maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Puhukoot. Laulakoot. Hän ei halunnut kuin Erikin. ja Erikille hän kelpasi, kaikesta huolimatta. Tämä sota oli parasta mitä oli tapahtunut. Kanttiinin johtajatar oli hermostunut, kun hän oli sen sanonut, mutta kun se oli totta. Se ensimmäinen sota oli kamala, siinä oltiin ihan yksin, ja se syttyi ja sammui ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan, mutta kun saksalaiset alkoivat keväällä saapua, siitä tiesi että se alkaisi pian uudestaan, ja silloin hän oli valmiina lähtemään kotoa.

Vauva potki alavatsalla kohti vasenta lonkkaa, ehkä sinnekin hiipi tämä kylmyys, mutta he lähtisivät täältä Saksaan, pitäisi odottaa vain sodan loppua, eikä siellä olisi tällaisia talvia, ei lähellekään. Silvia veti takin helmat tiukemmin mahan yli. Alles gut, hän sanoi ääneen ja toivoi, että vauva kuulisi sen ihon alla kulkevaa solukkoa pitkin, alles gut.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018) ei tavoittanut minua edes paperisesta katalogista, mutta onneksi, onneksi, kustantamoissa on henkilöitä, jotka yllättävän usein tuntevat minut paremmin. Onnettomuus meni ohi ja tämä herkkävireinen teos, mollisointuinen, kauniin raastava ja jälleen sekä Suomen Lappiin sodan aikana että myöhemmin myös Saksaan sijoittuva, alkoi soida minussa heti. Aloitus on tärkeä! En kestä sellaista, että ’alku oli nihkeää, mutta loppu palkitsi.’ Sen on oltava heti oikea tai muuten weg, weg, weg...

Silvia Lapissa raskaana saksalaiselle sotilaalle, jota ei nyt löydy mistään, on ensimmäinen sinfonia ja se soi Rovaniemellä maaliskuussa 1941. Häntä kuulustellaan Erikistä ja lukija voi itse päätellä miten paljon tai vähän Silvian tietynlainen hyväuskoisuus hänen rakkaansa tilannetta helpotti tai pahensi. Voi hokea vain: ”Nehän ovat sukulaiskansaa, rintamaveljiä”, mutta sitten naiivius tuo lisää lauseita, joita voidaan tulkita niin monin tavoin sotatilanteessa. Silvian hyväksi on sanottava, että hän todellakin halusi vain Erikinsä takaisin, mutta halusiko Viktor, Erikin veli, joka sävelsi tämän ensimmäisenkin sinfonian, halusiko hän sitä todella? Oliko olemassa sellainen syy, joka paljastuu paljon myöhemmin Viktorin viimeisessä sinfoniassa, jonka jälkeen hän ei enää voi säveltää, ei soittaa? Mitä tapahtui saksalaisessa sotilasvankilassa Torgaun Brückenkopfissa 1942, jonne Viktor meni tapaamaan veljeään Erikiä?

Kirjan kehystarina kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka löytää äitinsä kuolinpesästä harvinaisen perhosen. Perhonen alkaa kuljettaa Maxia kohti tuntematonta alkuaan, josta äiti oli aina vaiennut. Lopulta Max istuu kuuluisan saksalaisen huippupianistin konsertissa Hampurissa kuuntelemassa ilman väliaikoja kolmetoista sinfoniaa, jotka soittavat hänen äitinsä, Erikin ja tämän veljen Viktorin tarinan sellaisena kuin se tapahtui. Samalla hän löytää omat juurensa ja saa vastauksen siihen, mitä tapahtui hänen isälleen kevällä 1942.

Anna-Liisa Ahokumpu tekee vajaalla kahden sadan sivun tarinallaan enemmän kuin moni tiiliskiviromaanilla. Täydellinen esikoinen, joka sekä satuttaa että hoitaa haavat. Tällainen tyyli ei voi olla jättämättä jälkeä: Kaikki kaunokuvailu on minimissään eli lähestytään saksalaista kirjallisuutta. Jokainen lause itsessään on merkitys, jopa pakahduttavat tunnekuohut tarinassa kuittaantuvat Hampurin konsertissa, kohdattuaan sitä ennen kliimaksinsa. Ja mikä kaikkein kohtalokkainta: Jää avoin kysymys koskien Viktoria...Vaikka hän kuinka hokisi ”vorbei-bei-bei”, mikään ei oikeasti ole vorbei, sillä kaikkien osallisten jo poistuttua, jäljellä on Max. Max märkä liina kasvoillaan, tiheä pulssi huulissaan kosteaa kangasta vasten ja toivomus

Jos he vain jotenkin voisivat kuolla kokonaan.

...olla yhtä kuolleita kuin neuloilla rasioihinsa kiinnitetyt perhoset.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Kirsi/Kirsin kirjanurkka  Tuijata. Kulttuuripohdintoja   Kirjaluotsi   Kirjapolkuni  Maisku/Täysien sivujen nautinto

14 kommenttia:

  1. "Kaikki kaunokuvailu on minimissään eli lähestytään saksalaista kirjallisuutta." Hienosti sanottu! Minustakin tässä on hiottua, upeaa kieltä. Tarina jää mieleen lukemisen jälkeenkin.



    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tällaista on niin hyvä lukea: Kuin lähteessä kylpisi. Kiitos. Tämä kirja ei unohdu.

      Poista
  2. Kiitos Leena ♥
    Voiko tällaisen esittelyn jälkeen tehdä muuta kuin varata kirjan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ole hyvä♥

      Lupaan, että pidät:)

      Poista
  3. Hieno poiminta juttusi loppuun tuo sitaatti! Minäkin pidin romaanin tiiviydestä, ja rakenne sinfonioihin jaettuna miellytti myös. Viehättävä kirja ihmistä mullistavista teemoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, kiitos<3 Tiiviys, musiikki ja myös...rankat tapahtumat, sillä mitä jos Viktor...

      Poista
  4. Kylläpä sait taas kirjan kuulostamaan mielenkiintoiselta Leena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on! Kysy viikon päästä vaikka eräältä kölniläiseltä:)

      Poista
  5. Oi, kylläpä kuulostaa mielenkiintoiselta! Musiikki, historia, erikoinen rakenne... Varausjono kasvaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljonvaloa, tämä on! Just kaikki nuo kiinnostavat asiat: Musiikki, historia, kirjan tyyli ja rakenne. Takuulla:)

      Poista
  6. Mielenkiintoinen, todellakin! Kiitos vinkistä <3

    VastaaPoista
  7. Oi, tämän haluan lukea! Tuo kansikuvakin on uskomattoman hieno. löysin siitä samaa tunnelmaa kuin tekstistäsi.

    Huomasin, että sulta on tulossa Soinisen Ellen! Luin joulun aikaan Minä maalaan kuin jumalan, ja nyt tuntuu, että tuo uutuusromaani on ihan pakko hankkia!

    Kaikkea ihanaa sinulle, tähtipölyä, tuiketta ja iloa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, lupaan, että pidät. Kansi on tosi vaikuttava...fragile.

      Pirkon kirja on fiktiivinen, mutta uson, että faktiota eli toden ympärille rakennettu tarina Ellenin Firenzen ajoilta.

      Kiitos samoin kaikkea samoin sinulle!<3 Uutta lunta satanut, kauriin jälkiä puutarhassa, mustarastaat syövät makkarin ikkunan alla niille just vietyjä ruokia, niiden nokka kun ei kestä jäätynyttä. Sain tiedon eräältä biologilta.

      Poista