koetun maku...

Niin...tällaisten tähtihetkien takia minä jaksoin kuunnella Javierin paasaamista kaikki 436 sivua! Tekstistä löytyy oivalluksia, kun vain jaksaa uupumatta läpi ylirunsaiden, ylipitkien monologien rytteikön. Toki kirjailija Javier on lavea myös päästäessään Marian ääneen, mutta Maria ei missään vaiheessa onneksi ole ihan niin puuduttava kuin hänen rakkautensa kohde Javier, mies, jonka rintakarvat tursuavat paidan läpi puuduttavan jaarituksen hetkeksikään katkeamatta.

Kirjan kansi ja nimi saattavat houkuttaa romantikkoja, mutta kannattaa varoa, sillä Javier Diaz-Varela ei odota Luisaa ollenkaan kauniisti ja uskollisena tuntemalleen rakkaudelle, vaan hän on häntäheikki kovimmasta päästä, vaihtaa naista kuin paitaa ja samalla haikailee toisen miehen vaimon perään. Siis tosi on! Hän on rakastanut parhaan ystävänsä vaimoa jo kauan, mistä sitten rakentuukin kirjan pitkät vuodatukset yllättävästi koossa pitävä juoni.

Diaz-Varela ei vaivatuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen koko ajan, liioin ei voi sanoa että olisin rakennellut varsinaisia tuulentupia. Muiden kanssa kyllä, hänen kanssaan en. Jotain opin tästä rakastajasta: kävelemään yli katsomatta juurikaan taakseni.

Javier Marías ei vaivautuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen melkein koko ajan, liion ei voi sanoa että olisin rakennellut liian suuria odotuksia. Muiden kanssa kyllä (Roth, Hollinghurst, Irving,  McEwan, de Waal, Auster, Bellow...), hänen kanssaan en. Jotain opin tästä kirjailijasta: sallimaan unohduksen lumen sataa odottamatta uutta kohtaamista.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä  Omppu Karoliina ja Ilselä

*****

22 kommenttia:

  1. Minä ajattelin jo kirjailijan nimen perusteella että varmaan kiinnostavaa (minun suuri espanjankielisen maailman rakkauteni) mutta voi miten hienosti kirjoitit jopa kirjasta joka ei saanut sinua erityisesti syttymään:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, ei, ei...sinä pidät hyvin jännittävistä herroista;) Unohdin muuten, että vaikka Omppu kehui tätä, hän oli varoittanut minua eli kyllä hän jotain aavisti...;)

      Poista
  2. Jaaritteleva? Jaa-a, minä rakastan jotain jaarittelua (kuten Kultarintaa), mutta sitten on sellaista, jota on kestä. Kiinnostuin tästä kirjasta muttama vuosi sitten, kun Ilselän Minna kirjoitti tästä ja viime talvena ostinkin kirjan alesta. Mutta vielä en ole tähän tarttunut. Täytyy kesällä ainakin aloittaa.

    Nyt on pieni lukujumi hienon Hoegin jälkeen. Nyt luen laadukasta hömppää, sitten taas jotain järeämpää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niin minäkin: Carol Shieldsin jaarittelua, en Maríasin.

      En mitenkään nyt sitten voi tulla sinulle, sillä aloitan tänään Høegin, mutta en ota nyt ennakkopaineita, sillä hänetlä lukemani toinen oli täyttä roskaa ja kallis kuin mikä, jonka heti annoin pois, mutta Lumen taju oli ihan ylittämätön. Jännä nähdä, miten nyt käy: Eli en ota ennakkopaineita EDES sinulta. Olisin tullut heti lukemaan ellen itse lukisi ja ellen itse pitäisi kirjailijaa kuitenkiin sarjassa 'seurattavat'.

      Minä tarvitsen nyt kultaista laatua! Iloista laatuhömppäviikkoa sinulle sitten<3 Luna tulee meille pariksi yöksi yökylään, kummikoiruutemme, joten Høeg mennee ensi viikonlopulle ellen kovasti innostu...valvomaan.

      Minulla on ollut monta lukujumia tänä keväänä ja tuntuu kuin olisin virran sijasta seisova lammikon vesi. Luin jopa dekkarin, joka oli niin alaviivaastolla, että en halunnut kirjoittaa siitä mitään. Ja olen aloittanut kirjoja, joita en sitten ole lukenutkaan eli 'boring'.

      Poista
    2. Hömppäviikko on vain alkuviikko (ja kirja sellainen, josta Kaisa Reetta vakuuttavasti kirjoitti, eli ei puhdasta hömppää, mutta minulle helppoa): tänään yksi sinulle tuttu sisustuskirja ja sitten ensi viikon lopulla jo Helsinki Lit, jossa aion kuunnella mm. juuri Hoegia).

      Aurinkoista sunnuntaita! Toivottavasti siellä paistaa aurinko, täällä tulppaanit ovat juuri auenneet ihanaksi kukkamereksi.

      Poista
    3. Onpa sinulla runsasta ja kyseisen sisustuskirjan jo arvaankin.

      Niin puutarha...en ole ehtinyt sinne tänään yhtään, mutta ihan kohta vain tunniksi. Marías vei kaiken, sunnuntainkin. Kiitos samoin sinulle! Meillä tulppaanit aloittelevat ja paljastan nyt tässä, että se I-vyöhykkeen arka magnolia on tekemässä ainakin muutamia kukkia. Olen niin täpinöissäni, että hallavaroitusten takia olen hallaharsottanut herkän herra Leonard Messelin jo kolme yötä ja ainakin yksi yö vielä. Mikään ei ole niin hullu kuin kirja&puutarhahullu!

      Poista
  3. Minä en jaksa jaarittelua. Hyppelen yli, kun kohdalle sattuu. Ei siis ehkä minun kirjojani tämä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, sama täällä ja tässä kyllä melkein paasausta, sellaista oraakkelimaista tylsää. En edes Jaelille suosittele, vielä vähemmän sinulle;)

      Poista
  4. Syypää täällä moi! Onneksi sentään varoitin sinua tästä. Ja tuota, hienon kirjoituksen Marias kuitenkin sinusta kirvoitti.

    On olemassa eräs tietty lukemisen tila, hurmiota ja hartautta muistuttava. Vain harvojen kirjojen kanssa koen tuon tilan ja tämä on yksi niistä. Olisin voinut lukea Mariasia loputtomiin. Välillä taisin unohtaa hengittääkin.

    Lukiessani suomenkielistä sitaattiasi kirjasta on pakkoa sanoa, että tämä kyllä toimii paremmin englanniksi (saati varmaan, jos osaisi espanjaa). Suomenkielen rakenteet tekevät tekstistä raskassoutuisempaa kuin mitä se on englanniksi.

    Sinä kun nyt hylkäät Marisian, niin minä pidän hänet. Eipä tule hänen omistajuudestaan riitaa. Saat vaihdossa McEwanin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, sinä kyllä varoitit, vaikkakin vasta eilen sen sisäisti, kun kävin uudelleen lukemassa tekstisi;) Kiitos <3

      Noita kirjoja meillä kummallakin lienee ollut ja sitten on vielä sellaisiakin kirjoja, joiden aikana kuin pidätämme hengitystämme, koska emme voi uskoa, että kukaan kirjoittaa mitään noin huikeaa: Minä melkein kuolin autuuteen lukiessani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

      Näinhän se menee. Jos on verrokkia vieressä saa joskus ihan hämmästyä. Harrastan etenkin runoissa sitä, että vertaan suomennosta alkuperäiseen englanniksi tai saksaksi. Niissä ei suomenneta vaan luodaan! Helppo sanoa kun yksi Rainer Maria Rilken 'suomentajista' , edesmennyt Eve Rehn, oli ystäväni. Uskon, että jollain tavalla juuri suomi on tällaiseen tyyliin raskasta.

      Sopujako! En yhtään itke;) Kiitos kuitenkin oudoista hetkistä Maríasin seurassa<3

      Poista
  5. Rehellinen kirjoitus! Olen itsekin pääasiallisesti jaarittelutylsistyjä mutta joskus joku osaa senkin hauskasti ja taitavasti rikkaalla, imaisevalla kielellä, niin mikäpä siinä lukiessa. Tämän jätän suosiolla, kiitos vain :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, kiitos<3 Minusta Carol Shields osaa lörpöttelevän tekstin loistavasti. Tässä kirjassa lörpöttelystä on tullut raskasta ja uuvuttavaa paasausta. Viisas teko, sillä en tunne tämän olevan sinulle mikään tähtikirja.

      Poista
  6. uutuudenviehätystä vieläkin... ♥

    Kohta kukkii kurjenkello, harmaakäenkukka, sormustinkukka ja nejlikka kalliopolulla, ihailit jo niiden lehtiä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, samma här...♥

      Luen liikaa. Innostuin jo avaamaan kuviasi ja näin kyllä lehdet. Meillä sormustinkukat vielä ihan matalia...Kurjenkelloa tulee pakollisten puukaatojen (lahovikaa) tähden entistä enemmän.

      Poista
    2. paratiisini niin kaunis nyt, istunut jo ulkona ja lukenut kirjoja.

      Poista
    3. Hannele, paratiisillista toukokuuta sinule<3

      Poista
  7. Oi, tämää kirja odottelee minua jo uuden lukulaitteeni kirjastossa... Luen kirjan ehkä kesällä, kunhan muutama muu, uudempi kirja on 'plakkarissa'...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, toivon sinun löytän Maríasin teoksesta minua enemmän haltioitumista. Suvella minäkin palaan vanhempiin, jo kauan lukemista odottaneisiin kirjoihin.

      Poista
  8. Ai mua nauratti tämä sun tekstisi! En tiedä miksi. Ehkä sitä lukee niin harvoin (koskaan?) kirjoista, joista et pidä. Mä joskus ajattelin, että luen tämän, sitten unohdin kokonaan, sitten näin "muistutuksen" Ompulla. Ja nyt sitten tämä.;)


    (Jaarittelu ja jaarittelu... Mitä kukin sitten jaaritteluna pitää.. Mä koen, etten yleensä pidä jaarittelusta, mutta mistäs sen tietää. Ja onhan loistaviakin jaarittelijoita, tai jaarittelijoita minun makuuni.;))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, otaksun, että luit rivien välit ja lisäilit mielessäsi, mitä muuta olin valmis sanomaan, mutta kun en netissä sellaista sano;) Pidin Omppua oraakkelina ennen tätä kirjaa: Luin niin innolla Jonesia...Tämä oli kaukana siitä.

      Mietin, että onko jaarittelu ollenkaan oikea sana tässä, vai olisiko pitänyt vain toistaa tuota paasausta. Tuli ihan mieleen se ukkeli (Larry, Harry...?) elokuvasta Whatever works, joka paasaa ja paasaa. No, olen viihtynyt Shieldsin lörpöttelevien kirjojen kanssa. Lörpöttely tuntuu kyllä jo vähän eri jutulta...

      Poista
  9. Tämä kirja oli todellista luovan kirjoittamisen vuolasta virtausta. En lähde näin arvostetun kirjailijan tekstiä kritisoimaan ainakaan pahemmin, mutta mielestäni se punainen lanka venyi aika laajalle jokaisessa pienessäkin asiassa. Iloitsin aina, kun se punainen lanka pilkotti ja sain siitä kiinni, mutta sitten kirjailija lensi jälleen ajatusmaailmoissaan ja piteli minua kiinni...hei me lennetään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minusta puuduttavaa! Kuin ne miehet, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin paasata omasta erinomaisuudestaan, siitä, jota muut eivät huomaa. Näin tylsälle herralle en anna toista mahdollisuutta!

      Poista